Ensiksi päivän paras juttu, ja kukas muukaan sen sanoisi, kuin Ismo Leikola, mies jonka kanssa haluaisin mennä naimisiin. (En ehkä, mutta nää on näitä dramatisointitaitoja.) Eli, se mitä hän sanoo, on: "Mikä on sana, joka suomea opettelevalle ulkomaalaiselle pitäisi ensimmäisenä opettaa? Se on 'no niin'. Mitään muuta ei Suomessa tarvita. 'No niin' käy joka tilanteeseen. Sen voi ja se oikeastaan on hyvä todeta missä tahansa. Kokeilkaa vaikka. Pätee ainakin minuun.
Sitten aiheeseen, joka on vähemmän hilpeä, mutta josta oikeastaan tänään halusin pääasiallisesti kirjoittaa.
Merellä kuoleminen.
Mainoksen nähtyäni kimposin ensi tilassa kauppaan ostamaan Iltalehden liitteenä olleen Estonia-lehden. Tuntui, että olin odottanut sitä viimeiset viisitoista vuotta. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain Suomen historian rauhan ajan pahimmasta merionnettomuudesta oikein kunnon selonteon. Tapahtumat miehistön silmin, pelastuneiden silmin, pelastajien silmin, omaisten silmin, paikalla olleiden silmin, jälkiviisain silmin, toteavin, kauhistelevin, ahdistuvin silmin. Jo monta kertaa aiemmin elämässäni olen kuluttanut tunteja netin, jonkun sanomalehtijutun ja omien ajatusteni äärellä saamatta kasaan muuta kuin pienen raapaisun. Nyt sain ensimmäistä kertaa tarpeekseni, ainakin vähäksi aikaa.
Tiedän, että tää kuulostaa vähintäänkin naurettavalta ja oikeastaan pelottavalta.
En tiedä, mikä Estonian onnettomuudessa on sellaista, että se tuntuu järisyttävän maailmaani vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Onhan nyt kaikenlaisia ja toinen toistaan kammottavampia katastrofeja sattunut maailman sivu, sattuu joka päivä, ja tulee aina sattumaan. Miksi olen niin kiivaasti takertunut laivaan, jonka mukana ei uponnut ketään omaistani ja jonka ollessa kuumin uutinen olin 3-vuotias? En tiedä.
En muista mitään ajasta, jona Estonia upposi, en muista uutislähetyksiä enkä ihmisten puheita. Sen sijaan tiedän, että pienestä pitäen, lähes täysi-ikäiseksi asti, olen pelännyt hillittömästi laivalla matkustamista. Ihmettelin lapsena, miten kukaan koskaan uskaltaa lähteä laivaristeilylle. Oman perheeni tekemään Tallinnan-risteilyyn laskeuduttiin parin viikon spekuloinneilla siitä, uppoaako se laiva sitten ja mitä teemme, jos se uppoaa, ja pitäisikö meidän kuitenkin jättää lähtemättä. Lapsena en tiennyt enkä välittänytkään tietää syytä tuohon laivojen uppoamispelkooni, mutta jälkikäteen ajateltuna Estonian vaikutus tuntuu ilmeiseltä. Lentokoneella lentämistä tai auton kyydissä olemista en ole pelännyt koskaan, mutta laivoihin opin luottamaan vasta selvittyäni ehjin nahoin muutamasta pakollisesta laivamatkasta, joina koko ajan vain odotin, milloin tuomion hetki koittaa. Vieläkään en erityisemmin nauti laivamatkailusta, mutta en kuitenkaan enää pelkää hysteerisesti.
Ensimmäiset muistoni Estonia-laivasta sijoittuvat aikaan, jolloin olin eskarissa tai ekalla luokalla koulussa, ja Titanic-elokuva oli pinnalla. Titanicin myötä sain kuulla myös Estoniasta, ja jotenkin ne tapahtumat nivoutuivat mielessäni yhteen: Titanic törmäsi jäävuoreen Atlantilla ja Estonia upposi syysmyrskyssä Suomen rannikolla, periaatteessa aika sama asia, omasta silloisesta näkökulmastani. Halusin nähdä Titanic-elokuvan vain nähdäkseni, miten laivan uppoaminen käytännössä tapahtuu. Kyselin monta kertaa, miten se Estonian uppoaminen nyt kävikään ja ihmettelin, miksei siitä ole tehty elokuvaa.
Olin 13-vuotias lukiessani ensimmäisen virallisen, mutta lyhyen selonteon Estonian uppoamisyön tapahtumista, kymmenen vuoden takaisen tapaturman muistoksi kirjoitetusta lehtijutusta. Silloin ensimmäistä kertaa aloin ajatella, miten kammottavaa kaikki se on oikeasti ollut. Kurkkuani kuristi ajatellessani pimeässä pakotietä turhaan hapuilevia ihmisiä, pakokauhun ja huudon keskellä, vesimassojen vyöryessä kannelle ilman että mitään voi tehdä.
Kuusi vuotta myöhemmin katsoin sattumalta dokumentin, jossa Estonialta selviytyneet kertoivat kokemuksiaan. Dokumentti, jossa näytettiin myös tapahtuman aikaan esitettyjä uutispätkiä, oli oikeastaan kaiken tämän alku, jonkinlainen maanjäristys mieleni sisällä. Katsoin uutiskuvaa meressä kelluvasta pelastuslautasta, joka on täynnä kuolleita ihmisiä, ympärillä narulla itsensä pelastuslautan reunaan sitoneita ihmisiä, joille hyytävä merivesi oli jo tehnyt tehtävänsä. Katsoin ja voin suunnattoman pahoin. Olen nähnyt tän joskus ennenkin, ajattelin, tiedän, että olen nähnyt. Olen nähnyt tän saman kuvan, tämän saman uutispätkän, joskus niin kauan sitten että en muista, tässä kuvassa on jotakin, mitä en ymmärtänyt silloin, enkä ymmärrä nyt.
Dokumentin katsomisen jälkeen jokin maailmassani oli muuttunut.
Tämä ei ole niin dramaattista, kuin miltä se kuulostaa. Meidän jokaisen maailma muuttuu jatkuvasti. Paitsi tapahtumien myötä, ajan kuluessa, myös omissa ajatuksissa tapahtuvat muutokset muokkaavat sisäistä maailmaa koko ajan.
Minulle tämä dokumentti oli yksi niistä lukuisista tekijöistä, joiden myötä lakkaa ihmiselle luontainen, lapsellinen usko maailman turvallisuuteen. Maailma ei ole turvallinen eikä onnellinen, mutta ihmisellä on luontainen tarve nähdä ja käsittää se sellaisena. Tarvitaan luullakseni paljon, monenmonta tuon dokumentin kaltaista kokemusta, ennen kuin usko horjuu liikaa.
Silloin kuitenkin pääasiallinen kysymykseni itselleni oli, miten voi elää maailmassa, jossa pelastuslautta on vain toisenlainen tapa kuolla.
Voi elää, mutta se olisikin jo kokonaan uudenlaisen, filosofisen luennon tulos.
Kaikkien näiden pohdintojen vanavedessä seurasi kuitenkin kyltymätön halu tietää, ymmärtää, tai edes yrittää käsitteellistää. Mitä tapahtui ja miksi? Olen syynännyt erinäiset, kellontarkat raportoinnit yön tapahtumien kulusta, olen kahlannut läpi nettikeskusteluja erilaisista salaliittoteorioista. Kysymystä seuraa aina toinen. Mitä sitten, jos...? Jos ei olisi tapahtunut näin, olisiko siitä kuitenkin seurannut tämä? Miksi?
Entä ne ihmiset, elävät ja hukkuneet, ne siellä pelastuslautoilla ja meressä, helikopterissa ja dokumentissa, uutispätkissä, ne, jotka vain hetkeä aiemmin olivat kävelleet laivan kannella, ajatelleet seuraavaa päivää, ehkä stressanneet turhista asioista, kuvitelleet maailman yhtä turvalliseksi kuin minä hetkeä ennen dokumenttia?
Minkälaisia ihmisiä he olivat? Mitä he tekivät? Mitä he ajattelivat? Miltä heistä tuntui? Mikä on heidän viimeinen tietoinen muistonsa tai ajatuksensa? Entä jos he olisivat toimineet jollakin hetkellä toisin? Entä jos. Kehä on loputon, päättymätön.
Ei kai lopultakaan ole kyse muusta kuin perustavanlaatuisesta halusta ymmärtää, sellaista, mitä ei voi ymmärtää.
Ja tähän loppuun sitten vielä paljastus siitä, mistä olen napannut tän kirjoituksen otsikon.
Se on Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli -teoksesta, johon sisältyy tuntemattomaksi jäävän laulun säkeistö.
Jos merellä kuolen, armas
niin ehkäpä joskus taas
illalla valkea kyyhky
lentää sun ikkunaas.
Se mun sieluni on, ja se tahtoo
hetkisen levätä
kotona majassasi,
rakkaassa sylissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti