Kirjavuosi 2016

Vihdoin.
Jossain laiskuuden puuskassa lykkäsin ja lykkäsin tätä, vaikka heti vuoden alussa taas ilokseni ja mielikseni valitsin perinteen mukaisesti 12 kirjaa kuluneelta vuodelta. 12 sellaista kirjaa, joissa oli jotakin jaettavaksi valikoitunutta, ja joita en ole aiemmin maininnut täällä blogissa.

Vuonna 2016 luin jälleen lukumäärällisesti vähemmän kirjoja kuin keskimääräisenä vuonna. Kuitenkin monet lukemani kirjat olivat keskimääräistä huomattavasti paksumpia, joten veikkaan, että sivuissa mitattuna luin keskimääräisen verran.

Tässä tulevat ne viime vuodelta valitsemani kirjat, olkaa hyvä.  Pahoitteluni postauksen ylimittaisuudesta.

Erik Bertand Larssen: Paras
 
Sain tämän kirjan valmistujaislahjaksi.
Listalla tämä on kaikista eniten siitä syystä, että tätä kirjaa en olisi itse valinnut luettavakseni, tuskin koskaan olisin tähän tarttunut omasta aloitteestani. Lahjaksi saadut kirjat on kuitenkin kunnia-asia ottaa luettavakseen.

Kirjan kirjoittaja on Pohjoismaissa tunnettu ja arvostettu urheiluvalmentaja, joka tiivistetysti jakaa kirjassa vinkkejä siitä, miten tullaan parhaaksi. Miten olla paras siinä mitä tekee, miten tulla parhaaksi siinä missä haluaa, miten olla niin, että onnistuu olemaan paras oma itsensä. Kirjan kantava ajatus on tulkintani mukaan, että kaikki voivat tulla parhaiksi, olla kaikkein parhaita missä tahansa asiassa, jos vain tarpeeksi haluavat. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ole tarpeeksi hyvä. Aina voi tulla vielä paremmaksi, ja pitääkin tulla. Parhauden tavoittelussa ei tule pysähtyä, kuin ehkä juuri siksi pieneksi hetkeksi, joka kuluu skumppapullon korkkaamiseen välietappien voiton hetkillä.

Luin tämän myös siksi, että vuoden alussa ajattelin, että tänä vuonna jos koskaan tarvitsen tätä.

Kuten ehkä arvaattekin, kokonaisuutena tämä kirja herätti minussa valtaosin vastustusta, kuvotusta, välillä nauratti. Kirja nostaa mieleen kuvan, jossa maailma on aggressiivisesti vain omaa parhautta tavoittelevien ihmisten taistelukenttä, enkä halua tietää, mikä on siitä seuraava kuva.

Kirjassa oli kuitenkin muutama sellainen ajatus, jotka olivat mittaamattoman arvokkaita, joita olen voinut hyödyntää, ja joita en olisi saanut mistään muualta, koska niitä ei löydy sellaisista kirjoituksista, mitkä itse valitsen luettavikseni.

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Luin tästä kirjasta vuoden 2015 lopussa yhdestä kirjablogista, jonka ideana oli muistaakseni esitellä esikoisteoksia.

Tämä on dekkari, jossa rikostoimittaja selvittää perhesurmaa.
Perhesurma on yksi niistä aiheista, joihin ymmärrykseni ei riitä millään mittapuulla. Se on myös aihe, jota en ollut koskaan ennen tätä kuullut käsiteltävän kirjallisuudessa. Niinpä tähän teokseen oli pakko tarttua. Mitä kellään voi olla sanottavaa niin rajattoman kauheasta aiheesta?

Tämä teos käsittelee aihetta, jota ei käsitellä muualla, ja kokonaisuutena tämä on myös teos, jonka kaltaista ei ole toista. Tai siis minä en ole koskaan törmännyt mihinkään läheskään tämänkaltaiseen.

Kauhea ja silti kiinnostava kirja, ja lukijana oli pakko pysähtyä miettimään, miksi aihe kiinnosti. Vetävä ja nopealukuinen.
Erikoisinta oli huumorin käyttö. Posketon huumori ja äärimmäinen pahuus kietoutuvat tässä teoksessa yhteen tavalla, jota en lakannut ihailemasta. Miten lähellä toisiaan ovatkaan kaikkein kauheimmat ja kaikkein lämpimimmät tunteet? Kuinka häilyvällä rajalla voidaan tasapainotella kammottavien, ihmisarvoa loukkaavien asioiden ja sitten iloa ja nautintoa tuottavien asioiden välillä?

Ja miksi ihminen kirjoittaa ja lukee tällaista, asiaa, jota tuskin kukaan voi ymmärtää ja josta kukaan ei haluaisi tietää, ainakaan oman maailmansa sisällä?

Tommi Aitio: Spede - Pertti Pasasen elämä

Vuoden 2015 lopulla ja vuoden 2016 alussa kävin läpi yhden elämänmurroksen kriiseilyn, johon jostakin elämän tarjoamasta hauskasta kohtalonoikusta lomittui Spede Pasanen. Valmistuin maisteriksi ja olin ihan kauhuissani siitä, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Ajauduin katsomaan vanhoja SpedenSpelit -ohjelman jaksoja Youtubesta. Sain niistä lohtua, koska ne palauttivat elävästi mieleeni varhaisen lapsuuteni perjantai-illat ja perheen yhteiset hetket television ääressä. Jo pelkkä tunnarin kuuleminen nostatti nostalgisen lämmön ja toimi niin ollen pakopaikkana kylmästä todellisuudesta.

Kriisin seuraava vaihe oli, että aloin itkeskellä joka asiaa, siis ihan jokaista asiaa. Jossain vaiheessa SpedenSpelejä katsoessani minulle valkeni, että jumalauta, Spede on kuollut eikä tätä ohjelmaa enää koskaan, koskaan, koskaan tehdä. Ei ole toivoa uusista alkuperäisen kaltaisista jaksoista. Itkin sitä ehkä kaikkein eniten kaikista asioista silloin.

Sitä myöten aloin miettiä, mikä oli SpedenSpelien takana, mitä oli kaiken sen takana, mistä lapsuuteni perjantai-illat olivat vain pieni sivujuonne.
En löytänyt muuta elämäkertaa kuin tämän, mikä herätti hiukan ihmetystä, mutta koska en ole mikään elämäkerta-asiantuntija, en osaa sanoa, kenestä ja missä vaiheessa kuoleman jälkeen elämäkertoja ja niiden kaltaisia teoksia voisi tai pitäisi alkaa tehtailla enemmän. 

Heti tämän luettuani mieleeni nousi monia elämäkerran kokoamista koskevia pohdinnan aiheita, joista aioin silloin kirjoittaa blogiin, mutta joista en sitten kirjoittanut, koska ajattelin, että ketä se nyt kiinnostaa. Nyt harmittaa, että en kirjoittanut, sillä muistan enää vähän.

Joka tapauksessa tämä oli kiinnostava teos ja kertoi Speden elämäntarinan, tai ainakin jonkinlaisen version siitä, aivan kuten elämäkertojen kuuluu.

Mieleeni jäi kirkkaimpana tämän teoksen poikkeaminen siitä tyylistä, johon olen tottunut aiemmassa elämässäni eri henkilöiden elämäkertoja lukiessani. Mielestäni tämä teos ei vakuuta, kuten elämäkerran kuuluu. Teksti ei niinsanotusti ole "hyvän tieteellisen käytännön" mukaista. Lähteitä ei mainita, kuten tieteellisessä tekstissä ja elämäkerrassa on tyypillistä. Spedestä kerrotaan kuin kaunokirjallisen teoksen henkilöhahmosta, jonka mieleen kirjailijalla on esteetön pääsy. Tämä tyylillinen ratkaisu tuntuu mielestäni kummalliselta erityisesti siksi, että kirjoittaja itse kertoo, ettei hän koskaan edes tavannut Spedeä. Hänellä ei ole kirjoittamisensa tukena muuta kuin Speden kanssa tekemisissä olleiden ihmisten haastatteluja ja se materiaali, mikä Spedestä on jäänyt jäljelle.

Erityisesti teoksen loppupuolella kirjoittaja esittää monia väitteitä, jotka pysäyttivät miettimään, mitä "vikaa" tässä teosessa on suhteessa aiemmin lukemiini elämäkertoihin. Tekstissä todetaan kuin varmana asiana esimerkiksi, että "Spede ei itse ollut tyytyväinen saamaansa suosioon, sillä hän olisi halunnut enemmän korkeakulttuurista arvostusta työlleen populaarikulttuurisen suosion sijasta" ja "Todellisuudessa Spede olisi halunnut olla enemmän keksijä kuin viihdealan toimija". Nämä väitteet voivat aivan hyvin olla totta, mutta erityisesti tällaisten väitteiden perään kaipaisi lähdeviitettä tai edes jonkinlaista neutralisointia. Onko joku Speden tuntenut ihminen uumoillut haastattelussa näin, vai onko tämä Aition omaa päättelyä? Kuka voi sanoa, mitä joku jo kuollut ihminen olisi todellisuudessa  halunnut, kun ei ihminen itsekään sitä välttämättä koko elämänsä aikana tiedä?

Niin että jos joskus kirjoitatte elämäkerran, niin ottakaapa huomioon nämä seikat.
Siten säästytte minun blogiruotimiseltani.

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

Puolisentoista vuotta sitten luin äitini minulle näyttämän, erityisherkkyydestä kertovan jutun yhdestä naistenlehdestä.
Jutun yhteydessä oli linkki nettitestiin, jonka kysymyksiin vastaamalla voi laskea pisteet sille, onko kenties itse erityisherkkä vai ei.
Kaikenlaisiin tällaisiin testeihin pitää suhtautua varoen, sillä niiden antamat tulokset harvoin ovat absoluuttisen tosia. Kysymyksiin vastaamiseen vaikuttaa vastaushetken mielentila ja lähimenneisyyden tapahtumat, edellisestä kysymyksestä johdattuminen, kysymyksestä tehty oma tulkinta ynnä muut, monenlaiset asiat.

Minulle testi kuitenkin vahvisti asian, jonka tiesin jo ennen testin tekemistä, lehtijutun perusteella. Sain niin reilun pistemäärän, että epäilyksen vara oli pieni, ja tiesin, vain tiesin jo lehtijutun luettuani, vihdoin, yhden tärkeän asian.
Tämä se on. Se, mitä olen aina miettinyt. 
Paras ja vallitsevin tunteeni "erityisherkkä" -termin ja siihen liittyvän tiedon löytymisen jälkeen on ollut, että minussa ei ehkä olekaan mitään kuolemanvakavaa vikaa. Niin monet sellaiset asiat, jotka olen kokenut kestämättömiksi ja peitettäviksi vioiksi, ovatkin selitettävissä, ja minunlaisiani on muitakin. En ehkä olekaan yksin, en ehkä olekaan sellainen, joka pitäisi tuomita johonkin kellariin opettelemaan niinsanotusti normaaliksi.

Tässä teoksessa herkkyyden positiivisia puolia korostetaan välillä ärsyttävänkin paljon, käsittääkseni juuri siksi, että nykymaailmassa ja lähimenneisyyden maailmassa herkkyys on aliarvostettua, se jää auttamatta varjoon, se koetaan viaksi, siitä pitäisi päästä eroon ja oppia toisenlaiseksi.
Positiivisten puolien löytäminen ja nostaminen esiin oli minulle ja varmaan monelle muullekin valtava lohdun sanoma: tässä minun piirteessäni saattakin olla jotain hyvää, sen lisäksi, että monessa tilanteessa se on haitta.

Positiivisten puolien korostaminen on kuitenkin nähdäkseni kääntynyt itseään vastaan jossain mielessä, sillä sen seurauksena erityisherkkyys -termistä on tullut tunnettu ja muodikas, ja joka toinen julistaa olevansa ehdottoman erityisherkkä. Ennen tätä kirjoittamistani en ole halunnut puhua tämän teoksen herättämistä ajatuksista kuin joidenkin harvojen kanssa, koska silloin vain hukkuisin joukkoon. Ja ihmisillä on tapana ennen pitkää, yleensä ennemmin, suhtautua pilkkaavasti ja halveksivasti muotitermien käyttäjiin, erityisesti tämänkaltaisen termin käyttöön itsestään.

Olen kuullut jonkun julistavan, kuinka hänen erityisherkkyytensä ilmenee siten, että hän "huomaa heti, jos joku ihminen yrittää valehdella hänelle" ja "jos joku villieläin on metsässä lähelläni, pystyn haistamaan sen."
 En usko, että nuo piirteet liittyvät erityisherkkyyteen. Ymmärrykseni mukaan siihen voi liittyä myös fyysisten aistien keskimääräistä suurempaa herkkyyttä, mutta mikään yliluonnollinen kyky se ei todellakaan ole. 

Tiivistetysti erityisherkkyys tarkoittaa käsitykseni mukaan sitä, että ihminen havaitsee ympäristön asioita keskimääräistä enemmän ja tarkemmin ja käsittelee ne syvällisemmin.
Nämä saattavat kuulostaa kehuilta, yksinomaan positiivisilta puolilta, jotka siksi herättävät halveksuntaa ja lyttäystä.
Minun näkemykseni mukaan erityisherkkyys on ominaisuutena aivan samanlainen kuin kaikki muutkin ihmisten synnynnäiset ominaisuudet, ne ominaisuudet, joiden yhdistelminä me kaikki olemme erilaisia: ominaisuus itsessään ei ole hyvä eikä huono. Se ei ole mystinen taikavoima, joka vain harvoilta löytyisi. Se on yksi sellainen ominaisuus muiden ominaisuuksien joukossa, jolla on sekä hyvät että huonot puolensa, kumpikin kääntöpuolensa.

Esimerkiksi ympäristön tarkan havainnoinnin ja havaintojen syvällisen käsittelyn negatiivisena kääntöpuolena  on se, että elämästä tulee hankalaa. Tilanteet, joissa on yksiselitteisesti liikaa havainnoitavaa, esim. monimutkaiset ja pitkäkestoiset ja kenties itselle merkitykselliset tapahtumat väkijoukon keskellä ovat aivan helvetillisen kuormittavia. Kun ei-erityisherkät menevät perjantai-iltana bileisiin nollaamaan viikon aikana kasautuneita paineita, minä tarvitsen bileiden jälkeen kunnolla hiljaista ja rauhallista aikaa nollatakseni ne bileet. Monet tapahtumat voivat olla tosi kivoja ja siksi selviän niistä, vaikka ne kuinka kuormittaisivat, mutta kaikkein kivoimpiakin juttuja, ja usein juuri niitä, seuraa sellainen tunnetila, jonka kohdatessaan joka kerta vain ja ainoastaan toivoo, että kunpa en kokisi kaikkea näin, kunpa en imisi kaikkea itseeni näin herkästi. Muutokset ja siirtymävaiheet, erityisesti suuret ja / tai äkilliset elämänmuutokset ovat käsittämättömän hankalia ja vaikeita. Positiiviset tunteet nostavat lentoon ja negatiiviset tunteet vievät helvetillisiin kuiluihin, eikä kummassakaan ääripäässä ole kivaa. Ihmisten kanssa oleminen muodostuu aina välillä hankalaksi, ihmisten ymmärryskyky joutuu koetukselle. Erityisesti, kun erityisherkkyys ei kelpaa selitykseksi, koska "joojoo, kaikkihan niin sanovat olevansa" ja koska erityisherkkyys kuulostaa hienostelevalta selittelyltä.

Sen lisäksi, että mielestäni ja kirjan kannatteleman ajatuksen mukaan erityisherkkyys ei sinänsä ole hyvä eikä huono ominaisuus, pidän tärkeänä pointtina myös sitä, että herkkyyden taakse ei voi, saa eikä pidä yrittää piiloutua. Erityisherkkyys hankaloittaa elämää toisinaan, mutta toisissa tilanteissa se on yhtä lailla voimavara. Sitä voi jonkin verran hallita, se ei ole mikään ehdoton este mihinkään sen enempää, kuin se olisi ehdoton lupaus mistään. Se on yksinkertaisesti synnynnäinen ominaisuus muiden synnynnäisten ominaisuuksien joukossa. Eikä kukaan ole pelkästään erityisherkkä, kaikilla erityisherkillä on iso liuta muitakin ominaisuuksia. Erityisherkkyys ei liity kaikkeen eikä selitä kaikkea, ei esimerkiksi kaikkia niitä vikoja, joita minussa on.

Tämä oli itselleni tärkeä havainto siksi, että mieleeni juolahti, että ehkä muut ihmiset eivät (aina) pidäkään minua niin viallisena kuin itse olen pitänyt itseäni. En itsekään tuomitse ihmisiä heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi, sellaisten ominaisuuksien vuoksi, joille he eivät voi mitään. En tuomitse ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin minä, pitävät eri asioista, reagoivat ympäristöön eri tavalla, käyttäytyvät eri tavalla. Ajattelen vain, että tuo ihminen on näköjään tollanen, tuo teki näköjään noin, tai en ajattele mitään. Ehkä kukaan muukaan ei pysähdy ajattelemaan minusta, että herrajumala miten kelvoton ihminen. Ehkä saankin olla ihan rauhassa tällainen, omanlaiseni muiden omanlaistensa joukossa.

Fedor Dostojevski: Idiootti

Tämä teos odotti hyllyssäni pitkään.
Lopulta päätin, että nyt saa riittää tämä häpeä. En kestä sitä, että minä, kirjallisuusihminen muka, en ole lukenut kuin yhden Dostojevskin teoksen ennen tätä. Se oli korjattava.

Koska tämän teoksen ajatukset ovat liian suuria, ja jotta tämä postaus pysyisi edes jotenkin sovinnaisessa mitassa, yritän mahdollisimman yksinkertaisesti tiivistää sen ytimen, miksi tämä teos oli mielestäni niin hieno.

Tämä on ajaton, jokaiseen aikaan sopiva kuvaus ihmisistä. Kuvaus siitä, mitä näemme joka päivä ympärillämme, mitä on kaiketi ajasta aikaan nähty.
Fiksuina, tietävinä ja arvokkaina itseään pitävät ihmiset määrittelevät normaalin rajat. He määrittelevät suuressa viisaudessaan sen, miten kuuluu olla, miten kuuluu toimia, mikä on viisasta ja normaalia ja mikä ei.
Jossain vaiheessa he joutuvat törmäämään oman viisautensa kanssa yhteen, kun joku ei toimikaan yhtään niin kuin heidän viisautensa mukaan kuuluisi. Kun joku käyttäytyy eri tavalla kuin viisaat ihmiset ovat määritelleet, kun joku onkin määritellyllä mittapuulla idiootti.
Jos ihminen on todella viisas, hän alkaa pohtia omaa mahdollista piilevää idioottiuttaan.
Jos ihminen ei ole erityisen viisas, hän ei luovu omasta ehdottoman viisauden illuusiostaan.

Nykyaikaan sovellettuna: Suvaitsevaiset ihmiset ovat suvaitsevaisia niin kauan, kun heidän kanssaan ollaan samaa mieltä.

Paula Tilli: Toisin - Minun Asperger-elämäni

Joskus lukioaikana yritin vimmaisesti etsiä syytä siihen viallisuuteen, jota olen jo monesti reflektoinut, ja johon tunsin löytäväni pohjattoman lohdullisen selityksen erityisherkkyydestä.

Lukioaikanani en vielä saanut tietää erityisherkkyys-termistä. Koin, että lähimmäs itseäni tuli Aspergerin syndrooman määritelmä. "Sairaus", diagnoosi, persoonallisuuden piirre, miksi sitä nyt kutsuisi. Samaistuin aspergeriudessa sosiaalisten tilanteiden tuottamiin vaikeuksiin ja moniin muihin asioihin, kuten pikkutarkkuuteen, suorapuheisuuteen, kömpelyyteen yms. Jokin kuitenkin aina pysäytti, ehkä se, minkä uskon perustavanlaatuisimmaksi asiaksi Aspergerin syndroomassa: siitä kärsivän ihmisen on fyysisistä syistä vaikea tunnistaa muiden ihmisten tunteita ja sellaisia asioita toisten käytöksessä, jotka "normaalit" koodaavat automaattisesti, ajattelematta.

Aspergeriutta on varmasti monenlaista ja monentasoista eri ihmisillä, mutta tämä teos selvensi yhtä kaikki minulle, että olen ollut itseni suhteen väärässä. Diagnoosin merkit voi helpostikin yhdistää itseensä, mutta asian tajuaa eri tavalla vasta silloin, kun joku oikea ihminen kertoo, millaista todella on elää Aspergerin syndrooman kanssa. Ja elää normaalia, hyvää ja onnellista elämää.

Mielenkiintoisinta tässä teoksessa oli kurkistus oman maailman ulkopuolelle, tajuta oma elämisensä laatikossa. Ne asiat, joita minä pidän normaaleina ja tavallisina, automaattisina, voivat jollekin toiselle näyttäytyä täysin eri tavoilla, eikä siinä ole mitään väärää, ei mitään sen väärempää eikä oikeampaa kuin minunkaan katsantokannassani. Sitä ei vain koskaan tajua, ennen kuin joku sanoo tai kirjoittaa kokemuksestaan.

Toinen verrattoman mielenkiintoinen asia oli se, miten kirjoittaja esitti muut ihmiset. Miten niinsanotut normaalit ihmiset ovat hänelle asioita neuvoneet, miten hän on joutunut opettelemaan asioita, miten maailmassa hänen toisilta saamansa tiedon mukaan kuuluu toimia. Seurasin mielenkiinnolla hänen saamiaan ohjeita ja hiukan pelkäsin, että osaankohan minä käyttäytyä niin kuin tuolle Aspergerille neuvotaan. Yleensä osasin, olisin yhtynyt hänen saamiinsa ohjeisiin. Olin helpottunut.

Suzanne Collins: Nälkäpeli -trilogia

Luin, koska en ole aiemmin lukenut, ja tämä on sentään suuri ja mainetta niittänyt juttu.

Tämä oli laajuudestaan huolimatta nopealukuisin ja nopeatempoisin, sanalla sanoen vetävin kirja, minkä olin pitkään aikaan lukenut.
Nuortenkirjallisuudelle tyypilliset teiniromantiikka-kohdat oksettivat.
Monet asiat, kuten poikkeavuus ihan tavanomaisimmasta fantasiakerronnasta ja se vetävyys, hyvittivät niitä oksetuskohtia.
Loppu sai minulta pisteet, koska se ei ollut sellainen kuin odotin.

Susan Cain: Hiljaiset - Introverttien manifesti

Luullakseni kaikki tietävät tyypillisen, karkean jaon, joka ihmisistä voidaan tehdä: ulospäinsuuntautuneet ja sosiaaliset ovat ekstroverttejä, sisäänpäinkääntyneet erakot ujot yksin viihtyvät hiljaiset ovat introverttejä.

Kun minä olin yläasteella ja lukiossa, oli muotia ja tärkeää, välttämätöntä, kertoa olevansa sosiaalinen. Pidettiin parempana olla ekstrovertti kuin introvertti. Jos ei kokenut olevansa sosiaalinen ekstrovertti, piti parhaansa mukaan yrittää muuntua sellaiseksi. Nykymaailma vaatii sitä. Maailma tarvitsee ekstroverttejä, pitkään tuntui, että maailmassa oli tilausta ainoastaan ekstroverteille.

Sitten eräs introvertti kirjoitti tämän kirjan, jossa hän toi esiin, että introverttiys ei ole huonompi kuin ekstroverttiys. Kuten herkkyydessä, tässäkään asiassa kumpikaan ei ole sinänsä hyvä eikä huono. Kummassakin on hyvät ja huonot puolensa. Kumpiakin tarvitaan. Ainoa kiistattoman huono asia on se, että introverteillä on taipumus jäädä ekstroverttien jalkoihin. Voin kertoa esimerkin omalta kohdaltani: elämäni aikana olen kuullut aivan_helvetin_ liian monta kertaa sanat "Ei susta ole mihinkään, kun sä olet noin hiljanen, ota vähän mallia siitä, tästä ja tosta."

Kun introverttien hyvät puolet tuotiin esiin, introverttiydestä tuli muodikasta. Joka helvetin hölöttäjä-pölöttäjä kiirehtii nykyään kertomaan olevansa "pohjimmiltaan introvertti", koska hänessä on ne introverttiyden hyvät puolet. Okei, hän on toki sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, rohkea ja mukava, kuten ekstrovertit, ja saattaa siksi ulospäin vaikuttaa ekstrovertiltä. Syvällä itsessään hän on kuitenkin pohtiva, huolellinen, tarkka ja syvällinen, kuten introvertit. (Kummankaan tyypin huonoja puolia hänestä ei löydy, kappas.)

On tietysti valtavasti eroja siinä, miten ihmiset jakautuvat introvertti-ekstrovertti-akselille. Monet ovat jossain siinä välillä niin, että heidän on vaikea määritellä, kumpaa he ovat. Kukaan ei ole pelkästään ja aina ja joka tilanteessa joko introvertti tai ekstrovertti.

Minulle tämä on taas todistus siitä, että hahaa, saatankin olla ihan elinkelpoinen ihminen, vaikka niin monet ovat antaneet niin usein ymmärtää, että minun pitäisi muuttua radikaalisti voidakseni olla ja elää.
Tämä on kuitenkin jälleen sellainen asia, joka kääntyy itseään vastaan: introverttiyen positiivisilta puolilta menee painoarvo, kun kaikki haluavat liittää ne itseensä.
Mutta hyvä, hyvä, hyvä silti, että tämä kirja on tehty.

Jussi Viitala: Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen

Sattui käteen joskus kirjastossa.
Biologin kirjoittama kirja siitä, miten ihmiset liittävät inhimillisiä piirteitä eläimiin ja miten ihmiset itsekin lopulta ovat eläimiä.  
Mielenkiintoinen, erityisesti siksi, että en muista lukion jälkeen lukeneeni mitään biologia-asiaa.

Kirjassa parasta oli tulkintani mukaan lopputulema siitä, että ihminen ja eläin eivät todellakaan lopulta ole kovin kaukana toisistaan. Eläin voi olla ihmistä viisaampi siinä missä ihminen luulee olevansa eläintä viisaampi. Ihminen voi pyrkiä inhimillistämään eläintä turhaan ja olla itse eläimen kaltainen monessa asiassa.
Ihminen ei siis todellakaan ole mikään luomakunnan kruunu, vaikka hän koettaisikin uskotella itselleen niin.
Siis lyhyesti, pois kaikki turha ylimielisyys, me ihmiset. 

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Luin rentouttavana lukemisena, koska olen pitänyt aiemmin lukemistani Lundbergin kirjoista, esimerkiksi Finlandia-voittaja Jäästä ja sen itsenäisestä alkuosasta, Marsipaanisotilas. Erityisesti teosten sijoittuminen saaristoon, meren läheisyyteen ja ruotsinkieliseen ympäristöön koskettaa minua.

Lukemassani teoksessa oli yksissä kansissa toisistaan erilliset romaanit Kuninkaan Anna ja  Kökarin Anna. Tiivistetysti tämä on kertomus Ahvenanmaan saaristossa, Kökarissa, asuvan Annan elämästä lapsuudesta vanhuuteen.

Tulkintani mukaan tämä on kertomus elämästä, ei mistään enemmästä eikä vähemmästä. Kaikki mystisyys, selittämätön johdatus, upeat sattumukset, kliimaksikohdat ja ylimääräiset krumeluurit oli jätetty pois. Jäljelle jäi realismi, kuvaus siitä, mitä tapahtui, eikä lukija epäile hetkeäkään, voisiko tämä nyt olla todellisuutta vai kuvitelmaa.
Anna elää lapsuutensa, kuten kaikki muutkin ympäristönsä lapset, töitä tehden ja kovaan saaristoelämään tottuen, puoliorpona. Nuorena hän rakastuu Tukholmasta kesävieraaksi saapuneeseen mieheen ja lähtee tämän matkaan. Anna pettyy rakkaudessaan ja palaa lapsuutensa maisemiin nuolemaan haavojaan. Hän opiskelee opettajaksi ja tekee elämänmittaisen uran, ilman suurta tunteen paloa tai kutsumusta, mutta velvollisuudentuntoisesti ja ahkerasti. Uusia rakkauksia tulee ja menee jokunen. Ystävät vaihtuvat elämänkulun varrella. Keski-iässä Anna saattohoitaa äitinsä, selvittelee perintöriitoja sisarustensa kanssa ja totuttelee omaan vanhenemiseensa, edelleen saaristossa niissä oloissa, jotka ovat aina muodostaneet hänen elämänsä kehyksen. Vanhana hän kuolee.

Yllättämättömyydessään karu ja kuten elämä, hiukan surullinen. Ilman suuria suruja, ilman suuria iloja, elämää, tätäkö se on, onko siihen pakko alistua, mitä muuta sitten haluaisi? Samaan aikaan lohdullinen. Tällaista elämä on ollut ennen, tällaista se on nyt, tällaista se on tulevaisuudessa, muillakin, kaikilla, samassa veneessä me kaikki lopulta olemme.

Itkin ihan sydänjuuria myöten raastavasti lukiessani kirjan kohtausta, jossa lehmää viedään teuraaksi. Luin syysyöllä lampun valossa nojatuolissa ja vain itkin ja itkin ja itkin. Toivoin että teurasmatkan pitkä kuvaaminen johtaisi onnelliseen loppuun, eikä se saakeli johtanut. Viimeinen mitä kuului oli lehmän apuahuutava ammuuuuu.
En kestä.

Anni Blomqvist: Myrskyluoto

Luin, koska tämä on suomalaisessa kulttuurissa suuri juttu, ja siksi häpesin, että en ole aiemmin lukenut.
Tässä oli kaikki Myrskyluoto-sarjan kirjat yksissä kansissa.

Minulla oli hiukan hankaluuksia hahmottaa, mihin ajanjaksoon teoksen tapahtumat sijoittuvat, mutta veikkaisin, että 1800-luvulle, viimeisimmät korkeintaan 1900-luvun alkuun.
Tapahtumista ei siis ole suuressa mittakaavassa mikään aivan hirvittävän pitkä aika. Silti oma ja ympäröivän maailman tyystin täydellinen vieraantuminen tuon ajan maailmasta nauratti ja suorastaan pelotti välillä. Miten elämä voi muuttua niin toisenlaiseksi, ja muuttuvatko ihmisetkin, tai ihmisten tunteet, vai muuttaako vallitsevan ympäristön muuttuminen perusasioiksi miellettäviä juttuja, inhimillisiä tunteita ja kokemuksia tosiaan näin paljon?

Ensinnäkin suhtautuminen kuolemaan ja sen tuomaan suruun.
Myrskyluodon Maijalla on seitsemän lasta. Kappas, yksi tippui rantaveteen ja hukkui. No, nostetaan se ylös ja haudataan. Minkäs tuolle tekee. Se oli Jumalan tahto. Kun kuolleen lapsen äiti pyyhkäisee hautajaisissa silmäkulmaansa, vanhempi nainen suuttuu verisesti: on Jumalan halventamista itkeä, sillä lapsihan kuoli Jumalan tahdosta. Lapsi on nyt paremmassa paikassa. Äidin olisi syytä olla kiitollinen. Aina voi tehdä uusia lapsia. Sitä mieltä Maijakin on, kun vain tulee järkiinsä.

Toisekseen, naisen asema.
Nainen on miehen vallan alla, miehen palvelija, miehen alainen. Nainen ei saa tehdä minkään asian suhteen itsenäisiä ratkaisuja, mies päättää asiat. Naisen pitää itsestäänselvästi tehdä kaikki kotityöt, miehen työnä on hoitaa miesten työt. Vasta synnyttänyt nainen ei kuitenkaan saa esimerkiksi laittaa ruokaa miehelleen, koska synnytyksen ja kirkossa saadun papin siunauksen välissä hän on kaikkiin miehen hyväksi tehtäviin töihin liian likainen. Nainen ei myöskään saa jättää töitään tekemättä, koska hänen kuuluu palvella miestään. Lopputulemana on, että naisella ei ole muuta osaa, kuin toimia väärin ja saada yhteisön haukut.

Kolmanneksi, teknologia.
Kelirikon aikaan Myrskyluodon väki ei pääse saareltaan mihinkään, eikä posti kulje. Kriisitilanteissa, kuten tulipalon sattuessa, he miettivät epätoivoisina, miten saada viesti kellekään, miten saada apua. Ei ole muuta keinoa kuin odottaa kelirikon ohimenoa. Lukijan, minun, päähän pälkähti liian usein ajatus, että no hyvänen aika, soittakaa jollekin. Terveisiä älypuhelinkaudelta.
Kun Maija odottaa valoisia kesäöitä voidakseen työskennellä öisin kynttilöitä tuhlaamatta, minä löysin itseni hävettävän usein ajattelemasta, että no pistä valot päälle. 
Huh huh. Onneksi on näitä joitakin kurkistusaukkoja historiaan, että jonkinlainen kiitollisuus jostakin nykyajan ilmiöistä sentään pilkahtelee esiin.

Stephen King: Se

Koska kyllä pitää ihmisen saada annos kauhuakin, vaikka kerran vuodessa. Ei jaksa aina realismia, elämää kansien sisäpuolella sellaisena kuin se on kansien ulkopuolella. 

Hiplasin tätä kirjaa joskus kaupassa, kiinnostuin. Lainasin kirjastosta.
Pääsi listalle siksi, että tämä oli ylivoimaisesti vuoden kauhein, hirvein, karmein, raa'in kirja.
Lisäksi tämä oli aivan liian pitkä.
Vaikka tarina oli sinänsä hieno, pitkään ja perusteellisesti kehitelty, niin jonkin sivujuonteen olisi mielestäni aivan hyvin voinut pudottaa, eikä tarina olisi siitä kärsinyt.
Jos minulta kysytään, niin koiranpakastuskohtauksen olisi esimerkiksi voinut jättää pois. Sillä ei ollut edes mitään funktiota tarinan kannalta, käsitykseni mukaan.

Fantasioiko joku todellakin koiran tappamisesta pakastamalla elävältä?
Miksi joku haluaa kirjoittaa siitä?

Tästä on hyvä lähteä kohti uusia kirjaelämyksiä.