No ei kyllä tule. Tämä päivä on ihan oikeasti, todellakin, merkkipaalu mun tähänastisessa elämässäni, ja varsinkin, kun sitä peilaa vasten sitä valtaisaa valitus-ruikutus-angstivyöryä, jota tää blogi on tähän asti tulvinut. En halua nyt vielä tässä julkistaa, mitä tarkalleen ottaen on tapahtunut, mutta jotain sellaista, jonka ansiosta en enää koe olevani ihan täysin epäonnistunut luuseripaska, josta ei ole mihinkään. En oo sellainen, enkä oo sellainenkaan, joka antais periks liian helposti! Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa, ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa, ja tänään vedin kummitätini kanssa ostamani mekon päälleni ja söin metsäsienileikettä vanhempieni kanssa ja kaiken kruunuksi ilmoittauduin vielä Finlandia Marathonillekin, ihan vain juhlan kunniaksi.
Ja siksi tietenkin myös, että halusin. Olen siellä nyt edustamassa Jyväskylän yliopistoa kenties viimeistä kertaa!
Mut oli se mun mielestä silti aika pelottavaa, että reaktioni juhlatilanteeseen on ilmoittautua maratonille. Haluan nyt lähteä siitä, että se on hyvällä tavalla pelottavaa.
Mutta, nyt seuraavaksi on edessä kesäopintojen viimeinen tenttiinlukupuserrus ja sen jälkeen kaikkea uutta kivaa!
Tähän loppuun kerron vielä, että ei se suomalaisissa kahviloissa tilaaminenkaan aina käy niin kätevästi kuin vaikka Berliinissä. Äitini tilasi lihapasteijan ja minä tonnikala-katkarapu-aurajuustopiiraan, ja siinä tilatessani ihmettelin, että eikö se sana lopu koskaan. Myöhemmin ihmettelin, miksen voinut keksiä tuollaisia sanoja ala-asteella, kun pidettiin kilpailu siitä, kuka keksii pisimmän suomenkielisen yhdyssanan.
Palataan myöhemmin, itseni tuntien seuraavassa postauksessa olen taas jossain syvällä epätoivon kuilussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti