Oletko koskaan ollut sellaisessa tilanteessa, että jäät vuodeksi vapaalle työelämästä? Vieläpä ilman, että kyseessä on vanhempainvapaa. Kyseessä on mahdollisuus tehdä toista työtäsi. Määritellä itse omat aikataulusi ja keskittyä vain toiseen niistä kahdesta työstä, joita yleensä yrität värkätä yhtä aikaa.
Jos olet ollut, saatat tietää, miltä tuntuu jäädä pois töistä. Jos et ole ollut, voi olla, että et osaa edes kuvitella, millainen tilanne on.
Kerron hieman omaa näkökulmaani nyt.
Tilaisuus jäädä töistä pois vuodeksi, työskentelemään tutkimusapurahalla, tarjoutui jo kauan sitten. Pyysin esihenkilöiltä mahdollisuutta jäädä opintovapaalle. Kuvittelin olevani jalomielinen tarjoutuessani jäämään vasta aika pitkän ajan kuluttua, jotta kaikki olisi aikaa järjestää kuntoon ennen sitä. Sain kuulla, että ehdottamani ajankohta ei oikein sovi. Hermostuin siitä aika paljon: on se kumma, kun ihmiset eivät tartu ystävälliseen tarjoukseen. Se oli yksi niistä elämäni hetkistä, joina ajattelin, että ystävällisyydellä ei tässä maailmassa pääse mihinkään, röyhkeydellä vain pitäisi mennä ja ottaa toisilta kaikki minkä vain irti saa.
Työelämässä tapahtui kaikenlaista ja puolentoista vuoden jaksolla tuntui siltä, että havittelemani vapaa ei koita koskaan.
Kuukausi sitten huomasin, että vapaa lähestyy. On enää kuukauden verran aikaa siihen, mitä olen niin kauan niin kiivaasti odottanut.
Hetken tuntui juhlalliselta.
Suuri osa viimeisestä kuukaudesta sujui kuten sitä edeltäväkin aika: töitä tehdessä.
Kiivaita yrityksiä saada mahdollisimman valmiiksi kaikki, niin että muille ihmisille ei jäisi ihan hirveää, keskeneräistä rytöläjää selvitettäväksi.
Kummallinen tilanne: olen lähdössä pois niin kauaksi aikaa, että kaikki pitää selvittää, omat tavarat siivota ja viedä pois, jakaa eteenpäin. Kuitenkaan en ole lähdössä lopullisesti. Oletus, sekä minun että muiden, on, että tulen takaisin.
Kuinka siinä nyt sitten oikein pitäisi olla? Hyvästi, mutta ei kuitenkaan hyvästi - toivottavasti mahdollisimman moni teistä on vielä täällä, kun palaan.
Kevyempi olo kuin normaalissa työelämässä: saan pistää asioita pakettiin, tuo, tuo ja tuo asia ei nyt koske minua.
Vapaa-ajalla kasvava huoli: muistanko ja osaanko hoitaa kaiken, mikä pitää muistaa ja osata hoitaa?
Koko ajan kasvava pelko elämäntilanteesta, joka muuttuu täysin. Suuret muutokset eivät ole minun juttuni. Joka kerta suuren muutoksen edessä olen melko varma, että en selviä tästä - vaikka muutos olisi kuinka toivottu ja odotettu.
Töissä huoli siitä, ehdinkö kaikkea mitä pitää, muistanko vastata asioihin, jotka pitää vielä selvittää ja saanko välitettyä eteenpäin kaiken, mikä pitää siirtää jollekin toiselle.
Yksiselitteinen vastaus on: en ehtinyt kaikkea, enkä muistanut kaikkea. Yritys oli kova, mutta osa asioista jäi kesken. Toivon, että se on normaalia.
Viikkoa ennen vapaan alkamista pakokauhu.
Mitä sitten oikein teen, kun en enää mene töihin?
Mitä jos en saakaan tehtyä yhtään mitään?
Jos vain jäänkin makaamaan sohvalle ja tuijottamaan telkkaria, enkä saa aikaiseksi mitään hyödyllistä?
Viimeinen työviikko alkaa. Normaalisti lasken päiviä viikonloppuun heti maanantaista alkaen. Nyt toivon, että viikko jatkuisi ikuisesti. Että ehtisin kaiken, ja että hyvästien hetki ei koittaisi. Olen niin huono hyvästeissä.
Viimeinen työviikko kuluu, aika lailla kuin normaalit työviikot. Suhteellisen hitaasti ja työläästi.
Viimeinen päivä. Ajattelen, että olen saanut asioita aikaiseksi aika hyvin.
En kuitenkaan selvästi tarpeeksi - ja vielä viime hetkinäkin tuntuu tulevan uusia asioita, joita pitäisi selvittää.
Myöhemmin ajattelen, että olisin tarvinnut vielä viikon lisäaikaa. Sitten tulen ajatelleeksi, että lisäviikon aikana uusia asioita olisi tullut saman verran kuin vanhoja olisi ehtinyt selvittää.
Viime hetken perinteinen paniikki. Olen huono ottamaan rauhallisesti, hermostun ja hätäännyn erikoistilanteissa. Lähden palauttamaan avaimia muistamatta, että minun pitää saada vielä ulkovaatteeni lukkojen takaa. Joudun lainaamaan työkaverin avaimia. Ihmiset tulevat sanomaan hyvästejään, mutta en oikein kuuntele enää ketään.
Olen tilannut kumppanini hakemaan minut autolla ja tuomaan koiran tullessaan. Ajattelen, että koira hieman keventää tunnelmaa, eikä kukaan, edes minä, ainakaan itke.
Niin tapahtuu.
Meitä on parkkipaikalla koko porukka, kun kuljetukseni saapuu paikalle. Koira nostetaan ulos autosta ja se rynnistää tervehtimään työkavereitani. Se käy tervehtimässä jokaisen pariin kertaan. Tunnelma on iloinen. Saattaa lähes unohtaa, että olen lähdössä dramaattisesti.
Lopuksi halataan kaikkien ihmisten kanssa, muut lähtevät sisälle ja minä pois. Kuulemma sisälle lähtijöiden keskuudessa kyyneliä pyyhitään.
Koittaa se hetki, jota olen viime ajat pakokauhuisesti pelännyt.
Huomaan, että ainakaan tällä hetkellä en pelkää. Päinvastoin. Olen onnellinen, onnellisempi kuin pitkään aikaan.
Vielä seuraavana päivänäkin mietin, kuinka ihmiselle voidaan näin paljon onnea suoda.
Viikonlopun aikana mieleen välkähtelee tietysti myös paniikinomaisia muistikuvia siitä, mikä jäi tekemättä ja mitä vielä olisi pitänyt tehdä.
Ensimmäisten vapaapäivien tunnelmat: puolittain odotan, että töistä soitellaan ties mistä asiasta. Olen hieman ihmettynyt ja ennen kaikkea helpottunut, että niin ei käy.
Olen todella onnellinen voidessani keskittyä vain yhteen työhön.
Työelämässä pitää koko ajan olla ikään kuin hälytystilassa ja valmiudessa siirtymään asiasta toiseen. Työelämässä olen joutunut jatkuvasti keskeyttämään sen, mitä parhaillaan olen tekemässä, ja sukkuloimaan asioiden välillä.
Nyt saan vain määritellä sen mitä kulloinkin teen, ja keskittyä siihen.
Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo.
Voisi sanoa, että tästä ei ole suunta kuin alaspäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti