Olen huomannut, että mua auttaa monesti asioiden sanallistaminen itselle, asioiden kirjoittaminen ylös. Tai ei se oikeastaan konkreettisesti auta kovin paljoa, mutta kyllä siitä jotain apua voi toivoa olevan. Ehkä. Ajattelin siis kirjoittaa muutamia asioita ylös tulevaa opiskeluvuotta silmällä pitäen.
Mulla on ensinnäkin paha tapa välittää liikaa siitä, mitä toiset ihmiset ajattelevat. Olen jo tuskallisen kauan yrittänyt pyristellä siitä eroon, ja ehkä ihan minimaalisen verran edistynyt. Kuitenkin edelleen kulutan itse asiassa valtaosan aikaani sen pohtimiseen, toisin sanoen siitä valtaisasti ahdistumiseen, mitä se / ne tästä nyt ajattelevat. Voinko tehdä näin ja mitä jos teen noin ja mitä mieltä se tai ne siitä sitten ovat. Ja ai kamala kun olen nyt tehnyt näin, mitäköhän se nyt mahtaa ajatella ja mitä mun pitäisi nyt sitten tehdä, ja mitä se sitten ajattelee, jos en mä teekään näin.
Tosiasiahan kuitenkin usein on, että ne niin suuriksi omassa mielessä nousevat toiset harvon ajattelevat yhtään mitään.
Ihmisillä on omakin elämä, jota ajatella ja punnita. Harvaa kiinnostaa oikeasti, mitä toinen tekee tai jättää tekemättä. Varsinkin siihen mittakaavaan peilaten, mistä minä onnistun saamaan viikon ahdingon.
Ja vaikka ne toiset ajattelisivat kuinka ja mitä, ei sillä pitäisi liikaa itseään vaivata. Koskaan ei pääse sellaisiin lopputuloksiin, joissa onnistuisi miellyttämään ihan jokaista parhaalla mahdollisella tavalla. Niin ollen on aivan turha edes yrittää.
Kukaan niistä paljonpuhutuista toisista ei elä minun valintojeni kanssa. Ihan vain sen vuoksi toisten mahdollisille ajatuksille ei pitäisi antaa minkäänlaista painoarvoa.
Toiseksi, mulla on suorastaan ilmiömäinen kyky lytätä itse itseni maan rakoon. Tunnen ihmisiä, jotka ovat onnistuneet rakentamaan ympärilleen kadehdittavan suojamuurin. Sellaisen, että heitä ei hetkauta, jos joku sanoo heille pahasti. He jättävät huomiotta toisten ihmisten negatiiviset sanomiset ja kiinnittävät sen sijaan huomionsa kaikkeen positiiviseen, mitä he itse ja toiset heissä itsessään huomaavat.
Mulla on toisin päin. Imen kuin kuivuva kasvi itseeni jokaisen ikävän palautteen sanan, ja kaiken sellaisen, minkä voisi jollain tavalla ehkä mahdollisesti tulkita ikäväksi. Ja lisäksi ihan kaiken sellaisenkin, millä ei edes viitata suoraan minuun, mutta joka voisi tarkoittaa myös minua.
Sitten, jos joku antaa positiivista palautetta, jään pohtimaan, mitä hän sillä tarkoittaa. Onko se ehkä silkkaa kohteliaisuutta, jonkinlaisen väärinymmärryksen seurausta vai kenties ihan puhdasta vittuilua.
Tästä tuoreena esimerkkinä voin mainita ennenkokemattoman kohtaamisen entisen luokkakaverini kanssa. Entinen koulukiusaajani lampsi yhtäkkiä luokkakokouksessa keskelle tyttöporukkaa, läimäisi kätensä minun olkapäälleni ja ilmoitti, että jos joku teistä täällä on urheilija, niin sinä. Minä olen kuule feisbuukista katsonut, että taas olet juossut maratonin, oliko se viides vai kuudes? Ai kymmenes?! Pystyykö kukaan meistä täällä siihen samaan, onko kukaan muu täällä juossut edes yhtä maratonia? Aivan, ei ole, ei ole! Niin, sitä vaan halusin tulla sanomaan, että hattua nostan!
Ja mikä oli minun reaktioni siihen? Hymyilin pelonsekaisen kohteliaasti ja astuin pari askelta taaksepäin. Joku kymmenen vuoden takainen pelkoreaktio elimistössäni aktivoitui, sen hetken olin aivan varma, että koko show on tarkoitettu nolaamiseksi, samaksi kiusaamiseksi kuin joskus kymmenen vuotta sitten.
Vasta paljon myöhemmin muistin, että olisi pitänyt sanoa kiitos. Tai jotain siihen suuntaan viittaavaa edes.
Se ei näin pidemmän päälle ole kovin hyvä elämänasenne. Pitäisi opetella jotain muuta.
Ja sitten, viimeisenä filosofointina tällä erää, ote ukkini puheesta, kahdeksan vuoden takaisista rippijuhlistani: sinä itse oman tiesi valitset, sinun on itse myös omista valinnoistasi vastattava.
Otin sen silloin rehellisesti sanottuna vain jonain kauniina, kliseisenä mutta valitettavan sisällöttömänä sananpartena.
Viimeistään yliopiston alettua olen jatkuvasti raivonnut kaikille akateemisen vapauden aiheuttamaa vankilaa.
Kukaan ei neuvo, kukaan ei ohjaa, suorituksia pitäisi vain sataa. Olen kironnut ja manannut, ahdistunut ja itkenyt, ruikuttanut ja kadehtinut toisenlaisissa opinahjoissa olevia kavereitani, mutta kuitenkin aina pakon edessä tehnyt valinnan ja edennyt jonkinlaiseen pisteeseen.
Vasta nyt, kahdeksan vuotta vaatineella hitaalla sytytyksellä olen kunnolla sisäistänyt, että valinnoista ei pääse eroon koskaan. Koskaan enää ei tule sellaista turvasatamaa, jossa jokaisen oman valinnan oikeellisuudesta voisi olla varma. Kukaan ihmiselämää ylempi taho ei missään tilanteessa anna korvan juuressa, kädestä pitäen neuvoja siitä, mitä nyt pitää tehdä.
Pitää tehdä omia valintoja. Eikä sen suhteen ole valinnanvaraa.
Joka mutkan takaa tulee niitä niin sanottuja risteyksiä, joiden äärellä on pakko tehdä valinta. Vain yhden tien monesta voi valita. Hyvässä lykyssä joiltakin teiltä voi kääntyä takaisin ja valita uudelleen. Aina se ei ole mahdollista, ja sekin on hyväksyttävä.
Kun yksi tie on valittu, seuraava risteyskohta häämöttää jo.
Kun ei voi muuta kuin kulkea aina eteenpäin, on tehtyjen valintojen, yhtäläisesti oikeilta ja vääriltä tuntuvien, kanssa opittava elämään. Kun yksi tie on pakko valita, on turha jäädä jossittelemaan niitä muita mahdollisuuksia. Käyttämättä jääneiden mahdollisuuksien jossittelusta voi tietysti joskus saada eväitä uusien valintojen varalle, mutta liiallinen jossittelu ei auta.
Omista valinnoista on vastattava. On kuljettava ylväästi valittua tietä, ei kääntyä katsomaan taakse päin ennen seuraavaa risteyskohtaa.
Jospa tässä olisi muistilistaa ja kömpelöitä metaforia taas tarpeeksi yhden syksyn varalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti