2016

11-vuotiaasta lähtien olen pitänyt perinteenä kirjoittaa tiivistyksen menneestä vuodesta, joko uudenvuodenaaton tai -päivän kunniaksi. Aiemmin tein sen omaan päiväkirjaani, nyt jo kolmannen kerran teen sen blogiin.

Kahdessa edellisessä vuosikatsaus-blogipostauksessani olen jäsentänyt kulunutta vuotta kertomalla järjestyksessä jokaiselta kuukaudelta tapahtumia, joita on jäänyt mieleen tai joita kirjoittamishetkellä on juolahtanut mieleen.

Tänä vuonna tällainen lähestymistapa ei syystä tai toisesta enää tunnu mielekkäältä.

Kokonaisuutena ajatellen vuosi 2016 oli täysin erilainen kuin mikään aiemmin kulunut vuosi elämäni aikana. Se hahmottuu mielessäni yhdeksi isoksi köntäksi asioita, ei niinkään sellaiseksi aikajanaksi, jolle voisi ripotella järjestyksessä toisiaan seuraavia tapahtumia. Pikemmin se on yksi suuri, vaikeasti hahmotettava kokonaisuus.

Toisekseen se koostuu myös monesta sellaisesta asiasta, joita en halua jakaa blogissa. Tämä ehkä näkyy myös siinä, miten hiljaista blogissani on ollut tänä vuonna. Voi olla, että ensi vuonna on taas vilkkaampi kirjoitustahti.

Kokonaiskuva vuodesta 2016 näyttäytyy minulle valitettavasti enemmän negatiivisena kuin positiivisena. Olen ehkä täysin kiittämätön, pessimistinen paska, kun sanon näin, mutta 2016 ei ollut minulle erityisen hyvä vuosi, ja toivon, että tuleva vuosi olisi parempi.

Totta kai vuoteen 2016 sisältyi paljon myös hyviä hetkiä. On korostettava, että hyvät hetket korvasivat monta huonoa hetkeä: hyvät hetket olivat aina todella hyviä siinä missä huonot hetket olivat todella huonoja. Kuvailisin vuotta 2016 mustaksi ja karuksi maaksi, josta kuitenkin kasvoi muutama häikäisevän kaunis kukka.

Alkuvuodesta luin kirjan, jonka ajatukset kannattelivat koko vuotta. Tällaisia ajatuksia olivat esimerkiksi se, että onnellinen on vain sellainen ihminen, joka voi ottaa omakseen tämän hetken, joka voi ajatella, että tulkoon huomenna mitä tahansa, tänään olen elänyt. Toisen kirjan tärkeän ajatuksen mukaan ilo on vain suru ilman naamiota: kaiken kokemamme ilon pohjalla ovat vuodattamamme kyyneleet. Ei olisi ylimaallista iloa, ellei olisi myös helvetillistä surua. Melkein heti perään luin toisen kirjan, joka tarjosi ajatusta päivistä elämämme tarkoituksena. ”Päivissä määrä on riemuita, missä muutoin voisimme elää?”

Näiden ajatusten pohjalta ajattelin koota tähän blogipostaukseen ilman tarkempaa aikajärjestystä ne hetket, jotka ovat olleet minulle merkityksellisiä kuluneina vuonna. Ne, joissa on elämän tarkoitus. Päätin, että en kuvaile tarkemmin niitä kaikkein huonoimpia hetkiä, sillä en tarvitse niistä enää jälkikäteismuistutusta. Ne ovat siellä pohjalla, kaikkien näiden hyvien hetkieni taustalla joka tapauksessa.

Vuosi 2016 oli vuosi, jona....

Koin paljon negatiivisia tunteita. Näin jälkikäteen, nyt suht neutraalilla tuulella ollessani näen ne hyvänä harjoituksena. Ihmisen, minun, on aina hyvä saada harjoitella elämistä sellaisissa tilanteissa ja olosuhteissa, missä en missään nimessä haluaisi elää. On hyvä joutua tekemään paljon työtä, on hyvä harjoitella itselle kaikkein vastenmielisimmänkin työn tekemistä ja eteenpäin pyrkimistä silloinkin, vaikka siinä on vaikea ellei mahdoton nähdä merkitystä ja tarkoitusta. On aina hyvä saada harjoitusta pettymysten sietämisestä, vaikeiden tunteiden kanssa elämisestä, siitä, että asiat eivät mene ollenkaan niin kuin itse haluaisi. Vain silloin on mahdollisuudet oivaltaa, löytää jotakin, mitä ei normaalimmassa, mukavammassa elämäntilanteessa löytäisi.

Join paljon glögiä. Join glögiä maaliskuulle asti ja aloitin sen taas lokakuussa. Äiti sanoi, että minusta on tullut 'glögisti'. Veikkaan, että vuonna 2017 en juo enää yhtä paljon glögiä. Ja oli siis puhe alkoholittomasta glögistä, toim. huom.

Katsoin vuoden vaihtumisen hetkellä upeaa ilotulitusta kaupungilla suuressa ihmisjoukossa. Hetki oli mieleenpainuva ja ajattelin, että tästä tulee hieno vuosi. Ilotulitus tuntui selvältä merkiltä.

Otin käyttöön älypuhelimen. Siitä on ollut paljon iloa. Suorastaan harmittaa, että niin kauan vastustin sitä.

En kärsinyt tammikuumasennuksesta, mikä oli historiallista.

Pohdin paljon opettajuutta ja itseäni opettajana, ja toimin opetus- ja ohjaustehtävissä. Opettajuudessa on aina ollut ja on edelleen minulle enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ehkä se on ihan hyväkin asia.

Sain kolme pokaalia, vaikka aiemmassa elämässäni niitä ei ollut yhtään. Kaksi pokaaleista oli kultaisia, yksi hopeinen. Nousin yhden kerran korkeimmalle palkintokorokkeelle pokaali kädessä. Toinen ojennettiin käteen heti maaliviivan ylityksen jälkeen. Yhden saamisesta tultiin ilmoittamaan pukuhuoneeseen. Kaikki tulivat ihan yhtä puskista.

Vietin ystävänpäiväviikonloppua kummien ja serkkujen perheiden kanssa. Se oli juuri oikea tapa viettää ystävänpäivän aikaa.

Juoksin maratonin 300 metrin kentällä. Muistan edelleen kirkkaasti sen tuottaman nautinnon. Olen edelleen miettinyt, onko aivoissani jotain vikaa, kun saman 300 metrin ympyrän juokseminen neljä tuntia putkeen tuotti niin mahtavan flow-tilan.

Kävin teatterissa useammin kuin kuluneen elämäni aikana yhteensä. Sain vasta tänä vuonna tietää, että opiskelijakortillisilla ja työttömillä oli oikeus viimetippalippuihin, eli menemällä lippuluukulle tuntia ennen näytöksen alkua lipun saattoi saada kuudella eurolla normaalin yli kolmenkympin sijasta. Kelatkaa, siis kuusi euroa. Sen lisäksi, että aiemmin en ollut hoksannut tätä, olin aina jotenkin luullut, että teatteriin ei voi mennä yksin. Tänä vuonna huomasin, että kyllä voi. Juoksin monena perjantaina hetken mielijohteesta tuntia ennen näytöksen alkua kotikaupunkini teatterin lippuluukulle ja kävin katsomassa ties mitä, joka kerta yksin. Oli ihan mahtavaa.

Vietin pääsiäistä kummilapseni kanssa. Havahduin jatkuvaksi muuttuneesta tunteestani, että olen kaikessa ja kaikille täysin merkityksetön, turha paska ja on aivan sama, missä olen. Oli ainakin yksi pikku ihminen, joka väkisin halusi viettää aikaansa juuri minun kanssani.

Sain raahattua itseni silmälääkärille, mikä on käsittämätöntä, sillä olen aina pelännyt kaikkea silmiin liittyvää ihan naurettavuuksiin asti. Loppuvuodesta silmäpolilla ramppaaminen alkoi olla jo arkipäivää.

Kävin Kansallisteatterissa kaksi kertaa, vaikka aiemmin elämässäni en ole käynyt siellä kertaakaan. Ensimmäinen käynti oli veljeni perheen valmistujaislahja minulle, toisella kertaa toteutin haaveeni nähdä Moliéren Luulosairas -näytelmä ja Minttu Muskallio livenä.

Harjoittelin vanhoja tansseja, vaikka lukion jälkeen olen luullut, ettei sellaista tilannetta voi enää koskaan tulla. Harjoituksissa oli ihanaa, vaikka mulla ei ollut paria.

Whatsappailin ensirakkauteni kanssa. Oli jännää.

Yritin 25-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi osallistua hyväntekeväisyysjuoksuun, mutta se peruttiin. Lähdin huonoon, tuulisen synkkään säähän itsekseni juoksemaan. Kun nousin tavallisen reittini mukaisesti loppuvaiheessa sillalle järven yläpuolelle, aurinko tunki esiin pilvien lomasta ja maailma kirkastui silmissä. Koin sen luonnon antamaksi synttäritervehdykseksi.

Syntymäpäivänäni klo 15.54, minuutilleen neljännesvuosisata syntymäni jälkeen menin yliopistolle tapaamaan professoria, jota olen aina arvostanut, ehkä vähän ylimitoitetustikin. Siksi kahdenkeskinen tapaaminen pelotti niin, että piti hetkeksi pysähtyä hänen ovelleen ihan vain hengittämään ennen koputtamista. Tapaaminen oli paras synttärilahja, minkä olisin voinut saada, sillä kyseinen ihminen sanoi minulle kauneimmat sanat, jotka olen kaikkien yliopistovuosieni aikana kuullut. Tapaamisen jälkeen menin Minetti-jäätelölle, otin kaksi palloa ja tunsin, että en ole elänyt tätä elämää turhaan, en ole tehnyt turhaan kaikkea sitä, mitä viime vuosina olen tehnyt.

Jumalauta, että oli hienoa.

Osallistuin ystävän valmistujaisiin. Juhlat poikkesivat muista bileistä ainoastaan siten, että niissä ei ollut tarjolla alkoholia. Oli tosi kivaa. Juhlat palauttivat hippusen uskoani ihmiskuntaa kohtaan. 

 

Vietin juhannusta lapsuudenystävän ja hänen perheensä kanssa. Oli tosi kivaa.

Olin juhannustansseissa ja näin niissä Jari Sillanpään livenä. Pakko todeta, että en olisi millään halunnut lähteä, mutta ystävä sai painostettua. Oli kyllä hauska reissu.

Ajauduin myös katsomaan Jope Ruonansuun live-esiintymistä, vaikka siitä tyypistä en välitä yhtään.

Pelkäsin tosissani kuolemaa useita kertoja erinäisten lukuisten oireiden seurauksena. Voin kertoa, että siinä oli kaikista mahdollisista ikävistä tunteista ylivoimaisesti kaikkein kamalin tunne tänä vuonna. Kaikkea muuta voin sietää, mutta sen haluaisin poistaa elämästäni lopullisesti.

Löysin promootiopuvun, lievästi ilmaistuna tuskallisen etsinnän jälkeen. Muistan kirkkaasti hetken, jona astuin ulos sovituskopista, keräsin käteeni painavaa monikerroksista helmaa, jota riitti ja riitti vain, ja kävelin pari askelta nähdäkseni itseni peilistä. Tiesin, että tämä on nyt oikea, tämän haluan. Ajattelin, että en kuitenkaan ota sitä, sillä mielestäni se maksoi liikaa. Ja sitten kuitenkin otin sen. En katunut päätöstä kertaakaan.

Juoksin maratonin yöllä, lähdin matkaan muutama tunti promootiopuvun löytymisen jälkeen ja tulin maaliin klo 01.20. Istuin yleisessä saunassa maratonin jälkeen yksin. Poistuin pukuhuoneesta yömekossa, järjestäjien katseiden alla. En oikein vieläkään osaa päättää, hävettääkö se vai ei. 

Hurahdin Kumman kaa -tv-sarjaan, hankin ykkös- ja kakkostuotantokausien yhteisen dvd-boxin omaksi ja katsoin jaksot niin moneen kertaan, että tätä nykyä osaan ne liki pitäen ulkoa. 

Tein ystävän kanssa kesälomareissun Mikkeliin. Muistan hetken, jona istuimme saunan ja porealtailun jälkeen kattotason terassilla ja ajattelin, että kaikki on niin hyvin ja kaunista.

Heittäydyin merenranta-aaltoihin Vaasan leirintäalueella eräänä verrattoman kauniina, elokuisena sunnuntai-iltana. Aaltojen keinutettavana oleminen ja rantahiekalla juokseminen nostatti syvältä kumpuavan lapsen riemun. Ajattelin siinä hetkessä, että tulkoon huomenna mitä tahansa, tuli hyvää tai pahaa, tänään olen elossa, tänään olen onnellinen, eikä mikään voi sitä pilata.

Vajaa viikko sen jälkeen ajattelin tasan tarkalleen saman ajatuksen, vaikkakin paljon voimakkaampana promootiopäivän jälkeen, promootiotanssiaisten viimeisen sävelen jälkeen. Olin kerran elämässäni täydellisen itsevarma, vieressäni olevan toisen ihmisen itsevarmuus heijastui minuun, tiesin olevani kaiken jälkeen, kaikesta huolimatta arvokas ja kaunis ja hyvä. Onnentunne oli siinä hetkessä niin suuri, että tuntui vaikealta ymmärtää, miksi se annettiin minulle, miksi juuri minä sain kokea sen. 

Osallistuin tanssien lisäksi myös itse promootioon (josta tanssit olivat oikeastaan vain sivujuonne). Kirkkaimmin mieleeni jäi hetki, jona astelin muun kulkueen mukana varsinaisen juhlatilaisuuden aluksi juhlasaliin ylevän musiikin soidessa taustalla. Olin sattumalta hyvin näkyvillä, hetki tallentui jopa videolle. Hetki oli juuri sellainen, jonka olin aina halunnut kokea, ja siinä oli jotain suorastaan kivuliaan kaunista. Olisin voinut itkeä liikutuksesta. 

Juoksin maratonin Espoossa merenrantamaisemissa. Maraton ei ollut mikään häikäisevän hieno kokemus, mutta tulipahan koettua sekin.

Kävin kasvohoidossa, kiitos kummitätini.

Kävin Linnanmäellä kummilapseni kanssa. Oli tosi kivaa, varsinkin, kun kyseessä oli upea Valokarnevaali. 

Katsoin Hynttyyt yhteen -sarjan yhden tuotantokauden kirjastosta löytämältäni dvd:ltä. Siinä myös sarja, joka ansaitsee erityismaininnan ihan vain piristävän vaikutuksensa vuoksi. Pistin sen pyörimään monella, niin monella toivottomuuden hetkellä. 

Tunsin itseni rumemmaksi kuin olen tuntenut vuosiin. Kun tunne oli kestänyt liian kauan, keksin, että sille voi tehdä jotain. Loppuvuodesta aloin siis meikata ensimmäistä kertaa sitten yliopiston alkuaikojen.

Kriiseilin siitä, kasvattaisinko otsatukan pois vai leikkelisinkö sitä. Päädyin jatkamaan jälkimmäistä.

Kävin yläasteaikaisen opettajani kanssa kahvilla. Jälkikäteen ajattelin, että osasin sentään käyttäytyä hänen seurassaan ehkä vähän paremmin kuin kymmenen vuotta sitten. En tiedä, oliko hän samaa mieltä.

Löysin vihdoin vapaaehtoistyömuodon, jonka olen kokenut itselleni sopivaksi. Jo vuosien ajan olen etsinyt sellaista vapaaehtoistyömuotoa, jonka tekemisestä nauttisin. Olen käynyt koulutuksissa ja ottanut erilaisista vapaaehtoistyön vaihtoehdoista selvää, mutta mikään ei sitten kuitenkaan ole tuntunut omalta. Tänä vuonna osallistuin vapaaehtoistyöhön, jonka parissa tuli kummallisen voimakas tunne, että juuri tässä olen nyt oikeassa paikassa, juuri näin on hyvä.

Juoksin maratonin 16 asteen pakkasessa, niin kylmässä en ole ikinä ennen juossut maratonia.

Katsoin kaikki Joulukalenteri -ohjelman jaksot ensimmäistä kertaa sitten ala-asteaikojen. Sen lisäksi, että oli ihanaa nähdä Eero Ritala ja Minttu Mustakallio, nautin myös ylipäätään ohjelman katsomisesta. Jaksot virittivät joulutunnelmaan tavalla, jonka olin ehtinyt unohtaa lapsuuden jälkeen.

Loppuvuodesta, vuoden viimeisenä asiana se sitten rysähti, kaikkein suurin juttu. Toteutui haave, jonka mitoitin viime vuonna näihin aikoihin ja tänä vuonna alkuvuodesta kaikkein suurimmaksi ja tärkeimmäksi. Nyt olen päässyt siihen, ja sitä on vaikea käsittää. Prosessi oli pitkä, työläs ja vaikea, ja siihen liittyi kaikenlaisia tunteita, mutta nyt tavoite on saavutettu. Olen iloinen, mutta tapojeni mukaisesti en ainakaan tällä hetkellä tanssi pöydillä ja kilju. Mielessäni häämöttää pelottavana, kammottavana, kaikki se, mitä tämä tarkoittaa, mitä tämä vaatii. Enää en ole ollenkaan varma, onko minusta tähän. Tärkeintä on kuitenkin jonkin sellaisen mystisen sisäisen äänen sanoma, jonka kuulen vain harvoin, ja jonka nyt olen kuullut, että juuri näin on hyvä, suunta on oikea, tarvitaan vain helvetisti lisää rohkeutta, lujuutta ja vahvuutta.

Sain myös juuri ennen joulua tietää, että eräs entinen luokkatoverini, miespuolinen, oli ekalla luokalla äänestänyt minua hymypatsaan saajaksi. Reaktioni oli pelkkä silkka vilpitön ihmetys. ..Täh? Että joku on äänestänyt hymypatsaan saajaksi minua, miksi helvetissä? Että sen on tehnyt joku poika?! Tieto oli melkein parasta tässä vuodessa, ihan vain hätkähdyttävyytensä vuoksi. Olen aina luullut, että minulla on suhteellisen realistinen kuva siitä, millaisena muut ihmiset minut näkevät. Olen taipuvainen pessimismiin, mutta mielestäni osaan kuitenkin ajatella suht realistisesti. Tämä tapahtuma osoitti kuitenkin, että ajattelussani on ollut ainakin yksi täydellinen murtumakohta. Joku on nähnyt minut tavalla, jolla en olisi koskaan, ikinä, milloinkaan, voinut kuvitella kenenkään ihmisen minua näkevän.

Ehkä tällaisia (positiivisia) murtumakohtia on muitakin?

Kärsivällisyyteni venytettiin vuonna 2016 monella elämänalueella useamman kerran äärirajoille. Aiemmassa elämässäni olen pitänyt itseäni, jos en nyt maailman kärsivällisimpänä, niin kuitenkin melko kärsivällisenä ihmisenä. Tämän vuoden jälkeen epäröin sitä. Jossain vaiheessa kärsivällisyyden raja lakkasi aina venymästä, jossain vaiheessa se joka kerta paukkui, välillä kohtalokkainkin seurauksin.

Aloin miettiä itsetuntoani uudella tavalla. Aiemmassa elämässäni olen ajatellut, että itsetuntoni on ihan pohjalukemissa. Tänä vuonna mieleeni juolahti, että itsetuntoni ei ehkä sittenkään ole huonoin mahdollinen. Minulla saattaa hyvinkin olla parempi itsetunto kuin jollakin ulospäin hyvin varmalta ja osaavalta vaikuttavalla ihmisellä. Ainakin jostakin näkökulmasta itsetuntoani voi pitää hyvänä, ihanteellisenakin.

Tämän kaiken kirjoitettuani alkusanani alkoivat huvittaa. Missä oli se kaikki huono, mistä valitin?

No, se oli siellä pohjalla, kaiken taustalla.

Jätin sen tarkemman kuvailemisen pois täysin tietoisesti. Tämä postaus antaisi ehkä realistisemman kuvan kaikesta, jos kuvailisin myös joitakin erityisen huonoja hetkiä, mutta kuten sanottu, en halua tehdä sitä. Minulle riittää tietous siitä, huonoja hetkiä oli paljon, sen verran, että ei maksa vaivaa listata niitä.

Mieleeni on kuitenkin nyt tullut myös, että ehkä sen saaminen, mitä eniten haluaa, ei olekaan aina itselle parhaaksi. Ehkä se on jopa edellytys jollekin vielä paremmalle.

Viime vuonna tein uudenvuodenlupauksen, jonka mukaan olisin vähemmän itsekäs ja ottaisin enemmän toisia ihmisiä huomioon.

Joudun pettyneenä tunnustamaan, että lupauksen pitäminen ei onnistunut kovin hyvin.

Siksi en oikein tiennyt, mitä tänä vuonna uskaltaisin luvata.

Lopulta päätin luvata tehdä parhaani.

I'll do my best.

Sen työn edistämiseksi, minkä nyt olen aloittanut. Sen jatkamiseksi, minkä yritin aloittaa viime vuonna näihin aikoihin uudenvuodenlupauksen merkeissä. Kaiken sen suhteen, mitä tulevana vuonna tulee vastaan.

Koska kulunut vuosi oli niin täynnä julkkiksia, asetin itselleni myös konkreettisen tavoitteen, joka on samalla haave: Eero Ritalan näkeminen livenä, mahdollisimman pian.

Ja ai niin, perinteisesti vedän vuosikatsauksen yhteen Venla-gaalan varjolla. Vuoden 2016 parhaan tv-esiintyjän ääni lähtee tänä(kin) vuonna Ismo Leikolalle, ihan vain lojaalisuuden nimissä. En ollut hänen keikallaan kuukausi sitten, vaikka se järjestettiin taas melkein kotiovellani. Silti hänellä on aina erityinen paikka sydämessäni. <3