Kesälomani, part 1: Berliini, haaveiden kaupunki.

Elimistöä kasaan rutistava ahdistus oli hallitseva tunne tänä aamuna, ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Juuri, kun olin jo tottunut elämään ilman sitä. Taas se oli siinä muistuttamassa, että tällaista sinun arkesi, normaali elämäsi, on. Facebookissa kaikkien muiden mitättömimmät ja typerimmätkin päivitykset keräävät enemmän tykkäyksiä ja ylistyslaulu-kommenttisarjoja, kuin minun päivitykseni yhteensä. Jälleen on arkipäivää tunne siitä, että jokainen vastaantulija haluaa huutaa päin naamaa, että "sinä et ole yhtään mitään." 
Suopotkupallosta napsimani (surkean epäonnistuneet) kuvat sentään ovat kelvanneet joukkueen FB-sivulle, vaikkei niistäkään mitään kiitosta ole kuulunut. Ei kyllä varmaan ollut valinnan varaakaan, sillä eihän kukaan muu siellä mitään kuvia ottanut. Piti tyytyä sitten niihin ainoisiin, ja harvinaisen huonoihin kuviin, joista sana "kiitos" olisi ollut ihan liian yliampuva.

Ja tämän valitussaarnan päätteeksi itse asiaan, eli muistelemaan viimeistä kahta viikkoa, joina olin iloinen ja onnellinen. Koetan nyt säilöä sen tänne, kun vielä voin. Ajattelin, että kauheasti en kuvia tänne nyt latailisi, sillä jostain syystä niistäkään kuvista ei tullut järin onnistuneita, ja sitä paitsi kameran akkukin loppui loman puolivälissä. Olen kyllä vakavasti ottaen sitä mieltä, että kuvia ei tarvita: ei kuviin ikinä sisälly sitä, mitä muistoihin ja kertomukseen voi saada sisältymään. Kuvat ovat vain joku aika hatara sivutuote, surkea kopio alkuperäisestä. 

Ja sitten aloitetaan. 

Maanantai-aamuna, reilut kaksi viikkoa sitten, herätyskelloni soi kello 3.20. Heti perään kuului isäni huhuilu alakerrasta, eli herätysjärjestelmä meillä ainakin toimii. 
En ole missään nimessä enkä missään olosuhteissa millään tavalla aamuihminen, joten tällaiseen aikaan herääminen ja sängystä ylös raahautuminen aiheutti mulle ihan fyysisesti pahan, oksettavan olon. Olin kuitenkin järjestänyt asiat jo illalla niin, ettei mun aamulla tarvinnut kuin vetää vaatteet päälleni, pestä hampaat, kammata hiukset ja istua auton etupenkille. Lähtiessä kuului vielä ihana koiran tassujen rapina lattiaa vasten: äiti ja Pietu tulivat vielä viimeisen kerran toivottamaan hyvää matkaa. 

Matka sujui yllättävän nopeasti ja kivuttomasti, vaikka isäni innostuikin pitämään kunnon kyselytunnin juuri siinä vaiheessa, aiheena muun muassa se, missä hotellissa yövymme, kuinka paljon hotelli maksoi ja mitä hintaan sisältyi, saammeko esim. aamupalat hotellilla ja kuinka pitkä matka lentokentältä on hotellille ja miten se matka aiotaan taittaa. Vastasin henkevästi "en tiiä" ynnä muilla suhteellisen ytimekkäillä vastauksilla, kunnes isäni ymmärsi lopettaa selontekonsa. 

Eipä aikaakaan, kun jo pysähdyimme ottamaan kyytiin ystäväni, joka saapui paikalle valtavan matkatavaralastinsa kanssa ja harkitsi vielä viime tekonaan ojan yli hyppäämistä, mutta jätti sen onneksi väliin. Hurautimme Helsinki-Vantaan lentokentälle jo aika hilpeissä fiiliksissä.

Ystäväni avustuksella minäkin pääsin tekemään lähtöselvityksen itsepalveluna ensimmäistä kertaa elämässäni. Turvatarkastus sujui näppärästi heti perään, ilman kauhean suuria mokia, ja sitten suuntasimme aamukahville. Ystäväni nautiskeli matkan ensimmäisen jäätelön lentokentän ikkunan ääressä ja minä söin vasta aamupalani, ylihintaisen ruisleivän ja vissyveden. 

Seuraavaksi oli vuorossa silkkaa odottelua, joka sekin onneksi kului yllättävän nopeasti. Jo pian pääsimme nousemaan koneeseen, eikä mitään katastrofia tapahtunut, vaikkemme saaneetkaan vierekkäisiä paikkoja. Minulle oli valtaisaksi onnekseni siunaantunut ikkunapaikka, ja viimeistään koneen nousuvaiheessa tunsin itseni niin voittajaksi kuin vain ihminen olla saattaa lentokoneen noustessa yläilmoihin, suuntanaan kaupunki, johon olen jo vuosia halunnut matkustaa. 

Lento oli mielestäni harmittavan nopeasti ohi: lukemisena oleva dekkari jäi kesken juuri kun pääsin vauhtiin. Iloitsin lennolla tarjottavista sämpylöistä ja kahveista ja päätin niiden perusteella matkustaa tästä lähin aina Finnairilla. Ei Kanarian kuuden tunnin lennolla mitään tarjoiltu, saakeli. 

Laskeuduimme Berliinin Tegelin lentokentälle aamuyhdeksältä paikallista aikaa. Tunnustelin unelmieni kaupungin maaperää lähinnä hämmentyneissä tunnelmissa. En voinut uskoa, että siellä sitä todellakin oltiin. 

Seuraavaksi vuorossa oli ystäväni ruumassa olevan matkalaukun odottaminen, jonka aikana tarkkailin pelokkaana juuri niin tiukkailmeistä poliisia, kuin vain saksalainen virkamies voi olla. Hetken aikaa jo mietiskelin, oliko tänne matkustaminen sittenkään niin hohdokas idea, jos kaikki täällä ovat  tuollaisia. 

Matkalaukku tuli ja seuraava ihmetyksen aihe oli, miten pääsisimme hotellille. Löysimme lentokentältä neuvontatiskin, jonka takana istuva mies kaivoi meille heti avuliaasti esiin Berliinin kartan ja vastasi sinnikkäästi englanniksi kaikkiin saksankielisiin kysymyksiimme. No hällä väliä, hänen avullaan kuitenkin saimme hankittua bussiliput, joilla pääsimme lähelle hotelliamme. 

Bussissa keskityin nauttimaan Berliinissä olemisen sietämättömästä keveydestä. Bussin ikkunoissa vilahtelivat saksankieliset kadunnimet, jotka jollakin kummallisella tavalla viestittivät minulle, että olen nyt kotona. Koti on siellä missä sydän on, kuten sitä toisinaan niin kliseisesti todetaan, ja minun sydämeni löysi henkisen kotinsa jollain ihmeen tavalla Berliinistä, heti ensi silmäyksellä.

Bussi pysähtyi jossain vaiheessa oikealle pysäkille, joka ei sitten kuitenkaan sijainnut ihan niin lähellä hotelliamme kuin olimme luulleet. Seurasi parin kilometrin kävelymatka sietämättömässä kuumuudessa, mikä aluksi tuntui ihan mukavalta tutustumiselta uuteen kaupunkiin, mutta joka viimeisen kilometrin loppupuolella oli jo lähinnä huono vitsi, varsinkin, kun lähes viimeisenä ennen hotellia kuljimme janokuoleman partaalla sellaisen ikkunan ohi, joka oli kasattu tulvilleen erilaisia ja erikokoisia vesipulloja. Tasaisin väliajoin ystäväni pysähtyi paikallistamaan meitä älypuhelimellaan ja minä käytin ne tauot kuvien räpsimiseen. Ihastuin ensi silmäyksellä kaupungin arkkitehtuuriin, historiallisuutta henkiviin, kauniisiin ja jykeviin, koristeellisiin taloihin katujen varsilla, enkä vähiten katulamppuihin. Enpä olisi tullut itse ajatelleeksi, että niinkin arkisesta asiasta kuin katulamppu voi tehdä huikaisevaa taidetta. 

Lopulta löysimme kuin löysimmekin hotellimme. Emme vielä päässeet huoneeseemme, mutta saimme onneksi jättää matkatavarat hotellille. Päätimme lähteä syömään. 

Löysimme hotellin läheltä ruokapaikan, jonka alhaiset hinnat suorastaan järkyttivät. Kana-sieni-pasta oli kuitenkin naurettavasta hinnastaan huolimatta juuri niin hyvää, kuin kunnon pasta vain voi olla. Hyvästä ruuasta tyytyväisinä lähdimme kiertämään kaupungille siksi aikaa, kunnes saisimme avaimet huoneeseemme. Kävimme muun muassa syömässä mehujäät jälkiruuaksi ja viilennykseksi, ja suorittamassa muutamia ruoka- ja juomaostoksia iltaa varten. 

Lopulta saimme avaimen hotellihuoneeseen. Voi sitä autuuden määrää, kun hikiset kengät sai potkaista pois jalastaan ja loikata sängylle lepäämään. Pidimme taktisen lepohetken, jonka jälkeen avasimme kuoharipullon. 

Kuohari oli ihan kuin mansikkamehua. Joimme koko pullon puoliksi, emmekä huomanneet mitään vaikutusta. No, halpaa se oli sekin. Sain myös elämäni ensimmäistä kertaa maistaa perisaksalaista, saksan luennoillakin niin monesti esiin tullutta suolarinkeliä, jollaiset olimme varta vasten ostaneet kaupan leivostiskiltä. Suolarinkeli oli sitä mitä sen sanottiinkin olevan, eli suolainen rinkeli. Aluksi luulin sen olevan ihan hyvää, mutta sitten mulle valkeni, että se oli täytetty voilla, siis ihan silkkaa voita alkoi tursuta jostain puolivälin kieppeiltä. Jätin loput syömättä. 

Seuraavaksi pääsimme minun näkökannastani asiaan, eli berliiniläisten leivostiskien ääreen. 
Etsimme kahvilaa hyvän aikaa, sillä tuolla reissuilla kävi selväksi, että kahviloita löytyi kyllä joka ikiseltä nurkalta muulloin, mutta ei mistään silloin, kun niitä etsi. Varsinkin, jos niitä etsi oikein hartaasti. Lopulta kahvila kuitenkin onneksi löytyi.

Suklaaleivokset tuottivat mulle hienoista valinnan vaikeutta, ja itse asiassa onnistuin sitten lopulta tilaamaan itselleni ihan väärän leivoksen, en sellaista, mitä olisin alun perin halunnut. En ymmärrä, miksi kaikissa kahviloissa ei ole nimikylttiä jokaisen leivoksen edessä, erityisesti Saksassa, jossa leivoksia ei oteta itse, vaan ne tilataan tarjoilijalta, joka antaa ne lasivitriinin takaa. Mitäs siinä sitten tehdään, kun yritetään ei-aivan-täydellisellä saksalla tilata suklaakakkua ja suklaisia kakkuja on vitriinissä neljä erilaista. Myyjä osoittaa kysyvästi sormella jotakin sinne päin, ymmärrämme toisemme väärin, ja siinä sitä ollaan. 

Mutta eipä siinä, hyvää oli joka tapauksessa. Kahvi oli vahvaa ja sitä riitti - ja koko paketin, siis kahvin ja leivoksen, sai sellaiseen hintaan, millä Suomessa olisi saanut pari vesipulloa. 

 Pakko vielä kertaalleen hehkuttaa, mikä autuus tuossa tilanteessa olikaan saada iso kupillinen vahvaa kahvia. <3

Seuraavaksi suunnistimme KaDeWen ostoskeskukselle, josta niin ikään olin monta kertaa kuullut saksan luennoillakin. 

Mielestäni olen nähnyt monta ostoskeskusta, enemmän ja vähemmän suuria ostoskeskuksia eri puolilla Suomea ja naapurimaissa, mutta mitään KaDeWen kaltaista en ollut nähnyt ikinä ennen. 
Tunnustan, että en ole nähnyt kovin paljon maailmaa, ja muutenkin olen jo valmiiksi ihan maalaisjuntti, mutta en oikeasti tiennyt, että sellaista ostoskeskusta on missään, siis olemassakaan. Ystäväni lupasi näyttää minulle ensi hätään leluosaston, joka kuulemma oli hänen mielestään niin upea, että se piti päästä ensimmäisenä näyttämään. Leluosasto sijaitsi ehkä kuudennessa kerroksessa. Kiipesimme siis aika tavalla liukuportaita ennen sitä. 

Ja jokainen kerros oli uusi ihme. 

Varsinkaan tuona ensimmäisenä Berliinin-päivänäni en tainnut juuri muuta tehdä kuin kiljahdella ilosta ja ihmetyksestä. 

Leivoksia riveittäin, hyllyittäin, silmän kantamattomiin. Leivoksia, makeisia, kakkuja, mitä uskomattomampia viritelmiä. Vaatteita kaiken ikäisille ja kokoisille, jokainen kerros erikseen, niin valtavia osastoja, että niiden kiertämiseen kuluisi ihmisikä. Kodinkoneita ja sisustusta. Matkamuistoja ja koriste-esineitä. Kirjoja. Hyllyittäin ja hyllyittäin kirjoja. Niistä en lähde edes puhumaan. 

Huimaavan matkan jälkeen saavuimme vihdoin silloiseen päämäärään, leluosastolle. 
Jos ystäväni oli kehunut sitä, niin. 
Minä en edes löydä sanoja. 

Kukaan ei voi kuvitella, kuinka valtavasti erilaisia leluja voi tehdä. Kuvitellaanpa vaikka Suomen pehmoleluja: on kissoja ja koiria, aidon näköisiä ja vähemmän aidon näköisiä. On kenties hamstereita, kilpikonnia, krokotiilejä, tiikereitä, nalleja, sammakoita, jääkarhuja, mitä nyt milloinkin. 
Ei ole ainuttakaan eläintä, ei lemmikki- eikä villieläintä, mitä tuolta KaDeWen leluosastolta ei olisi löytynyt. Oli sorsaa, koalaa, lepakkoa, hämähäkkiä, villisikaa, hiirtä, rottaa, haisunäätää, kärppää, kaikkea mitä kuvitella saattaa. Ja mikä pahinta tai parasta, miten sen nyt ottaa, jopa lepakko näytti söpöltä. Hämähäkkiä en sentään olisi söpöksi tituleerannut edes siellä. 

Tällainen matkakokoinen karhukin löydettiin. 

Mä vaan kysyn, että miten tollanen kuljetettaisiin, jos sen haluaisi ostaa? Tulisiko se sitten jollain yksityiskoneella perässä?
Eikö olisi aika mukavaa, jos tollanen seisoisi vaikka ulko-ovella vieraita vastaanottamassa?

Kesti hyvän aikaa, ennen kuin ystäväni sai minut irrottautumaan edes pehmolelupuolesta. Lopulta se oli kuitenkin tehtävä, kun KaDeWe uhkasi mennä kiinni. Ehdimme juosta vuoristorata-maailmanpyörä-junarata-torni-autoasema-härdellien ohi ja ihailla lastenkirjapuolta, jolta ihmeeksemme löytyi suomalaistakin lastenkirjallisuutta saksannettuna, ja sitten poistuimme vakaalla päätöksellä tulla uudestaan. 

Illan viimeisenä tekonaan ystäväni suunnitteli meille ohjelman seuraavalle päivälle, ja sitten menimme suihkun kautta nukkumaan. Taustalla pyöri "Täydelliset naiset" saksaksi dubattuna, pienessä matkatelkkarissa. 

Seuraavana aamuna herätys oli puoli seitsemältä, ensin herätyskelloon, sitten ambulanssin sireeneihin ja kolmantena ystäväni "mä oon odottanut hotelliaamupalaa eilisillasta lähtien" -kiljahdukseen. Pakkohan siinä sitten oli raahautua ylös. 

Buffet-aamiaiset tuntuvat usein aika turhilta mun kohdallani, sillä en saa aamuisin ikinä alas muutamaa palaa enempää, ja olin sen vuoksi harkinnut hetken, ennen kuin suostuin maksamaan hotelliaamupalasta. Päädyin kuitenkin siihen, että jotakin on joka tapauksessa pakko syödä, joten hotellilla syöminen olisi kätevintä. Kun näin ensimmäistä kertaa elämässäni, että jokaisessa aamupalasalin pöydässä odotti oma termoskannullinen kahvia, en katunut päätöstäni. Joka aamun onnellisin asia Berliinissä oli eittämättä se, että kahvia sai kaataa vapaasti mielin määrin omasta kannusta pöydässä, eikä tarvinnut juosta mistään yhteisestä termarista jonottamaan. 

Aamupalan jälkeen lähdimme kaupungille. Taas ystäväni pysähtyi aika ajoin paikantamaan meitä ja minä räpsimään kuvia.  

Ensimmäinen määränpäämme oli, mikäs muukaan kuin Berliinin kaupunginkirjasto. Ystäväni tosin hieman epäröi minun viemistäni sinne, sillä "sieltä sua ei saada ikinä ulos". Eikä olisi ehkä saatukaan, sillä kirjasto sisälsi oppaan mukaan yli kolme miljoonaa nidettä, ja pelkkä kirjaston näkeminen oli minulle jokseenkin euforinen kokemus. Onneksi tai onnettomuudeksi emme kuitenkaan ilman kirjastokortteja päässeet aulaa pidemmälle. 

Seuraava kohteemme oli historiallinen museo, jossa ilokseni oli juuri silloin menossa ensimmäistä maailmansotaa esittelevä näyttely. 

Museo, kuten oikeastaan koko Berliinin kaupungin yleisilme, oli sanalla sanoen jykevä, valtava. Olimme kaksi pientä ihmistä keskellä mittaamattoman suurta tilaa, valtaisien pylväiden välissä, sellaisten maalausten ja taulujen edessä, joihin ihmisen voisi kuvitella hukkuvan. 

Jos täällä blogissa ei ole aiemmin käynyt ilmi, niin itse olen jokseenkin sotahullu. Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta ensimmäiseen ja erityisesti toiseen maailmansotaan liittyvästä. Niinpä kiersin mielelläni ja huolellisesti katselemassa aidon näköisiä tykkejä ja niiden ampumistekniikoita esitteleviä videoita, filminpätkiä sotatapahtumista, sodanaikaisia lehtiotsikoita ja kirjeitä, sotilasmantteleita ja vankien pukuja, kaasunaamareita ja pistimiä, sodan etenemistä kuvaavia karttoja ja tärkeimpiä tapahtumia ilmentäviä tekstejä, maalauksia, veistoksia ja muita kyhäelmiä. Oli kuin olisi kulkenut pikakelauksella sotatantereen läpi.

Kuten arvata saattaa, jossain vaiheessa siitä runsaudesta tuli kuitenkin paha olo. Itselleni jonkinlainen viimeinen pisara oli krematorion pienoismalli: totta puhuen en oikein ymmärrä, miksi se oli ensimmäisen maailmansodan näyttelyssä, mutta siellä se nyt vain oli. Täydellinen ja tarkka pienoismalli juutalaisten vankileiristä, kaasukammioineen polttouuneineen kaikkineen. Poistuin paikalta huonovointisena. Täytyy todeta, että häpeän tällaista ruikutusta; mikä oikeus minulla on kääntää katseeni pois, kun on oikeasti ollut olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka ovat joutuneet sen kaiken elämään ja kokemaan?

Seuraavaksi kävimme toisessa kerroksessa, näyttelyssä joka esitteli Saksaa ensimmäisen maailmansodan lopusta toisen maailmansodan loppuun. Mieleen jäi Trabant-auton pienoismalli ja Hitlerin kuolemaa hehkuttavat, järjettömän suuret lehtiotsikot. Mitä tähän muuta sanoisi, kuin että maailma on täysin mieletön paikka. 

Tämän jälkeen päätimme mennä kahville. 
Näin jälkikäteen ei ollut ehkä maailman fiksuin idea käydä kahvilla siellä, missä on kaikkein eniten turisteja ja pisimmät jonot, mutta toisaalta, emme olleet kumpikaan vielä koskaan käyneet Starbuc's Coffeessa, joten täytyihän sekin kokea. Siispä jonottamaan koko puljun ympäri. Olipa ainakin aikaa pohtia, mitä haluaisi juoda. 

Tuolla törmäsimme meille täysin uuteen käytäntöön: tarjoilija kirjoitti nimemme mukiin ja valmiita kahveja huudeltiin aina nimeltä niin, että ihmiset tiesivät tulla hakemaan omansa. Ystäväni sanoi nimensä ja hänen mukiinsa se oli kirjoitettu hauskalla tavalla väärin. Koska itse joudun Suomenkin oloissa selventämään nimeni kirjoitustapaa ihan tarpeeksi, päätin tuolla vain englanniksi tavata nimeni kirjain kirjaimelta, ja se tehosi. Vaikka ehkä ne Saksassa olisivat osanneet toimia alkuperältään saksalaisen nimeni kanssa paremmin kuin Suomessa. Mistäs sen tietää.

No kuitenkin, otimme molemmat jääkahvit, ja saimme ne, vaikka minun juomani yrittikin varastaa yksi mies, joka ei ilmeisesti ymmärtänyt systeemin ideaa. Kaikki päättyi lopulta onnellisesti ja saimme nautiskella viilentävät juomat terassilla kuumuudessa. 

Sitten kierros jatkui DDR-museoon, jossa oli kaikenlaista Itä-Saksan ja ylipäätään Berliinin muurin aikaista, muun muassa suomalaisillekin lapsille Pikku Kakkosen lopusta tuttu Nukku-Matti, joka DDR:ssä on saanut ihan oman elämänsä, ja jonka DDR-lapset tuntevat omana itsenäisenä seikkailijanaan kirjoista, piirretyistä ja sarjakuvasta, eivät vain jonain Pikku Kakkosen sivuhenkilönä. 

DDR-museossa parasta oli mielestäni luukut, joita sai vedellä sivuun ja josta sitten paljastui aina jotakin. En tiedä mikä intohimo mulla sellaiseenkin on. Muuten DDR-museo ei kyllä ollut paras mahdollinen kokemus, sillä siellä oli niin paljon porukkaa, että hyvä kun askelta pystyi ottamaan mihinkään suuntaan. Muutenkin alkoi jo iskeä jonkinlainen museoähky, joten poistuimme paikalta huomattavasti nopeammin kuin edellisestä museosta, ja saimme vielä ilmaiseksi mukaamme hienot postikortit. 

Vielä täytyy erikseen mainita katu nimeltä Unter den Linden, josta myös olen saksan opinnoissani saanut kyllästymiseen asti kuulla, ja jolla nyt pääsin kulkemaan. Sekä tietysti tämä holokaustin muistomerkki, kummisetäni sanoilla ytimekkäästi "kivikasa". 

 Tämän nähtävyyskierroksen päätteeksi etsiydyimme syömään vietnamilaiseen ravintolaan, jota ystävälleni oli lämpimästi suositeltu etukäteen. Itse olin aluksi epäilevällä kannalla, sillä en ollut aiemmin syönyt vietnamilaista ruokaa, enkä ollut ihan valmis ottamaan riskiä siinä nälkätilassa. Päätin kuitenkin lopulta ottaa ruuan kokemuksena, tuli mitä tuli. 

Vaihtoehtoja oli ruokalistalla harmittavan vähän, mutta eipä sitä olisi muutenkaan tiennyt, mitä haluaa, joten sama kai se. Päädyimme salaatteihin, jotka osoittautuivat yllättävän täyttäviksi ja joihin sai muutenkin olla tyytyväinen. Minun makuuni kastike oli ehkä aavistuksen liian tulista, mutta sekään ei häirinnyt liikaa. 

Ruuan jälkeen suuntasimme näkötornille ja matkalla sinne kävimme jäätelöillä. Tuolla jäätelöpaikassa oli koimme koko reissun ainoan huonon palvelun, joka lienee johtui eniten kielimuurista. Hyvää mieltä ei kuitenkaan siitä jäätelöstä oikein irronnut. 

Tuolla tornilla oli onneksi sitten sitäkin ystävällisempi palvelu. Lipunmyyjä ymmärsi tarkoitukseni, vaikken ostotilanteessa ollut saada yhden yhtä sanaa suustani. Lippujonossa saimme tietää, että joutuisimme odottamaan torniin nousemisvuoroa peräti pari tuntia, mutta se ei haitannut: pitihän näköalatorni kokea. 



Aikamme kuluksi menimme kiertämään kauppoja näköalatornin läheisyydessä. Emme löytäneet mitään mainittavaa, ellei sellaiseksi lasketa havaintoa siitä, että Berliinistä löytyy yllättävän paljon samoja liikkeitä kuin vaikkapa kotikaupunkini keskustasta. 


Lopulta totesimme kellon olevan tarpeeksi siihen nähden, että voisimme jo alkaa pakkautua torniin odottelemaan vuoroamme. Vuoroaan odotteli jo pari muutakin: odotushallissa vallitsi tukahduttavan kuuma tunnelma. Ystäväni keksi mennä jo hyvissä ajoin oikeaan kohtaan odottelemaan, joten kun saimme lopulta astua portista sisään, olimmekin ensimmäisinä pitkässä jonossa. 


Se ilo oli äkkiä pilattu, ja tietysti taas minun toimestani: seuraavaksi meidän piti astua sisään hissille vievästä portista, jossa leimattiin ostettu lippu (saksalaiset tuntuivat olevan kovin ihastuneita leimaamiseen, joka ikisessä käänteessä piti kaikkia lippuja olla jostain leimasimesta vetämässä) ja eihän se tietenkään minulta onnistunut. Tukin koko toisen kulkutien toilaillessani, ja puoli jonoa ehti mennä toisesta portista sisään. Kukaan ei pysähtynyt auttamaan. Tästä kyllä Suomelle pisteet: kun aikoinani jumituin ihan samalla tavalla kotikaupunkini uimahallin samanlaiseen lipunleimaamisporttiin, oli hetkessä jo paikalla monta avuliasta ihmistä, jotka näyttivät, kuinka homma toimii. Nyt jouduin tyytymään ystäväni paniikinomaiseen ohjeiden karjumiseen portin toiselta puolelta, ja onnistuihan se sitten lopulta, vaikka molemmat ehdimme jo saada kylmän hien pintaan. 


Seuraavaksi vuorossa oli hissiin jonotus, ja kauhunsekaisella huvittuneisuudella kuulin reissun ensimmäistä kertaa selkämme takaa suomen kieltä. Suomalainen pariskunta siinä takanamme mietiskeli kaikenlaisia kauhukuvia hissin juuttumisesta ja vaijerin irtoamisesta tuolla 300 metrin matkalla. Vaihdoimme ystäväni kanssa katseen ja päätimme yhteistuumin olla paljastamatta kansalaisuuttamme. 


Ja jos joku luulee, että kansalaisuutemme olisi jotenkin ulkonöstä ollut pääteltävissä, niin se on väärä luulo: heti ensimmäisenä päivänä joku saksalainen pysähtyi kysymään meiltä tietä, ja hämmästyi, kun kerroimme olevamme mistään tietämättömiä turisteja, joilta ei kannata kysellä mitään. 

Pian tuli meidän vuoromme astua hissiin, ja sielläpä sitten olimme kuin sillit purkissa, likistyksissä niiden toisten suomalaisten ja kaikennäköisten muiden eri kansallisuuksien kanssa. Opas veisteli jotain humoristista small talkia, hengitysilma kävi tiheäksi, hissin kova vauhti lukitsi korvat. Vahingossa tulin vilkaisseeksi ylöspäin, enkä tehnyt sitä toiste. Ylhäällä näkyi se ahdas hissikuilu, jota pitkin paraikaa kiisimme. Onneksi hissipelkoni on laantunut siitä, mitä se oli joskus pienenä. 

Matka taittui nopeasti ja pääsimme torniin ihailemaan maisemia. 

Tornissa sai vapaasti kierrellä ja katsella maisemia eri ikkunoista, koko Berliini oli nähtävillä. Oli jännittävää ja ihan kätevää bongailla tuttuja ja tuntemattomia kohteita ylhäältä käsin. 

Poistuimme kohta vähemmän täydellä hissillä ja lähdimme taas yhtä kokemusta rikkaampana talsimaan kohti hotellia. 



Keli oli yhtä tukahduttavan kuuma kuin kaikkina muinakin päivinä, ja matka kärsivällisyyttä koettelevan pitkä. Päätimme siis yrittää metrolla ajamista. 


Kummallakaan ei ollut kokemusta metrolipun ostamisesta tai metrolla matkustamisesta omatoimisesti, joten olimme enemmän tai vähemmän hukassa maanalaiselle asemalle astellessamme. Saimme ostettua liput ja hypättyä metroon ilman komplikaatioita, mutta jäimme pois muutamaa asemaa liian aikaisin ja jouduimme paitsi paikantamaan itsemme vaivalloisesti uudelleen, myös kävelemään pitkän ja tuskaisen matkan. 


Kun vihdoin pääsimme edes lähelle hotelliamme, olimme kuolemaisillamme janoon ja nälkäkin oli vähän. Raahauduimme siis ensimmäiseen näkemäämme ruokapaikkaan. Ystäväni osti kanapatongin ja veden, minä hädissäni jonkun "kröger" -nimisen lihajutun ja veden, jälkimmäisen oikein painokkaasti. 


En ole koskaan ollut niin iloinen, että osaan sanan "Wasser" merkityksen, sillä tuntui, että kuolisin janoon hetkellä millä hyvänsä. Ja mitä sanoo tarjoilija tähän?
Hän toteaa tyynesti saksaksi, että hänen ystävälleni myymänsä vesipullo oli viimeinen koko paikassa. 


What The Fuck?!
Ei voi olla mahdollista, että sen kerran, kun minä raahaudun kilometrien matkan kolmenkymmenen asteen helteessä ostamaan vettä, koko paikassa ei ole enää pullon pulloa. Itse en järkytykseltäni saanut sanaa suustani, ystäväni kiirehti ilmoittamaan, että me voimme vaihtaa, minä voin ottaa hänen vetensä ja hän voi ottaa sitten jonkun limsan tai jonkun. Mitä sanoo tarjoilija siihen? Hän sanoo, että tavallista vettä kyllä on, mutta mineraalivettä ei enää ole. Kelpaako minulle tavallinen vesi? En tiennyt itkeäkö vai nauraa. 


Itse en pidä mineraalivedestä ollenkaan, mutta Saksassa "vesi" tarkoitti aina automaattisesti mineraalivettä. Opin, että tavallista vettä piti aina erikseen pyytää, jos sitä halusi. Jos tilasi pelkästään sanalla "wasser", annettiin mineraalivettä. 


Niin että sain sitten lopulta vettä, ja juuri sitä vettä, jota halusin. 


Sitten kävimme taas kaupassa ja painelimme hotellille keskustelemaan henkeviä illaksi. 


Seuraavana päivänä matkasimme onnistuneesti metrolla Alexanderplatzille, jossa tarkoituksenamme oli tällä kertaa katsella kauppoja. 
Löysimme muun muassa valtavan tavara-talon, jonka hinta-laatusuhde oli järkyttävä, mutta onneksi positiiviseen suuntaan, ainakin meille. En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa: ihmiset kulkivat ympäri kauppaa isojen kassien kanssa, ja keräsivät niihin kasseihin kaiken, mitä halusivat sovittaa. Sovituskoppiin jonotettiin vuoronumerosysteemillä. 

Ja kyllä sitä tavaraa löytyikin, soviteltavaa ja ostettavaa.
Itselleni iski tuolla, kuten monessa muussakin paikassa Berliinissä, suoranainen runsaudenpula. Kaikkea oli niin paljon liikaa, että ei osannut sitten oikein ostaa eikä haluta mitään. Kaikki oli upeaa ja suurta ja hienoa ja vaati tulla ostetuksi. Mitä siinä sitten minunkin kaltaiseni päättämättömyyden perikuva pystyy valikoimaan?

Poistuimme kuitenkin molemmat kaupasta pitkän ajan jälkeen, tyytyväisinä ostosten kanssa. Kävimme nopeasti syömässä jotkut patongit jossain, eikä minulle ainakaan jäänyt siitä juuri kehuvaa sanaa, mutta sainpa jotain syödäkseni. Seuraavaksi vuorossa oli ajelu turistibussilla ympäri Berliiniä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin istumaan kaksikerroksisen bussin yläkerrokseen. Bussissa ei ollut paljon ruuhkaa, eikä alakerroksessa istunut kukaan. Vain katottomassa yläkerroksessa kävi vilvoittava tuulenhenkäys aina silloin tällöin. 
Ajelu kesti kaksi tuntia. Aluksi pelkäsin ajan käyvän pitkäksi, mutta se meni, kuten kaikki muukin, yllättävän nopeasti. Bussiajelu teki hyvää pitkän kävelyn ja seisomisen jälkeen, ja näköalojakin pääsi taas ihailemaan eri perspekyiivistä. Näimme ainakin jonkun ensimmäisen maailmansodan aikaisen voiton merkin (tiedän, tää mun matkustustietämys herättää myötähäpeää) ja rajanylityspaikan, joka aikoinaan oli Itä- ja Länsi-Berliinin rajalla. Näiden ohi emme edellisenä päivänä olleet kävelleet. 

Bussiajelun jälkeen kiersimme vielä pari kauppaa ja ajoimme sitten metrolla hotellille. 

Illalla kävimme jälleen KaDeWe:n ostoskeskuksella. Ensin hyödynsimme äärettömän leivostiskin antia. 

 Tuona iltana, täsmälleen tuossa hetkessä, koin epäilemättä koko reissun tähtihetken. Osasin ensimmäistä kertaa tilata kakkupalan ja kahvin ilman, että pienintäkään epäselvyyttä tuli. Lausuin tarjoilijalle haluavani yhden palan suklaasacherkakkua ja kupin kahvia, ja juuri ne tulivat eteeni kertayrittämällä, ei mitään lisäkysymyksiä, ei epäröintiä, ei yhtäkään väärinymmärrystä. Olin ehkä onnellisin koko reissun aikana. Lisäksi kakku oli juuri niin taivaallista kuin olin odottanutkin. Päätimme ystäväni kanssa, että hääkakkuni haetaan Berliinistä, kun menen naimisiin. (Kyllä, olen suunnitellut hääni. Sulhasta lukuunottamatta.)

Kakkuelämyksen jälkeen oli vuorossa tuskainen tuliaisenetsintä KaDeWen päättymättömällä leluosastolla. Olin päättänyt, että en ostaisi mitään pehmolelua itselleni, vaan sen sijaan hankkisin jotain kummilapselleni. Punnitsimme ja pohdimme ystäväni kanssa uskomattoman kauan, kunnes päädyimme sorsaan. Ainakaan minun käsitykseni mukaan Suomesta ei mistään saa pehmosorsia, eikä sitä sorsaa voinut kauppaan jättää, hyvänen aika. Ystäväni mukaan tarttui saksankielinen, suomalaisen kirjailijan lastenkirja, ja sitten jatkoimme matkaa muihin kerroksiin ja sieltä matkamuistomyymälään. Myös matkamuistojen kanssa olin ottanut saman taktiikan: olin hukassa sen kanssa, että halusin itselleni kaiken, ihan kaiken, alkaen I <3 Berliini -T-paidasta ja kahvikupista jääkaappimagneetteihin, koriste-esineisiin, tauluihin ja lasipalloihin. En siis ostanut itselleni mitään, vaan sen sijaan hankin veljelleni Berliini-shottilasin. 

Ehdimme vielä käydä kenkä- ja laukkukaupassa, joka oli vähintään samanlainen elämys, kuin päivällä löydetty tavaratalokin. Tuossa vaiheessa tosin iski jo turtumus: ei vain enää jaksanut olla yhtä hulluna innosta, kuin aikaisemmin. 

Kaupan sulkeutuessa menimme syömään kana-nuudelit ja viettämään joksikin aikaa iltaa hotellihuoneelle, ennen kuin suuntasimme viimeisen illan kunniaksi aidoille saksalaisille oluille. 

 Hyvää se oli, tosin ei ehkä ihan kaiken hehkutuksen arvoista. En kuitenkaan ole mikään olutasiantuntija, joten ehkä lausuntoni johtuu siitä. 

Hotellille tultaessa respan ihmiset toivottivat meille saksaksi hyvää yötä, ja vastaus tuli suustani jostain vihoviimeisestä syystä ruotsiksi. Se mun hienosta kielitaidostani. Koetin jälkikäteen lohduttautua sillä, että eihän niissä toivotuksissa ole kuin parin kirjaimen huomaamaton ero. En sitten tiedä, miltä se niiden saksalaisten korviin kuulosti...

Seuraava aamu oli sitten, kaikesta kapinoinnista huolimatta, viimeinen. Viimeinen aamupala kahvitermoskannullisen ääressä, viimeinen suklaa-nougattäytteellä päällystetty sämpylä, viimeinen "Guten Morgen" respan henkilökunnalle. Kyllä ihan sydämestä riipaisi. 

Aamupalan jälkeen lähdimme vielä käymään keskustasta edellisenä päivänä löytämässämme tavaratalossa ja teimme viime hetken ostokset. Ostin äidilleni lämpimät tohvelit ja kävin myös edellisenä päivänä nähdyssä, käsintehtyjen makeisten kaupassa ostamassa isälleni marmeladikarkkeja. Katselin suklaavalikoimia haikeana, mutta eihän niitä siinä helteessä olisi ollut juuri mieltä lähteä kuljettamaan. 

Kohta ajoimme metrolla takaisin hotellille luovuttamaan huoneemme (meistä oli kehkeytynyt lyhyessä ajassa melko näppäriä metromatkustajia) ja jätimme matkalaukkumme taas hotellin aulaan, jonne saimme ne ensimmäisenäkin päivänä jättää. Lähdimme vielä viimeisen kerran Alexanderplatzille, jälleen metrolla, ja ensimmäistä kertaa koko reissun aikana tarvittiin sateenvarjoa. 

 
Kuljimme ympäriinsä luomassa vielä viimeistä silmäystä Berliiniin, joka ainakin minulle oli osoittautunut juuri sellaiseksi haaveiden täyttymykseksi, kuin olin odottanutkin. Söimme pastaa ja pizzaa italialaisessa ravintolassa ja törmäsimme vasta silloin koko reissun ensimmäiseen kerjäläiseen, joka ei ottanut kuuleviin korviinsa tokaisujamme siitä, ettemme ymmärrä englantia, puhumme vain suomea. 

Viimeiseksi ennen hotellille palaamista kävimme nauttimassa kakkukahvit ihan oikeassa leipomokahvilassa. Tällä kertaa otin juustokakkua ainaisen suklaan sijasta, enkä ollut jaksaa syödä koko palaa. Sain palan painikkeeksi juoda ystäväni kahvin, joka oli hänen mielestään maidosta huolimatta liian vahvaa, minun mielestäni täydellisen sopivaa, vaikka maito vähän pilasikin elämystä. 

Sitten oli aika käydä hyvästelemässä hotelli ja painua laukkuinemme odottamaan lentokentälle kuljettavaa taksia. 

Taksimatka sujui hiljaisessa ja vähän surumielisessäkin tunnelmassa, harmaassa tihkusateessa. Pääsimme Tegelin lentokentälle suunnitelmiemme mukaan etuajassa ja odottelimme lähtöselvitystä toisen suomalaisen seurueen vieressä. Taas siinä oli joitakin katastrofien maalailijoita, jotka näkivät potentiaalisia pomminkuljettajia joka puolella. Taaskin pysyimme ystäväni kanssa hiljaa, kansallisuuttamme paljastamatta. 


Lähtöselvityksen ja turvatarkastuksen aika tuli ja meni. Kävin tarkistamassa tax freen, mutta jouduin palaamaan sieltä ilman lempisuklaatani. Lentokoneen lähtöä odotellessa tutkailimme vielä viimeiseksi ystäväni suomi-saksa-suomi-sanakirjaa ja pohdimme, mitä sanakirjojen tekijöiden päässä oikein liikkuu.

Lentokoneessa pääsimme istumaan vierekkäin ja huikkaamaan yhdessä vielä ikkunan läpi hyvästit Berliinille. Näköalatornin huippu oli viimeinen, mitä unelmien kaupungista näimme, ennen kuin kiisimme pilvien korkeudelle. 

Taas lentokoneessa sai leipää ja kahvia, eli Finnairilla kukaan ei ainakaan pääse nälkään kuolemaan. 

Vajaan parin tunnin lento sujui taas ihan liian nopeasti, olisin toivonut sen kestävän pidempään. Helsinki-Vantaan myöhäisillasta tyhjällä kentällä odottelin ystäväni kanssa, että hänen laukkunsa saapuisi ruumasta, ja sitten painelin ulos odottelemaan kyytiäni. Olin varautunut kirousten ja manailun sävyttämään, vähintään puolen tunnin etsintäpartioon, jotta löytäisin hakijani, mutta suureksi yllätyksekseni edes yhtä selventävää puhelinsoittoa ei tarvittu: astelin vain ulos lentoasemalta ja sisään auton ovesta, joka odotti ulkopuolella. 

Sellainen oli ensimmäinen matkani Berliiniin. Ei voi muuta kuin toivoa, että se ei jäänyt viimeiseksi.