Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

 Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa pihani oli kukassa kauniimmin kuin ehkä koskaan aiemmin. 

En ole mikään kukkien tai kasvien kasvattaja, mutta tänä vuonna kukat kukkivat silti. Etenkin alppiruusu puhkesi kukkaan toukokuun viimeisellä viikolla. 

Kevät oli vaihtumassa kesään. Lempivuodenaikani. 

Istuin keinussa, kuuntelin lintujen mekkalointia ja hiljaisuutta, joka sitä ympäröi. Ajattelin, että kummisetäni sielu liikkuu täällä. 

Olen juossut hänen kanssaan maratonreitin maaliin Rooman Colosseumille. Olemme odottaneet maratonin lähtöä auringonnousun aikaan Kreikassa Marathonas-kylässä ja juosseet sieltä Ateenaan. Puhuin hänelle silloin muun muassa siitä, että kaipaisin elämääni parisuhdetta. Hän sanoi, että sitä saattaa kyllä olla hankala löytää, jos on vanhan enon matkassa. 

Olemme kävelleet Samarkandin kaduilla ja jutelleet muun muassa kirjallisuudentutkimuksesta, rahankäytöstä, elämästä ja ihmisyydestä. Samarkandin-reissun jälkeen kumppanini nappasi meidät kyytiin Helsinki-Vantaan lentokentältä ja sanoi, että meidät oli helppo havaita ihmisten joukosta. 

Niin monta matkaa, niin monta yhteistä kokemusta ja muistoa.

Rakkaus ja kiitollisuus ei katoa koskaan.

Tänä vuonna juoksen todennäköisesti neljännenkymmenennen maratonini.

Olisin toivonut, että juoksisin sen jossain muissa olosuhteissa, mutta kaikki toiveet eivät käy toteen. Silloin voi valita kahdesta vaihtoehdosta. Voi joko surra sitä, että yhteinen matka on ohi, tai iloita ja kiittää siitä, että sellainen matka oli. Luulen, että vain harvalla on etuoikeus kokea tällainen matka. Valitsen siis jälkimmäisen vaihtoehdon. 

Tämä on se maratonin kilometrimerkki, josta jatkan yksin. 

Kummisetäni oli myös tämän blogin aktiivisin, ja viime vuosina mahdollisesti ainut lukija. 

Voi siis olla, että tämä blogi päättyy tämän vuoden loppuun mennessä. 

Jos toivot, että blogini jatkuu, tai jos sinulla on jotain muuta sanottavaa aiheeseen, niin otathan minuun yhteyttä. 

Viikko 44: Silkkitien katveessa

 Syyskuussa kummisetäni kysyi minulta, haluaisinko lähteä maratonteissulle Samarkandiin. Matkaan lähtisi hänen lisäkseen kaksi muuta Country Marathon Clubin jäsentä, eli henkilöitä, jotka juoksevat maratooneja ympäri maailmaa mahdollisimman monessa eri maassa tai valtiossa. 

En tiennyt yhtään, missä Samarkand on ja onko se valtio vai kaupunki. Asiaa tutkiessani sain selville, että se on kaupunki Uzbekistanissa. Uzbekistan taas on Keski-Aasiassa sijaitseva entinen neuvostotasavalta, jossa vallitsee aavikkoilmasto ja jossa voi esiintyä maanjäristyksiä. 

Ulkoministeriön mukaan matkustaminen Uzbekistaniin on turvallista, mutta lähialueille, esimerkiksi Afganistaniin ei kannata harhautua, sillä siellä saattaa astua miinaan. Myös sairastumista kannattaa välttää, sillä sairaalahoito ei ole tasokasta. Hanavettä ei tule juoda. 

Kuulostaako kohteelta, jonne ehdottomasti haluat lähteä maratonille?

Ei kuulosta, mutta tiesin, että tällaista tilaisuutta ei tule eteen kuin kerran elämässä. Reissu sijoittui aikaan, jolloin opintovapaani oli juuri alkanut. Kuinka monta kertaa ihmiselle voi sattua yhtä aikaa nämä kaksi asiaa: vuoden mittainen vapaa alkaa, ja tarjoutuu mahdollisuus lähteä maratonille Samarkandiin? Ei ainakaan useammin kuin kerran ihmiselämän aikana. Ja siksi siihen tilaisuuteen oli pakko tarttua. 

Lisäksi, onhan kyseessä satumainen, tarunomainen Samarkand, joka sijaitsee kuuluisan Silkkitien katveessa. Tästä tosin vain kuulin ja luin muista lähteistä, itselleni Samarkand ei soittanut mitään sadunomaisia kelloja.  

Nyt olen palannut takaisin. Tässä havaintoja matkalta. 

Day 1.

Marraskuinen sadekeli. Neljän hengen matkaseurueemme on kokoontunut Helsinki-Vantaan lentokentälle. 

Tuntuu pahalta lähteä. Olen melko varma, että en enää koskaan näe koiraani tai elämänkumppaniani. Nämä ovat ne henkilöt, joiden kanssa kuolen. 

Lento Helsingistä Istanbuliin menee hyvin ja nopeasti. Lentokoneessa saa ruuaksi pastaa. 

Istanbulin lentokentällä on pitkä jatkolennon odotus. Samarkandiin lähtevä jatkolento lähtee loppujen lopuksi kaksi tuntia myöhemmin kuin sen alkuperäisen aikataulun mukaan olisi pitänyt lähteä. Lentoa odotellaan  Istanbulissa siis loppujen lopuksi iltapäivästä keskiyöhön. Kun lopulta päästään lähtöportille, virkailijalla menee syystä tai toisesta minun kohdallani hermot ja hän viskaa passini pöytään ja lähtee lätkimään. Ajattelen, että en näköjään pääsekään Samarkandiin. Toinen virkailija tulee hoitamaan asiaa ja pääsemme lentokenttäbussiin. Bussi ajaa jonnekin niin kauan, että luulen jonkun kaapanneen meidät ja lähteneen kauas lentokentältä. Lentokoneen viereen kuitenkin päädytään. 

Lentokoneessa jaetaan aluksi sukat ja maskit, jotka voisi laittaa silmille. Olen elämäni ensimmäisen kerran lentokoneessa yöllä ja se on jännittävää. Ajattelen, että ai täällä on tällanen systeemi, että ihan aluksi jaetaankin maskit ja se on siinä. Asettelen maskin silmilleni. Valoja himmennetään. 

Sitten alkaakin ruuan jako. Taas on pastaa tarjolla. Ajattelen, että mitä helvettiä. Onko tarkoitus nukkua vai syödä? Tietääkö sitä kukaan?

Lento Samarkandiin on kokonaisuudessaan pitkä ja tuskallinen. En oikein saa hyvää aentoa penkissäni. Ei jaksa lukea, mutta ei pysty nukkumaankaan tai lepäämään kunnolla. Vääntelehdin tuolissani. Jossain vaiheessa alan mietiskellä, pitäisikö jalottelun vuoksi mennä vessaan. Suunnistan pimeän käytävän poikki koneen takaosaan ja pelkään, että en löydä enää takaisin. Onnistun kuitenkin löytämään. 

Aamuseitsemältä paikallista aikaa laskeudumme Samarkandiin. Suomessa kello on neljä aamulla.

 Lentokentällä passintarkastuksessa on ruuhka. Jonotuskulttuuri on erilainen kuin Suomessa tai muissa maissa, joissa tähän asti olen vieraillut. Täällä ihmiset eivät odota kärsivällisesti vuoroaan, vaan tunkevat eteenpäin jonossa ja käyttävät hyväkseen jokaisen pienenkin mahdollisuuden kiilata joku toinen. Jonoa vahtii joku virkahenkilö, joka aina välillä käy ojentamassa törkeimpiä etuilijoita. 

Kun oma vuoroni lopulta koittaa, passintarkastaja vaikuttaa epäilevältä ja haluaa minun seisovan edessään todella kauan, ennen kuin uskoo, että minut on turvallista laskea porttien läpi. 

Lentokentällä meitä odottaa etukäteen tilattu taksi. Pakkaudumme autoon, joka kurvaa paikallisen kaupungin keskustaan. Liikenne on hullua ja liikennesäännöt ovat kaupunkilaisten omissa käsissä. Takapenkillä ei ole turvavöitä. Heittelehdimme seinästä seinään kurvien mukaan. Olen kauhuissani siitä ja tööttäysten määrästä. Selviämme kuitenkin hengissä hotellin pihaan. Suhtaudun epäileväisesti hotellin ulkokuoreen, mutta sisällä näyttää onneksi paremmalta. 

Hotellin vastaanotossa ollaan ongelmissa rahan kanssa. Eurot tai korttimaksu eivät kelpaa. Pitäisi olla paikallista valuuttaa, jota tietenkään vielä ei voi olla, ja pankki aukeaa vasta parin tunnin kuluttua. Myös hotellihuoneiden suhteen on ihmeellistä sählinkiä. 

Lopulta kaikki selviää, juuri parahiksi samaan aikaan, kun hotellin aamupala alkaa. Käymme aamupalalla ja menemme sitten muutamaksi tunniksi nukkumaan. Amupalatarjoiluissa ei ole juuri mitään tuttua. Uskaltaudun ottamaan keitetyn kananmunan, vähän jotain salaatin tapaista ja lihapiirakan tapaisen, joka myöhemmin paljastuu paikalliseksi "samsa"-nimiseksi tarjottavaksi. Kahvia ei ole saatavilla, ainoa vaihtoehto on murukahvi. 

Hotellihuoneessa saan puhelimen yhdistettyä wifi-verkkoon ja hotellin sängyt vaikuttavat hyviltä. Siitä saa vähän toivoa elämään. 

Päivällä käymme katselemassa kaupunkia. Rakennukset koristeellisine torneineen ovat vaikuttavia. Kaupungin kaduilla ajelee bussin tapainen, jossa ei ole ikkunoita, vaan vaunut ovat avonaisia. Liikkeellä on suhteellisen vähän porukkaa. Basaarissa kaupitellaan huiveja ja teetä ja hedelmiä ja paikallisia herkkuja. 

Saamme vaihdettua rahaa pankissa. 20 eurolla saan 240 000 verran paikallista valuuttaa, eli somia. Ostamme kahvit (eli murukahvilitkut) ja jotkut piirakat, ja ne maksavat 30 000. Ajattelen, että enpä ole ikinä maksanut näin paljon kahvilla käynnistä. 

Kaikki tuntuu kerta kaikkiaan kummalliselta. En ole ikinä ollut missään tämänkaltaisessa maassa. 

Illalla etsimme ruokapaikkaa ja löydämme ravintolan, joka näyttää sen verran hienolta, että ajattelemme aluksi sen olevan liian hieno ja kallis. Kun kuienkin uskaltaudumme sisään, selviää, että tasokkaan ravintolan ruoka-annosten hinta ei ole kymmentäkään euroa. Palvelu ja ruoka on hyvää. Käymme samassa ravintolassa ensimmäisen illan jälkeen muinakin iltoina. 

Day 2

Aamupalapöydässä poliittinen väittely. Uskon, että minun on viisainta pysytellä hiljaa. 

Aamupalan loppupuolella hotellin työntekijän 11-vuotias tytär tuo meille itse leipomaansa, vastaleivottua kakkua. Ensin luulen, että hänen tarkoituksensa on tulla ilmoittamaan, että aamupala-aika on lopussa, mutta sen sijaan hän tuokin meille kakkua. Sellaistakin voi siis elämässä tapahtua.

Aamupalan jälkeen suunnistamme keskustaan ja etsin postitoimiston, josta voin lähettää eilen ostamani postikortit. 

Aamulla ja illalla on viileää, mutta keskipäivällä aurinko paahtaa kuumasti. Kiroan sitä, että en ole taaskaan tullut ajatelleeksi ottaa mitään päähinettä mukaan maratonia varten. Tällaisessa auringon paahteessa saa auringonpistoksen. Auringon valo sattuu silmiin, mutta aurinkolasien mukaan ottaminen ei käynyt lähtiessä mielessäkään. 

Käymme suurella paikallisella hautausmaalla, jossa on isoja kiviä ja kiviin kaiverrettu ihmisten nimien ja elinaikojen lisäksi kuvat. Istumme hautausmaan penkillä hetken keskustelemassa elämänmenosta. 

Käymme myös moskeijassa, joita tässä kaupungissa riittää. 

Haemme juoksunumerot maratonia varten. Pääsemme mukaan videoon, jossa meitä haastatellaan. Saa nähdä, koska video tulee ulos ja millainen video siitä tuli. 

Päivällä tilaamme kebabit kadun varressa olevasta ruokapaikasta. Saamme todeta, että kebabliha täällä maistuu samalta kuin karjalanpaisti Suomessa. 

Kun illalla yritämme mennä kauppaan, ei löydykään sitä kauppaa, missä eilen kävimme. Seuraa pitkällinen keskustelu siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä löytääkseen oikean kaupan, missä eilinen kauppa oli ja mihin nyt pitäisi suunnata. Kauppojen sijainti herättää keskustelua myös seuraavina päivinä. Kullakin matkaseurueesta on omanlaisensa käsitys siitä, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Joka kerta kuitenkin jonnekin onneksi löydetään. 

Yhtenä iltana hotellihuoneessa teemme tällaisen hypoteesin:

"Tämän takia tätä kaupunkia kutsutaan sadunomaiseksi Samarkandiksi. Täällä kauppa aina välillä löytyy ja välillä ei löydy."

Käymme toistamiseen eilisiltaisessa ravintolassa. Osa seurueesta, minä mukaanlukien, päättää kokeilla kebabia täälläkin. Tässä ravintolassa kebab ei maistu karjalanpaistilta, mutta se tarjoillaan suomalaisesta kulttuurista poiketen leikkuulaudan tapaiselta, ja leikkuulaudan päällä on joku pitaleivän tapainen ja sen päällä kaikki kebabin ainesosat selkeästi nähtävillä. 

Day 3

Kaikki alkaa olla jo tutumpaa. Muistiinpanot ovat vähäiset.

Olemme todenneet, että keskusaukiolla on joka päivä hääpareja, joista otetaan kuvia. Näemme, miten lukuisat hääparit vaeltavat joka päivä keskustan aukiolle ja heistä otetaan kuvia. Ajattelen hääpukujen olevan täällä muhkeampia ja koreampia kuin suomalaisessa kulttuurissa, jossa saatetaan tyytyä yksinkertaisempaan. 

Alan olla huolissani seuraavan päivän maratonista. Ostan torilta lippiksen pään suojaksi. Kaduilla liikuskelee paljon enemmän porukkaa kuin edellisinä päivinä. 

Illalla ravintolasta hotellille palatessa pelataan varman päälle, eikä mennä suorinta reittiä, vaan etsitään ojia ja kuiluja, joiden yli hyppiä ja harppoa. Kukaan ei onnistu katkaisemaan jalkaansa, vaikka yritys on kova. 

Näin maratonia edeltävänä iltana kaupungissa on myös maratoniin liittyvä konsertti hienoine värivaloineen. Seuraamme konserttia hetken aikaa. Totean, että ehkä maratontapahtuman tunnelma täällä ei loppujen lopuksi eroa muista suurempien kaupunkien maratoneista, joille olen saanut osallistua. Ehkä täällä on turvallista, ehkä tänne ei kuolekaan. 

Day 4

Maraton starttaa klo 9 aamulla paikallista aikaa. Olemme pyytäneet hotellin henkilökuntaa aikaistamaan aamupalaa juoksun takia. Toiveemme toteutuu. Olen kiitollinen siitä. 

Aamupalan jälkeen laittaudumme valmiiksi juoksuun ja vaellamme lähtöpaikalle. Lähtöviivalla joku yrittää tulla häätämään meitä pois sillä verukkeella, että alue on maratoonareita varten. 

Lähdemme.

Hölkkään 25 km muun porukan mukana. Haluan juosta yhdessä kummisetäni kanssa, onhan tämä pitkästä aikaa yhteinen maraton. Pelkään myös eksymistä niin paljon, että mieleenkään ei juolahtaisi lähteä vieraassa maassa omaan tahtiin juoksemaan. 

On kuuma, mutta ei onneksi aivan liian kuuma. Päätä jomottaa. Mietin, kuinka paljon sitä särkisikään ilman päähinettä. 

25 km jälkeen teemme useammasta syystä sen päätöksen, että lähden juoksemaan yksin. Epäröin sitä, sillä en ole koskaan juossut ulkomailla yksin. Uskaltaudun kuitenkin lähtemään. 

Yksin juokseminen menee paremmin kuin odotan. Reitti opasteineen on selkeä. Eksymistä ei tarvitse pelätä, vaikka muita juoksijoita ei juuri näy. Ihmiset suhtautuvat ihan eri tavalla kuin Suomessa: Suomessa tässä vaiheessa oltaisiin jo keräämässä kaikkia tykötarpeita pois, mutta täällä ihmiset vaikuttavat olevan innoissaan aina nähdessään juoksijoita. Ihmiset huutavat hulluna ja heiluttavat käsiään. Joku huutaa ohi ajavasta autosta minulle: "You are the best!" On todennäköisesti elämäni ainoa kerta, kun niin käy. 

Suomeen suhtaudutaan yllättävän positiivisesti. Kun meiltä on aiempina päivinä kaduilla kysytty, mistä tulemme, ja olemme kertoneet kotimaamme, reaktio on ollut usein "yes, Finland, yes!" Ihmiset tietävät Helsingin ja etenkin jääkiekon. Kun juoksen Suomi-paita päällä, tulee samanlaisia kommentteja. 

Olen etukäteen ennen matkaa kuvitellut, kuinka täällä juostessa joutuu eksymään johonkin aavikkoerämaahan. Luulo on ollut väärä: juoksemme kaupungissa, jossa ei ehkä osaisi sanoa, missä suurkaupungissa on. Katujen varsilla olevat rakennukset koristeellisine torneineen muistuttavat kuitenkin siitä, että en ole missä tahansa Euroopan kaupungissa. 

Olen ostanut reissua varten geelejä, joita en siedä, mutta jotka on täytynyt ottaa mukaan siltä varalta, että urheilujuomaa ei ole tarjolla. Täällä urheilujuomaa on ollut tarjolla, tosin paljon harvemmin kuin Suomessa ja harvemmin kuin olen tottunut juomaan maratonin aikana, mutta sitä kuitenkin on tarjolla. Päädyn ottamaan matkan aikana yhden geelin, jonka ahdan itseeni matkan aikana väkisin, vaikka oksettaa. 

Ero suomalaiseen maratonkulttuuriin on 1) ihmisten valtavan innokas kannustushuutaminen ja 2) poliisien kurinpito. Kun olen parin kilometrin päässä maalista, juoksen leveää katua pitkin. Poliisi seisoo tien reunassa, kuten heitä on seissyt pitkin matkaa vahdissa ja ohjaamassa autoilijoita. Kaukaa näen, miten poliisi ärähtää jotakin jollekin. Ihmettelen, mistä on kyse. Vasta lähemmäs tullessani huomaan, että yksi yksittäinen jalankulkija olisi ollut tulossa tien yli. Poliisin mielestä kukaan ei saa liikkua tiellä silloin, kun maratoonari on lyllertämässä kohti. Kiitos Samarkand!

Pääsen maaliin ja saan mitalin kaulaan. Tuntuu kerrassaan uskomattomalta, että olen selviytynyt ulkomailla maratonilta maaliin omin avuin. Olen niin onnellinen, että tämä on nyt ohi. 

Parkkeeraan itseni maalialueelle odottamaan muita. Siinä vaiheessa ensimmäisen kerran koko reissun aikana yksittäinen henkilö lähestyy ja luettelee tervehdykseksi yleisimmät suomalaiset kirosanat - ne sanat, jotka hän suomeksi osaa. En jaksa vastata siihen mitään. Onnittelemme toisiamme hyvin suoritetusta maratonista. 

Muut tulevat maaliin ja taivallamme hotellille. Käymme suihkussa ja lähdemme illalla syömään. 

Tänä iltana syön ravintolassa kanaa ja riisiä. Annos miellyttää minua. 

Jälkiruoaksi tilaamme jäätelöä. Tilaus aiheuttaa ravintolan henkilökunnassa odottamatonta hämminkiä. Yksi tarjoilija käy erikseen varmistamassa: "Only ice or cream also?" Tämän jälkeen toinen tarjoilija käy kovaäänisesti ilmoittamassa, että aikaa menee kuusi minuuttia, ei yhtään enempää eikä vähempää. Näiden välikohtausten jälkeen emme tiedä, mitä on odotettavissa. 

Pöytään kannetaan kuitenkin aivan kelvollinen jäätelöannos, ehkä jopa parempi kuin edellisinä iltoina. 

Hotelliin paluun jälkeen orastava päänsärkyni yltyy yltymistään. Note to self: särkylääkkeitä mukaan reissuun seuraavalla kertaa. Nyt minulla ei ollut niitä. Ehkä siksi, että tarvitsen niitä niin harvoin. Onneksi yhdellä reissukavereista on särkylääkettä mukanaan, ja saan siitä avun. Seuraavana aamuna särky on poissa. 

Day 5

Tänään käymme hienoimmassa kohteessa, jonka koko reissun aikana näemme. Se on aika paljon sanottu.

Kyseessä on yltympäriinsä kullattu mausoleumi, jonka katto kohoaa korkeuksiin. Tärkeiden ja rikkaiden henkilöiden haudat ovat hienompia kuin kuninkaiden linnat. 

Toinen merkillepantava asia tänään on hullu tienylitys. Yksi porukasta lähtee ylittämään tietä täällä mielipuolisten kaahailijoiden ja tööttäilijöiden luvatussa maassa hetkenä, jona muuta liikennettä ei ole. Meidän muiden on seurattava perässä, jos haluamme pysyä yhtenä porukkana. Kun yritämme sitä, liikenteen hiljainen hetki on auttamatta ohi. Tien yli ei olisi mitään toivoa päästä, ellei yksi autoilija jostain syystä hiljentäisi meidät nähdessään. Jostain syystä se tuntuu lähes vaatimukselta lähteä ylittämään tietä. Harmi vain, että tie on leveä ja autoja, jotka eivät hiljennä, aivan riittämiin. Tien yli juoksemisessa autoja väistellen ja kuolemaa peläten ei ole mitään järkeä. Ensimmäisen ja ainoan kerran koko reissun aikana olen aidosti vihainen. Päätän, että jos tällainen tilanne tulee toisen kerran, jättäydyn porukasta. 

Day 6

Tänään käymme katsomassa paikkaa nimeltä Afrosiab Archeological Site.

Siellä on hiekkaa ja hiekkadyynejä loputtomiin. Tavoittelemme huippua, josta näkisi kauas, mutta edessä kohoaa aina vain lisää dyynejä. Täällä on nyt vähän kuin sitä aavikkoa, jota ennen matkaa odotin. 

Alaspäin laskeutuessa etureisiin sattuu kuin terällä pistettäisiin, kiitos toissapäiväisen maratonin. Ötököitä lentää silmiin. On ehkä hienoinen pelko eksymisestäkin, mutta onneksi se osoittautuu turhaksi. 

Illalla onnistun kuin onnistunkin mahduttamaan kaikki tavarat reppuun. Huomenna, jos Luoja suo, pääsee kotiin. 

Day 7

Kello soi ennen aamuneljää paikallista aikaa. Ahtaudumme taksiin ja huristamme lentokentälle. Lentokenttä on hienosti valaistu ja häikäisee aamun pimeydessä. 

Passintarkastuksessa ja turvatarkastuksessa kestää kauan. Laitteet, joiden kanssa passintarkastuksen voisi ehkä hoitaa, eivät toimi, ja tarkastukset on hoidettava virkailijoiden kanssa. Turvatarkastuksessa kengätkin pitää ottaa pois, mitä en ole ennen kokenut. 

Kuin ihmeen kaupalla siitä ruljanssista kuitenkin selvitään. Käymme tuhlaamassa viimeisiä paikallisen valuutan rahoja suklaalevyihin. 

Lennolla Istanbuliin aluksi luen, mutta sitten valoja himmennetään, enkä näe enää lukea. Se on oikeastaan positiivinen asia, sillä nyt saan aikaiseksi hyödyntää mahdollisuuden katsoa elokuvaa. Olen skeptinen lentokoneen elokuvatarjonnan suhteen, mutta sieltähän löytyykin "Rakkaani merikapteeni" -elokuva, jonka näkemisestä olen jo kauan haaveillut. Hyvä, että en ole tuhlannut rahojani elokuvalippuun, kun nyt matka ihanan elokuvan parissa sujuu kuin huomaamatta. 

Istanbulin kentällä jälleen pitkä odotus. Ennen Suomeen lentävän koneen lähtöä tulee muiden asioiden ohessa myös puheeksi se, että edellisellä lennolla lukemiseni ei ole onnistunut valojen himmentämisen vuoksi. Vielä näin matkan viime metreillä saan oppia uuden asian, eli sen, että matkustaja voi lentokoneessa sytyttää lampun, joka ei kohdistu kehenkään muuhun kuin lampun sytyttäneeseen henkilöön. Tätä ohjetta voin jatkossa hyödyntää, jos haluan lukea yön tai aikaisen aamun lennoilla. Tosin olen melko varma, että tulomatkalla jotakuta edessäni istuvaa käytiin komentamassa laittamaan lamppu sammuksiin, kun kone oli muuten pimeänä. Se, tapahtuiko näin todella, ja miksi, jäi arvoitukseksi. 

Hiukan ennen Suomeen laskeutumista lampun sytyttämistä päästään demonstroimaan käytännössä. Jostain syystä (joka sekin jää mysteeriksi) kaikki koneen valot sammutetaan vähän ennen laskeutumista. Tulee pilkkopimeää. Vieressä oleva alkaa etsiä silmälasejaan ja ne sitten yhdessä löydetään. Varmuuden vuoksi sytytetään minun yläpuolellani oleva lamppu osoittamaan, että valo ei kohdistu kehenkään muuhun koko koneessa. 

Lopulta kone laskeutuu maahan kunnon rysäyksellä. 

Selvittiin! Elämäni ei päättynytkään.

Tämän kirjoituksen myötä lämmin kiitos 

etenkin kummisedälleni tästä matkan mahdollistamisesta ja 

muille mukana olleille matkaseurasta. 

Ikimuistoinen reissu! Oli etuoikeus saada kokea se kanssanne. 

Viikko 42: Vastatuulessa

Vuosi sitten lokakuussa minun oli tarkoitus lähteä Vantaan maratonille. Sairastumisen vuoksi lähtöni sinne kuitenkin peruuntui. Kuten tavallista, kun olin orientoitunut lähtemään maratonille, aloin heti miettiä, mihin sitten oikein voisin lähteä, kun alkuperäinen suunnitelma ei toteutunut. Veljeni avovaimo vinkkasi minulle Kaarinan syysmaratonia. Tapahtuma vaikutti mukavalta. Aloin jo suunnitella sinne lähtöä tosissani, mutta sitten tuli joku este, en enää tarkemmin muista mikä. 

Kaarinan syysmaraton jäi kuitenkin mieleen kummittelemaan. Tänä vuonna päätin toteuttaa aikeeni sinne lähtemisestä. 

Päätimme lähteä vanhempieni kanssa kolmistaan. Otin perjantain vapaaksi töistä ja kävimme perjantaina pitkästä aikaa tervehtimässä Kaarinan lähellä asuneita sukulaisia. Oli kiva käydä siellä. 

Tässä tapahtumassa oli erikseen oma lähtöaika hitaille maratoonareille. He lähtivät tuntia ennen varsinaisen maratonin lähtöä. Ohjeiden mukaan hitaiden lähtöaikaa suositeltiin niille, jotka halusivat käyttää maratoniin 5-6 tuntia. Arvioin, että omaan juoksuuni kuluisi vajaat viisi tuntia. En oikein tiennyt, pitäisikö minun osallistua hitaiden lähtöön. Koska en osannut päättää asiaa, lähdin normaalissa lähdössä. 

Maratonia edeltävänä iltana harkitsin uudestaan hitaiden lähtöä kahdesta syystä. 1) Tapahtuma oli pienehkö, sen kokoinen, että minun vauhtiani juoksevat jäävät helposti huomiotta. Liikenteenohjaajat lähtevät viimeisellä kierroksella lätkimään ja maalia ollaan jo korjaamassa pois, kun lähestyn maalia - siitä huolimatta, että varsinainen maksimiaikaraja maratonille on kuusi tuntia. Järjestäjillä ei useinkaan tunnu riittävän kärsivällisyys sitten enää, kun valtaosa porukasta on tullut maaliin. Toinen syy, miksi harkitsin hitaiden lähtöön osallistumista, oli ihan vain se, että pääsisimme sitten vähän aiemmin lähtemään pois. 

Kertasin tapahtuman ohjeen ja totesin, että hitaiden lähdön ilmaistiin olevan juoksijan "omalla vastuulla": ei voitu taata, että kaikki liikenteenohjaajat olisivat paikoillaan tuntia ennen varsinaista lähtöä. 

Muutaman maraton-kokemukseni perusteella pelkään maratonilla eksymistä aivan helvetisti. Pelkäsin sitä nytkin. Olin tuntemattomassa paikassa, eikä minulla ole kartanlukutaitoa tai suuntavaistoa. Jos opasteet ovat huonot tai liikenteenohjaajia ei ole tarpeeksi, eksyminen on taattu. Maratonilla menee, ja on tavoitteenakin mennä, tilaan, jossa ei ajattele nykyhetkeä koko ajan. Sen vuoksi eksyminen on vielä enemmän taattua. 

Kun mietin asiaa, olen eksynyt maratoneilla harvoin suhteutettuna siihen, kuinka monta maratonia olen juossut. Yleensä reittimerkinnät ja ohjaus on siis hyvää. 

Maratonilla eksyminen on kuitenkin niin kamalaa, että jo pari kokemusta syöpyy mieleen suorastaan traumaattisena. En halua ottaa mitään ylimääräistä riskiä, ja reitille lähtö ennen jokaisen mahdollisen liikenteenohjaajan paikalla oloa olisi riski. 

Toisin sanoen: suo siellä, vetelät täällä. 

Päätin lähteä varsinaisessa lähdössä.  

Tällä viikolla tulivat kylmät kelit. Myös maratonpäivänä oli kylmä. Onneksi ymmärsin ostaa edellisenä päivänä pipon. Tuli tehtyä ensimmäinen juoksu kesän jälkeen pipo päässä. 

Lähdettiin matkaan. Pelkäsin, että lähtöviivalla kanssani olisi vain huippujuoksijoita, ja kaikki kaltaiseni olisivat lähteneet siinä hitaiden lähdössä. Onneksi asia ei ollut ihan niin. Jokunen kaltaiseni oli siellä lähtijöiden joukossa. Valtaosa kylläkin katosi horisonttiin jo heti alkuvaiheessa.

Onneksi reittimerkinnät olivat selkeät. Lisäksi oli liikenteenohjaajia joka risteyksessä. En eksynyt kertaakaan, ja pelkäsin eksymistä vain vähän lähdön jälkeen. Juoksimme neljä kymmenen kilometrin kierrosta, ja kahden kierroksen jälkeen jo vähän hoksasin ilman reittimerkintöjäkin, miten kierros menee. 

Maisemat olivat kauniit. Liikenteenohjaajat ja muut ihmiset olivat kannustavia ja mukavia. 

Kierroksen alkuvaiheessa vastatuuli oli joka kierroksella niin voimakas, että sai olla kiitollinen siitä, että en ole yhtään pienempi tai hentorakenteisempi ihminen. Sain puserrettua tuulta vasten omalla painollani. 

Onneksi kierroksen puolivälin paikkeilla vastatuuli lakkasi. 

Kun oli juossut pitkään, alkoi olla kylmä. 

Kolmas kierros oli tuskainen. Huomasin, että nopeat maratoonarit alkoivat tulla maaliin. Mietin, onko neljännellä kierroksella enää ketään. Muita juoksijoita tai liikenteenohjaajia. 

Lyhyiden kierrosten maratoneissa on mielestäni yksi kiistattoman hyvä puoli, mikä sopii minulle. 

Jos juostaan yksi pitkä lenkki, loppupään kilometrit tuntuvat loputtomilta. Viimeisten kilometritolppien väli tuntuu siltä, että se ei lopu koskaan. Esimerkiksi kolmenkymmenenseitsemän ja neljänkymmenenkahden kilometrin kilometritolpan välillä miettii aina, että tässä on joku huijaus - ei kilometri voi olla näin pitkä matka. 

Jos sen sijaan juostaan neljä osapuilleen 10 km mittaista kierrosta, viimeisten 12 kilometrin aikana ei tarvitse ajatella kilometritolppia. 

Voi ajatella, kuten ajattelin nyt neljännelle kierrokselle lähtiessäni: nyt menen viimeisen kerran tästä. Lähden viimeisen kerran kierrokselle. Juoksen viimeisen kerran tästä keskustan läpi. Näen viimeisen kerran tuon pizzerian. Näen viimeisen kerran tuon opasteen. Näen viimeisen kerran tuon mainoksen. Juoksen viimeisen kerran tämän peltotien. Nyt tulen tähän. Tästä ei ole enää pitkälti. 

Keksin myös uuden taktiikan loppumatkan kestämiseen. 

Näitä taktiikoita on kertynyt vuosien varrella jokunen. 1) Ota joku kiintopiste, vaikka lyhtypylväs, matkan päästä, ja ajattele vain tuota yhtä kiintopistettä. Kun olet saavuttanut sen, ota seuraava kiintopiste, ja niin edelleen. 2) Keksi joku ajatus, joka liittyy ohittamaasi kilometritolppaan, ja toista sitä mielessäsi, ja kehittele siitä juttuja, joita sitten jutustelet itsellesi mielessäsi ajan kuluksi. 3) Keskity itsesi kehumiseen ja kannustamiseen mielessäsi. 4) Keskity hengitykseesi ja sen rytmiin. 

Nyt: otin kiintopisteen ja laskin askelet, joita vaadittiin kiintopisteen saavuttamiseen. 

Tosin laskin vain joka toisen askeleen selkeyden vuoksi. Rytmitin laskemista myös hengitykseeni, eli laskeminen meni loppujen lopuksi ihan sekaisin. Laskin vain mielessäni juoksutahdin mukaisesti, ja kokeilin, kuinka pitkälle ehdin laskea aina ennen tietyn kiintopisteen saavuttamista. 

Viimeisen kierroksen saldo: vastaan tuli yksi liikenteenohjaaja, joka oli jo lähdössä, mutta kauhistui minut nähdessään, peruutti takaisin paikalleen, ohjasi liikennettä ohijuoksuni ajan ja huusi perääni, tuleeko minun jälkeeni muita. Sanoin, että ei varmaan. Mielessäni lähetin taas kiitoksen kaikille hyville tapahtuman järjestämiseen osallistujille, joiden asenne yli neljä tuntia maratoniin kuluttaville on niin kannustava ja ystävällinen. 

Onneksi kaikki muut liikenteenohjaajat ja huoltopisteiden porukat olivat paikalla ja jaksoivat kannustaa ja tsempata. Kaikki siis valtaosin hyvin. 

37 kilometrin kohdalla törmäsin kolmen nuoren miehen porukkaan, jotka olivat juosseet alkuvaiheessa edelläni, olin ohittanut heidät, sitten he olivat ohittaneet minut, ja loppuvaiheessa ohitin taas heidät. He kävelivät ja kävellessään ainakin osa heistä huusi ja kirosi kovaan ääneen. "Ai vittuuuuu! Miks piti lähtee TÄYSMARATOONILLE?" 

Enpä ole sellaiseenkaan ennen törmännyt. 

Toisiksi viimeisen kierroksen lopulla jalkoihin alkoi sattua ja jalat tuntuivat olevan jumissa. Oli myös vähän kylmä. Juosta linkuttelin eteenpäin sisulla. 

Viimeisen kierroksen puolivälin jälkeen, ehkä viimeisen huoltopisteen urheilujuoman voimalla, sain otettua jonkinlaisen loppukirin. Viimeisiä kilometrejä en enää linkuttanut, vaan sitä voisi kutsua jopa juoksemiseksi. 

Juoksin, juoksin ja juoksin, ja pitkähän se loppumatka oli, vaikka oli saanut voimaa ja oli viimeisellä kierroksella. 

Lopulta tulin maalisuoran päähän ja maaliin. Olin iloinen siitä, että maalissa olivat kannustamassa muutkin kuin vanhempani, minulle taputettiin. Tuntui hienolta, kun kaulaan tultiin ripustamaan mitali. Kiitos!

Loppuslogan: tämä maraton oli vähän kuin elämä itse. Vastatuulesta huolimatta eteenpäin. Ajallaan vastatuuli kyllä loppuu. 

Kyllä ehkä joskus vielä uudestaan Kaarinan syysmaratonille. 

Viikko 37: Oi katsokaa, Finlandiaa

 Tällä viikolla olin yhdeksän vuoden tauon jälkeen Finlandia-maratonilla. 

Tämän blogipostauksen otsikko viittaa Pasin ja Anssin "Finlandia"-nimiseen kappaleeseen. Nykyisin usein kuullessani Finlandia-sanan päässäni alkaa soida tuon biisin kertosäe: "Oi katsokaaa, Finlandiaaaa..." Sillä ei siis oikeastaan ole mitään tekemistä Finlandia Marathonin kanssa. 

Olen juossut Finlandia Marathoneja neljänä perättäisenä vuonna ollessani opiskelija. Juoksin niitä siksi, koska kyseinen tapahtuma järjestettiin opiskelukaupungissani. Osallistumismaksusta sai myös opiskelija-alennuksen. Ensimmäisellä osallistumiskerralla mieleen jäi, että tapahtuma oli hyvin järjestetty ja reitti oli mukava, joten miksikäs en olisi mennyt uudestaan. Ja uudestaan. 

Sitten väliin tuli muuta, ja sitten muutin kauas. 

Miksi nyt sitten tänä vuonna, kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Siksi, että kumppanini sai alkuvuodesta päähänsä, että hänkin haluaa kokeilla maratonin juoksemista. 

Suhtauduin ajatukseen hieman skeptisesti, mutta oli siinä jotain innostavaakin. Tuntui kivalta ajatukselta, että juoksisimme vaikka yhdessä maratonin. Lupasin, että jos hän haluaa juosta, minä voin maksaa osallistumismaksun. Teimme niin. 

Aloitimme miettimällä, missä tuo kumppanini ensimmäinen maraton kannattaisi juosta. Aluksi ajattelin Helsinki City Marathonia, jossa olen itse aikoinaan juossut ensimmäisen maratonini. Se on suuri ja hieno tapahtuma, jossa on ainutlaatuinen tunnelma, ja jokaiselle maratonin juoksijalle soisi sen tunnelman, ja esimerkiksi maaliin tulon olympiastadionille. 

Helsinki City Marathon -tapahtumaan on kuitenkin hankala päästä autolla. Kumppanini haluaa ajaa autolla joka paikkaan ja joka paikasta pois, joten en nähnyt meitä sompailemassa julkisilla pääkaupunkiseudulla maratonin jälkeen ja ennen sitä. Lisäksi Helsinki on vähän hankala kannustajille: kannustajien pitää tarkkailla tilannetta koko ajan ja juosta pää kolmantena jalkana, jos he haluavat päästä joihinkin kohtiin kannustettavaansa katsomaan. Kannustajilla ja tukijoukoilla on mielestäni ensiarvoinen merkitys, aina ja kaikille, mutta erityisesti ensimmäisen maratonin juoksijalle. 

Helsingin jälkeen hyvänä kakkosena mieleeni tuli Finlandia: se on siinä määrin suuri tapahtuma, että siellä näkee koko ajan muita juoksijoita, siellä on reitin varrella livebändejä, siellä on aina ollut hyvät järjestelyt, hyvä huolto, hyvä liikenteenohjaus, hyvät eväät maaliintulon jälkeen. Lisäksi reitti on kaunis ja tasainen. Sanoin kumppanilleni, että suosittelen sitä. Hän päätyi valitsemaan sen. 

Tällä viikolla lähdimme siis yhdessä Finlandia Marathonille. 

Kun maraton on alkanut lähestyä, olen ollut enenevissä määrin sitä mieltä, että tämä ei ollutkaan hyvä juttu. 

Vaikka itselleni maraton oli jo kolmaskymmenesviides, olen silti edelleen todella epävarma omasta juoksusuorituksestani. Olisi kiva juosta yhdessä, mutta en tiedä, olenko vielä sellaisessa maratonuran vaiheessa, jossa pystyisi tarvittavalla tavalla tukemaan ja tsemppaamaan toista ensimmäisellä maratonillaan. Oma suoritus vaatii liikaa keskittymistä, en ehkä pystykään olemaan toiselle ainakaan kunnollinen juoksukumppani, vaikka kuinka haluaisin. 

Lisäksi kuluneet viikot ovat olleet muistakin syistä siinä määrin stressaavia, että elimistö on alkanut kapinoida erilaisilla, voimakkaillakin oireilla. Aiemmasta kokemuksestani tiedän, että nämä ovat oireita, joilla elimistö reagoi stressiin, eikä niistä siten tarvitse olla erityisen huolissaan. Koskaan ei voi kuitenkaan olla varma. Mietin vielä viimeisenä päivänä ennen maratonia, pitäisikö se jättää väliin. Tunsin itseni fyysisesti heikoksi ja huonokuntoiseksi. Jokin osa minusta toivoi, että tähän väliin tulisi jotain sellaista, että maratonille meno olisi pakko perua. Stressi tuntui jotenkin liialliselta: sen lisäksi, että jännitin omaa osallistumistani tavanomaiseen tapaan, jännitin hirveästi myös kumppanini puolesta - ja yritin olla näyttämättä sitä. Koin jonkinlaista hirveää vastuuta ja pelkoa siitä, että jos jotain kamalaa tapahtuu, se on minun syyni. Samaan aikaan yritin edes vähän huolehtia siitä, että kumppanini saa sen tuen, mitä hän ensikertalaisena tarvitsee. 

Mitään syytä perua ei ilmaantunut, ja lähdimme sitten.

Viime aikojen pitkittynyt stressi eri asioista on tuonut mukanaan lukuisten haittavaikutuksien lisäksi myös uudenlaista tyyneyttä tai välinpitämättömyyttä epävarmojen ja hallitsemattomien tilanteiden edessä. Ei voi tietää, pitää katsoa miten se menee. Pitää yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. Voi olla, että kaikki menee päin helvettiä, tai sitten ei. 

Maraton alkoi tuttuun tapaan ennen lähtölaukausta kajautetulla Finlandia-hymnillä. Meni kylmät väreet. Ei ole hienompaa tapaa aloittaa maratonia. 

Lähdimme juoksemaan yhdessä. Halusin juosta rauhallisesti, koska mukana oli pelkoa siitä, että edellisten päivien erilaiset fyysiset oireet olisivatkin jotain muuta kuin stressiä. Kumppanini juoksi kanssani, ja senkin takia halusin juosta rauhallisesti. Otetaan ainakin aluksi ihan rauhassa. 

Reitti oli muuttunut hieman sen jälkeen, kun olen viimeksi juossut sen. Reitti kulki samassa ympäristössä, ja siellä oli paljon tuttuja elementtejä, mutta nyt juostiinkin neljä kertaa sama kierros. En muista tarkkaan, miten reitti meni ennen vanhaan, mutta kierroksia oli vähemmän kuin neljä ja kierrokset olivat pidempiä. Mäennyppylöitä oli yhden kierroksen aikana nyt ehkä kolme, kun silloin joskus kierroksella oli tasan yksi nousu. Reitti oli onneksi kuitenkin edelleen valtaosin tasainen. 

Juoksimme ensimmäisen kierroksen yhdessä. Sitten kumppanini totesi haluavansa juosta hitaammin. Olin luullut, että juoksemme hitaasti, ja totesin mielessäni, että en ehkä pysty tästä enää hidastamaan tahtia, ellen hidasta kävelyksi asti, mikä ei käy. Vähän aikaa asiaa mietittyämme päätimme, että juoksemme omaan tahtiin. 

Tähän asiaan liittyy kivulias muisto omalta ensimmäiseltä maratoniltani kauan sitten. Lähdin tuonne maratonille äitini kanssa. Olin aina kantanut huolta äitini maratoneista, ja ensimmäisellä yhteisellä maratonillamme olin ajatellut, että nyt minun ei tarvitse olla huolissani. Olimme vitsailleet, että tarvittaessa minä vaikka työnnän äitini rattaissa maaliin. Silloin kävi kuitenkin niin, että äitini keskeytti maratonin, ja minä juoksin yksin noin puolet ensimmäisestä maratonistani. Itkin koko loppumatkan silloin, koska minulla oli voimakas tunne, että minun olisi pitänyt pystyä tekemään jotain, jotta äiti olisi päässyt maaliin - ja ainakaan en olisi halunnut kokea sitä, että minä juoksen yksin siihenastisen elämäni pisimmän matkan tietämättä, mikä äidin kunto on. Sattui vielä niinkin, että monen yhteensattuman seurauksena kukaan ei tullut minua vastaan maalialueelle, kun tulin ensimmäiseltä maratoniltani maaliin, ja päättelin mielessäni, että sen täytyy johtua siitä, että äidille on sattunut jotain kamalaa, kyllähän joku muuten olisi tullut minua vastaan. Vuosien ajan aina, kun joku kysyi minulta, millainen ensimmäinen maratonini oli, en halunnut puhua siitä. Edelleen muistan ensimmäisestä maratonistani lähinnä sen, että itkin melkein koko matkan, mutta itku ei johtunut juoksemisesta, enkä oikeastaan ajatellut mitään omasta juoksusuorituksestani koko matkan aikana. Vuosien jälkeen pystyn kertomaan asiasta, mutta edelleenkään en muistele sitä millään tavalla mielelläni. 

Tämä muisto yritti kauhealla tavalla nostaa päätään, kun lähdin juoksemaan omaa tahtia Finlandia Marathonilla, ja kumppanini jäi tekemään omaa suoritusta. Kauhea syyllisyys, pelko, suru, huoli, ahdistus. Mistä? Kai siitä, että jos asiat olisivat mielestäni menneet kuten kuuluu, minun olisi pitänyt jotenkin huolehtia kumppanistani alkumetreiltä loppumetreille. Jouduin nieleskelemään itkua moneen kertaan. 

Lopulta mieleeni tuli kuitenkin jonkinlainen vastavoima. 

Ei ole kummankaan meistä etu, että juoksemme väkisin yhdessä. On kumppanilleni parempi, että hän saa juosta omaan tahtiin. Täällä hän ei kuitenkaan voi jäädä yksin, täällä on niin paljon muita juoksijoita, ja vanhempani ovat tarvittaessa katsomossa tukijoukoissa. Hän on aikuinen ihminen, joka osaa pitää huolta itsestään, hänelle on parempi juosta omaan tahtiin kuin minun tahtiini, ja minä en kuitenkaan loppumatkasta pystyisi olemaan hänen tukenaan niin paljon kuin hän ehkä tarvitsisi, koska energia menee omaan suoritukseen. 

Juoksun jälkeen puhuimme siitä, että meidän olisi ehkä kannattanut alun pitäen lähteä omaan tahtiin. Kumppanini oli sitä mieltä, että oli hyvä, että lähdimme ensimmäisen kierroksen jälkeen juoksemaan omaan tahtiin, ja ehkä olisimme voineet tehdä sen aiemmin - toisaalta hänelle jäi nyt loppumatkalle enemmän pelivaraa, koska hän oli juossut alun kovempaa kuin oli laskelmoinut. 

Tästä kokemuksesta oli siis ainakin sellainen hyöty, että pystyin vähän keskustelemaan kivuliaan menneisyysmuistoni kanssa. 

Ehkä toisten aikuisten ihmisten asiat eivät ainakaan kokonaisuudessaan ole pelkästään minun vastuullani. 

Ehkä minulla on oikeus juosta oma suoritus, joka kuitenkin joka tapauksessa on aina raskas itsensä ylitys, silloinkin, vaikka olisi päättänyt juosta rauhassa. 

Asiat menivät siltä osin kuin aiemman kokemukseni perusteella ajattelin ja toivoin, että viime aikojen fyysiset oireeni pysyivät kokonaan poissa maratonin ajan. 

Tässä tilanteessa myös näin itseni juoksijana hieman uudessa valossa. 

Kun maratoneja on takana kymmeniä, niihin ei liitykään enää pelkkää epävarmuutta ja epäuskoa omiin kykyihin. Mukana on jonkinlaista itsevarmuutta siitä, että tästä kyllä selviää. On löytynyt jonkinlainen oma rytmi, johon juostessa haluaa hakeutua, ja josta pystyy jossain määrin ehkä jopa nauttimaankin. Juokseminen voi olla myös stressinpurkukeino: tunsin, kuinka viime aikoina ylivoimaisilta tuntuneet muut asiat alkoivat sulaa reitin varrelle jonnekin kolmenkymmenen kilometrin kohdalle ja ajalle sen jälkeen. 

Pyysin katsomassa olleita vanhempiani pitämään ensisijaisesti huolta kumppanistani. Olin helpottunut kuullessani, että hän on vain viitisen minuuttia perässäni, eikä hänellä ole hätää. 

Viimeinen kierros meni yllättävän hyvin. Olen tottunut siihen, että viimeiset noin kymmenen kilometriä ovat erittäin tuskallisia. Nyt ne olivat vain melko tuskaisia. Ajattelin, että olisin ehkä pystynyt parempaankin.

Tulin maaliin, ja minut kuulutettiin puolimaratonilta maaliin tulleeksi. Kiitokset vain siitä. 

Maalissa sain kuulla, että kumppanini on nyt noin puoli tuntia jäljessäni, hän oli hidastanut vauhtia loppuvaiheessa, mutta on tulossa. 

Odottelimme, ja sieltähän hän tuli. Huoleni oli ollut turha. 

Illalla kilistelimme hänen hienolle ensimmäiselle maratonilleen. 

Tunnelmani tällä hetkellä: 

- Juoksukokemukseni oli hyvä. Juokseminen tuntui suhteellisen hyvältä. Juokseminen toimi jonkinlaisena stressinpurkukeinona. Kokemus myös auttoi käsittelemään menneisyyden ikävää muistoa. 

- Olin pettynyt aikaani, ja pettynyt itseeni siitä, että ajattelen aikaa. Järjellä tiedän, että jos haluaisin alkaa juosta parempia aikoja, minun pitäisi myös alkaa treenata tavoitteellisemmin - ja se on juuri sitä, mitä en missään nimessä halua. Juokseminen on aina ollut minulle stressinpurkukeino, en halua siitä yhtä stressin aihetta muiden joukkoon. Silti jostain tulee koko pään täyttävä ääni, joka huutaa, että olet huono, pystyisit parempaankin, jos vähän edes yrittäisit. Olet huono, huono, huono.

 - Olin iloinen, että kumppaninikin pääsi maaliin. Samana iltana hänen äitinsä myös ilmoitti, että eihän meidän juoksuajoissammekaan juuri ollut eroa. 

Tästäpä sitten katsomaan, kuinka paljon edessä on uusia huonouden kokemuksia, tai olisiko joskus jokin sellainen hetki, jossa voisi tuntea, että ei ole niin kauhean huono. 

Viikko 16: Voittajafiilis

Eilen olin vuoden 2023 ensimmäisellä maratonilla. 

Alkuviikosta tuntui siltä, että saattaa tulla flunssa. Ajattelin, että ei, ei juuri nyt. Ensi viikolla voin sairastaa, mutta ei nyt. Ostin kaupasta pari (banaanivapaata) supersmoothieta ja join toisen niistä. Tiistaina kokeilin edesmenneen mummini vanhaa vinkkiä siihen, mitä tällaisissa tilanteissa tulee tehdä: tee jotain fyysistä, ja testaa, tuleeko huonompi vai parempi olo. Jos fyysisestä tekemisestä tulee parempi olo, olet terve. Jos olo huononee, olet oikeasti kipeä. 

Kävin siis lenkillä, ja olo parani. Kohdallani tuo mummin vinkki sairausasteen mittaamiseen on toiminut vuosien ajan hyvin, molempiin suuntiin. 

Lauantaiaamuna jännitti. Ihmettelin, miten voi jännittää näin paljon, vaikka maraton on minulle jo kolmaskymmenesneljäs. Tosin maratonuran alkuvaiheessa saatoin jännittää monta päivää etukäteen. Nykyisin jännitys rajautuu oikeastaan vain maratonpäivän aamuun. Fyysiset jännityksen oireet ovat aina yhtä ikäviä. On huono olo, joten on vaikeaa syödä, vaikka nimenomaan olisi tärkeää saada syötyä kunnolla. Pitää rampata vessassa. Tärisyttää. 

Tulossa oli aurinkoinen päivä. Olen jo monta kertaa havainnut, että auringossa juostessa kannattaa suojata pää. Silti ajattelin maratonpäivän aamuna vain, että no eipä mulla nyt ole mitään päähinettä, täytyy vain kestää taas. Kumppanini heitti minut autolla numerolapunhakupaikalle ja kävi lähimmällä Tokmannilla ostamassa lippiksen, viime tingassa. Hän osti myös aurinkolasit, mutta siinä olisi jo ollut liikaa. Pelotti lähteä maratonille lippis päässä, sillä olin varma, että se putoaa päästä tai ei jotenkin muuten toimi. Jos lisäksi olisi pitänyt stressata aurinkolaseistakin, niin en olisi voinut keskittyä juoksemiseen.

Hain numerolapun. Oli hauskaa, että siinä luki nimeni. Tosin kukaan ei valitettavasti päivän aikana hyödyntänyt mahdollisuutta käyttää nimeäni. 

Kuten aina, myös nyt pahin fyysinen jännitys oli hellittänyt lähtöpaikalla lähtöä odotellessa. Lähdin lompsottamaan. 

Olin jo etukäteen päättänyt, että haluan vain päästä läpi. Juoksen hiljaa, nautiskelen Tuusulanjärven kulttuurinähtävyyksistä, menen oman kunnon mukaan. 

Ensimmäisellä kierroksella, eli puoliväliin asti, juoksu tuntui kulkevan hyvin. Juoksin itselleni sopivaa vauhtia, eikä mitään merkittäviä ongelmia ollut. Kanssajuoksijoista oli jonkin verran haittaa: ensimmäisellä kierroksella aina joku juoksi edellä tai takana liian lähellä. Olen ihminen, joka haluaa juostessa reilusti omaa tilaa (vaikka haluan tapahtumissa kyllä myös, että näen välillä jonkun muunkin juoksijan, jotta tiedän olevani reitillä). Pistin merkille edellä juoksevan tavan näyttää suuntamerkkiä aina, kun hän vaihtoi tien laitaa. Hän juoksi välillä tien oikeassa laidassa ja välillä vasemmassa laidassa, ja aina, kun hän vaihtoi puolta, hän viittoi kädellään samalla tavoin, kuin pyöräilijöitä kehotetaan tekemään kääntyessään, mutta ehkä hieman vähäeleisemmin. Tämä suuntamerkin anto maratonilla oli minulle ennestään tuntematon asia. Enkä aio ottaa sitä itse käyttöön, vaikka se epäilemättä ihan hyvä, muut huomioon ottava käytäntö on. Miksi sitten en aio ottaa sitä käyttöön? No siksi, että en itse vaihtele juostessa puolta. Maratontapahtumissa valitsen sen puolen, mitä edellä juokseva tai suurin osa edellä juoksevista käyttää, jotta mahdollisten ohittajien, niin ihmisten, pyörien kuin mahdollisten autojenkin, olisi helpompi mennä meistä ohi, eikä heidän tarvitse mutkitella. Jos en näe edellä juoksevia, juoksen sitä puolta, jota jalankulkijoiden kuuluu käyttää, tai sitä puolta, jolla maratonin reittimerkinnät ovat. Yleensä ne ovat sillä puolella, jota jalankulkijat käyttävät, tai niitä ei ole ollenkaan. En ymmärrä, miksi eilinen edelläjuoksija vaihtoi jatkuvasti tien puolta. Ehkä hänellä oli siihen jokin mestarijuoksijan syy, ehkä reitti on lyhyempi tai helpompi, jos seuraa koko ajan tien kaartumista. Itselleni helpompaa on valita yksi tien laita ja pysyä siinä. 

Toinen muista ihmisistä aiheutunut harmi oli pyörien kellojen kilkutus. 

Tuusulanjärven maraton, jolla siis eilen olin, on, tai sen ainakin pitäisi olla, melko vakiintunut ja suorastaan historiallinen tapahtuma. Jo vuosikymmenten ajan sitä on juostu vuosittain suurin piirtein samaan vuodenaikaan. Silti Tuusulanjärven ympäri pyöräilevillä henkilöillä tuntuu olevan sellainen käsitys, että Tuusulanjärven kiertäminen on ainoastaan pyöräilijöiden etuoikeus, ja he ovat siellä kuninkaita. No, tämä oli nyt yleistys. Iso osa on varmaan ihan asiallista porukkaa. Silti niin tänä vuonna kuin edellisinäkin vuosina olen tuolla reitillä juostessani kuullut aivan liikaa pyörän kellojen kilkutusta. Väistä, MINÄ olen tulossa täältä. Pelkkä pyörän kellon rimputus ei riitä kaikille, osa myös kommentoi jotain siitä, jos joku juoksija on heidän mielestään väärällä puolella tietä tai jos joku ei väistä heitä tarpeeksi rivakasti. Useampi ensin kurvaa pyörällään huolimattomasti juoksijoiden eteen ja mutisee sitten, että "hei oliks täällä tänään se joku tapahtuma." Näiden kokemusten perusteella olisin sitä mieltä, että pyöräilijöiden kulkua tuolla reitillä tuona päivänä pitäisi jotenkin rajata. 

No, tulin onnistuneesti puoliväliin. 

Sain siellä kuulla kuulutuksen, jonka mukaan olen oman sarjani kärjessä, hienosti menee! Hetkeksi tuli hirmuinen innostus. Mitä ihmettä, en ole ikinä kuullut tällaisia sanoja maratonin puolivälissä! Olen KÄRJESSÄ. Olen monen monta kertaa ollut mukana vitsailemassa siitä, miten "kärki pääsi karkuun" tai muuta kärjessä olemisen vinoilua, mutta nyt oikeasti olen KÄRJESSÄ. 

Aikaisemmin tällä maratonilla puolivälissä on ollut jotain lannistavaa. Olen juossut kamalan pitkän matkan, ja nyt pitäisi juosta toinen kierros ihan samaa reittiä. Tänä vuonna lähdin toiselle kierrokselle mahtavissa tunnelmissa. Olen kärjessä! Olen hyvä! Tämä menee hyvin!

Melko pian toisen kierroksen alettua tuli hirmuinen ahdistus. 

Tiesin, että siinä ei ole mitään järkeä, mutta tieto ei auttanut ahdistukseen.

Ohitseni saattaa milloin tahansa juosta joku sarjani kilpailija. Ja hyvin todennäköisesti juokseekin, sillä monet ihmiset juoksevat maratonin lopun paljon kovempaa kuin alun. Itse juoksen usein alun kovempaa, ja loppua kohden vauhtini hiipuu, ihan viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta, jolloin saatan ottaa pikku loppukirin. 

Nyt kun olen saanut maistaa kärjessä olemisen ihanuutta, joudun mitä varmimmin luopumaan siitä. 

Kun se tapahtuu, tulen tuntemaan itseni niin paskaksi, että en enää halua elää. 

Mieleeni palaa erityisesti yksi lapsuuteni tapahtuma, joka sijoittuu koulujen pakolliseen urheilukilpailuun. Tiedän, että kyseessä on tapahtuma, jossa minä en tehnyt mitään väärää, ja jota minun ei järjellä ajatellen pitäisi hävetä - mutta jonka aiheuttama vaurio ei poistu varmaan koskaan. Paikkailen sitä edelleen, olen ihan kuin jotain velkaa, ja niin kauan, kun ajattelen tällaisia ajatuksia, se vaurio ei ole poistunut mielestäni. 

Kun toista kierrosta on kulunut muutama kilometri, kuulen kannustusjoukoiltani, että toinen sarjani kilpailija on "kymmenen minuuttia" minusta jäljessä. 

Joillekin ihmisille tuo tieto ei merkitsisi mitään. Toisia pieni kilpailun tunne voisi motivoida. 

Minulle se tuo musertavan tunteen siitä, että haluaisin keskeyttää. 

Olen aikanaan löytänyt maratonin lajikseni ja jatkanut sitä, koska pidän pitkänmatkanjuoksua yhtenä keinona stressin purkamiseen. 

Näin ollen en halua, että siitä tulee yksi stressin aihe. Toisin sanoen en halua alkaa harrastaa sitä tavoitteellisesti, niin että alkaisin treenata veren maku suussa tiettyihin aikoihin tai voittoihin pyrkien. Silloin se ei enää täyttäisi tarkoitustaan. 

Kohdallani voi puhua kouluaikojen kilpailullisten liikuntatuntien ja jatkuvien pakollisten kilpailujen aiheuttamasta traumasta. Olen lapsena ollut aina liikuntaan liittyvissä asioissa huonoin, hitain, kömpelöin ja viimeinen. Surkimus, paska, jota kukaan ei halua parikseen tai joukkueeseensa. 

Olen kokenut maratoonailun minulle sopivaksi harrastukseksi, koska siinä pääsee liikkumaan ja pitämään liikuntaharrastusta ja kuntoa yllä, mutta siihen ei liity samanlaista kilpailullisuutta kuin moneen muuhun lajiin. Täysmaratonia voi pitää suorituksena, vaikka sen juoksisi kuinka hiljaa. Täysmaraton on suoritus, vaikka sen konttaisi läpi. Bonuksena maratoneilla on tutustunut mahtaviin ihmisiin ja saanut kokea aivan ainutlaatuista yhteishenkeä. 

Maratonharrastus on jollain tapaa korjannut koululiikuntatraumojani. 

Jos joudun maratonilla miettimään sijoitustani, kaikki romuttuu. 

Ei ole kyse siitä, että en jaksaisi juosta, mutta kaikki halu siihen on nyt mennyt. 

Jatkan nyt hammasta purren. Yritän juosta ja aluksi toivon, että se toinen ei mene ohitseni. Olisihan hienoa päästä kärjessä maaliin asti - vaikka todennäköistä se ei ole. 

Lopulta lopetan hammasta purren juoksun ja siirryn itkien juoksuun. Se on hankalaa, koska hengitys on jo muutenkin epätahtista. 

Sitten vain yritän taapertaa maalia kohti ja ajattelen, että ihan sama. 

En ole vielä maininnut, että koko juoksun ajan on lämmin. On Luojan lykky, että minulla on se lippis päässäni. Onneksi on jokunen varjopaikka ja jokunen tuulenpuuska. Illalla ihoni on kärventynyt. Kaipaisin viilentävää suihkua. Aurinkolaseille olisi käyttöä, sillä pari ötökkää lentää silmiin. Juosta taaperran silti, eteenpäin, eteenpäin. 

Tuntuu todella, todella hyvältä saada kannustusta. Olen juossut monta maratonia, jossa hitaat maratoonarit ovat jääneet vaille kannustusta, koska liikenteenohjaajat ynnä muut ovat jo ihan leipiintyneitä. Maalia ja muita tykötarpeita on jo oltu keräämässä pois, kun olen tullut maaliin. Täällä kuitenkin, tänä vuonna, kannustus on hyvää: "tosi hieno suoritus!" liikenteenohjaaja sanoo noin 40 kilometrin kohdalla ja nostaa minulle peukkua, ja siitä tulee tosi hyvä mieli. 

Loppuvaiheessa mieleni on jo vähän virkistynyt. En enää itke enkä pure hammasta, sillä ihan sama miten tämä menee, pääsen täältä kohta pois, ja se tuntuu hyvältä. Saan jostain kaivettua vähän voimaa, jonka luulin olevan jo kokonaan käytetty, ja saan askeleisiini vähän virtaa viimeiselle kilometrille. 

Kun matkaa on jäljellä enää ehkä puoli kilometriä, rekisteröin, että takanani juoksee vauhtiaan kiristäen joku nainen, joka voisi kuulua samaan sarjaan kanssani. Iskee refleksinomainen paniikkiajatus: perkele jos toi on nyt se, joka on ollut mun perässä, ja jos se nyt ihan viime metreillä menee minusta ohi. 

Paniikki nostattaa vähän lisää juoksuvauhtiani. Olo on huono ja tuntuu, että vauhtia ei kannattaisi nostaa, mutta paniikki on suurempi kuin huoli omasta terveydestä. Juoksen niin kovaa kuin pystyn. Tässä tapahtumassa vielä viime kilometrillä on muutama kunnon ylämäki, jotta varmasti kaikki tulee puristettua juoksijoista ulos. Niihin on ihan pakko hidastaa vähän, sillä tuntuu, että jalat muuten kramppaavat tai katkeavat kokonaan. Onneksi nainen takanani on jäänyt taakse, eikä ole kiristänyt vauhtia, vaikka minä olen niin tehnyt. 

Vihdoin, vihdoin, se maali tulee sieltä näkyviin, kaikkien helkkarin ylämäkien jälkeen. 

Tulen maalialueelle ja näen, että maalille on matkaa ehkä noin sata metriä, vähintään useampi kymmenen metriä.

Minulla on huoli siitä, pystynkö juoksemaan sinne asti.

Vielä suurempi on kuitenkin huoli siitä, jos vaikka putoan loppusuoralla kärkipaikalta. 

Niinpä juoksen vain, vaikka pelkään, että kuolen. 

En uskalla vilkaistakaan taakseni.

Ja sitten saan kuulla ne sanat.

Minun nimeni, ja sen, että tässä tulee nyt täysmaratonin naisten yleisten sarjan voittaja. 

Se on kirkkaasti yksi maratonurani hienoimpia hetkiä. 

Olen monen monta kertaa juossut paljon paremman ajan kuin nyt, 

ja olen ennenkin voittanut jonkun pokaalin,

mutta en muista, onko minua koskaan kuulutettu maaliin näillä sanoilla. 

Tulen maaliin täysmaratonin naisten yleisen sarjan voittajana ja ihmiset molemmin puolin tietä hurraavat minulle. Kaikkein rakkaimmat läheiseni ovat odottamassa heti maalialueen lähellä, näen heidät. Tällaista hetkeä ei unohda koskaan. Tämä on sellainen hetki, että tämän soisi jokaiselle ihmiselle. 

Kun pysähdyn maaliintulon jälkeen, tuntuu siltä, että tulee ehkä oksennus.

Järjestäjä tulee heti opastamaan, että pitää tulla hakemaan pokaali. "Ihan rauhallisesti", hän sanoo. 

Minulle tulee onnitteluja, "tosi hieno suoritus"-sanoja. Luulen, että olen tehnyt jonkun hienon ennätyksen, ja vasta myöhemmin saan tietää, että aika huonon ajan juoksin, mutta ajalla ei ole väliä, tein silti todella hienon suorituksen. 

Tällaiset hetket ovat maratonharrastuksen parhaita hetkiä, joita aina joskus, hyvin harvoin, saattaa tarjoutua. Kuinka ne voivatkin limittyä pahimpien hetkien kanssa. 

Sivumennen sanoen, sitä naista, jonka loppuvaiheessa näin takanani, ei näy vähään aikaan. Hän ei ole ollut kintereilläni maalialueella. Eikä hän ole samassa sarjassa kanssani. 

Mitä ajatuksia tämänkertainen maratonmatkan kuvaus sinussa herättää?

2022

 Vuonna 2022 elämässäni tapahtui ainakin seuraavia asioita:

Uudenvuodenyönä olimme kotona seuraamassa, miten noin 7 kk ikäinen koiramme reagoi rakettien paukkeeseen. Se oli raketeista osapuilleen yhtä vähän moksiskaan, kuin mistään muustakaan kohtaamastaan uudesta asiasta. 

Uudenvuodenpäivänä ostin sukset. Se oli vuosia harkittu teko, jota en ole katunut. Olen hiihtänyt niillä nykyisen kotikuntani laduilla, naapurikunnan laduilla, synnyinpaikkakuntani laduilla ja Levillä. Eniten fiiliksissä olen ollut syntymäkuntani laduista. On hyvät, pitkät ladut, upeat maisemat ja tilaa hiihtää! Nämä ovat asioita, joita lapsena on pitänyt itsestäänselvänä, ja joita osaa arvostaa vasta yli 30-vuotiaana. 

Tammikuun lopussa olin nenäonteloiden laajennusleikkauksessa. Leikkaus tehtiin päiväkirurgisena toimenpiteenä paikallispuudutuksessa. Ennen leikkausta viimeinen puoli vuotta elämästäni oli mennyt niin, että joka toinen yö valvoin joka aamuyö tuntikausia nenä tukossa ja niiskuttaen, kiitos nenän polyyppien, joita oli vuosien ajan yritetty hoitaa kaikin keinoin, mutta joita enää mikään ei pitänyt kurissa. Leikkauspäivänä kotini pihassa oli mittavat lumityötalkoot ja lunta oli epäinhimillinen määrä. Leikkauksen jälkeen kumppanini haki minut autolla kotiin. Sairaalasta ajoimme kotiin apteekin kautta. Kotimatkalla tyhjensin apteekin muovipussin ja oksensin pussiin, vaikka muutamaa kilometriä aiemmin olin ajatellut, että pystyn kyllä sinnittelemään kotiin asti. Kotipihassa suuhuni työntyi jostain nenänielusta niin iso veriklimppi, että en kehdannut sylkäistä sitä maahan, vaan pyörittelin sitä suussani, kunnes pääsin sylkemään sen vessanpönttöön. Leikkauksen jälkeen makasin viikon ajan sohvalla, söin särkylääkkeitä ja tuijotin televisiosta saippuasarjaa, johon ei tarvinnut keskittyä. Tänä vuonna nenäni tilanne on ollut taas hyvä, ja elämänlaatuni on kohentunut huomattavasti, kun pystyn hengittämään myös nenän kautta ja haistamaan asioita. 

Leikkausta seuraavana päivänä, helmikuun alkaessa, sain tietää saaneeni kokovuotisen työskentelyapurahan väitöskirjatyöhön. Ajattelen, että se on ollut koko tähänastisen elämäni ehdottomasti suurin saavutus. Juhlin sitä vanhempieni ja veljeni perheen kanssa juomalla kuohuviiniä ja alkoholitonta Muumi-kuohuviiniä sekä syömällä suklaamarmorikakkua. 

Vanhempani kävivät katsomassa mummiani viimeisen kerran päivänä, jona tieto saamastani apurahasta oli tullut. Isäni oli kertonut äidilleen, että minä olen saanut ison apurahan. Mummi oli siinä hetkessä sanonut kenties viimeisen kokonaisen lauseensa: "Minusta tuntuu, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin mennä." 

Kahden päivän kuluttua siitä mummi kuoli. Mummin kuolemaa seuraavana yönä mieleni tulvi muistoja lapsuudestani. Muistoja, joita olin yrittänyt palauttaa mieleeni aikuisena aikana, jona halusin lyödä mummin kanssa välit poikki. Halusin muistaa, että hän oli ollut minulle valtaosin hyvä isovanhempi. Sellaisena muistan hänet nyt. 

Mummin hautajaispäivänä paistoi kirkas talviaurinko. Kirkossa istuessani minulle tuli sellainen tunne, että sisälläni elää jokin osa mummin voimakkaasta luonteesta. On kenties aina elänyt, mutta vasta siinä hetkessä tunsin sen. Mummi oli vahva, osaava, toimiva ja voimakas nainen, ja jokin osa siitä voimasta elää nyt myös minussa. 

Viikko leikkauksen jälkeen palasin töihin. Olin etätöissä, koska en ollut vielä niin hyvissä voimissa, että olisin jaksanut kävellä työpaikalle ja takaisin tai seistä asiakaspalvelutiskillä. Herää vain kysymys, miksi olin edes etätöissä. No siksi, että helpottaisin varsinaisen töihinpaluun taakkaa. Terveisiä sinulle, joka luulet, että kirjastotyö on pelkkää helppoa kirjojen hyllyyn laittamista. Ei ole.

Helmikuun lopussa, kuten kaikki muistavat, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sota, energiakriisi ja inflaatio tekevät uutisten katsomisesta vielä vastenmielisempää minulle, joka en lähtökohtaisesti ole ollut erityisen kiinnostunut uutisista. Pitkin vuotta olen tuntenut elefantin painon rinnan päällä, vaikka itselläni ei olekaan välitöntä hätää. Olen joutunut rajaamaan uutisten katsomista korkeintaan yksiin päivässä, välillä vähemmäksi, koska en vain kestä enkä siedä. 

Kävimme Helmi-koiran kanssa vuoden aikana muutamilla treffeillä samanrotuisten koirien ja heidän omistajiensa kanssa aidatuissa koirametsissä, joissa koirilla oli lääniä juosta vapaana. Parasta oli, että Helmi pääsi kerran tapaamaan myös sisaruksiaan ja äitiään tällaisille koiratreffeille.

Maaliskuussa aloitimme Helmin kanssa rallytoko-harrastuksen. Se oli ihan kivaa, mutta en innostunut siitä niin paljoa, että nykyisin olisimme mitään lajin mestareita. 

Keväällä varasin kumppanilleni ja itselleni yöpymisen Bengtskärin majakalla ja intoilin siitä kuukausia etukäteen. 

Huhtikuun lopussa juoksin 31. maratonini ja ensimmäisen maratonin lähes kahteen vuoteen Tuusulanjärvellä. Jännitin juoksua todella paljon, mutta se meni ihan hyvin, ja paljon paremmin kuin etukäteen pelkäsin. Näin tuolla reitillä enemmän tuttuja kuin olen koskaan millään maratonreitillä nähnyt. Kiitos teille kaikille, ja anteeksi!

Maratonia seuraavana maanantaina, kaksi päivää maratonin jälkeen, vietin 31-vuotissyntymäpäivääni. Syntymäpäiväni aamuna kumppanini pyysi minua kiipeämään kotini parvelle. Kömmin sinne kipeillä jaloillani ja avasin siellä odottaneen lahjapaketin. Paketista paljastui kuntotrampoliini. Lahja olisi ollut mieleinen, jos ajankohta olisi ollut toinen. Myös trampoliinin käyttäminen on osoittautunut hankalahkoksi: kotini sisäpuolella sitä ei voi käyttää, jos ei halua naapureiden tekevän ilmoitusta maanjäristyksestä hätäkeskukseen, ulkona sitä ei kehtaa käyttää, koska ei kaipaa naapureiden katseita ja muutenkin Helmi oikeastaan omii sen omaan käyttöönsä. 

Vappuaatonaattona kävin veljeni perheen luona ahmimassa käsittämättömän hyviä, itse tehtyjä munkkeja. Samana iltana laitoimme Helmille sen ensimmäisen punkkipannan, eikä se ilahtunut siitä yhtään.

Vappuaattona olin töissä, ja työpäiväni jälkeen karautimme ystäväpariskunnan luo viettämään parasta vappua vuosiin. Olin iloinen onnistuneesta vapusta, kun vappupäivänä köröttelimme kotia kohti. 

Toukokuun alussa Helmi täytti vuoden. Se vietti 1-vuotispäivänsä "isin" kanssa töissä ja söi illalla maksamakkaraleivoksen. 

Äitienpäivänä kävin äitini kanssa Hämeenlinnan teatterissa. 

Toukokuun puolivälin paikkeilla lähdin melko ex temporena maratonille Helsinkiin. Etenkin näin koronavuosien jälkeen isossa, kansainvälisessä juoksutapahtumassa oli ihan mieletön fiilis! Olen niin onnellinen siitä, että minulle tarjoutui mahdollisuus osallistua sinne ja juosta maaliin Helsingin Olympiastadionille.  Ajattelin, että tällaista maratonin juoksemisen pitäisi aina olla, ja jokaisen juoksijan pitäisi saada kokea tämä. 

Toukokuun lopussa toteutui haaveeni matkasta Bengtskärin majakalle. Sanat eivät riitä kuvaamaan onnea, jota tunsin Bengtskärin rantakallioilla merta katsellessani, seuratessani poikasiaan paimentavia haahkaemoja ja istuessani majakanvartijan vanhassa huoneessa tuijottamassa ikkunasta merelle. 

Touko-kesäkuussa kuuntelin elämäni ensimmäisen kerran äänikirjoja, sukulaisen suosituksesta. Aina ennen olin ajatellut, että äänikirjat eivät ole minun juttuni. Nyt huomasin, että äänikirjoja voi olla ihan mukava kuunnella samalla, kun tekee jotain yksitoikkoista, esim. viikkaa pyykkejä tai imuroi. 

Kesäkuussa vietin kolme kesälomaviikkoa. Hankin elämäni ensimmäisen pelargonian, koska naapurit ja sukulaiset ovat olleet huolissaan siitä, että minulla ei ole kukkia, kasveja tai puutarhaa. Ei tule myöskään jatkossa olemaan. 

Kesällä otin muutaman ajotunnin henkilöautolla vapaaehtoisesti, koska halusin vahvistaa ajotaitojani ja paikata aikanaan autokoulussa saatuja traumoja. Ajattelen edelleen, että ehkä autolla ajaminen ei ole minua varten. 

Vietin juhannusta veljen perheen luona. Juhannuspäivänä kumppanini pesi kotini terassin. 

Syyskuun alussa työnkuvani muuttui, koska olin keväällä lupautunut ottamaan erään projektin vedettäväkseni. En ole viihtynyt uudessa työnkuvassa erityisen hyvin. 

Syyskuun alussa matkustin myös elämäni ensimmäisen kerran Leville ja juoksin Ruskamaratonin. Ruskamaraton ei tehnyt erityistä vaikutusta, mutta Levin maisemat kyllä saivat mainoslauseensa mukaisesti sieluni kipinöimään. Maratonin jälkeisenä päivänä patikoimme Levi-tunturilla joulupukin mökille ja piirsimme puumerkkimme sinne. Erityisen paljon nautin tunturimaisemissa kävelystä ja välillä istumisesta reitin varrelle tehdyn tulen ääreen. Mietin, miten hienoa olisi kävellä siellä talvisen tähtitaivaan alla. Ajattelin, että haluaisin sinne pidemmäksi aikaa. 

Leviltä palatessa yövyimme myös Raahessa. Kävellessämme Raahen vanhassa kaupungissa ajattelin, että haluaisin muuttaa sinne. Nautiskelimme kahvit vanhan ajan tunnelmaa henkivällä Langin kauppahuoneella. Yövyimme aivan loistavassa hotellihuoneessa. 

Syksyllä kävimme kumppanini kanssa lavatanssikurssin. Opettelimme foxia, buggia, tangoa ja salsaa. Tanssiminen oli ihan mukavaa yhteistä tekemistä, ja ehkä se johtaa siihen, että vielä joskus jonkun kaverin häissä kehtaan mennä tanssilattialle. Aiemmin en ole kehdannut. 

Syksyllä iloitsin Maajussille morsian -ohjelmasta ja siellä olleesta Arhosta ja hänen mahtavasta puhetyylistään. Ajattelen, että haluaisin jonkun Arho-liven seuratakseni. 

Kuluneena vuonna sairastin kuumeflunssan peräti kaksi kertaa, vaikka saattaa mennä vuosia niinkin, että en sairasta flunssaa kertaakaan. Jäin etätöihin, itkin ja söin särkylääkkeitä, sillä koin, että sairasloma ei ole vaihtoehto. Olin myös lähdössä maratonille flunssaisena, koska minut oli jo ilmoitettu sinne, mutta sentään sen suhteen joku järjen rahtunen päässäni toimi, ja sain oltua menemättä. 

Lokakuun puolivälissä veljeni joutui onnettomuuteen samana viikonloppuna, kun asunnossani vaihdettiin ovi ja pestiin ikkunat. Halusin auttaa veljeäni, mutta en tiennyt, mitä tekisin. Päädyin neulomaan hänelle villapeiton. Niin, että kättä pystyyn vain kaikki, jotka haluavat tulla minun auttamikseni. Villapeittoa neuloessa oli aikaa fiilistellä sitä, miten hieno asia on, että minulla on sellainen veli kuin hän on. 

Marraskuussa käytin puolitoistavuotiaaksi varttuneen koirani rodun perinnöllisten vikojen tutkimuksessa, mitä kasvattaja oli edellyttänyt myydessään koiran meille. Olin helpottunut, kun mitään vikaa ei toistaiseksi löytynyt. 

Marraskuusta lähtien lunta on tullut harvinaisen paljon ja lumitöiden kanssa taloyhtiömme pienessä pihassa on saanut tuskailla tosissaan. 

Marraskuun lopussa kävimme kumppanini kanssa ihanassa parihemmotteluhoidossa, jonka olin varannut meille 1) tarjotaksemme meille yhteistä aikaa, 2) palkitakseni itseni raskaasta syksystä suoriutumisesta ja 3) kiittääkseni kumppaniani siitä, että juuri hän on elämässäni. Hemmottelu sisälsi kuumakivihieronnat molemmille sekä höyrysaunan ja porepaljun kuohuviineineen hieronnan jälkeen tunniksi yksin meidän käyttöömme. Hoito oli aivan ihana ja olin saamaamme palveluun todella tyytyväinen. Hoidon jälkeen menin vieressä olevaan vaatemyymälään ja löysin Black Friday -alennuksesta paksun talvitakin, joka on ollut siunaus loppuvuoden keleissä. 

Marraskuun lopulta lähtien nostatin aggressiivisesti joulutunnelmaa, koska elämä niin maailmanpoliittisesti, yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin tuntui niin kurjalta. Koristelin kodin, iloitsin itsenäisyyspäivästä, keittelin glögiä sekä iltaisin että etätyöpäivien kahvitauoille, tilasin ja lähetin joulukortit, pukeuduin tonttulakkiin ja punaisiin asusteisiin, leivoin pipareita monta pellillistä. Kävin vanhassa Porvoossa joulumarkkinoilla ja tunnelmoimassa saariston joulua Pellingin saarella. Päätin olla ostamatta joululahjoja, koska joulun jälkeen odotti loma ja lomamatka. 

Tänä vuonna minulla oli ehkä ainutkertainen tilaisuus pitää lomaa joulun yhteydessä. Se on nykyisen työtehtäväni yksi harvoista eduista. Sen vuoksi tilasin kumppanini kanssa meille lomamatkan Lappiin, jonne olen halunnut matkustaa joulun ajaksi jo lapsuudestani lähtien. Jos asiat olisivat menneet ihan kuten toivoin, olisimme matkanneet sinne jo jouluksi, mutta nyt matkasimme sinne joulun ja uudenvuoden välipäiviksi. Vietimme osan jouluaatosta kotona ja osan Hämeenlinnassa veljeni luona. Jouluaatto oli ihana ja onnistunut, vuoden paras päivä, niin kuin se usein on. Joulupäivänä kävimme hiihtämässä. Tapaninpäivän jälkeisenä aamuna lähdimme matkaan. 

Saavuimme Leville tapaninpäivän jälkeisenä iltana. Porukkaa oli mielettömästi, ja kaikki tuntui menevän huonosti. Ajattelin, että oli virhe tulla tänne, ja että tästä lähtien tiedän ainakin olla haaveilematta joulusta täällä. 

Mielialani parani alun kankeuden jälkeen. Hiihdin tähänastisen elämäni pisimmän hiihtolenkin Levin laduilla ja olin iloinen siitä, että vastaan tuli monentasoisia hiihtäjiä ja latua riitti meille kaikille. 

Toteutin Levillä haaveeni revontuliratsastusvaelluksesta islanninhevosilla yhdessä kumppanini kanssa. Olin haaveissani nähnyt meidät kirkkaan tähtitaivaan alla tai revontulien loisteessa tunturimaisemissa, mutta olin kyllä ihan tyytyväinen ratsastukseen myös pilvisen taivaan alla, lumisessa metsässä illan pimeydessä. Olen joskus lapsena ratsastanut enemmänkin islanninhevosilla, eikä innostus niihin ole koskaan kokonaan sammunut. 

Vietin uudenvuodenaaton pääosin autossa. Tulimme takaisin kotiin parahiksi rakettien paukkeeseen ja ilotulitusten räiskintään horisontissa.  

Tällä hetkellä mielialani ei ole kovin hyvä. Vuosi on loppunut, mutta elämän vaikeudelle ei näy loppua. Olen tyytymätön työhöni ja moneen asiaan elämässäni. En tiedä, mitä tehdä näille asioille. Ehkä ruoskin itseäni tulevana vuonna vähän enemmän, jotta saisin edes vähän enemmän aikaiseksi ja voisin ensi vuonna tähän aikaan olla sen suhteen tyytyväisempi itseeni. 

Ainut toiveeni tulevaa vuotta kohtaan on se, että tilanne ei menisi enää pahemmaksi. 

Hyvää uutta vuotta!

Pohjoisen taivaan alla

 Viime viikolla kiteytin mielipiteeni tällaiseksi lauseeksi: "Suomessa on kaksi asiaa, jotka minua erityisesti kiehtovat, ja ne ovat 1) saaristo, ja 2) pohjoisen luonto.

En ole juurikaan reissannut Lapissa enkä tiedä Lapista paljoakaan. Haaveenani olisi tutustua siihen paremmin. Suuri haaveeni on joskus viettää joulu Lapissa rakkaiden ihmisten seurassa, tunnelmallisessa mökissä valkeiden maisemien keskellä ja kuluttaa päivät lumisissa metsissä hiihdellen En tiedä, toteutuuko haave ikinä. 

Toinen minua kiinnostanut asia on ruska. Kaikki aina kehuvat ruskan sadunomaisuutta. Olen joskus kuullut maratonista nimeltä Ruskamaraton ja ajatellut, että se olisi varmaan hieno, mutta minulle saavuttamaton, sillä en voi vaatia ketään lähtemään mukaan niin pitkälle matkalle, enkä voi lähteä yksinkään.

Tänä vuonna, toukokuussa, juoksin Helsinki City Marathonin ja samana iltana aloin mietiskellä, mihin lähtisin seuraavaksi. Jostain tuli mieleen Ruskamaraton ja googlasin, milloin se on. Huomasin, että se sattuu olemaan juuri lomaviikkoni yhteydessä. Minun oli pitänyt valita lomaviikoilleni ajankohdat joskus maaliskuussa, ja olin asettanut yhden lomaviikon syyskuun alkuun ilman mitään taka-ajatuksia. Nyt se oli kuin tervetulotoivotus: nyt on tilaisuus lähteä Ruskamaratonille!

Kysyin vanhemmiltani, lähdetäänkö ruskaa katsomaan, ja he olivat heti suostuvaisia. Ilmoittauduin maratonille. Myöhemmin selvisi, että kumppaninikin aikoi järjestää itsensä mukaan. 

Seurasi erinäisiä järjestelyjä. Kaksi päivää ennen lähtöä kumppanini päätti myydä autonsa, jolla olimme lähdössä. Koska kai elämässä pitää aina olla jotain farssimaista. 

Lopulta tuli viimeinen työpäivä ennen lomaa. Suoriuduin siitä, poljin pyörällä kotiin, pakkasin ennalta suunnittelemani tavarat pikaisesti isoon reppuun ja käytin koiran kävelyllä. Kävelyltä paluumme jälkeen pakkauduimme kumppanini ja koiramme kanssa autoon ja lähdimme paahtamaan kohti Keski-Suomea, jossa oli ensimmäinen yöpymispaikka. Matkan aluksi söin proteiinipatukan ja matkalla pysähdyimme yhden kerran huoltoasemalle. 

Illan pimeydessä saavuimme yöpymispaikkaan, kävimme maksamassa sen, kävimme peseytymässä ja menimme nukkumaan. 

Aamulla ihailin aamupalapöydästä avautuvaa järvimaisemaa ja ihmettelin, miten näistä suurista järvistä, joiden keskellä olen kasvanut, on muutamassa vuodessa tullut minulle eksotiikkaa. 

Aamupalan jälkeen lähdimme paahtamaan kohti pohjoista. 

Ouluun saavuttuamme kumppanini pyysi kahvilasuositusta tuttavaltaan, joka tunsi seudun. Saimme täydelliseksi osoittautuvan suosituksen Tähtitornin kahvilasta, jossa nimensä mukaisesti on näköalatorni, ja vaikka mitä muuta. 

Parkkeerasimme auton lähelle meren rantaa ja lähdimme kävelyttämään koiraa kahvilaa ympäröivään puistoon. Bongasimme lintuja ja oravan, ja onneksi aika monta roskista. 

Kahvilaa lähestyttäessä huomasin, että sinne saa viedä myös koiran. Lähdin palaamaan autolle koiraa hakemaan. Kumppanini oli sitä mieltä, että koiraa ei oteta mukaan, minä olin sitä mieltä, että otetaan. Harjasimme pikaisesti pois matkalla tarttuneita roskia koiran turkista ja kumppanini ojensi hihnan minulle sanoen, että "sinä kai sitten huolehdit siitä."

Kahvilaan johtivat portaat, jotka olivat niin jyrkät, että mietin, miten koira selvittää ne. Koira kuitenkin loikki ne ylös niin ripeästi, että me jäimme jälkeen, ja oli jo sisällä kahvilassa, kun me vasta tarvoimme portaita. Kahvilan henkilökunta tuli heti toivottamaan koiran tervetulleeksi. Ihailin sitä, miten ihanan lämpimän vastaanoton koiramme sai. 

Sisään tullessa selvisi myös, että kahvila oli kaiken lisäksi kirjakahvila. Ennen kahvitarjoiluja oli kokonainen huone täynnä myytäviä kirjoja, ja myöhemmin koko rakennus oli ripoteltu täyteen myytäviä ja luettavia kirjoja. Tässäpä todellakin kahvila minun makuuni!

Ihmettelimme hetken, mitä oikein otamme, kun kaikkea hyvää oli tarjolla niin paljon. Päädyimme ottamaan kakkupalat ja koiralle koiranjäätelöä. Kävelimme tarjottimen kanssa portaita ylös toisessa kerroksessa sijaitsevaan pöytään ja henkilökunnan ihminen tuli perässämme koiranjäätelö ja vesikuppi kädessään. 

Pöytään parkkeeratessamme pelkäsin hetken, että koiramme häiritsee viereisen pöydän porukkaa, ja ajattelin, että saattoi olla huono idea tuoda koira mukaan. En saa nauttia kakkupalastani yhtään, kun minun pitää pidellä tätä koiraa tässä ja estää sitä menemästä häiritsemään muita ihmisiä. 

"Siinä on koirassa värit kohdillaan, oikein luonnon taideteos", viereisen pöydän henkilö sanoi meille. Ihan mahtavaa!

Kun koiralle annettiin lupa käydä kiinni jäätelöannokseensa, ei siitä tarvinnut enää huolehtia. Jäätelöstä riitti iloa niin kauan, että ehdimme hakemaan santsikupitkin. Jäätelöä ei voinut hotkia sen kylmyyden vuoksi, mutta silti se oli niin houkuttelevaa, että koira vietti koko kahvilakäynnin turpa jäätelökupissa ja nuoli kupin puhtaaksi suurella hartaudella. 

Ennen lähtöä jumiuduin vielä kirjahyllyjen ääreen, kunnes muistin, että saan viettää niiden ääressä tarpeeksi aikaa töissäkin, ja lähdimme jatkamaan matkaa. Ajattelin lähtiessämme vilpittömästi, että tämä oli paras kahvila, jossa olen käynyt. Eritysikiitos siitä aivan ihanasta kohtelusta, jota koiramme sai!

Oulusta paahdoimme Rovaniemen pikapysähdyksen kautta Kittilään. Kun Levin tunturit aukenivat eteemme, senhetkinen lauseeni jäi kesken, ja sanoin vain "herranjumala".

Jos et ole koskaan käynyt Levillä, niin mene sinne ja koe itse hetki, kun tunturi aukeaa eteesi jylhänä ja voittamattomana. 

Kävimme majoittumassa hotelliin ja taas koiraa muistettiin erityisellä tavalla, omalla pyyhkeellä ja herkuilla. 

Vietimme illan muun muassa käymällä saunassa, joka ei tuona ensimmäisenä iltana lämmennyt kunnolla, mutta ei se haittaa. 

Aamulla sain erittäin hyvän aamupalan hotellissa, jonka ympäristö henki pohjoisen luontoa kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan. Aamupalalle erityismaininta, sillä 1) minun on yleensäkin vaikea saada aamuisin syötyä mitään ja 2) erityisen vaikea minun on saada palaakaan alas maratonpäivän aamuna, jolloin se tietysti olisi erityisen tärkeää. Nyt koin yhden niistä harvinaisista kerroista, joina olin täydellisen tyytyväinen aamupalaan ja sen miljööseen!

Onneksi maraton starttasi vasta keskipäivällä, joten minulla oli aamupalan jälkeen aikaa ottaa rennosti. 

Suuntasimme ajoissa maratonin lähtöpaikalle. Oli kylmä, pohjoisen ilman sai tuntea nahoissaan. Pipon mukaan ottaminen ei pakatessa ollut käynyt mielessänikään. Heilautin juoksunumeron mukana tulleen huivin korvieni suojaksi. 

Lähtöpaikka täyttyi maratonin ja puolimaratonin lähtijöistä. Porukkaa oli niin paljon, että en nähnyt omia kannustusjoukkojani ihmisten takaa.

Lopulta saimme luvan lähteä.

Lihakset olivat kankeat muutaman ensimmäisen kilometrin ajan. Syynä oli varmaankin kylmyys ja edellisten päivien pitkä ajomatka. Ensimmäisten kilometrien aikana mietin, tuleeko tästä mitään. 

Pääsin jollain tavalla vauhtiin noin viiden kilometrin jälkeen, mutta jo puolivälin paikkeilla, toiselle kierrokselle lähtiessä, ajattelin, että en jaksa enää. 

Pitkiä, loivia ylämäkiä ja toisaalta jyrkkiä alamäkiä, joissa piti pitää itsensä ruodussa. Jäätävä, vastainen viima. Ihmiset, jotka täällä ruskan mailla jostain syystä halusivat juosta mahdollisuuksien mukaan aina asfaltin ulkopuolella, tienpientareella ja menivät ennenkuulumattomasti oikealta ohi. 

Etukäteen olin pelännyt eksymistä erämaahan ja hankkinut vyölaukun ihan vain tätä tilaisuutta varten: vyötärölläni oli laukku, jossa pidin puhelinta, jolla minut voitaisiin paikantaa, ja jolla voisin viime kädessä soittaa hätänumeroon. Laukussani oli myös proteiinipatukka ja sormikkaat, jotka riisuin käsistäni noin kymmenen kilometrin jälkeen. Ja sitten siellä oli koiranulkoilutuslenkeiltä jääneitä koirannameja, joista ei ollut mitään iloa. 

Viimeistään puolivälin paikkeilla olin lakannut pelkäämästä eksymistä, mutta sen sijaan pidin todennäköisenä, että en jaksaisi maaliin. 

Puolivälin paikkeilla väki myös väheni huomattavasti. Lohduttauduin sillä, että taakseni jäi puolimaratoonareita, jotka vaikuttivat ihan kaikkensa antaneilta, vaikka heillä oli vaivoinaan vain puolikas maraton. Minä sentään pystyin kömpimään toiselle kierrokselle. Ihan lopun pään porukoissa, tuntien itseni ihan samalla tavalla huonoksi, hitaaksi ja viimeiseksi, kuin ala-asteen liikuntatunneilla. 

Tähän väliin pakko todeta koululiikunnan paradoksaalisuudesta: koulussa kannustetaan niitä, jotka jo valmiiksi liikkuvat ja ovat siksi hyviä. Aivan liian vähälle kannustukselle sekä koululiikunnassa että muualla jäävät ne, jotka eivät ole hyviä, mutta jotka silti yrittävät - kunnes eivät enää jaksa yrittää, koska eivät ole hyviä eivätkä saa kannustusta, vaan pelkän tunteen omasta huonoudesta suhteessa muihin. 

Mietin, kuinka moni ihminen lähtee juoksemaan maratonia ja kuinka moni pystyy siihen useammin kuin omien ikävuosiensa verran - ja silti ainut tunteeni puolivälin jälkeen Ruskamaratonilla oli vain se, että olen yhtä huono kuin aina ala-asteen liikuntatunneilla.

Huomasin kuitenkin myös, että minulla on kuin onkin jossain sisimmässäni vähän itsellenikin tuntematon kyky puhua itselleni kannustavasti ja lohduttavasti. 

Kun ajattelin, että en enää jaksa juosta, aloin mielessäni toistaa itselleni tiettyjä lauseita, ja sovitin niiden sanat askelteni hitaaseen rytmiin. 

Jak-sat juos-ta tuonne bussi-py-sä-kil-le as-ti 

jak-sat hy-vin juos-ta sin-ne

si-nä o-let vah-va

si-nä olet kes-tä-vä

ja si-nä pys-tyt siihen kyl-lä

ja nyt jak-sat juos-ta tuonne lyh-ty-pyl-vääl-le as-ti

ja sii-tä ei ole kuin vä-hän mat-kaa huol-to-pis-teel-le

ja sinä jak-sat sen kyl-lä

kos-ka si-nä olet hyvä 

sinä juokset hyvin

juok-set to-del-la hyvin

Ja niin jaksoin juosta, hyvin hitaasti mutta varmasti, aina lyhtypylväältä toiselle, bussipysäkiltä toiselle, tien sivussa näkyvältä mökiltä seuraavalle. 

Toisella kierroksella muita juoksijoita oli vähän. Kömmimme maalia kohti pienellä porukalla, välillä isompien ja välillä pienempien välimatkojen päässä toisistamme. 

Näin kannustusjoukkojani enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Isäni nosti koiramme auton ikkunaan niin, että näin sen kunnolla ohi juostessani. Kumppanini lähti juoksemaan pienen matkan kanssani. Koirakin olisi lähtenyt, mutta en ottanut sitä riskiä, että olisin kompastunut sen hihnaan kankeilla jaloillani. 

Sivulliset ihmiset kannustivat. Kun juoksin eräänkin yksityisen pihan ohi, sieltä alettiin kannustaa niin tosissaan, että liikutuin. Harvoin kuulee noin omistautuvaa kannustamista pihalta omien pihatöiden lomasta. Huoltopisteillä kannustettiin myötätuntoisen oloisesti. Kun kiitin saamastani juomasta, minulle sanottiin: "koitetaan vähän myötäelää."

Tie maaliin oli pitkä ja tuskainen, mutta maalihan sieltä jossain vaiheessa lopulta tuli. 

Äitini oli iloinen, kun sai kerrankin otettua kuvan juuri siitä sekunnista, kun ylitän maaliviivan. Kumppanini juoksi koiran kanssa aidan toisella puolella maalisuoraa. 

Minut kuulutettiin hienosti maaliin ja toivotettiin tervetulleeksi. Missään ei näkynyt ketään muuta kuin kannustajani, enkä tiennyt, mihin pitää mennä. Kompuroin aitojen välistä kannustajieni luokse. Haahuilimme hetken ja sitten jompikumpi heistä keksi, että voisin käydä läheiseltä teltalta hakemassa evästä. 

Kompuroin teltalle ja sain eväät. Kysyin sieltä, mistä mitalin saa. Joku lähti hakemaan mitalinjakajaa. 

Mitalia odottaessani bongasin miehen, joka oli juossut valtaosan matkaa perässäni ja viimeisillä kilometreillä ohitseni. Emme olleet puhuneet sanaakaan. 

"Kiitoksia", hän sanoi minulle nyt nyökäten, aivan kuin olisimme tehneet yhdessä jotain todella hienoa. Ja kun tarkemmin ajattelin, niin oikeastaan olimmekin. 

Eipä tässä maailmassa muuta tarvita. Yhdessä sanassa voi joskus olla tarpeeksi. Tämä on sitä maratoonareiden ainutlaatuista yhteisöllisyyttä. 

Lähdin hotellihuoneelle suihkuun ja sen jälkeen syömään poronkäristystä. Poronkäristys <3

Seuraavana päivänä ostimme kumppanini kanssa toisiinsa mätsäävät poropipot Levin matkamuistomyymälästä. Ostin myös lumipöllö-pehmolelun ja vauvantossut. Ai miksikö vauvantossut? No vaikka siksi, että kumppanini äiti voisi reissun jälkeen rynnätä kysymään, miksi pöydällä oli vauvantossut (talossa, jossa hän ei asu). 

Seuraavaksi ajoimme autolla aika korkealle ja jatkoimme matkaa kävellen. Ihmettelimme Levi-tunturia ja kävimme joulupukin pajalla, joka on ollut lavasteena vuonna 2007 valmistuneessa Joulutarina-elokuvassa.

Maisemat olivat uskomattomat. Eräällä vaelluspaikan kohdalla oli penkki ja sen edessä palava tuli, jonne lisäsimme muutaman polttopuun. Istuessamme siinä tulen ääressä ajattelin, että tämä on ainoa oikea tapa lomailla, tyhjentää mielensä kaikesta siitä kuonasta, mitä työ ja arki keräännyttävät mieleen. Kunpa voisin olla täällä kauemmin. Kunpa voisin palata tänne pian takaisin. Näkisinpä tämän paikan sitten, kun sen yllä loistaa talvinen taivas revontulineen. 

Tietenkään emme voineet jäädä. 

Leviltä paahdoimme seuraavaksi Rovaniemelle. Rovaniemen McDonalds'issa kaadoin Coca Cola Zero -juoman päälleni ja sain hyvän syyn ostaa vihdoin uudet Adidas-housut samassa talossa sijaitsevasta marketista.  

Vielä samana iltana ajoimme Raaheen ja yövyimme huoneistossa, joka oli uskomattoman hieno, vaikka emme olleet sitä mitenkään ennalta suunnitelleet. Olin aamulla varannut yöpymispaikan siltä korkeudelta, minne olimme arvelleet olevan järkevää ajaa, ja meitä odotti yllätys. Huoneisto, jonka uunia ei ollut vielä koskaan käytetty. Parhaat ja pehmeimmät sängyt, jossa olen koskaan saanut nukkua. Seuraavana aamuna lähdin pois surullisena siitä, että en tiedä, koska seuraavan kerran saan nukkua yhtä hyvin. 

Illalla kävimme kävelemässä Raahen kaduilla ja ajattelin, että haluan muuttaa tänne asumaan. Vanha kaupunki kapeine katuineen kutsui minua. Kävelimme meren rantaan, jossa jostain syystä tuli vastaan viemärin haju. 

Seuraavana aamuna vietimme hitaan aamun. Söin pöydän ääressä edellisiltana ostamiamme croissanteja. Vastapäisen talon parvekkeella nukkui joku vanhempi ihminen vilttiin kääriytyneenä. 

Kävimme kahvilla Raahen keskustassa Langin kauppahuoneella, joka henki 1800-lukua sisustuksessaan ja tarjoilijoiden pukeutumista myöten. Minun teki mieli herkullisen näköistä kakkupalaa, mutta silti otin suolaisen piirakan. Molemmat olivat varmasti hyviä valintoja. 

Toinen kohde, jossa ehdottomasti halusin käydä, oli Raahen kirjasto. Pakkohan se oli katsastaa, kun kerta olin jo päättänyt muuttavani tänne asumaan. 

Kävimme kirjastossa ja sen lisäksi kävelimme vähän liikaa, koska kumppanini keksi Google Mapsista ties mitä luontopolkuja, mitä muka oli hauska lähteä harhailemaan maratonin runtelemilla jaloilla. 

Porhalsimme samana iltana kotiin seuraavan päivän autokauppoja varten. 

Sellainen oli ensimmäinen reissuni Lappiin. Sitä voisi ehkä kuvailla musiikiksi, joka jäi soimaan päähäni: haluaisin sinne uudestaan. Nyt näin hyvin pienen kaistaleen. Jäin kaipaamaan lisää.