Olen elänyt viisi päivää edes kirjautumatta tänne blogiin. Se on varmaan jonkinlainen ennätys.
Näiden päivien aikana olen rehellisesti sanoen pohtinut tän blogin lopettamista, yhtä paljon kuin sitä, miksi ylipäätään kirjoitan. Olen pohtinut samaa kysymystä tammikuussa postauksessa "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin", mutta noiden ajatusten päivittäminen alkaisi olla jo ajankohtaista. Lähiaikoina täytyy siis varmaan kirjoittaa uusi samanhenkinen postaus, selvennykseksi sekä itselle että muille.
Näinä päivinä olen myös ihmetellyt elämää, joka on muuttunut yhtäkkiä käänteentekevästi. On tapahtunut asioita, joiden ei olisi uskonut tapahtuvan. Mulle sellainen aiheuttaa olotilan, jossa ei tiedä, onko järjettömän iloinen vai jotain muuta, ja niinpä sitä sitten vain ajelehtii vaihtelevissa tunteissa. Vallitsevaa on kai pelko siitä, että näin ei voi olla, ihan kohta kaikki räjähtää käsiin jollakin tavalla.
Kun on jo vuosia halunnut jotakin niin paljon. On tullut eräällä tavalla sokeaksi kaikelle muulle. Kaikessa ja kaikissa näkee sen, mitä muilla on ja itsellä ei, ja mitä niin paljon haluaisi. Tuntee itsensä maailman huonoimmaksi ihmiseksi, kun sitä ei vain ole eikä tule, vaikka kuinka yrittää. Tuntuu, että kaikilla muilla se käy vain sormia napsauttamalla, tai oikeastaan niin, ettei tarvitse edes vaivautua sormia napsauttamaan. Itse ei vain onnistu.
Ja sitten yhtäkkiä saakin sen, juuri sen, mitä haluaa.
Sitten sitä ajatusta, avainta kokonaan uudenlaiseen maailmaan ja katsantokantaan, vain kääntelee käsissään ja ihmettelee. Miten mulla nyt yhtäkkiä onkin tää, miten nyt elän, kun olen elänyt vuosikausia vain tän puutteessa. Mitä nyt tavoittelen ja toivon ja mistä valitan jokaiselle vastaantulijalle? Ja ei, hei, tähän täytyy olla jokin koira haudattuna. Jotakin mätää tässä nyt vain on, ei mulle voi käydä näin hyvin.
Se kai selviää pian. Ehkä. Aikapommi tikittää, ihan kohta se räjähtää.
Tiedän, tää oli niin hämärä postaus, että oksat pois, mutta muuta sanottavaa mulla ei tällä erää ole.
Tähän loppuun kerron vielä aiheeseen liittyvän faktan, joka absurdiudessaan kruunaa kaiken.
Kumpi on turvallisempaa katsottavaa, koominen vai traaginen elokuva?
Vastaus: traaginen.
Traagisen elokuvan katsomiseen kukaan ei ole kuollut.
Komediaa katsoessaan ihminen voi kuolla nauruun. Ei pelkästään kuvaannollisesti vaan myös kirjaimellisesti, oikeasti. Sydänlihas saattaa revetä, jos nauraa liikaa. Niin, että turha enää väittää naurun pidentävän ikää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti