Otteita populaarikirjallisuudesta

Tämän vuoden elokuussa mulla on ollut tehtävänäni suorittaa populaarikirjallisuuden kurssi, jota varten olen tässä tänäänkin kirjastolla rehkinyt. Näitä patoumia purkaakseni, ja koska en ole aikoihin ilahduttanut lukijoitani mieliaiheellani, eli kirjallisuudella, ajattelin tänään, tässä postauksessa, ruotia tenttikirjani läpi. Tarkoitus on tehdä se nasevasti, lyhyesti ja ytimekkäästi, eli älkää pelätkö, en mä tällaista (toivottavasti) kirjoita huomenna tentissä. Tai ehkä kirjoitankin, mistä sen tietää.

Ensimmäisenä luin historiallisen viihteen edustajan, Laila Hietamiehen Jäiden soitto -teoksen (1989), joka on osa Laatokka -sarjaa. En ole koskaan ennen lukenut Laila Hietamiestä, enkä juurikaan edes historiallisia romaaneita, joten suhtauduin vähän pelokkaasti tähän tiiliskiveen, jonka raahaaminen kirjastolta kotiin oli jo sinänsä suoritus.

Tämä on kertomus karjalaisista 1900-luvun alkuvuosikymmenten myllerryksessä, poliittisten ja historiallisten muutosten keskellä. Samalla tää on naisnäkökulman avaaja mieskeskeisessä historiassa: keskeisinä henkilöinä toimii moni nainen, oli kyseessä sitten Vienan karjalan koulujen opetustyö tai kommunistien vallankumouksellisen toiminnan organisointi. Teos on, kuten sanottu, historiallinen, mutta viihteellinen romaani, joka antaa tilaa inhimillisille tunteille ja elämälle epävakaasta maailmantilanteesta huolimatta. Yllätyksekseni kevyt lukea, vaikka olikin aika painava pitää käsissä. Otin luettavaksi ensimmäiseksi siksi, että sivuja oli eniten, mutta luin ehkä nopeimmassa tahdissa kaikista näistä kirjoista. En nyt kehuisi tätä mitenkään lukuhorisonttiani erityisesti avartaneeksi löydöksi, mutta ei tässä valittamistakaan ollut.

Seuraavaksi pääsin toisen sellaisen kirjailijan kimppuun, jota on aina pitänyt lukea, mutta en koskaan ole lukenut. Arto Paasilinna ja hänen tunnettu Ulvova mylläri -teoksensa (1981). Teos on Paasilinnan tunnettuun tyyliin veijariromaani, nimensä mukaisesti kertomus mylläristä, joka saapuu sotien jälkeen jonnekin Kemin perukoille ja vakiinnuttaa pian paikkansa kyläyhteisössä pidettynä ja työteliäänä myllärinä. Ainut huono puoli on, että myllärillä on tapana osoittaa kaikki suuret tunteensa, ilonsa ja surunsa, ulvomalla öisin, ja näin valvottamalla paitsi kylän koiria, myös koko kylää. Kun tästä käydään hänelle ystävällismielisesti huomauttamassa, hän loukkaantuu verisesti. Tilanne kärjistyy lopulta niin, että mylläri viedään väkipakolla mielisairaalaan, josta hän onnistuu pakenemaan valehullun sairaalatoverinsa avustuksella. Alkaa hurja ajojahti: mylläri yrittää puolustaa vapauttaan viimeiseen asti piiloutumalla metsiin ja hänen karkaamisestaan kuulleet kyläläiset järjestävät joukkovainon saadakseen hänet taas jonnekin säilöön. Loppu on yllättävä ja jokaiselle omaa tulkinnanvaraa tarjoava.

Valitsin tän teoksen kirjalistalta, koska toiveenani oli saada jotain humoristista, jotain mille nauraa. Sekin kyllä toteutui, mutta enemmän mä kutsuisin tätä teosta yhteiskuntakriittiseksi äänenpainoksi. Voisin jopa samaistua ulvovaan mylläriin, joka loppuviimein ei tee mitään muuta kuin puolustaa oikeuttaan olla omanlaisensa, ei vain yksi robottimaisesti kaavan mukaan toimiva kollektiivisen yhteisön jäsen. Kysymykset siitä, kuka tässä nyt oikeastaan onkaan se mielisairaalan tarpeessa olija, nousevat pintaan viimeistään kyläläisten mylläriin kohdistaman, mielipuolisen ajojahdin myötä. Ja mitä kertoo koko yhteiskunnan järjestelmästä se, että mielisairaalaan telkeää itse itsensä vapaaehtoisesti mies, joka haluaa vain paeta sotaa, ja viruu sen jälkeen sairaalassa vuosikaudet?

Sitten oli vuorossa Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla (1957), joka on kuvaus suomalaisista, vapaaehtoisina Saksaan lähetetyistä SS-miehistä. Epärealistiset sotakuvitelmat murtuvat nopeasti Saksan armeijan yltiöpäistä kuria korostavassa koulutuksessa ja viimeistään rintamalla, taisteluiden mielettömyydessä, vieraalla maalla. Teos asettuu osaksi suomalaisen sotakirjallisuuden realistista ja naturalistista perinnettä. Näistä sotakirjoista olen jaaritellut jo ennenkin koko postauksellisen, eli ei tästä sen enempää. Pakko kai se on kuitenkin tunnustaa, että en ennen tätä tiennyt suomalaisia lähetettäneen Saksaan sekä koulutettaviksi että sotimaan - kauas paitsi kodistaan, myös kotimaastaan. Olisin halunnut tietää, miten kävi päähenkilö Johannes Aihelan vieraasta maasta löytyneelle rakkaudelle. Teos päättyy ainoastaan uuden toivon kuvaukseen, sodan loppuessa, kotiinpaluun häämöttäessä ja siinä ajatuksessa, että sodasta hengissä selvinnyt upseeri tulee noutamaan puolisonsa myöhemmin. Ehkä on armollisempaa olla tietämättä, mitä siitä seurasi.

Viimeiseksi luin kolme dekkaria, toisin sanoen sellaisen lajin edustajia, joista mulla ei ole juurikaan aiempaa kokemusta.

Reijo Mäen Kuoleman kapellimestari oli aika peruskamaa sen tuntuman mukaan, mikä mulla oli. Toimintatrilleriksi kai luokiteltava osa elokuvinakin tunnettua Vares-sarjaa, joista mulle riitti tää yksi teos. Yksityisetsivä lähtee selvittämään ystävänsä ja kihlattunsa murhaa ja saa kohta itse taka-ajajat peräänsä. Teos kiihdytti vauhtiaan ja parani loppua kohden, mutta ei siltikään herättänyt mulle mielitekoa tietää lisää Vareksen aiemmista tai tulevista käänteistä. Lisäksi en oikein tiennyt, mitä ajatella kuviosta, jolle rikos oli rakennettu: en edes tiedä, miksi sitä sanoisi. Fantasiaksi, tai jonkinlaiseksi vaihtoehtoiseksi historiaksi ehkä. Kukin tehköön omat päätelmänsä, mutta mun juttu tää ei ole.

Sitten pääsen teokseen, joka aiheutti oikeastaan koko tän postauksen kirjoittamisen tarpeen, nimittäin Leena Lehtolaisen Kun luulit unohtaneesi. Otin kirjan luettavakseni luottaen kuvaukseen, jonka mukaan kyseesä on syväluotaava, psykologinen trilleri ihmisistä, joiden suvussa on tapahtunut murha, ja kaikki pyörittelevät kysymystä siitä, kuka muistaa ja mitä, ja miksi kaikki muistavat eri tavalla, ja mitä kauheaa salaisuutta suku onkaan vuosikymmenet peitellyt.

Ei.
Tai no, olihan siinä sitä vuosikymmenten takaista papan / isän murhan pyörittelyä. Vuorotellen viisi erilaista henkilöä muistelevat kuka mitenkin ja kuka milläkin asenteella: isänmurhastakin kirjoittanut kirjailija-Veikko, tavanomainen tallaaja-Sirkka, täysin höyrypäinen Sara, elämäänsä kyllästynyt Kaitsu ja ärsyttävä ruikuttaja-Katja. Teoksen keskushenkilönä toimii Katja, kammottavan vastenmielinen ja ällöttävä naishenkilö (joka mahdollisesti muistuttaa liikaa minua itseäni, en tiedä mistä tää inho muuten voi kummuta). Katjan jatkuvaa ininää ja marinaa oman elämänsä kurjuudesta mahtuu teokseen valtaosa, aina välissä pääsevät hetkeksi ääneen kaikki muut edellä luetellut henkilöt. Kaikki pyörittelevät vanhaa murhaa, mutta Katja on ainut, joka sen lisäksi vinkuu ja ulisee kaikesta muustakin, minkä ehtii. Teos on kai sitten feministinen ja kehollinen dekkari, koska Katja tilittää juurta jaksain bulimiansa, masennuksensa, alkoholiongelmansa, miesongelmansa, lapsuuden traumansa ja tietysti sen, että vastuu murhan selvittämisestä on jostain syystä juuri hänellä. Onneksi Katjan elämä yhtäkkiä muuttuu paremmaksi, kun hän kymmenen vuoden kypsyttelyn jälkeen saa vihdoin käynnistettyä gradunsa kirjoittamisen, tapaa siinä samalla teiniaikojensa suurimman idolin ja kehittää täydellisen rakkaussuhteen.
Ja kun tähän asti on sinnitelty yökkäysrefleksien saattelemana, mikä on lopputulos?
Ei mikään.
Loppujen lopuksi ei ehkä ollutkaan mitään selvitettävää. Ei mitään salaisuutta, mikä olisi pitänyt selvittää. Koko kirja oli oikeastaan vain viiden eri ihmisen (pääosin Katjan) tilitystä siitä, kuinka huonosti heillä menee, ja yritystä löytää syytä tähän huonosti menoon jostain ikivanhasta tragediasta.
Ehkä sekin on sitten joku yhteiskunnan mielipuolisuuden kuvaus, tai sitten osoitus siitä, ettei dekkarissa, tai ainakaan psykologisessa trillerissä, välttämättä olekaan merkitystä sillä, kuka teki ja mitä.

Onneksi tätä krapula-aamun oksetukseen verrattavaa kokemusta tuli korjaamaan Eeva Tenhusen Kuolema savolaiseen tapaan, joka palautti mulle uskon dekkariin ja ylipäätään kirjallisuuteen.
Tää on teos, jota suosittelen jokaiselle. Se on paitsi dekkari, myös ja ennen kaikkea kunnian- ja hellyydenosoitus savolaisuudelle, joka kai sitten jollakin tavalla koskettaa minuakin. Tää oli myös ensimmäinen teos ikinä, jota lukiessani arvasin murhaajan jo kauan ennen loppua. Aplodit sille.
En edes halua kertoa tästä enempää, sillä ei se selviä kuin lukemalla.

Tässä oli siis kirja-avautumiseni tältä erää. Kiitos ja anteeksi ja näkemiin.