Vuosi sitten lokakuussa minun oli tarkoitus lähteä Vantaan maratonille. Sairastumisen vuoksi lähtöni sinne kuitenkin peruuntui. Kuten tavallista, kun olin orientoitunut lähtemään maratonille, aloin heti miettiä, mihin sitten oikein voisin lähteä, kun alkuperäinen suunnitelma ei toteutunut. Veljeni avovaimo vinkkasi minulle Kaarinan syysmaratonia. Tapahtuma vaikutti mukavalta. Aloin jo suunnitella sinne lähtöä tosissani, mutta sitten tuli joku este, en enää tarkemmin muista mikä.
Kaarinan syysmaraton jäi kuitenkin mieleen kummittelemaan. Tänä vuonna päätin toteuttaa aikeeni sinne lähtemisestä.
Päätimme lähteä vanhempieni kanssa kolmistaan. Otin perjantain vapaaksi töistä ja kävimme perjantaina pitkästä aikaa tervehtimässä Kaarinan lähellä asuneita sukulaisia. Oli kiva käydä siellä.
Tässä tapahtumassa oli erikseen oma lähtöaika hitaille maratoonareille. He lähtivät tuntia ennen varsinaisen maratonin lähtöä. Ohjeiden mukaan hitaiden lähtöaikaa suositeltiin niille, jotka halusivat käyttää maratoniin 5-6 tuntia. Arvioin, että omaan juoksuuni kuluisi vajaat viisi tuntia. En oikein tiennyt, pitäisikö minun osallistua hitaiden lähtöön. Koska en osannut päättää asiaa, lähdin normaalissa lähdössä.
Maratonia edeltävänä iltana harkitsin uudestaan hitaiden lähtöä kahdesta syystä. 1) Tapahtuma oli pienehkö, sen kokoinen, että minun vauhtiani juoksevat jäävät helposti huomiotta. Liikenteenohjaajat lähtevät viimeisellä kierroksella lätkimään ja maalia ollaan jo korjaamassa pois, kun lähestyn maalia - siitä huolimatta, että varsinainen maksimiaikaraja maratonille on kuusi tuntia. Järjestäjillä ei useinkaan tunnu riittävän kärsivällisyys sitten enää, kun valtaosa porukasta on tullut maaliin. Toinen syy, miksi harkitsin hitaiden lähtöön osallistumista, oli ihan vain se, että pääsisimme sitten vähän aiemmin lähtemään pois.
Kertasin tapahtuman ohjeen ja totesin, että hitaiden lähdön ilmaistiin olevan juoksijan "omalla vastuulla": ei voitu taata, että kaikki liikenteenohjaajat olisivat paikoillaan tuntia ennen varsinaista lähtöä.
Muutaman maraton-kokemukseni perusteella pelkään maratonilla eksymistä aivan helvetisti. Pelkäsin sitä nytkin. Olin tuntemattomassa paikassa, eikä minulla ole kartanlukutaitoa tai suuntavaistoa. Jos opasteet ovat huonot tai liikenteenohjaajia ei ole tarpeeksi, eksyminen on taattu. Maratonilla menee, ja on tavoitteenakin mennä, tilaan, jossa ei ajattele nykyhetkeä koko ajan. Sen vuoksi eksyminen on vielä enemmän taattua.
Kun mietin asiaa, olen eksynyt maratoneilla harvoin suhteutettuna siihen, kuinka monta maratonia olen juossut. Yleensä reittimerkinnät ja ohjaus on siis hyvää.
Maratonilla eksyminen on kuitenkin niin kamalaa, että jo pari kokemusta syöpyy mieleen suorastaan traumaattisena. En halua ottaa mitään ylimääräistä riskiä, ja reitille lähtö ennen jokaisen mahdollisen liikenteenohjaajan paikalla oloa olisi riski.
Toisin sanoen: suo siellä, vetelät täällä.
Päätin lähteä varsinaisessa lähdössä.
Tällä viikolla tulivat kylmät kelit. Myös maratonpäivänä oli kylmä. Onneksi ymmärsin ostaa edellisenä päivänä pipon. Tuli tehtyä ensimmäinen juoksu kesän jälkeen pipo päässä.
Lähdettiin matkaan. Pelkäsin, että lähtöviivalla kanssani olisi vain huippujuoksijoita, ja kaikki kaltaiseni olisivat lähteneet siinä hitaiden lähdössä. Onneksi asia ei ollut ihan niin. Jokunen kaltaiseni oli siellä lähtijöiden joukossa. Valtaosa kylläkin katosi horisonttiin jo heti alkuvaiheessa.
Onneksi reittimerkinnät olivat selkeät. Lisäksi oli liikenteenohjaajia joka risteyksessä. En eksynyt kertaakaan, ja pelkäsin eksymistä vain vähän lähdön jälkeen. Juoksimme neljä kymmenen kilometrin kierrosta, ja kahden kierroksen jälkeen jo vähän hoksasin ilman reittimerkintöjäkin, miten kierros menee.
Maisemat olivat kauniit. Liikenteenohjaajat ja muut ihmiset olivat kannustavia ja mukavia.
Kierroksen alkuvaiheessa vastatuuli oli joka kierroksella niin voimakas, että sai olla kiitollinen siitä, että en ole yhtään pienempi tai hentorakenteisempi ihminen. Sain puserrettua tuulta vasten omalla painollani.
Onneksi kierroksen puolivälin paikkeilla vastatuuli lakkasi.
Kun oli juossut pitkään, alkoi olla kylmä.
Kolmas kierros oli tuskainen. Huomasin, että nopeat maratoonarit alkoivat tulla maaliin. Mietin, onko neljännellä kierroksella enää ketään. Muita juoksijoita tai liikenteenohjaajia.
Lyhyiden kierrosten maratoneissa on mielestäni yksi kiistattoman hyvä puoli, mikä sopii minulle.
Jos juostaan yksi pitkä lenkki, loppupään kilometrit tuntuvat loputtomilta. Viimeisten kilometritolppien väli tuntuu siltä, että se ei lopu koskaan. Esimerkiksi kolmenkymmenenseitsemän ja neljänkymmenenkahden kilometrin kilometritolpan välillä miettii aina, että tässä on joku huijaus - ei kilometri voi olla näin pitkä matka.
Jos sen sijaan juostaan neljä osapuilleen 10 km mittaista kierrosta, viimeisten 12 kilometrin aikana ei tarvitse ajatella kilometritolppia.
Voi ajatella, kuten ajattelin nyt neljännelle kierrokselle lähtiessäni: nyt menen viimeisen kerran tästä. Lähden viimeisen kerran kierrokselle. Juoksen viimeisen kerran tästä keskustan läpi. Näen viimeisen kerran tuon pizzerian. Näen viimeisen kerran tuon opasteen. Näen viimeisen kerran tuon mainoksen. Juoksen viimeisen kerran tämän peltotien. Nyt tulen tähän. Tästä ei ole enää pitkälti.
Keksin myös uuden taktiikan loppumatkan kestämiseen.
Näitä taktiikoita on kertynyt vuosien varrella jokunen. 1) Ota joku kiintopiste, vaikka lyhtypylväs, matkan päästä, ja ajattele vain tuota yhtä kiintopistettä. Kun olet saavuttanut sen, ota seuraava kiintopiste, ja niin edelleen. 2) Keksi joku ajatus, joka liittyy ohittamaasi kilometritolppaan, ja toista sitä mielessäsi, ja kehittele siitä juttuja, joita sitten jutustelet itsellesi mielessäsi ajan kuluksi. 3) Keskity itsesi kehumiseen ja kannustamiseen mielessäsi. 4) Keskity hengitykseesi ja sen rytmiin.
Nyt: otin kiintopisteen ja laskin askelet, joita vaadittiin kiintopisteen saavuttamiseen.
Tosin laskin vain joka toisen askeleen selkeyden vuoksi. Rytmitin laskemista myös hengitykseeni, eli laskeminen meni loppujen lopuksi ihan sekaisin. Laskin vain mielessäni juoksutahdin mukaisesti, ja kokeilin, kuinka pitkälle ehdin laskea aina ennen tietyn kiintopisteen saavuttamista.
Viimeisen kierroksen saldo: vastaan tuli yksi liikenteenohjaaja, joka oli jo lähdössä, mutta kauhistui minut nähdessään, peruutti takaisin paikalleen, ohjasi liikennettä ohijuoksuni ajan ja huusi perääni, tuleeko minun jälkeeni muita. Sanoin, että ei varmaan. Mielessäni lähetin taas kiitoksen kaikille hyville tapahtuman järjestämiseen osallistujille, joiden asenne yli neljä tuntia maratoniin kuluttaville on niin kannustava ja ystävällinen.
Onneksi kaikki muut liikenteenohjaajat ja huoltopisteiden porukat olivat paikalla ja jaksoivat kannustaa ja tsempata. Kaikki siis valtaosin hyvin.
37 kilometrin kohdalla törmäsin kolmen nuoren miehen porukkaan, jotka olivat juosseet alkuvaiheessa edelläni, olin ohittanut heidät, sitten he olivat ohittaneet minut, ja loppuvaiheessa ohitin taas heidät. He kävelivät ja kävellessään ainakin osa heistä huusi ja kirosi kovaan ääneen. "Ai vittuuuuu! Miks piti lähtee TÄYSMARATOONILLE?"
Enpä ole sellaiseenkaan ennen törmännyt.
Toisiksi viimeisen kierroksen lopulla jalkoihin alkoi sattua ja jalat tuntuivat olevan jumissa. Oli myös vähän kylmä. Juosta linkuttelin eteenpäin sisulla.
Viimeisen kierroksen puolivälin jälkeen, ehkä viimeisen huoltopisteen urheilujuoman voimalla, sain otettua jonkinlaisen loppukirin. Viimeisiä kilometrejä en enää linkuttanut, vaan sitä voisi kutsua jopa juoksemiseksi.
Juoksin, juoksin ja juoksin, ja pitkähän se loppumatka oli, vaikka oli saanut voimaa ja oli viimeisellä kierroksella.
Lopulta tulin maalisuoran päähän ja maaliin. Olin iloinen siitä, että maalissa olivat kannustamassa muutkin kuin vanhempani, minulle taputettiin. Tuntui hienolta, kun kaulaan tultiin ripustamaan mitali. Kiitos!
Loppuslogan: tämä maraton oli vähän kuin elämä itse. Vastatuulesta huolimatta eteenpäin. Ajallaan vastatuuli kyllä loppuu.
Kyllä ehkä joskus vielä uudestaan Kaarinan syysmaratonille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti