Kirjavuosi 2021

 Taas se aika vuodesta, jolloin esittelen kaksitoista viime vuonna lukemaani kirjaa, yhden jokaiselta kuukaudelta.

Kerron tässä postauksessa perinteisesti kirjoista, joita en ole maininnut aiemmissa postauksissani. Kerron, miksi päädyin lukemaan kirjan, millainen se oli ja miksi se jäi mieleeni yhtenä niistä kirjoista, jotka valikoituivat 12 esitellyn kirjan joukkoon. 

Vuonna 2021 luin yhteensä 52 kirjaa. Kuulostaa siltä, kuin olisin lukenut yhden viikossa, mutta todellisuudessa saatoin lukea yhtä kirjaa useamman viikon ja yhden viikon aikana useamman kirjan. 

Aloitetaan. 

1. L.M.Montgomery: Vanhan kartanon Pat

Kuten olen joskus kertonut, L.M. Montgomerylla on kirjallisen elämäni aikajanalla merkittävä rooli. Fanitin L.M. Montgomerya ja erityisesti hänen lapsille ja nuorille suunnattua Anna-kirjasarjaansa intohimoisesti 11-13-vuotiaana. Montgomerylla, etenkin Anna-kirjoilla, on edelleen erityinen paikka sydämessäni, vaikka en enää luekaan hänen kirjojaan jatkuvasti uudestaan ja uudestaan, kuten tuolloin yhdessä ikävaiheessa tein. 

      Haaveenani on myös edelleen matkustaa Kanadaan Prinssi Edvardin saarelle, jonne L.M. Montgomeryn kirjat sijoittuvat. Ehkä se joskus vielä toteutuu. Tosin olen melko varma, että toteutuessaan reissu olisi pettymys. Haaveeni on saanut alkunsa kirjojen hokemasta, jonka mukaan Prinssi Edvardin saari on "maailman kaunein paikka", enkä minä usko, että nämä hokijat ovat käyneet esimerkiksi Färsaarilla.

Kun olin lukioikäinen, Montgomerylta suomennettiin uusia kirjoja, muun muassa kirjat Vanhan kartanon Pat ja sen jatko-osa Pat, vanhan kartanon valtiatar. 

En ollut innokas tarttumaan kirjoihin ensi tilassa, koska 1) intohimoisin Montgomery-fanitukseni oli jo ohi, ja 2) ajattelin, että eivät ne kuitenkaan ole yhtä hyviä kuin vaikka Anna-kirjat.

Otollinen aika näihin kirjoihin tarttumiselle oli kuitenkin viime vuonna alkuvuodesta. Jotenkin tuntui siltä, että pitäähän minun nämä vanhana L.M.Montgomeryn fanina lukea. 

Tämä kirja ja sen jatko-osa jäi mieleeni useammasta syystä. Ensinnäkin ne tarjosivat miellyttävän pakomatkan omasta arjesta ja nykymaailman tilanteesta kuvaamalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmaa ja sen yläluokkaa, jossa nuoren naisen elämä koostuu tanssiaisista ja kosijoista ja muista turvallisista aiheista. 

Toiseksi kirja tarjosi juuri sitä, mikä Montgomeryn teksteissä on aina viehättänyt minua: upeasti kuvatut persoonallisuudet, terävä ja ajattomasti iskevä huumori, kauniit ihmisten kohtaloiden kuvaukset ja tietynlainen, vain joidenkin kirjailijoiden teksteille ominainen lämmön tunne. 

Toisaalta kirja tarjosi sitä, mitä hyvän kirjan pitääkin tarjota: ajatuksen aihetta ja tiettyjen aiheiden kyseenalaistamista. Kiinnitin huomiota Montgomeryn teksteille tyypillisiin seikkoihin eri tavalla kuin nuorempana. Jäin esimerkiksi miettimään sitä kuvaa, miten kirjoissa opastetaan ihmisiä suhtautumaan toisiin ihmisiin. 

Usein toistuu esimerkiksi tilanne, jossa joku on kateellinen jollekin jostakin, mitä jollakulla toisella ei ole. Silloin tälle kateelliselle sanotaan aina, että no mutta ajattele, miten huonosti hänellä on tämä asia, ja miten hyvin sinulla on tämä asia. Ja tämä tehdään kärkevästi, esimerkiksi niin, että kun Pat kadehtii luokkakaverinsa upeaa muhvia, jonka luokkakaverin rikas isä on ostanut hänelle, niin Patille sanotaan, että ajattele, miten rumat korvat tuolla luokkakaverilla on, ja moiset pröystäilevät muhvit eivät todellakaan sovi meidän sukumme hienostuneeseen tyyliin. 

Se on aika yleinen tapa vielä nykymaailmassakin. 

Minusta se ei kuitenkaan ole toimiva eikä hyvä tapa. 

Lasten- ja nuortenkirjoihin pitäisi mielestäni ujuttaa joku muu tapa, millä kateuden tunnetta lähdetään lähestymään. Joku sellainen, missä ei nuijita toista ja ylennetä itseä. Esimerkiksi sellainen, että joo, hänellä on hieno muhvi, sinulla ei ole yhtä hienoa muhvia. Ehkä sinä joskus saat sellaisen muhvin, jos haluat. Voit kertoa hänelle, miten hieno hänen muhvinsa sinun mielestäsi on. Ja sitten voit miettiä, mitä hyvää sinulla on,  ja mitä joskus tulevaisuudessa tahtoisit, ja tehdä sitten töitä sen eteen. 

2. Andy Weir: Yksin Marsissa

Tästä on kai tehty elokuvakin. En ole nähnyt sitä.

Löysin tämän kirjan joskus edellisessä työpaikassani työn kautta, ja työkaverini kertoi lukeneensa tämän kirjan, ja innostuin hänen puheistaan. 

Otin tämän kirjan vuoden 2020 joulunpyhälukemiseksi, ja sain luettua alkuvuodesta 2021. 

Kirja kertoo nimensä mukaisesti miehestä, joka jää yksin Marsiin avaruusaluksella tapahtuneen kohtalokkaan onnettomuuden seurauksena. 

Tämä kirja jäi mieleeni, koska odotin, että tämä olisi todella jännittävä ja mielenkiintoinen kirja, mutta se ei mielestäni todellakaan ollut sitä. En yleensä edes lue tämänkaltaisia scifi-kirjoja, mutta tämä oli harvinaisuus, josta kiinnostuin, ja tämä petti minut. 

Tyyppi jää yksin Marsiin. Jo aika alkuvaiheessa Maa-planeetalla ja hänet jättäneessä avaruusaluksessa tajutaan, että tyyppi on yksin Marsissa elossa. Tyyppi alkaa suunnitella, miten hän pysyy hengissä siihen asti, että hänet tullaan hakemaan, ja toteuttaa sitten näitä suunnitelmiaan. Tilanne on alusta alkaen epätoivoinen, eikä näytä missään nimessä todennäköiseltä, että tyyppi selviäisi hengissä. Hänen suunnitelmansa eivät aina onnistu, tulee takaiskuja ja välillä hän meinaa kuolla, mutta keksii sitten jonkun uuden suunnitelman ja välillä joku onnistuukin. 

Samaan aikaan Maa-planeetalla ja avaruusaluksella aletaan vimmaisesti miettiä, miten tämä yksin Marsissa oleva tyyppi saataisiin pelastettua. Tilanne nähdään myös Maassa ja aluksessa epätoivoisena. Suunnitellaan, ja jotkut suunnitelmat nähdään tuomittuina epäonnistumaan, ja ollaan erimielisiä siitä, mitä suunnitelmaa lähdetään toteuttamaan, ja aikaa ei kuitenkaan ole rajattomasti, eli johonkin suunnitelmaan pitäisi äkkiä tarttua. 

Kirja loppuu, kun yhtä pelastussuunnitelmaa lähdetään toteuttamaan, mutta koskaan ei selviä, pelastuiko tämä Marsiin jäänyt tyyppi tai selvisivätkö hänen pelastamistaan yrittävät hengissä. 

Kannattipa tahkota läpi koko paksu, tieteellistä kieltä ja laskelmia pursuava kirja, jossa jännittäviä kohtia oli ehkä kaksi.

3. Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään

Bongasin tämän teoksen selaillessani aikanaan edellisessä työpaikassani uutuuskirjojen luetteloita. Raflaava nimi ja takakansiteksti puhutteli ja jäi mieleen. Monet muutkin olivat kiinnostuneita tästä kirjasta, joten siihen syntyi varausjonoa. Yleensä haluan suosittujen kirjojen kohdalla antaa asiakkaiden lukea ensin. Otin tämän kirjan luettavaksi viime vuonna, kun sain sen otettua kirjaston hyllystä varaamatta. 

Kirja on vastalause elämäntapamössönsössönsössötykselle. Nykyaikanahan ilmestyy jatkuvasti erilaisia elämäntapaoppaita, joita ihmiset hulluna ahmivat, ja joiden sanoma tiivistettynä on se, että jokainen meistä pystyy mihin vain, kun oikein haluaa, täytyy ajatella positiivisesti ja nähdä hyvä, koska elämä on hyvää riippumatta siitä, millaista elämä on. 

Tämän kirjan sanoma taas on tiivistettynä se, että kaikki tällainen on täyttä p*skaa. Jokainen meistä ei todellakaan ole supersankari. Ihminen ei todellakaan pysty ihan mihin vaan, vaikka kuinka haluaisi tai yrittäisi. Joskus kaikki menee päin h*lvettiä, eikä siihen auta mikään lässytys.Salaisuus on olla piittaamatta p*skaakaan. 

Mielipiteeni on, että tämä kirja ei kuitenkaan ollut niin hyvä tai puhutteleva, kuin olisin odottanut, vaikka olin monesta asiasta samaa mieltä ja sain ajatuksen aihetta monessa kohtaa. 

Yksi kirjasta mieleeni jäänyt lause oli: "valitse taistelusi". Joskus sinulla on vain huonoja vaihtoehtoja. Voit valita niistä vähiten huonon. Joskus kaikki ärsyttää, ja voit valita, mihin tuhlaat energiaasi ja mihin et.

Toinen mina puhutellut asia oli ajatus siitä, että ihminen on vain harvoin oikeassa. Elämä on haparointia, jossa väistämättä pitää tehdä valintoja, vaikka ei olisi perusteellista tietoa siitä, mitä näistä valinnoista lopulta seuraa tai mikä vaihtoehdoista olisi paras. 

Eniten minua puhutellut asia kirjassa oli sellainen juttu, jonka toivoisin jollakin tavalla välähtävän jokaisen työelämässä olevan mielessä edes joskus, koska jokaisen mieleen se ei voi juurtua lopullisesti: ihmisen on tärkeää kehittyä, ja kehitystä ei tapahdu ilman erehdyksiä ja epäonnistumisia. 

En tiedä, onko tämä alakohtainen vai yleisluontoinen juttu. Itse kuitenkin koen, että ympärilläni on ollut työelämässä liikaa ihmisiä, jotka eivät uskalla ottaa riskejä, jotta eivät varmasti epäonnistu tai tee väärin. Jos joku muu tekee väärin, näille ihmisille on tärkeää päästä huomioimaan tämä epäonnistuminen ja toteamaan, että heille itselleen ei olisi näin käynyt. Olen työelämässä ollessani vähän liian monta kertaa kuullut sanat "mitä minä sanoin" tai vaihtoehtoisesti lyhyemmässä muodossa "minähän sanoin". Minusta tuo sananparsi pitäisi kieltää laissa. Ymmärrän sen ehkä jossain sellaisessa tilanteessa, jossa lapsi toistuvasti ja koko ajan tekee jotain vahingollista vanhemman kielloista huolimatta, ja sitten lopulta jotain sattuu, ja vanhempi puuskahtaa tuon sananparren turhautuneena, ajattelematta tulevana reaktiona. 

En kuitenkaan pysty ymmärtämään, mitä joku kokee työelämässä saavuttavansa sillä, että jonkun toisen epäonnistumisen tai erehdyksen jälkeen ilmaisee, että hän olisi kyllä tehnyt tämän paremmin. 

Tällaisille ihmisille tekisi hyvää muistaa, että asioissa päästään eteenpäin ainoastaan, jos uskalletaan 1) ottaa riskejä, ja 2) suhtautua epäonnistumisiin positiivisesti. Ne voivat johtaa läpimurtoon, toisin kuin sellainen ajattelu, jossa tehdään samalla tavalla kuin aina ennen, tai mikä vielä pahempaa, keskitytään oman työnteon sijasta muiden tekemiin virheisiin. 

Ja sitten tietysti, kirjan perussanoma oli puhutteleva, ajatellen vaikka lapsen kasvatusta tai minkä tahansa ikäisille annettavia neuvoja. 

Minusta on väärin yrittää juurruttaa vaikka omaan lapseen sellaista ajatusta, että hänestä voisi tulla ihan mitä vain hän vain haluaa. Se on väärin myös kelle tahansa ihmiselle sanottuna. 

Mielestäni olisi tärkeämpää, että ihminen tajuaisi yksinkertaisemman asian, joka ehkä ei kuulosta yhtä hohdokkaalta: päästäksesi eteenpäin sinun täytyy yrittää. Kun tapahtuu paskoja asioita, mutta edelleen haluat jotakin, sinun täytyy jatkaa yrittämistä. Mutta päätään ei kannata hakata seinään loputtomasti. On tärkeää oppia ja havainnoida myös omia rajojasi, esimerkiksi sitä, mihin sinä et todellakaan pysty, minkä osalta sinun siis kannattaisi luovuttaa, ja mihin sinun sen sijasta ehkä kannattaisi panostaa. 

4. Sanna Kiiski: Tinder-päiväkirja 2 – Miesten puolella

Sanna Kiiski julkaisi ensin yhden tinder-päiväkirjan ja sitten toisen. Näissä kirjoissa hän kertoi siitä, miten hän keski-ikäisenä, juuri eronneena ja konkurssin tehneenä yksinhuoltajana liittyi tinderiin, ja millaista siellä oli. Kirjaa mainostettiin hauskana ja vertaistuellisena. 

Koska olen itsekin ollut tinderissä, minua kiinnosti lukea toisen tinder-kokemuksista. Ensimmäinen tinder-päiväkirja oli mielestäni aika rasittavaa ja tyhmää luettavaa, eikä siellä ollut mitään hauskaa. Siinä tehtiin selväksi se kuvottavan ja pelottavan yleinen tietynlaisten naisten kirjoittamien tekstien ajatusmalli, jossa miehiltä vaaditaan ihan kaikkea ja kaikkeuden yli, mutta jos joku mies vaikuttaakin vaativan mitä tahansa seikkaa naiselta, niin hän on sovinisti, joka pitäisi tappaa. 

Tätä jatko-osaa mainostettiin sitten siitä, että se asettuu miesten puolelle ja näyttää puolestaan tinderiä käyttävän miehen näkökulman. Tästä syystä minua kiinnosti tarttua tähän. 

Tämä(kään) kirja ei täyttänyt lupaustaan. 

Tässä kirjassa Sanna Kiiski jatkaa omien tinder-kokemustensa kertomista omasta näkökulmastaan. Jää arvoitukseksi, missä on se luvattu miesnäkökulma, ja millä tavalla tämä kirja on miesten puolella. Kiiski etsii itselleen edelleen miestä tinderistä, ja analysoi tätä miehenetsintäprosessia naispuolisten ystäviensä kanssa. Kukaan mies ei kelpaa, milloin jollakin on finni naamassa ja milloin joku käyttää ensitreffeillä sanontaa, joka ei miellytä naista. 

Miehet myös lähettävät Kiiskelle ja hänen kavereilleen koko ajan whatsappiin kuvia peniksistään. Ainut kysymys, joka minulle tästä heräsi, oli se, miksi nämä muijat ovat antaneet ukoille ensimmäiseksi puhelinnumeronsa, ja vasta sen jälkeen aloittaneet muun viestinnän, jossa ukon pervous olisi voinut paljastua. 

Ja sille, joka nämä kirjat lukeneina luulee, että tinderistä ei saa muuta kuin peniskuvia, voin kertoa, että vietin aikanaan tinderissä kaksi ja puoli vuotta, enkä saanut yhtäkään peniskuvaa tai muuten sopimatonta kuvaa tai viestiä keneltäkään. 

Naiset tässä kirjassa haluaisivat, että mies olisi jännittävä, cool, miehekäs ja sitoutumishaluinen. Hän ei kuitenkaan saa haluta sitoutua liian nopeasti. Hänen pitää olla myös turvallinen, mukava, lapsirakas, herkkä ja syvällinen. Ja hänen pitää olla komea, lihaksikas, seksikäs, filmaattinen, fiksu, upea ja täydellinen. Hänen pitää saada nainen tuntemaan itsensä kuningattareksi, mutta hän ei saa olla mikään tossu. Hänen pitää haluta viettää aikaa naisen kanssa ja samaan aikaan antaa naiselle omaa aikaa. Hänen pitää keskustella naisen kanssa naisen tunteista, mutta hän ei saa kyllästyttää naista omilla lörpötyksillään. Kaiken tämän lisäksi miehen pitää jumaloida naista, joka ei millään mittapuulla vastaa naisten kauneusihanteita, ja hänen pitää puhua sen puolesta, että tällaiset ihannekuvat ovat täyttä satua (naisten kohdalla). Hänen pitää olla vaatimatta naiselta mitään, esimerkiksi ruuanlaittoa, lastenhoitoa, uralla menestyneisyyttä, fiksuutta, kyvykkyyttä. Hänen pitää vain itse olla täydellinen ja sellainen, kun kukakin nainen kulloinkin haluaa. Kukin nainen haluaa suhteen eri vaiheissa ja eri päivinä vähän eri asioita. Naisen ei pitäisi joutua olemaan tai tekemään mitään muuta kuin odottaa, että tällainen mies ilmaantuu elämää viihdyttämään. 

Kirjassa näitä naisia tuntuu lopputulemana vilpittömästi ihmetyttävän, etteivät he vielä jatko-osankaan aikana ole löytäneet tällaista miestä. 

Mun ahdistus on maksimaalinen, kun ajattelen, että maailmassa on ihmisiä, jotka ajattelevat tämän suuntaisesti, kirjoittavat näin, ja joidenkin mielestä tällaisen lukeminen on ihanaa ja voimaannuttavaa. 

5. Vera Miettinen: Eerika

Työkaverini oli lukenut tämän kirjan ja suositteli sitä.

Tämä on tositarina koko Suomea vuonna 2011 ravistelleesta tapahtumasarjasta, jossa 8-vuotias Vilja-Eerika kuoli isänsä ja äitipuolensa silmittömän väkivallan seurauksena. Uutisointi on kuitenkin keskittynyt Eerikan kuolemaan. Tämä kirja keskittyy Eerikan (lyhyeksi jääneeseen) elämään. 

Tämä kirja jäi mieleeni yksinomaan siksi, että se aiheutti minulle toivottomuuden. Tässä maailmassa millekään ei voi mitään. On arpapeliä, millaiseen perheeseen synnymme ja tapahtuuko meille elämässä enemmän hyviä vai huonoja asioita. Voimme itse hyvin rajallisesti vaikuttaa siihen. Voimme itse kuvottavan vähän vaikuttaa myös avunsaantiimme. Voimme pyytää apua, ja meitä voidaan yrittää auttaa, mutta emme aina saa apua, vaikka sitä kuinka pyytäisimme ja tarvitsisimme. Ei ole mitään korkeampaa oikeutta, joka elämässä jakelisi ihmisille oikeutta heidän ansionsa mukaan. Joillekin käy ihan hirveän huonosti, vaikka he eivät olisi tehneet mitään eri tavalla kuin sellaiset, joille käy hyvin. Tällainen mielipuolisuuden uhri oli esimerkiksi Vilja-Eerika. 

Tytön elämä oli ihan yhtä helvettiä alusta loppuun asti. Lopussa oli vain oikein kliimaksi, mahdollisimman tuskainen ja hidas kuolema. Eerika oli tavallinen tyttö, jonka äiti ei pystynyt huolehtimaan hänestä. Isäkään ei siihen pystynyt, mutta jostain syystä Eerikan kuitenkin annettiin asua isänsä luona. Tytössä oli päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ulkoisen väkivallan merkkejä, jotka eivät voineet jäädä huomaamatta hänet kohdanneilta aikuisilta. Hänen naapurustonsa tiesi hänen kammottavista kotioloistaan. 

Tytöstä tehtiin lastensuojeluilmoituksia hänen elämänsä alusta loppuun asti. Niitä tehtiin, tehtiin, tehtiin ja tehtiin. Eri aikuiset yrittivät parhaansa, vuosien ajan. 

Silti, jostain käsittämättömästä syystä, mitään ei tapahtunut. 

Yhdessä vaiheessa, vain vähän ennen kuolemaansa, Eerika pääsi hetkeksi lastenkotiin, jossa kaikki väkivallan merkit katosivat ja muulloin apean oloisesta tytöstä tuli hetkseksi iloinen, avoin ja valoisa. Jostain syystä lastensuojelu piti kuitenkin tärkeänä palauttaa Eerika isälleen, ja sama helvetti ja lastensuojeluilmoitusten tulva jatkui, kunnes se lopulta päättyi Eerikan kuolemaan. 

Mi-tä?

Mitä lastensuojelussa työskentelevät ihmiset tekevät? Miksi lastensuojeluilmoitus on olemassa, jos sillä ei ole mitään virkaa? Mitä tässä maailmassa voi tehdä millekään?

6. Ismo Leikola & Angelika Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Aiemmin mainitsin 11-13-vuotiaana kokemani fanituksen L.M. Montgomeryn kirjoja kohtaan. No, ilmeisesti intohimoinen fanitus on jonkinlainen persoonani osa, koska vanhempana sille on ollut erilaisia kohteita. Noin 23-25-vuotiaana myötähäpeällisiäkin elementtejä sisältänyt fanitukseni kohdistui koomikko Ismo Leikolaan. Fanitus jätti sellaisen jäljen sieluuni, että vaikka Leikolalla ei enää olekaan merkittävää roolia arkisessa elämässäni, oli minun pakko saada lukea tämä kirja. 

Syksyllä 2014 Ismo Leikola valittiin maailman hauskimmaksi ihmiseksi, ja pian sen jälkeen hän muutti vaimonsa ja (purentavikaisen) koiransa kanssa Amerikkaan luomaan uudenlaista uraa.Tässä, yhteistyössä vaimonsa kanssa kirjoittamassaan kirjassa, Leikola kertoo urastaan, olostaan Amerikassa ja pohdiskelee esimerkiksi suomalaisen ja amerikkalaisen elämän eroja. 

Kirja oli mielestäni hyvä, koska sitä lukiessa tuntui, kuin jutustelisi Ismo Leikolan kanssa. Joitakin hänen kirjoittamiaan ajatuksia teki mieli kompata täysillä ja niistä innostui ja alkoi itsekin ajatella lisää. Välillä teki mieli väittää vastaan. Luin kirjaa suosikki-ihmiselleni ääneen. Kirja nauratti, ilahdutti, liikutti ja nostatti ajatuksen aihetta. Suosittelen sitä ehdottomasti. 

Haluan nostaa kirjasta esiin kaksi asiaa, jotka jäivät erityisesti mieleeni. 

Toinen on ihmisten mielipiteiden häilyvyys. Meitä on moneen junaan, ja jotkut ihmiset ovat näkyvästi ja vakaumuksellisesti jonkun ajatuksen tai ajatusmaailman kannattajia ta vastustajia. Leikola kuitenkin esittää tässä kirjassa väitteen, jonka mukaan hän ei usko, että kukaan ihan oikeasti ja lopullisesti on jotakin mieltä. Ei suvaitsevaisuuden puolustaja ihan oikeasti halua maiden rajoja kokonaan auki. Ei rasisti ihan oikeasti ja lopullisesti halua, että kaikki eri ihonväriä edustavat tapettaisiin tai karkotettaisiin. Ei maailmanrauhaa toitottava hippi halua, että poliisivoimista ja armeijasta lopullisesti luovuttaisiin. Hippejä vihaava tosimies ottaa rentoutuessaan jooga-asennon. 

Minusta tämä on mielenkiintoista ja hieno havainto. 

Toinen mieleeni erityisesti jäänyt asia on Leikolan kertoma suomalaisten ja amerikkalaisten eroavaisuuksista suhtautumisessa rahaan. En ollut ennen tätä oikeastaan ajatellut omaa suhtautumistani rahaan, mutta huomasin, että se oli samansuuntainen Leikolan ajatuksen kanssa. Lapsuudenperheessäni on ollut selvää, että ei ole varaa ihan mihin haluaa, mutta on kuitenkin voitu elää ilman pelkoa rahojen täydellisestä loppumisesta. Raha on elinehto, mutta en koe sillä olevan sellaista merkitystä, että haluaisin ajatella sitä usein tai puhua siitä. En ole laskelmoinut raha-ajatuksilla valitessani koulutusalaa tai työpaikkaa, enkä tee päätöksiä arkielämässäni sen suhteen, miten säästäisin eniten tai saisin itselleni maksimaalisen määrän rahaa, vaikka tiedostan, että rahaa olisi hyvä olla ja sitä olisi hyvä käyttää harkiten. 

Leikola kuitenkin nostaa esiin suomalaisen kulttuurin saitaalloisen suhtautumisen rahaan ja palkkoihin. Esimerkki tästä on jokavuotinen verotietojen julkaiseminen. Tämä on vierasta ja ihmetystä herättävää Amerikassa. Joku osa suomalaisista kuitenkin kokee hirmu tärkeäksi saada tietää suurituloisimpien veroista ja kehittää niistä uutisotsikoita.

Tekstin mukaan Ismo Leikolalta myös toistuvasti kysytään, miksi tai miten hän on päätynyt stand up -koomikoksi, ja tämä keskustelu viedään toistuvasti rahaan. Jos Leikola koettaa sanoa, että hän on päätynyt tekemään stand uppia, koska haluaa tehdä stand uppia ja nauttii siitä, hänelle todetaan, että ahaa, hän on siis halunnut tienata hirveästi rahaa. Häneltä myös toistuvasti kysellään, paljonko hän tienaa, ja mitä hän tekee valtavilla rahoillaan. 

Lisäksi, suomalainen on aina aivan ensisijaisen kiinnostunut siitä, mitä mikäkin maksaa.

Heti tämän luettuani totesin tämän konkreettisesti todeksi. Kun olin hypännyt tandemhypyn, olisi voinut kuvitella, että sen jälkeen kohtaamillani eri ihmisillä olisi ollut ainakin kymmenen eri kysymystä siihen liittyen. Voin kuitenkin kertoa, että säännönmukaisesti ihan jokainen ihminen kysyi yhden ja saman kysymyksen ensimmäiseksi, ja vasta sen jälkeen ehkä jotain muuta. Tuo tärkein kysymys oli: "paljonko se tandemhyppy maksoi?" Ja sitten analysoitiin hetki sitä, oliko hinta kysyjän mielestä kalliimpi vai edullisempi kuin hän olisi olettanut. 

P.S. Minun fanikohtaamiseni Leikolan kanssa eivät olleet päätyneet kirjaan. :) 

7. Henna Mäkelin: Syöpäkortti

Luetteloin uusia kirjoja kirjastojärjestelmään. Tämä uutuuskirja tuli vastaan, ja herätti kiinnostukseni. 

Tämä on tositapahtumiin pohjautuva tarina perheestä, jonka alle kouluikäinen, ainut lapsi sairastuu syöpään. 

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että se erosi niin voimakkaasti muista samantyyppisistä tarinoista, tositarinoista, jotka kuvaavat joko sairaudesta tai surusta selviytymistä. Muut tarinat ovat ehkä sisältäneet sen ajatuksen, että vaikka kaikkein pahin tapahtuu, on silti aina mahdollista selviytyä ja jopa löytää edelleen hyviä asioita. Yleensä tarinoissa on jollakin tavalla läsnä sankaruus. Sairas kestää osansa sankarillisesti, hoitajat ovat arjen sankareita ja omaiset tukijoina sankarillisia. 

Tämä oli suorastaan jotenkin brutaali kuvaus. Elämä on arkista, ja arkisen elämän katkaisee lapsen katastrofaalinen sairastuminen. Vanhempien suru, epätietoisuus ja väsymys purkautuu jatkuvana riitelynä, joka ajaa avioliiton tuhoon. Sukulaiset suhtautuvat välinpitämättömästi ja änkeävät sairaalaan lasta katsomaan piittaamatta hygieniaohjeista. Sairaan lapsen tarvitsevuus käy vanhempien voimille, ja lapsi saa tuntea sen nahoissaan. 

Kirjan nimi kumpuaa lapsen äidin pohdinnoista sen suhteen, missä tilanteissa on soveliasta käyttää syöpäkorttia ja missä tilanteissa se ei käy. Syöpäkortilla tarkoitetaan niitä etuoikeuksia, joita syöpä sairastuneelle ja sairastuneen omaisille tarjoaa. Syöpäsairaan lapsen äiti saattaa esimerkiksi päästä syöpäkorttia käyttämällä töistä vähän helpommalla ja syöpäkortin esiin vetämällä on ehkä mahdollisuus saada myötätuntoa keneltä tahansa. 

Kirjan lopussa ei selviä, johtaako tämän lapsen syöpä kuolemaan vai paranemiseen. Ainut, mitä lukija saa selville, on se, että kirjan lopussa lapsi ei ainakaan vielä ole terve eikä kuollut. 

Minua häiritsi kirjassa myös kömpelöt kielikuvat. Lukeminen töksähtää aina, kun jokin sanavalinta särähtää korvaan oikein kunnolla. 

Tämä kirja on mielestäni poikkeuksellinen, ja tavallaan se on varmasti hyvin todenmukainen. Siinä ei ole sädekehää eikä sankaritarinaa, ei kenenkään päällä. Se on kuvaus siitä todellisesta kurjuudesta, johon syöpään sairastuneen lapsen perhe aivan varmasti joutuu. Samalla se tuo kärkevästi esiin sen tavan, jolla eri asioista kulttuurissa on soveliasta ja hyväksyttävää kertoa ja millä tavalla ei. Useimmat tällaiset kirjat on kirjoitettu tavalla, joka saa lukijat kumartamaan, mutta joita todennäköisesti on kaunisteltu. Tämä kirja koettelee sopivaisuuden ja hyväksyttävyyden rajoja, vaikka kokemus olisi kuinka tosi. Tällainen on meidän nykymaailmamme, jossa vannotaan sananvapauden nimiin. 

8. Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia

Yhtenä aamuna olin töissä hyllyttämässä ja tämä osui käteen. Tämä oli mielenkiintoinen kirja, jossa vapaaehtoisesti lapsettomat suomalaiset kertovat kokemuksistaan ja niistä käsittämättömistä asenteista, joita vapaaehtoisesti lapsettomiin ihmisiin vielä nykyisessä yhteiskunnassamme kohdistuu. Lisäksi tämä sisältää tietoa esimerkiksi vapaaehtoisesti lapsettomien järjestöstä, vapaaehtoisesti lapsettomien määrästä, historiaan jääneistä vapaaehtoisesti lapsettomista ja niistä seikoista, joita vapaaehtoiseen lapsettomuuteen liittyy. 

Tämä jäi mieleeni, koska ihmisten kokemukset olivat kiinnostavia, ja koska jotkut vapaaehtoisesti lapsettomille suunnatut kommentit tai heihin kohdistetut asenteet herättivät minussa niin paljon ihmetystä. 

Yksi mielestäni kiinnostava ja kummastuttava, moneen vapaaehtoisesti lapsettomaan kohdistettu oletus ja väittämä oli, että vapaaehtoisesti lapseton ihminen on itsekäs. On joidenkin, ja ilmeisesti useamman ihmisen, mielestä itsekästä olla saamatta lapsia, jos lapsensaannille ei ole selkeää estettä. 

Minulle tulee ennemminkin mieleen, että lapsen saaminen on itsekästä. Kaikki tietävät, että ympärillämme oleva maailma on paska, raadollinen ja ajaa itsensä ennen myötä tuhoon. Silti ihmiset tekevät tänne lisää ihmisiä kärsimään ja kuluttamaan jo ennestään ylikansoitetun maapallon luonnonvaroja, koska itselle iskee vauvakuume ja yhtäkkiä halutaan kanniskella sylissä vastasyntynyttä ihmistä, ja koska lapsen saaminen nyt vain kuuluu asiaan. 

Minulle tulee myös mieleen, harkitseeko suurin osa ihmisistä ollenkaan lapsen hankkimista edes samassa mittakaavassa kuin vaikka koirankasvattajat vaativat harkitsemaan koiran hankkimista. Tajuavatko vauvakuumeessa olevat, että vauvasta tulee uhmaikäinen taapero, hermoja rassaava kyselyikäinen, rasittava murrosikäinen ja huolta aiheuttava aikuinen? Punnitsevatko lapsia haluavat sitä, onko heillä varmasti tarpeeksi halua sitten viettää aikaa lapsen kanssa, vai onko se kuuluisa pienten lasten vanhempien kaipaama "oma aika" sitten kuitenkin tärkeämpää? Tuleeko lapsia haluaville mieleen kyseenalaistaa omia tunnetaitojaan ja sitä, mitä he tekevät kiukuttelevan penskan ja rajoja tahallaan rikkovan teinin kanssa? Tajuavatko lapsia odottavat, millainen määrä lapsiin menee rahaa heidän elämänsä aikana? Sen nyt ainakin luulisi pysäyttävän suomalaisen. 

9. Varpu Hintsanen & Emilia Saloranta: Valo joka ei kadonnutkaan

Myös tämän kirjan löysin ollessani luetteloimassa uusia kirjoja kirjastojärjestelmään. 

Tämä on niin ikään tositarina elämäntaitovalmentaja Varpu Hintsasesta, jonka omat opit joutuvat koetukselle, kun hänen Senja-tyttärensä sairastuu ja kuolee syöpään 6-vuotiaana. 

Tämä on vähän erilainen syöpäkertomus kuin aiemmin mainittu Syöpäkortti.

Luin tämän kirjan ehkä nopeiten kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Tätä oli pakko saada vain lukea, lukea ja lukea.

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että mielestäni tämä oli niin koskettava ja hyvä kirja. Mieleeni jäi erityisesti se tunnelma, jota kirjan nimi viestii, ja jota koko kirja viestii: se kertoo asioista, joiden myötä kaiken valon elämästä luulee lopullisesti katoavan, ja joiden myötä se hetkittäin kokonaan katoaakin. Mutta se ei kuitenkaan katoa lopullisesti. Tämä kirja kertoo valosta, joka ei sittenkään kadonnutkaan. 

Lisäksi kirjasta jäi erityisesti mieleeni erinomainen pohdinta siitä, miten asioita usein arvotetaan turhaan niiden pituuden mukaan. 

Palkitaan ihmisiä, jotka ovat olleet vuosikymmenet töissä samalla työnantajalla. 

Ihaillaan ihmisiä, jotka ovat tavanneet toisensa 20-vuotiaina ja olleet sitten naimisissa 100-vuotisen elämänsä loppuun asti. 

Miksi näitä asioita ihaillaan ja palkitaan?

Onko pituus todellakin kaikkein tärkein ja merkittävin asia, jonka perusteella asioita kannattaa arvottaa?

Samalla työnantajalla olo vuosikymmenestä toiseen ei välttämättä tarkoita, että ihminen olisi verrattoman uskollinen työnantajalleen ja sitoutunut tähän. Se voi kieliä myös siitä, että ihmiseltä puuttuu kaikki riskinottokyky, eikä hän halua joutua epämukavasti totuttelemaan uusiin asioihin ja uusiin ihmisiin, vaikka vanha työpaikka vituttaisi kuinka.

Voi myös kysyä, onko pitkä avioliitto yhtä kuin onnellinen avioliitto. Kuten tässä kirjassa todetaan, on aika epätodennäköistä, että kaksi parikymppisinä toisensa kohdannutta ihmistä kehittyisivät samaan suuntaan ja haluaisivat samoja asioita vuosikymmenten ajan. Ja vaikka syyt pysytellä yhdessä olisivat mitä tahansa, onko pituus ainut asia, mikä merkitsee?

Onko elämä merkityksetön, jos se jää lyhyeksi? Ei.

10. Katri Norrlin & Nelli Kenttä: Vitun ruma

Löysin tämän kirjan vilkuillessani saapuneita uutuuskirjoja.

Tämä on kahden sometyötä tekevän, nykyaikaisen vloggaajan ja tubettajan ja mitä näitä nyt on, kirjoittama, keskustelunomainen kirja, jossa pohditaan ulkonäköä, ulkonäön merkitystä ja erityisesti nuorille ja kaikenikäisille kohdistuvia ulkonäköpaineita. 

Tämä kirja jäi mieleeni, koska opin tästä uutta. 

Muutama vuosi sitten minulle tuli yllätyksenä se, että jotkut naiset kuulemma toimivat näin aikoessaan laittaa kuvan itsestään someen: 

Ensin he pukevat ykköset päälleen, meikkaavat viimeisen päälle ja etsivät sopivan paikan, jossa testailevat erilaisia kuvakulmia. 

Sitten he räpsivät itsestään noin 1000 kuvaa. 

Sitten he valitsevat parhaan näistä 1000 kuvasta. 

Sen jälkeen he muokkaavat tätä parasta kuvaa kuvanmuokkausohjelmilla. 

Ja vasta sitten he laittavat sen someen. 

Se ei menekään niin, kuten minä olen tehnyt, että hetken mielijohteesta räpsäistään kuva ja ladataan se someen sen enempää miettimättä. 

Somekuviin liittyy myös kuulemma tärkeä kulttuuri, jossa täytyy käydä antamassa vastatykkäys ja kommentti jokaiselle, joka on tykännyt tai kehunut sinun kuvaasi. 

Tästä kirjasta opin lisäksi (valitettavasti) sen, kuinka paljon ihmiset käyttävät aikaansa ja rahaansa ulkonäköönsä myös somen ulkopuolella. On oikeasti olemassa joukoittain ihmisiä, jotka analysoivat ajasta aikaan jokaista ihohuokostaan ja pohtivat, mitä voisivat niille tehdä saadakseen ne näyttämään paremmilta. On olemassa säännöllisesti toteutettavia kauneustoimenpiteitä, jotka näille ihmisille ovat äärimmäisen tärkeitä ja joista he maksavat maltaita, kuten kuukausittainen kasvojenpuhdistus, otsakarvojen terotus, kulmakarvojen kohotus, silmien värien ehostus jne. No, ei suoraan näitä, nämä keksin nyt päästäni, mutta tähän tyyliin kuitenkin. 

Sitten on yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tukevat tätä hulluutta. On mainoksia ja kaupantekoa, jotka syövyttävät ihmisten aivoja sillä varmuudella, että kaikki tämä on tarpeellista ja välttämätöntä. On pinkki-lisä, joka maksetaan naisille suunnatuista kauneudenhoitotuotteista, jotka eroavat miehille suunnatuista halvemmista vastaavista tuotteista ainoastaan väriltään. On kaikenlaista hulluutta, joka saa ihmiset arkielämässään uskomaan, että he näyttäisivät paremmalta jos, ja heidän täytyy perustaa säästötili ja myydä asuntonsa tätä toimenpidettä varten. 

Tosiaan, tämä kirja oli tärkeä, jotta sain tietää, että tällaistakin on tässä maailmassa. Huh huh. 

11. Johanna Venho: Syyskirja

Johanna Venho on kirjoittanut fiktiivisiä tarinoita todellisen elämän ihmisistä, hankkimalla ensin tietoa heistä ja muotoilemalla nämä tiedot sitten romaaneiksi, joiden päähenkilöitä nämä ihmiset ovat. Suhtaudun tähän toimintatapaan epäluuloisesti, mutta kun sain tietää, että Johanna Venho on kirjoittanut nyt kirjan Tove Janssonista, minun oli pakko saada lukea se. Olen jo maininnut pari fanituksen kohdetta, joita minulla on ollut eri ikävaiheissa. No, Tove Janssonin fani olen ollut aina ja tulen olemaan, ikävaiheesta riippumatta. 

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että vaikka suhtauduin tähän epäluuloisesti, pidin tätä kuitenkin erittäin hyvänä kirjana. Kirjassa kuvataan viimeistä kesää, jonka Tove Jansson viettää Klovharun saarella kumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa, ja biologianopiskelijatyttöä, joka haaveilee Tove Janssonin tapaamisesta ja etsiytyy hänen saarelleen opiskeluihinsa liittyvän tutkimuksen varjolla. 

Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin oikeasti olisi Pellingin saaristossa loppukesän säässä Tove Janssonin seurassa. 

Suosittelen kirjaa kaikille kaltaisilleni, jotka haaveilevat muutosta saarelle meren keskelle. 

12. J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta

Tämä on vanha kirja, josta ilmestyi tänä vuonna uusi, kuvitettu painos. 

Tarun Sormusten Herrasta ja Keski-Maan luojan, J.R.R. Tolkienin, lapset saivat 1900-luvun alussa aina joulun alla kirjeitä Joulupukilta. Kaikki nämä kirjeet ja niihin liitetyt, hurmaavat kuvat, löytyvät tästä kirjasta. Luin tämän joulun alla nostattaakseni joulumieltäni. 

Suosittelen tätä kaikille joulunaluslukemiseksi. 

Siinä oli kirjavuosi 2021. Kirjavuosi 2022 on jo lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. 

2. 

Vuosikymmenen kirjat

Perinteisesti olen vuoden alussa kirjoittanut kirjapostauksen, jossa esittelen kaksitoista edellisen vuoden aikana lukemaani kirjaa.

Koska tein mahtipontisen, koko vuosikymmentä koskevan vuosikatsauksen, ajattelin kokeilla samaa myös kirjapostauksen suhteen. Tämä idea oli sinänsä helppo toteuttaa, koska nimenomaan vuoden 2009 lopussa tein päätöksen kirjoittaa siitä lähtien jokaisen lukemani kirjan tekijän ja nimen ylös. Myöhemmin olen kerännyt kaikki nämä kirjojen tiedot tiedostoon, josta nyt sitten valitsin yhden kirjan jokaiselta vuodelta.

Esittelen lyhyesti kymmenen kirjaa eri vuosilta sillä perusteella, mikä kirja kyseisenä vuonna on tehnyt erityisen vaikutuksen, sellaisen vaikutuksen, että se muistuu mieleeni vielä tänäkin päivänä. Olen kiinnostunut havainnoimaan, muodostuisiko kirjoista jonkinlainen aikajana. Olen huomannut, että pienet asiat linkittyvät elämässä joskus toisiinsa mielenkiintoisilla tavoilla.

Jotkut kirjoista on jo aiemmin mainittu blogissa, koska olen kirjoittanut täällä lukemistani kirjoista jo vuoden 2013 lopusta.

Aloitan kuitenkin.

2010
Jenny Downham: Ennen kuin kuolen
Kesällä 2009 selailin tätä kirjakaupassa ja vaikka olin kiinnostunut tästä, en raaskinut ostaa. Seuraavana kesänä löysin tämän pokkarialennuksesta toisesta kirjakaupasta, enkä malttanut enää olla ostamatta.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Tess, joka sairastaa leukemiaa ja tietää kuolevansa siihen. Parhaan ystävänsä avustuksella Tess laatii listan asioista, jotka haluaa kokea ennen kuin kuolee. Tämän jälkeen hän alkaa määrätietoisesti toteuttaa näitä asioita.

Luin tämän loppuun yhtenä kesäyönä, ja aamulla sain tietää, että olen päässyt yliopistoon. Yksi minun tärkeimmistä haaveistani siis toteutui, sellainen, jonka toteutuminen ei ollut tämän kirjan päähenkilölle ja monelle tosielämän ihmiselle mahdollinen.

Kuluneen vuosikymmenen lopulla mieleeni tuli, että nykyään en enää liikutu ja vaikutu kirjoista yhtä usein kuin tuolloin kymmenisen vuotta sitten. Nuorempana vaikutuin kirjoista paljon useammin ja enemmän. Tämä oli yksi niistä kirjoista, joista liikutuin syvästi. Itken harvoin kirjoja lukiessani, mutta tätä kirjaa lukiessani itkin. Mieleeni jäi, että vaikka tarinassa oli kaikki ainekset liialliseen dramaattisuuteen, se pysyi kuitenkin aitona ja elämänmakuisena ja sen hahmot inhimillisen epätäydellisinä. Lisäksi tarina, joka oli aivan liian surullinen, oli kuitenkin onnistuttu kertomaan hellän humoristisella otteella, kuitenkaan vetämättä yhtään överiksi. Se on harvinaista ja taidokasta ja se vetoaa minuun.

2011
Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Tämä oli ensimmäinen Miika Nousiaisen kirja, jonka olen lukenut, ja tämän jälkeen olen halunnut lukea ne kaikki.
Luin tämän opiskelukaverin suosituksesta. Aloitin tämän illalla, ja seuraavana päivänä lähdin Ahvenanmaalle, jossa tein silloisen maratonennätykseni.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Jennasta ja ennen kaikkea hänen isästään, jonka elämän tavoitteena on palauttaa suomalaisen kilpajuoksun taso Lasse Virénin aikojen kaltaiseksi. Martti Huttunen on aloitanut esikoisestaan, Jennan isoveljestä, joka kirjan alussa katoaa selittämättömästi kisamatkalla. Jenna tarjoutuu isänsä uudeksi juoksuvalmennettavaksi nostaakseen isänsä tragedian aiheuttamasta surusta. Kirjan nimi viittaa suomalaisen juoksu-urheilun kannalta keskeiseen paikkaan (ottakaa selvää) ja samalla kirjaimellisesti siihen vaaraan, johon liian intohimoinen suhtautuminen juoksemiseen voi ihmisen ajaa. Maratonharrastajalle tämä oli kiinnostava pohdinnan aihe.

Pidän Miika Nousiaisen tyylistä, sillä se on yksinkertaista ja helppolukuista mutta silti nokkelaa ja ajatuksen aiheita tarjoilevaa. Ennen kaikkea se on nerokkaan humoristista, mutta sellaisena vähäeleistä, ei liiallista. Vakava aihe käsitellään helposti lähestyttävästi, armollisesti. Voin sanoa, että kannattaa lukea, vaikka ei olisikaan itse juoksusta kiinnostunut.

2012
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Vuoden 2012 alussa eräs opiskelukaverini halusi välttämättä, että luen Juha Itkosen Seitsemäntoista-romaanin. Se oli ensimmäinen Juha Itkosen kirja, jonka luin. Se ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, mutta päätin kuitenkin lukea vielä jonkun toisen Itkosen kirjan ja muodostaa lopullisen mielipiteeni kirjailijasta vasta sitten.

Kevättalvella 2012 ostin pokkarialennuksesta kolme pokkaria kympillä ja yksi niistä oli Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. 
Muutamaa kuukautta myöhemmin, toukokuussa 2012 elin vaikeaa elämänvaihetta erityisesti erään ihmissuhteen ansiosta. Yhtenä yönä opiskelija-asunnollani olin ahdistunut, en saanut unta, en jaksanut keskittyä mihinkään järkevään ja sitten kaivoin tämän kirjan kaapista ja aloin lukea sitä.

Tämä kirja teki minuun silloin niin suuren vaikutuksen, että tämän jälkeen halusin lukea kaikki Juha Itkosen kirjat. Olisin tehnyt graduni tästä kirjasta, mutta siitä oli ehditty tehdä jo useampi gradu. Olen sisällyttänyt tämän väitöskirja-aineistooni. Enää tämä ei vaikuta minuun samalla tavalla kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta tämä on silti aina muistoissani se kirja, joka johdatti nimenomaan Juha Itkosen tuotannon pariin.

Mielestäni Juha Itkosen kirjoille on tyypillistä tietynlainen tavallisen elämän surullisuus ja melankolisuus. Kirjoissa ei useinkaan tapahdu suurensuuria tragedioita, ja niissä kuvataan hyvin toimeen tulevia ja materiaalisesti ja fyysisesti hyvinvoivia ihmisiä, joilla kuitenkaan ei ole oikein mikään hyvin. Kirjojen kerronta koskettaa minua ehkä siksi, että itse olen samanlaiseen elämänkatsomukseen taipuvainen. Itkosen kirjoissa kiehtoo koskettavuus, mutta useimmiten ne ovat myös luotaantyöntävällä tavalla ahdistavia. Tämän kirjan ahdistavat elementit asettuivat mielestäni tällä ensimmäisellä lukukerralla suureksi tuekseni silloisessa elämäntilanteessa. Pystyin siirtämään oman ahdinkoni hetkeksi näille henkilöhahmoilleja heidän tarinansa kannatteli minua.

The end is the history.


2013
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon syksyllä 2012. Keväällä 2013 selailin tätä kaupassa ja kiinnostuin tästä. Lainasin tämän kirjastosta ja luin tämän vappuna 2013.

Kirja kertoo nuoresta papista, joka muuttaa perheensä kanssa saareen meren keskelle, pienen saaristolaisseurakunnan johtohahmoksi. Jää saaren ympärillä tietää saaristolaisten historian iloineen ja suruineen. Jää on arvaamaton.

Tätä kirjaa lukiessani olin surullinen, koska en tiennyt, mitä tekisin ihmissuhteiden, opiskelun tai muun elämäni suhteen. Tämä kirjakin on osin hyvin surullinen, mutta silti tämä kirja jäi mieleeni ennen kaikkea lohdullisena.

Pidän Ulla-Lena Lundbergin tyylistä ja olen lukenut hänen muitakin kirjojaan tämän jälkeen, en kaikkia, mutta useita. Kirjoissa on jotakin konstailematonta, niitä tekee mieli vain lukea eteenpäin. Jollain tavalla ne mielestäni muistuttavat Astrid Lindgrenin lastenkirjoja, jotka ovat olleet ensimmäisiä rakkauksiani kirjallisuuden maailmassa. En usko, että kukaan muu tosin jakaa tätä mielipidettä, sillä en osaa itsekään perustella, miksi näin muka on.

2014: Ville Kivimäki: Murtuneet mielet
Opiskeluaikoinani yksi vuoteni hohtohetkistä oli, kun Suomalaisen Kirjakaupan mainoslehtinen kolahti postiluukusta joulun alla. Joulumarkkinoille ilmestyy paljon hyviä kirjoja, siihen panostetaan ja tähyillään ja tähdätään kirjallisuusmaailmassa. Minä rastitin kirjakaupan mainoslehtisestä kaikki kiinnostavat, haluamani kirjat ihan samanlaisella innolla kuin lapsena lelukuvastoista, ja aina jonkun näistä rastittamistani kirjoista sain joululahjaksi.

Jouluna 2013 sain joululahjaksi tämän kirjan, jonka olin rastittanut sen syksyn kuvastosta. Tämä on tutkimus siitä, millaisia henkisiä traumoja suomalaiset sotilaat saivat toisen maailmansodan aikana. Sotaa on tutkittu, kuvattu, käsitelty, keskusteltu, kaiveltu, muisteltu monelta muulta näkökannalta, mutta tältä ei. On kerta toisensa jälkeen kerrattu sodan tapahtumien kulkua, miten kaikki alkoi ja mihin se päättyi, missä taisteltiin, millaisia aseita käytettiin,miten kovista paikoista selvittiin. On tutkittu siviilien selviytymistä kotirintamalla, sodanjälkeisiä jälleenrakennuksen vaikeuksia, evakkotaipaletta, sodan haavoittamaa lapsuutta. Jostain syystä aiemmin ei kuitenkaan ole tutkittu sotilaiden saamia henkisiä vammoja, ja mieleeni tulee vain kysyä, eikö se ole melkein tärkein asia.

Suosittelen kaikille.

2015: Edita Morris: Hiroshiman kukat
Ensimmäisenä lukiovuonna olisin halunnut tehdä tästä kirjasta äidinkielen kirjatyön, mutta en löytänyt kirjastosta muuta materiaalia, jota olisin tarvinnut tähän kirjaan liittyvään esitelmään.

Keväällä 2015 kirjoitin graduni loppuun ja sen kunniaksi lainasin kirjastosta pinon kirjoja, jotka eivät liittyneet graduun ja jotka olin jo kauan halunnut lukea. Tämä oli yksi niistä.

Tämä kirja kertoo Hiroshimasta vuoden 1945 atomipommien jälkeen. Kuten nimi ilmaisee, tämä kirja on kuvaus kukista, joita Hiroshimassa oli, ja jotka, ihmeellistä kyllä, saattoivat lähteä kasvamaan vielä pommienkin jälkeen. Mielestäni tämä kirja on kuvaus siitä, mihin ei ole sanoja, mitä ei voi kuvata, ja sellaisena tämä on käsittämättömän hieno. Mieleeni jäi vähäeleisyys: tässä olisi ollut kaikki ainekset tragedialla mässäilyyn, joko hienovaraiseen tai ylenpalttiseen sellaiseen, mutta se jäi kokonaan pois tästä kirjasta, ja juuri siksi tämä on niin vaikuttava.

Lukekaa.

2016: Susan Spencer-Wendel: Kunnes sanon näkemiin - Ilon ja jäähyväisten vuosi
Kevättalvella 2016 olin vailla työpaikkaa ja vailla mitään tietoa mistään tulevaisuudessa. Olin päivästä toiseen ahdistunut. Yhtenä päivänä menin kirjastoon rauhoittumaan ja lohduttautumaan, koska koko elämäni ajan kirjastot ovat olleet minulle lohdun, rauhan, onnellisuuden ja inspiraation paikkoja.

Silloisen kotikaupunkini kirjastossa on hyllyjä, joihin asetellaan esille kirjoja, joita henkilökunta syystä tai toisesta suosittelee. Kirjat eivät välttämättä ole uusia, eivätkä ne liity mihinkään tiettyyn teemaan. Joku on vain halunnut nostaa milloin minkäkin kirjan esille. Tämä oli yksi tällaisista kirjoista, ja juuri tähän satuin tuona ahdistavana kevättalven päivänä tarttumaan.

Tämä on Susan Spencer-Wendelin itse kirjoittama tositarina siitä, miten hän sairastui harvinaiseen ALS-sairauteen. Sairaus rapauttaa pikkuhiljaa koko lihaksiston, kunnes ihminen kuolee. Tätä ennen, diagnoosin saatuaan, ihminen tietysti tietää kuolevansa. Ihmiset reagoivat siihen luullakseni hyvin eri tavoilla. Tämän kirjan kirjoittaja reagoi ensinnäkin kirjoittamalla ja ennen kaikkea päättämällä elää täysillä sen aikaa, mikä hänellä enää oli jäljellä. Yhdessä perheensä kanssa hän toteutti unelmia, joita kullakin perheenjäsenellä oli, keräsi perheelleen muistoja, jotka näille jäisivät sitten, kun häntä itseään ei enää olisi.

Omassa elämäntilanteessani ei ollut juuri mitään yhtäläisyyksiä tämän kirjan tapahtumiin, mutta silti kirjan ajatukset ovat jääneet elämään mielessäni voimakkaampina kuin valtaosa mistään tähänastisessa elämässäni lukemani. Erityisen tärkeä minulle oli ajatus siitä, että onnellinen on hän, ja vain hän, joka ottaa omakseen tämän päivän, ja joka näin ollen voi sanoa: "tulkoon huomenna se pahin, koska tänään olen elänyt." Mikä on ollut, se on ollut ja minulla oli hetkeni, edes taivaalla ei ole valtaa viedä sitä pois.

2017: John Irving: Oman elämänsä sankari
Kesällä 2015 luin kirjan, jossa esiteltiin jonkin äänestyksen perusteella kootut "50 suomalaisten mielestä parasta kirjaa". Tämä kirja oli yksi niistä.

Ennen tätä kirjaa en ollut lukenut yhtään John Irvingiä, ja se oli noloa, koska kirjallisuusihmisen pitää olla lukenut John Irvingiä. Juhannuksena 2017 ryhdistäydyin ja lainasin tämän kirjastosta. Tämä kirja on kertomus orpokodin johtajasta ja eräästä orvosta, josta tulee johtajalle erityisen tärkeä.

Tämä jäi mieleeni kirjana, jota lukiessani yllätyin ja muistin, että kirjasta voi tulla hyvä mieli ihan vain, koska se on hyvä. Huomasin lukeneeni liikaa pakollista lukemista ja teoriaa, ensin gradua ja sitten väitöskirjaa varten, ja aivan liikaa surullisia kirjoja, syystä, jota en itsekään tiedä. Tämä kirja muistutti minulle, miksi ylipäätään olen aikoinaan todennut kirjallisuuden suurimmaksi intohimokseni ja miksi kirjallisuusintohimo on seurannut minua elämänvaiheesta toiseen. Ihminen voi tulla vilpittömän onnelliseksi ihan vain siitä, että lukee hyvän kirjan. Tämä kirja on todiste siitä.

2018
R.J. Palacio: Ihme
Syksyllä 2018 olin töissä kirjastossa ja työtehtävissäni painottui lasten- ja nuortenkirjastotyö. Joku asiakas oli palauttanut tämän kirjan ja minä hyllytin sen, ja kiinnitin siinä samalla huomioni siihen. Halusin ehdottomasti lukea sen, koska se vaikutti niin kiinnostavalta ja koska pidin tärkeänä päästä kunnolla kärryille aikamme lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentästä.

Tämä on tarina 11-vuotiaasta Auggiesta, joka aloittaa elämänsä ensimmäisen kerran koulun vertaistensa joukossa. Tähän asti Auggie on ollut kotiopetuksessa, sillä hän on syntymästään saakka sairastellut niin paljon, että koulunkäynti ei ole ollut mahdollista. Koulun aloittaminen muiden kanssa tuossa ikävaiheessa vaikeasta perussairaudesta kärsivänä ei ole helppoa, mutta Auggie selviää siitä.

Tämä kirja jäi mieleeni parhaana lukemanani lasten / nuortenkirjana. Minulla ei ole samanlaisia kokemuksia kuin kirjan päähenkilöllä, mutta minulla on kokemuksia siitä, millaista on olla 11-vuotias koululainen, ja tämä kirja onnistui tämän todellisuuden kuvauksessa verrattoman hyvin. Tuntui, kuin olisin itse matkustanut ajassa taaksepäin omiin kouluaikoihini tätä lukiessani. Auggien tarina on aivan mahtava.

2019
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Tammikuussa 2017 juttelin mummoni kanssa kirjoista. Hän mainitsi viimeksi kuunnelleensa äänikirjana tämän kirjan, ja pitäneensä tästä kovasti.
Vähän sen jälkeen huomasin, että ihmiset vouhkasivat tämän kirjailijan kirjoista ja ehkä erityisesti tästä kirjasta kovasti.
Josain syystä en oikein ole innostunut lukemaan kirjoja, joista vouhkataan, en ainakaan samaan aikaan kuin siitä vouhkataan. Päätin kuitenkin kaiken sen vouhkaamisen keskellä, että joskus luen tämän kirjan.
Loppuvuodesta 2019 pöly tämän kirjan ympäriltä oli nähdäkseni sen verran laskeutunut, että minun hetkeni oli koittanut. Lainasin kuluneen kappaleen kirjastosta ja luin sen.

Kirja on kertomus katkeroituneesta, neliraajahalvaantuneesta Willistä, joka kokee, että hänen elämänsä ei ole enää elämisen arvoista, sekä Louisasta, joka ei oikein tiedä mitä elämällään tekisi ja josta ikään kuin sattuman kaupalla tulee Willin avustaja. Will ei halua ketään lähelleen, eikä Louisa tunne kutsumusta hoitajaksi, mutta pikkuhiljaa heistä tulee läheisiä, ja lopulta heidän elämänsä antavat toisilleen merkityksen ennakoimattomalla tavalla.

Tämä kirja muistutti minulle, kuinka nuorena liikutuin kirjoista ja kuinka enää nykyään en niin kovasti liikutu, koska tästä kirjasta liikutuin ensimmäistä kertaa moneen, moneen vuoteen ihan yhtä suuresti kuin joskus paljon nuorempana jostakin vaikuttavasta kirjasta. Minun oli vaikea päästä vauhtiin tämän kirjan lukemisen kanssa, mutta loppuvaiheen istuin intensiivisesti lukemassa täysin paikallani ja tuntui, kuin olisin elänyt kirjan henkilöiden kanssa, kuin he olisivat olleet todellisia. Lopussa itkin kaikkien niiden vuosien edestä, joina kirjat eivät ole saaneet minua itkemään. En tiedä, oliko tähän ehkä pieni vaikutus sillä, että luin tämän loppuun heti sen jälkeen, kun olin ensin ostanut ensimmäisen oman asunnon ja sitten muuttanut sinne asumaan, ja istuin lukemassa tätä oman asuntoni keittiön pöydän ääressä ja ikkunalasin takana satoi ensilumi. Saattaa olla että oli, mutta eniten vaikutusta kuitenkin oli kirjalla.

Tästä on hyvä jatkaa seuraavalle kirjojen vuosikymmenelle.

Vappuviikon palaset

Taas vuorokauden viimeisellä tunnilla. Hyyyvin ehtii; ei se oo niin justiinsa. En jaksa uskoa, että kenenkään sunnuntai menee pilalle siitä, jos minun postaukseni ei ilmaannu aiemmin vaan vasta viimeisellä kellonlyömällä. Sitä paitsi kuten pääsiäisenä, ostan jälleen itselleni lisäaikaa sillä, että maanantai ei ole normaali arkipäivä: oikeastaanhan siis tänään ei ole sellainen blogisunnuntai, vaan nyt on enemmän lauantaiolo.

Ajattelin kuvata vappuviikon maaliskuukalenterin tyylisesti, yksi positiivinen asia (tai kenties pari) per päivä.
Tiivistys: Epäonnistumisen, ahdistuksen ja kyynelten viikko, ja ehkä juuri siksi jollakin tavalla erityisen arvokas. Ja juuri siksi nyt tarvitaan positiivisten asioiden poimintaa.

Maanantaina ilmoittauduin maratonille, ensimmäisen kerran vuoden 2017 aikana. V-i-h-d-o-i-n sain aikaiseksi.
Kaikkia kiinnostaa, minne ilmoittauduin, mutta en kerro sitä suoraan, sillä pienellä arvausleikillä tästä tulee huomattavasti hauskempaa.
Kymmenen pisteen vihje: Olin jo ihan menossa sinne viime vuonna, mutta se ei sopinut aikatauluihini. Myös toissa vuonna haikailin sinne. Tänä vuonna sitten päätin jo alkuvuodesta, että nyt loppuu jahkailu, on tekojen aika.
Viiden pisteen vihje: Kyseessä on pohjoisin paikka, jossa koskaan olen maratoonannut.
Viimeisen pisteen vihje: Tapahtuma sijoittuu heinäkuulle. Olisin halunnut maratonille jo toukokuussa, mutta silmäleikkaus asettuu juuri kriittiseen aikaan suhteessa maratoneihin. Kesälläpä sitten!

Tiistaina livahdin yliopistolle keskelle tavallista arkipäivää kirjoittamaan työn alla olevaa tekstiä toivoen, että kukaan ei muista vanhenemistani. En halunnut juhlia, ei ollut syytä juhlaan. Halusin vain, että kaikki menee kuten menisi tavallisena arkipäivänä, että täällä nyt kirjoitan aamupäivän yhden ystävän seurassa. Toivoin ja luotin, että hän ei muista synttäriäni.

Sitten kyseinen ystävä ilmaantui paikalle yhteiskirjoittamisen sessioon mukanaan Arnoldsista juuri minua ajatellen haettu Hasselpähkinä Original -donitsi. Ystävä, jonka en olettanut muistavan synttäriäni, muisti sen, ja halusi muistaa minua. Hän, jolle tiedän olevan vastenmielistä kävellä yhtään ylimääräistä matkaa, oli tehnyt ylimääräisen mutkan matkallaan yliopistolle hakeakseen minulle donitsin, sinänsä yksinkertaisen mutta silti ja juuri siksi mittaamattoman arvokkaan lahjan. Hän oli jostain ihmeellisestä syystä muistanut, mistä donitsista tykkään eniten, vaikka olen viimeksi ollut hänen kanssaan Arnoldsilla kolme vuotta sitten. Hän kuljettaa sen pakettiin pakattuna muovipussissa kilometrin matkan yliopistolle, läpi harmaan räntäsateen.
Liikutuin.
Lievästi sanottuna.

Keskiviikkona kävin elokuvissa katsomassa Beauty and the Beast -leffan, Disneyn Kaunotar ja hirviö -piirroselokuvasta tehdyn uuden, ihmisten näyttelemän version.
Aiemmin en ole juuri ollut kiinnostunut Disney-leffoista tehdyistä uusista versioista, mutta jostain syystä Kaunotar ja hirviö -piirroselokuva on yksi niistä lapsuuteni elokuvista, jotka koskettavat minua erityisellä tavalla. En tiedä miksi. Tiedän vain, että siinä leffassa on jotain.
Niinpä jo jonkin aikaa sitten olin päättänyt, että tuon menen katsomaan.
En ehtinyt leffaan syntymäpäivänäni, joten menin siitä seuraavana päivänä.
Elokuva oli sanalla sanoen elämys. Liikuttava, koskettava ja kaunis, juuri sellainen kuin odotin ja toivoin. Paitsi ehkä tietysti jotain korjattavaa ja jotain paljon parempaa kuin odotin. Mutta lyhyesti: en pettynyt.
Elokuvan aikana itkin kahdesti tai kolmesti, vaikka yleensä en itke elokuvien takia.
On vaikea sanoa, itkinkö nytkään pääosin elokuvan vai sittenkin enemmän jonkin muun takia.

Torstaina sain aikaiseksi asioita ihan hyvin. Ei valittamista.

Perjantai-iltana juttelin uskosta ja uskonnosta parin sellaisen ihmisen kanssa, jotka ovat uskossa.
Maininnanarvoiseksi puheenaiheeksi nousi etenkin se, voiko uskosta puhua. Uskonnosta ja omasta uskosta puhuminen on kulttuurissamme kaiketi jonkinlainen tabu. Ihmiset eivät halua puhua suhteestaan omaan uskoonsa eivätkä kehtaa kysellä muilta, mihin he uskovat. Ateistit halveksivat uskovaisia ja uskovaiset pelkäävät tuputtavansa uskontoaan liikaa, jos puhuvat uskostaan sellaisille, jotka eivät usko.
Totesin näille ihmisille kuten ajattelen, että minä en vaivaannu uskosta puhumisesta, vaikka en itse uskokaan. Päinvastoin. Vaivaannun small talkista, nautin syvällisemmästä keskustelusta ja siitä, että puhutaan kullekin oikeasti tärkeiksi koetuista aiheista. On ainutlaatuinen lahja saada keskustella asioista sellaisten kanssa, joilla on omasta ajatusmaailmasta poikkeava ajatusmaailma: vain silloinhan sitä saa jotain selville. Jos ajattelen täysin samoin jonkun kanssa, niin ei minun tarvitse hänen ajatuksiaan joka välissä kuulla.
Silti myös itse pelkäsin, että jollakin sanomisellani tai kysymykselläni loukkaan heitä, heidän uskoaan. Aihe osoittautui siis yllättävän kompleksiseksi, mutta keskustelu oli mahtava. Käsittelimme edellä mainitun teeman lisäksi sellaisia keveitä kysymyksiä kuin elämän tarkoitus ja kärsimyksen ongelma. Toivon, että keskustelu saa jatkoa joskus.

Lauantaina sää oli varsin jouluinen. Päätin viettää vapun lukemalla kirjaa, jota nyt on pakko lukea. Vietän vapun sen seurassa, koska syystä tai toisesta se miellyttää minua nyt enemmän kuin vapaaehtoisesti lukeminen.

Vappuaattona söin vuoden ensimmäisen pehmiksen kirjan lukemisen lomassa. Sää vaihtui joulusta maaliskuiseen.

Lopuksi esitän lyhyen lainauksen Juha Itkosen romaanista Hetken hohtava valo, josta tietystä syystä jo aiemmin olen paasannut blogissani. Siteeraan ulkomuistista kohtaa, joka tällä viikolla, näinä päivinä, on soinut päässäni.

Ihmisellä on tarve uskoa oma elämänsä ainutlaatuiseksi ja elämisen arvoiseksi. 

Niin kuin minulla on tarve uskoa, että kaikesta huolimatta asioiden kuuluu mennä juuri näin, kun ne nyt ovat menneet. Että tällä on tarkoitus suuremmassa mittakaavassa, jota en vielä näe. Että elämälläni on tarkoitus. Että elämälläni on väliä. On tarve uskoa siihen, sillä jos siihen ei usko, niin mihin sitten uskoo?

Toukokuu on monena vuonna ollut lempeämpi kuin sitä edeltävät kuukaudet. Toivon ja haluan uskoa, että tänäkin vuonna toukokuu on ihmiselle hyvä, sekä minulle että teille muille.
Kohti parempia aikoja siis!
Iloista vappua!

Kirjavuosi 2016

Vihdoin.
Jossain laiskuuden puuskassa lykkäsin ja lykkäsin tätä, vaikka heti vuoden alussa taas ilokseni ja mielikseni valitsin perinteen mukaisesti 12 kirjaa kuluneelta vuodelta. 12 sellaista kirjaa, joissa oli jotakin jaettavaksi valikoitunutta, ja joita en ole aiemmin maininnut täällä blogissa.

Vuonna 2016 luin jälleen lukumäärällisesti vähemmän kirjoja kuin keskimääräisenä vuonna. Kuitenkin monet lukemani kirjat olivat keskimääräistä huomattavasti paksumpia, joten veikkaan, että sivuissa mitattuna luin keskimääräisen verran.

Tässä tulevat ne viime vuodelta valitsemani kirjat, olkaa hyvä.  Pahoitteluni postauksen ylimittaisuudesta.

Erik Bertand Larssen: Paras
 
Sain tämän kirjan valmistujaislahjaksi.
Listalla tämä on kaikista eniten siitä syystä, että tätä kirjaa en olisi itse valinnut luettavakseni, tuskin koskaan olisin tähän tarttunut omasta aloitteestani. Lahjaksi saadut kirjat on kuitenkin kunnia-asia ottaa luettavakseen.

Kirjan kirjoittaja on Pohjoismaissa tunnettu ja arvostettu urheiluvalmentaja, joka tiivistetysti jakaa kirjassa vinkkejä siitä, miten tullaan parhaaksi. Miten olla paras siinä mitä tekee, miten tulla parhaaksi siinä missä haluaa, miten olla niin, että onnistuu olemaan paras oma itsensä. Kirjan kantava ajatus on tulkintani mukaan, että kaikki voivat tulla parhaiksi, olla kaikkein parhaita missä tahansa asiassa, jos vain tarpeeksi haluavat. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ole tarpeeksi hyvä. Aina voi tulla vielä paremmaksi, ja pitääkin tulla. Parhauden tavoittelussa ei tule pysähtyä, kuin ehkä juuri siksi pieneksi hetkeksi, joka kuluu skumppapullon korkkaamiseen välietappien voiton hetkillä.

Luin tämän myös siksi, että vuoden alussa ajattelin, että tänä vuonna jos koskaan tarvitsen tätä.

Kuten ehkä arvaattekin, kokonaisuutena tämä kirja herätti minussa valtaosin vastustusta, kuvotusta, välillä nauratti. Kirja nostaa mieleen kuvan, jossa maailma on aggressiivisesti vain omaa parhautta tavoittelevien ihmisten taistelukenttä, enkä halua tietää, mikä on siitä seuraava kuva.

Kirjassa oli kuitenkin muutama sellainen ajatus, jotka olivat mittaamattoman arvokkaita, joita olen voinut hyödyntää, ja joita en olisi saanut mistään muualta, koska niitä ei löydy sellaisista kirjoituksista, mitkä itse valitsen luettavikseni.

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Luin tästä kirjasta vuoden 2015 lopussa yhdestä kirjablogista, jonka ideana oli muistaakseni esitellä esikoisteoksia.

Tämä on dekkari, jossa rikostoimittaja selvittää perhesurmaa.
Perhesurma on yksi niistä aiheista, joihin ymmärrykseni ei riitä millään mittapuulla. Se on myös aihe, jota en ollut koskaan ennen tätä kuullut käsiteltävän kirjallisuudessa. Niinpä tähän teokseen oli pakko tarttua. Mitä kellään voi olla sanottavaa niin rajattoman kauheasta aiheesta?

Tämä teos käsittelee aihetta, jota ei käsitellä muualla, ja kokonaisuutena tämä on myös teos, jonka kaltaista ei ole toista. Tai siis minä en ole koskaan törmännyt mihinkään läheskään tämänkaltaiseen.

Kauhea ja silti kiinnostava kirja, ja lukijana oli pakko pysähtyä miettimään, miksi aihe kiinnosti. Vetävä ja nopealukuinen.
Erikoisinta oli huumorin käyttö. Posketon huumori ja äärimmäinen pahuus kietoutuvat tässä teoksessa yhteen tavalla, jota en lakannut ihailemasta. Miten lähellä toisiaan ovatkaan kaikkein kauheimmat ja kaikkein lämpimimmät tunteet? Kuinka häilyvällä rajalla voidaan tasapainotella kammottavien, ihmisarvoa loukkaavien asioiden ja sitten iloa ja nautintoa tuottavien asioiden välillä?

Ja miksi ihminen kirjoittaa ja lukee tällaista, asiaa, jota tuskin kukaan voi ymmärtää ja josta kukaan ei haluaisi tietää, ainakaan oman maailmansa sisällä?

Tommi Aitio: Spede - Pertti Pasasen elämä

Vuoden 2015 lopulla ja vuoden 2016 alussa kävin läpi yhden elämänmurroksen kriiseilyn, johon jostakin elämän tarjoamasta hauskasta kohtalonoikusta lomittui Spede Pasanen. Valmistuin maisteriksi ja olin ihan kauhuissani siitä, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Ajauduin katsomaan vanhoja SpedenSpelit -ohjelman jaksoja Youtubesta. Sain niistä lohtua, koska ne palauttivat elävästi mieleeni varhaisen lapsuuteni perjantai-illat ja perheen yhteiset hetket television ääressä. Jo pelkkä tunnarin kuuleminen nostatti nostalgisen lämmön ja toimi niin ollen pakopaikkana kylmästä todellisuudesta.

Kriisin seuraava vaihe oli, että aloin itkeskellä joka asiaa, siis ihan jokaista asiaa. Jossain vaiheessa SpedenSpelejä katsoessani minulle valkeni, että jumalauta, Spede on kuollut eikä tätä ohjelmaa enää koskaan, koskaan, koskaan tehdä. Ei ole toivoa uusista alkuperäisen kaltaisista jaksoista. Itkin sitä ehkä kaikkein eniten kaikista asioista silloin.

Sitä myöten aloin miettiä, mikä oli SpedenSpelien takana, mitä oli kaiken sen takana, mistä lapsuuteni perjantai-illat olivat vain pieni sivujuonne.
En löytänyt muuta elämäkertaa kuin tämän, mikä herätti hiukan ihmetystä, mutta koska en ole mikään elämäkerta-asiantuntija, en osaa sanoa, kenestä ja missä vaiheessa kuoleman jälkeen elämäkertoja ja niiden kaltaisia teoksia voisi tai pitäisi alkaa tehtailla enemmän. 

Heti tämän luettuani mieleeni nousi monia elämäkerran kokoamista koskevia pohdinnan aiheita, joista aioin silloin kirjoittaa blogiin, mutta joista en sitten kirjoittanut, koska ajattelin, että ketä se nyt kiinnostaa. Nyt harmittaa, että en kirjoittanut, sillä muistan enää vähän.

Joka tapauksessa tämä oli kiinnostava teos ja kertoi Speden elämäntarinan, tai ainakin jonkinlaisen version siitä, aivan kuten elämäkertojen kuuluu.

Mieleeni jäi kirkkaimpana tämän teoksen poikkeaminen siitä tyylistä, johon olen tottunut aiemmassa elämässäni eri henkilöiden elämäkertoja lukiessani. Mielestäni tämä teos ei vakuuta, kuten elämäkerran kuuluu. Teksti ei niinsanotusti ole "hyvän tieteellisen käytännön" mukaista. Lähteitä ei mainita, kuten tieteellisessä tekstissä ja elämäkerrassa on tyypillistä. Spedestä kerrotaan kuin kaunokirjallisen teoksen henkilöhahmosta, jonka mieleen kirjailijalla on esteetön pääsy. Tämä tyylillinen ratkaisu tuntuu mielestäni kummalliselta erityisesti siksi, että kirjoittaja itse kertoo, ettei hän koskaan edes tavannut Spedeä. Hänellä ei ole kirjoittamisensa tukena muuta kuin Speden kanssa tekemisissä olleiden ihmisten haastatteluja ja se materiaali, mikä Spedestä on jäänyt jäljelle.

Erityisesti teoksen loppupuolella kirjoittaja esittää monia väitteitä, jotka pysäyttivät miettimään, mitä "vikaa" tässä teosessa on suhteessa aiemmin lukemiini elämäkertoihin. Tekstissä todetaan kuin varmana asiana esimerkiksi, että "Spede ei itse ollut tyytyväinen saamaansa suosioon, sillä hän olisi halunnut enemmän korkeakulttuurista arvostusta työlleen populaarikulttuurisen suosion sijasta" ja "Todellisuudessa Spede olisi halunnut olla enemmän keksijä kuin viihdealan toimija". Nämä väitteet voivat aivan hyvin olla totta, mutta erityisesti tällaisten väitteiden perään kaipaisi lähdeviitettä tai edes jonkinlaista neutralisointia. Onko joku Speden tuntenut ihminen uumoillut haastattelussa näin, vai onko tämä Aition omaa päättelyä? Kuka voi sanoa, mitä joku jo kuollut ihminen olisi todellisuudessa  halunnut, kun ei ihminen itsekään sitä välttämättä koko elämänsä aikana tiedä?

Niin että jos joskus kirjoitatte elämäkerran, niin ottakaapa huomioon nämä seikat.
Siten säästytte minun blogiruotimiseltani.

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

Puolisentoista vuotta sitten luin äitini minulle näyttämän, erityisherkkyydestä kertovan jutun yhdestä naistenlehdestä.
Jutun yhteydessä oli linkki nettitestiin, jonka kysymyksiin vastaamalla voi laskea pisteet sille, onko kenties itse erityisherkkä vai ei.
Kaikenlaisiin tällaisiin testeihin pitää suhtautua varoen, sillä niiden antamat tulokset harvoin ovat absoluuttisen tosia. Kysymyksiin vastaamiseen vaikuttaa vastaushetken mielentila ja lähimenneisyyden tapahtumat, edellisestä kysymyksestä johdattuminen, kysymyksestä tehty oma tulkinta ynnä muut, monenlaiset asiat.

Minulle testi kuitenkin vahvisti asian, jonka tiesin jo ennen testin tekemistä, lehtijutun perusteella. Sain niin reilun pistemäärän, että epäilyksen vara oli pieni, ja tiesin, vain tiesin jo lehtijutun luettuani, vihdoin, yhden tärkeän asian.
Tämä se on. Se, mitä olen aina miettinyt. 
Paras ja vallitsevin tunteeni "erityisherkkä" -termin ja siihen liittyvän tiedon löytymisen jälkeen on ollut, että minussa ei ehkä olekaan mitään kuolemanvakavaa vikaa. Niin monet sellaiset asiat, jotka olen kokenut kestämättömiksi ja peitettäviksi vioiksi, ovatkin selitettävissä, ja minunlaisiani on muitakin. En ehkä olekaan yksin, en ehkä olekaan sellainen, joka pitäisi tuomita johonkin kellariin opettelemaan niinsanotusti normaaliksi.

Tässä teoksessa herkkyyden positiivisia puolia korostetaan välillä ärsyttävänkin paljon, käsittääkseni juuri siksi, että nykymaailmassa ja lähimenneisyyden maailmassa herkkyys on aliarvostettua, se jää auttamatta varjoon, se koetaan viaksi, siitä pitäisi päästä eroon ja oppia toisenlaiseksi.
Positiivisten puolien löytäminen ja nostaminen esiin oli minulle ja varmaan monelle muullekin valtava lohdun sanoma: tässä minun piirteessäni saattakin olla jotain hyvää, sen lisäksi, että monessa tilanteessa se on haitta.

Positiivisten puolien korostaminen on kuitenkin nähdäkseni kääntynyt itseään vastaan jossain mielessä, sillä sen seurauksena erityisherkkyys -termistä on tullut tunnettu ja muodikas, ja joka toinen julistaa olevansa ehdottoman erityisherkkä. Ennen tätä kirjoittamistani en ole halunnut puhua tämän teoksen herättämistä ajatuksista kuin joidenkin harvojen kanssa, koska silloin vain hukkuisin joukkoon. Ja ihmisillä on tapana ennen pitkää, yleensä ennemmin, suhtautua pilkkaavasti ja halveksivasti muotitermien käyttäjiin, erityisesti tämänkaltaisen termin käyttöön itsestään.

Olen kuullut jonkun julistavan, kuinka hänen erityisherkkyytensä ilmenee siten, että hän "huomaa heti, jos joku ihminen yrittää valehdella hänelle" ja "jos joku villieläin on metsässä lähelläni, pystyn haistamaan sen."
 En usko, että nuo piirteet liittyvät erityisherkkyyteen. Ymmärrykseni mukaan siihen voi liittyä myös fyysisten aistien keskimääräistä suurempaa herkkyyttä, mutta mikään yliluonnollinen kyky se ei todellakaan ole. 

Tiivistetysti erityisherkkyys tarkoittaa käsitykseni mukaan sitä, että ihminen havaitsee ympäristön asioita keskimääräistä enemmän ja tarkemmin ja käsittelee ne syvällisemmin.
Nämä saattavat kuulostaa kehuilta, yksinomaan positiivisilta puolilta, jotka siksi herättävät halveksuntaa ja lyttäystä.
Minun näkemykseni mukaan erityisherkkyys on ominaisuutena aivan samanlainen kuin kaikki muutkin ihmisten synnynnäiset ominaisuudet, ne ominaisuudet, joiden yhdistelminä me kaikki olemme erilaisia: ominaisuus itsessään ei ole hyvä eikä huono. Se ei ole mystinen taikavoima, joka vain harvoilta löytyisi. Se on yksi sellainen ominaisuus muiden ominaisuuksien joukossa, jolla on sekä hyvät että huonot puolensa, kumpikin kääntöpuolensa.

Esimerkiksi ympäristön tarkan havainnoinnin ja havaintojen syvällisen käsittelyn negatiivisena kääntöpuolena  on se, että elämästä tulee hankalaa. Tilanteet, joissa on yksiselitteisesti liikaa havainnoitavaa, esim. monimutkaiset ja pitkäkestoiset ja kenties itselle merkitykselliset tapahtumat väkijoukon keskellä ovat aivan helvetillisen kuormittavia. Kun ei-erityisherkät menevät perjantai-iltana bileisiin nollaamaan viikon aikana kasautuneita paineita, minä tarvitsen bileiden jälkeen kunnolla hiljaista ja rauhallista aikaa nollatakseni ne bileet. Monet tapahtumat voivat olla tosi kivoja ja siksi selviän niistä, vaikka ne kuinka kuormittaisivat, mutta kaikkein kivoimpiakin juttuja, ja usein juuri niitä, seuraa sellainen tunnetila, jonka kohdatessaan joka kerta vain ja ainoastaan toivoo, että kunpa en kokisi kaikkea näin, kunpa en imisi kaikkea itseeni näin herkästi. Muutokset ja siirtymävaiheet, erityisesti suuret ja / tai äkilliset elämänmuutokset ovat käsittämättömän hankalia ja vaikeita. Positiiviset tunteet nostavat lentoon ja negatiiviset tunteet vievät helvetillisiin kuiluihin, eikä kummassakaan ääripäässä ole kivaa. Ihmisten kanssa oleminen muodostuu aina välillä hankalaksi, ihmisten ymmärryskyky joutuu koetukselle. Erityisesti, kun erityisherkkyys ei kelpaa selitykseksi, koska "joojoo, kaikkihan niin sanovat olevansa" ja koska erityisherkkyys kuulostaa hienostelevalta selittelyltä.

Sen lisäksi, että mielestäni ja kirjan kannatteleman ajatuksen mukaan erityisherkkyys ei sinänsä ole hyvä eikä huono ominaisuus, pidän tärkeänä pointtina myös sitä, että herkkyyden taakse ei voi, saa eikä pidä yrittää piiloutua. Erityisherkkyys hankaloittaa elämää toisinaan, mutta toisissa tilanteissa se on yhtä lailla voimavara. Sitä voi jonkin verran hallita, se ei ole mikään ehdoton este mihinkään sen enempää, kuin se olisi ehdoton lupaus mistään. Se on yksinkertaisesti synnynnäinen ominaisuus muiden synnynnäisten ominaisuuksien joukossa. Eikä kukaan ole pelkästään erityisherkkä, kaikilla erityisherkillä on iso liuta muitakin ominaisuuksia. Erityisherkkyys ei liity kaikkeen eikä selitä kaikkea, ei esimerkiksi kaikkia niitä vikoja, joita minussa on.

Tämä oli itselleni tärkeä havainto siksi, että mieleeni juolahti, että ehkä muut ihmiset eivät (aina) pidäkään minua niin viallisena kuin itse olen pitänyt itseäni. En itsekään tuomitse ihmisiä heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi, sellaisten ominaisuuksien vuoksi, joille he eivät voi mitään. En tuomitse ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin minä, pitävät eri asioista, reagoivat ympäristöön eri tavalla, käyttäytyvät eri tavalla. Ajattelen vain, että tuo ihminen on näköjään tollanen, tuo teki näköjään noin, tai en ajattele mitään. Ehkä kukaan muukaan ei pysähdy ajattelemaan minusta, että herrajumala miten kelvoton ihminen. Ehkä saankin olla ihan rauhassa tällainen, omanlaiseni muiden omanlaistensa joukossa.

Fedor Dostojevski: Idiootti

Tämä teos odotti hyllyssäni pitkään.
Lopulta päätin, että nyt saa riittää tämä häpeä. En kestä sitä, että minä, kirjallisuusihminen muka, en ole lukenut kuin yhden Dostojevskin teoksen ennen tätä. Se oli korjattava.

Koska tämän teoksen ajatukset ovat liian suuria, ja jotta tämä postaus pysyisi edes jotenkin sovinnaisessa mitassa, yritän mahdollisimman yksinkertaisesti tiivistää sen ytimen, miksi tämä teos oli mielestäni niin hieno.

Tämä on ajaton, jokaiseen aikaan sopiva kuvaus ihmisistä. Kuvaus siitä, mitä näemme joka päivä ympärillämme, mitä on kaiketi ajasta aikaan nähty.
Fiksuina, tietävinä ja arvokkaina itseään pitävät ihmiset määrittelevät normaalin rajat. He määrittelevät suuressa viisaudessaan sen, miten kuuluu olla, miten kuuluu toimia, mikä on viisasta ja normaalia ja mikä ei.
Jossain vaiheessa he joutuvat törmäämään oman viisautensa kanssa yhteen, kun joku ei toimikaan yhtään niin kuin heidän viisautensa mukaan kuuluisi. Kun joku käyttäytyy eri tavalla kuin viisaat ihmiset ovat määritelleet, kun joku onkin määritellyllä mittapuulla idiootti.
Jos ihminen on todella viisas, hän alkaa pohtia omaa mahdollista piilevää idioottiuttaan.
Jos ihminen ei ole erityisen viisas, hän ei luovu omasta ehdottoman viisauden illuusiostaan.

Nykyaikaan sovellettuna: Suvaitsevaiset ihmiset ovat suvaitsevaisia niin kauan, kun heidän kanssaan ollaan samaa mieltä.

Paula Tilli: Toisin - Minun Asperger-elämäni

Joskus lukioaikana yritin vimmaisesti etsiä syytä siihen viallisuuteen, jota olen jo monesti reflektoinut, ja johon tunsin löytäväni pohjattoman lohdullisen selityksen erityisherkkyydestä.

Lukioaikanani en vielä saanut tietää erityisherkkyys-termistä. Koin, että lähimmäs itseäni tuli Aspergerin syndrooman määritelmä. "Sairaus", diagnoosi, persoonallisuuden piirre, miksi sitä nyt kutsuisi. Samaistuin aspergeriudessa sosiaalisten tilanteiden tuottamiin vaikeuksiin ja moniin muihin asioihin, kuten pikkutarkkuuteen, suorapuheisuuteen, kömpelyyteen yms. Jokin kuitenkin aina pysäytti, ehkä se, minkä uskon perustavanlaatuisimmaksi asiaksi Aspergerin syndroomassa: siitä kärsivän ihmisen on fyysisistä syistä vaikea tunnistaa muiden ihmisten tunteita ja sellaisia asioita toisten käytöksessä, jotka "normaalit" koodaavat automaattisesti, ajattelematta.

Aspergeriutta on varmasti monenlaista ja monentasoista eri ihmisillä, mutta tämä teos selvensi yhtä kaikki minulle, että olen ollut itseni suhteen väärässä. Diagnoosin merkit voi helpostikin yhdistää itseensä, mutta asian tajuaa eri tavalla vasta silloin, kun joku oikea ihminen kertoo, millaista todella on elää Aspergerin syndrooman kanssa. Ja elää normaalia, hyvää ja onnellista elämää.

Mielenkiintoisinta tässä teoksessa oli kurkistus oman maailman ulkopuolelle, tajuta oma elämisensä laatikossa. Ne asiat, joita minä pidän normaaleina ja tavallisina, automaattisina, voivat jollekin toiselle näyttäytyä täysin eri tavoilla, eikä siinä ole mitään väärää, ei mitään sen väärempää eikä oikeampaa kuin minunkaan katsantokannassani. Sitä ei vain koskaan tajua, ennen kuin joku sanoo tai kirjoittaa kokemuksestaan.

Toinen verrattoman mielenkiintoinen asia oli se, miten kirjoittaja esitti muut ihmiset. Miten niinsanotut normaalit ihmiset ovat hänelle asioita neuvoneet, miten hän on joutunut opettelemaan asioita, miten maailmassa hänen toisilta saamansa tiedon mukaan kuuluu toimia. Seurasin mielenkiinnolla hänen saamiaan ohjeita ja hiukan pelkäsin, että osaankohan minä käyttäytyä niin kuin tuolle Aspergerille neuvotaan. Yleensä osasin, olisin yhtynyt hänen saamiinsa ohjeisiin. Olin helpottunut.

Suzanne Collins: Nälkäpeli -trilogia

Luin, koska en ole aiemmin lukenut, ja tämä on sentään suuri ja mainetta niittänyt juttu.

Tämä oli laajuudestaan huolimatta nopealukuisin ja nopeatempoisin, sanalla sanoen vetävin kirja, minkä olin pitkään aikaan lukenut.
Nuortenkirjallisuudelle tyypilliset teiniromantiikka-kohdat oksettivat.
Monet asiat, kuten poikkeavuus ihan tavanomaisimmasta fantasiakerronnasta ja se vetävyys, hyvittivät niitä oksetuskohtia.
Loppu sai minulta pisteet, koska se ei ollut sellainen kuin odotin.

Susan Cain: Hiljaiset - Introverttien manifesti

Luullakseni kaikki tietävät tyypillisen, karkean jaon, joka ihmisistä voidaan tehdä: ulospäinsuuntautuneet ja sosiaaliset ovat ekstroverttejä, sisäänpäinkääntyneet erakot ujot yksin viihtyvät hiljaiset ovat introverttejä.

Kun minä olin yläasteella ja lukiossa, oli muotia ja tärkeää, välttämätöntä, kertoa olevansa sosiaalinen. Pidettiin parempana olla ekstrovertti kuin introvertti. Jos ei kokenut olevansa sosiaalinen ekstrovertti, piti parhaansa mukaan yrittää muuntua sellaiseksi. Nykymaailma vaatii sitä. Maailma tarvitsee ekstroverttejä, pitkään tuntui, että maailmassa oli tilausta ainoastaan ekstroverteille.

Sitten eräs introvertti kirjoitti tämän kirjan, jossa hän toi esiin, että introverttiys ei ole huonompi kuin ekstroverttiys. Kuten herkkyydessä, tässäkään asiassa kumpikaan ei ole sinänsä hyvä eikä huono. Kummassakin on hyvät ja huonot puolensa. Kumpiakin tarvitaan. Ainoa kiistattoman huono asia on se, että introverteillä on taipumus jäädä ekstroverttien jalkoihin. Voin kertoa esimerkin omalta kohdaltani: elämäni aikana olen kuullut aivan_helvetin_ liian monta kertaa sanat "Ei susta ole mihinkään, kun sä olet noin hiljanen, ota vähän mallia siitä, tästä ja tosta."

Kun introverttien hyvät puolet tuotiin esiin, introverttiydestä tuli muodikasta. Joka helvetin hölöttäjä-pölöttäjä kiirehtii nykyään kertomaan olevansa "pohjimmiltaan introvertti", koska hänessä on ne introverttiyden hyvät puolet. Okei, hän on toki sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, rohkea ja mukava, kuten ekstrovertit, ja saattaa siksi ulospäin vaikuttaa ekstrovertiltä. Syvällä itsessään hän on kuitenkin pohtiva, huolellinen, tarkka ja syvällinen, kuten introvertit. (Kummankaan tyypin huonoja puolia hänestä ei löydy, kappas.)

On tietysti valtavasti eroja siinä, miten ihmiset jakautuvat introvertti-ekstrovertti-akselille. Monet ovat jossain siinä välillä niin, että heidän on vaikea määritellä, kumpaa he ovat. Kukaan ei ole pelkästään ja aina ja joka tilanteessa joko introvertti tai ekstrovertti.

Minulle tämä on taas todistus siitä, että hahaa, saatankin olla ihan elinkelpoinen ihminen, vaikka niin monet ovat antaneet niin usein ymmärtää, että minun pitäisi muuttua radikaalisti voidakseni olla ja elää.
Tämä on kuitenkin jälleen sellainen asia, joka kääntyy itseään vastaan: introverttiyen positiivisilta puolilta menee painoarvo, kun kaikki haluavat liittää ne itseensä.
Mutta hyvä, hyvä, hyvä silti, että tämä kirja on tehty.

Jussi Viitala: Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen

Sattui käteen joskus kirjastossa.
Biologin kirjoittama kirja siitä, miten ihmiset liittävät inhimillisiä piirteitä eläimiin ja miten ihmiset itsekin lopulta ovat eläimiä.  
Mielenkiintoinen, erityisesti siksi, että en muista lukion jälkeen lukeneeni mitään biologia-asiaa.

Kirjassa parasta oli tulkintani mukaan lopputulema siitä, että ihminen ja eläin eivät todellakaan lopulta ole kovin kaukana toisistaan. Eläin voi olla ihmistä viisaampi siinä missä ihminen luulee olevansa eläintä viisaampi. Ihminen voi pyrkiä inhimillistämään eläintä turhaan ja olla itse eläimen kaltainen monessa asiassa.
Ihminen ei siis todellakaan ole mikään luomakunnan kruunu, vaikka hän koettaisikin uskotella itselleen niin.
Siis lyhyesti, pois kaikki turha ylimielisyys, me ihmiset. 

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Luin rentouttavana lukemisena, koska olen pitänyt aiemmin lukemistani Lundbergin kirjoista, esimerkiksi Finlandia-voittaja Jäästä ja sen itsenäisestä alkuosasta, Marsipaanisotilas. Erityisesti teosten sijoittuminen saaristoon, meren läheisyyteen ja ruotsinkieliseen ympäristöön koskettaa minua.

Lukemassani teoksessa oli yksissä kansissa toisistaan erilliset romaanit Kuninkaan Anna ja  Kökarin Anna. Tiivistetysti tämä on kertomus Ahvenanmaan saaristossa, Kökarissa, asuvan Annan elämästä lapsuudesta vanhuuteen.

Tulkintani mukaan tämä on kertomus elämästä, ei mistään enemmästä eikä vähemmästä. Kaikki mystisyys, selittämätön johdatus, upeat sattumukset, kliimaksikohdat ja ylimääräiset krumeluurit oli jätetty pois. Jäljelle jäi realismi, kuvaus siitä, mitä tapahtui, eikä lukija epäile hetkeäkään, voisiko tämä nyt olla todellisuutta vai kuvitelmaa.
Anna elää lapsuutensa, kuten kaikki muutkin ympäristönsä lapset, töitä tehden ja kovaan saaristoelämään tottuen, puoliorpona. Nuorena hän rakastuu Tukholmasta kesävieraaksi saapuneeseen mieheen ja lähtee tämän matkaan. Anna pettyy rakkaudessaan ja palaa lapsuutensa maisemiin nuolemaan haavojaan. Hän opiskelee opettajaksi ja tekee elämänmittaisen uran, ilman suurta tunteen paloa tai kutsumusta, mutta velvollisuudentuntoisesti ja ahkerasti. Uusia rakkauksia tulee ja menee jokunen. Ystävät vaihtuvat elämänkulun varrella. Keski-iässä Anna saattohoitaa äitinsä, selvittelee perintöriitoja sisarustensa kanssa ja totuttelee omaan vanhenemiseensa, edelleen saaristossa niissä oloissa, jotka ovat aina muodostaneet hänen elämänsä kehyksen. Vanhana hän kuolee.

Yllättämättömyydessään karu ja kuten elämä, hiukan surullinen. Ilman suuria suruja, ilman suuria iloja, elämää, tätäkö se on, onko siihen pakko alistua, mitä muuta sitten haluaisi? Samaan aikaan lohdullinen. Tällaista elämä on ollut ennen, tällaista se on nyt, tällaista se on tulevaisuudessa, muillakin, kaikilla, samassa veneessä me kaikki lopulta olemme.

Itkin ihan sydänjuuria myöten raastavasti lukiessani kirjan kohtausta, jossa lehmää viedään teuraaksi. Luin syysyöllä lampun valossa nojatuolissa ja vain itkin ja itkin ja itkin. Toivoin että teurasmatkan pitkä kuvaaminen johtaisi onnelliseen loppuun, eikä se saakeli johtanut. Viimeinen mitä kuului oli lehmän apuahuutava ammuuuuu.
En kestä.

Anni Blomqvist: Myrskyluoto

Luin, koska tämä on suomalaisessa kulttuurissa suuri juttu, ja siksi häpesin, että en ole aiemmin lukenut.
Tässä oli kaikki Myrskyluoto-sarjan kirjat yksissä kansissa.

Minulla oli hiukan hankaluuksia hahmottaa, mihin ajanjaksoon teoksen tapahtumat sijoittuvat, mutta veikkaisin, että 1800-luvulle, viimeisimmät korkeintaan 1900-luvun alkuun.
Tapahtumista ei siis ole suuressa mittakaavassa mikään aivan hirvittävän pitkä aika. Silti oma ja ympäröivän maailman tyystin täydellinen vieraantuminen tuon ajan maailmasta nauratti ja suorastaan pelotti välillä. Miten elämä voi muuttua niin toisenlaiseksi, ja muuttuvatko ihmisetkin, tai ihmisten tunteet, vai muuttaako vallitsevan ympäristön muuttuminen perusasioiksi miellettäviä juttuja, inhimillisiä tunteita ja kokemuksia tosiaan näin paljon?

Ensinnäkin suhtautuminen kuolemaan ja sen tuomaan suruun.
Myrskyluodon Maijalla on seitsemän lasta. Kappas, yksi tippui rantaveteen ja hukkui. No, nostetaan se ylös ja haudataan. Minkäs tuolle tekee. Se oli Jumalan tahto. Kun kuolleen lapsen äiti pyyhkäisee hautajaisissa silmäkulmaansa, vanhempi nainen suuttuu verisesti: on Jumalan halventamista itkeä, sillä lapsihan kuoli Jumalan tahdosta. Lapsi on nyt paremmassa paikassa. Äidin olisi syytä olla kiitollinen. Aina voi tehdä uusia lapsia. Sitä mieltä Maijakin on, kun vain tulee järkiinsä.

Toisekseen, naisen asema.
Nainen on miehen vallan alla, miehen palvelija, miehen alainen. Nainen ei saa tehdä minkään asian suhteen itsenäisiä ratkaisuja, mies päättää asiat. Naisen pitää itsestäänselvästi tehdä kaikki kotityöt, miehen työnä on hoitaa miesten työt. Vasta synnyttänyt nainen ei kuitenkaan saa esimerkiksi laittaa ruokaa miehelleen, koska synnytyksen ja kirkossa saadun papin siunauksen välissä hän on kaikkiin miehen hyväksi tehtäviin töihin liian likainen. Nainen ei myöskään saa jättää töitään tekemättä, koska hänen kuuluu palvella miestään. Lopputulemana on, että naisella ei ole muuta osaa, kuin toimia väärin ja saada yhteisön haukut.

Kolmanneksi, teknologia.
Kelirikon aikaan Myrskyluodon väki ei pääse saareltaan mihinkään, eikä posti kulje. Kriisitilanteissa, kuten tulipalon sattuessa, he miettivät epätoivoisina, miten saada viesti kellekään, miten saada apua. Ei ole muuta keinoa kuin odottaa kelirikon ohimenoa. Lukijan, minun, päähän pälkähti liian usein ajatus, että no hyvänen aika, soittakaa jollekin. Terveisiä älypuhelinkaudelta.
Kun Maija odottaa valoisia kesäöitä voidakseen työskennellä öisin kynttilöitä tuhlaamatta, minä löysin itseni hävettävän usein ajattelemasta, että no pistä valot päälle. 
Huh huh. Onneksi on näitä joitakin kurkistusaukkoja historiaan, että jonkinlainen kiitollisuus jostakin nykyajan ilmiöistä sentään pilkahtelee esiin.

Stephen King: Se

Koska kyllä pitää ihmisen saada annos kauhuakin, vaikka kerran vuodessa. Ei jaksa aina realismia, elämää kansien sisäpuolella sellaisena kuin se on kansien ulkopuolella. 

Hiplasin tätä kirjaa joskus kaupassa, kiinnostuin. Lainasin kirjastosta.
Pääsi listalle siksi, että tämä oli ylivoimaisesti vuoden kauhein, hirvein, karmein, raa'in kirja.
Lisäksi tämä oli aivan liian pitkä.
Vaikka tarina oli sinänsä hieno, pitkään ja perusteellisesti kehitelty, niin jonkin sivujuonteen olisi mielestäni aivan hyvin voinut pudottaa, eikä tarina olisi siitä kärsinyt.
Jos minulta kysytään, niin koiranpakastuskohtauksen olisi esimerkiksi voinut jättää pois. Sillä ei ollut edes mitään funktiota tarinan kannalta, käsitykseni mukaan.

Fantasioiko joku todellakin koiran tappamisesta pakastamalla elävältä?
Miksi joku haluaa kirjoittaa siitä?

Tästä on hyvä lähteä kohti uusia kirjaelämyksiä.