Juokse juokse juokse

Kymmenen maratonin virstanpylvään kohdalla vuonna 2014 luetteloin kaikki siihenastiset maratonini täällä blogissa. Tein silloin päätöksen, että en avaa koko juoksuharrastuksen aloittamisen pitkää historiaa, vaan keskityn pelkkiin maratoneihin.

Koska kympin jälkeiset maratonit on raportoitu täällä blogissa tunnontarkasti, ajattelin juhlan kunniaksi kirjoittaa tiivistetyn tai "tiivistetyn" historiikin lähtien siitä, mistä kaikki oikeastaan lähti.

Kaiken pahan alku ja juuri oli nimittäin Cooperin testi.
Matka, joka vielä nykyäänkin aiheuttaa minulle fyysistä pahoinvointia. Niin paljon mieluummin juoksen maratonin kuin Cooperin testin.
On edelleen täyttä helvettiä ja toisaalta ihmetystä herättävää ajatella, että yläasteaikana jouduin juoksemaan Cooperin testin kaksi kertaa vuodessa. Yläasteen seiskaluokalta lukion ensimmäiseen vuoteen joka ikinen kevät ja joka ikinen syksy meidät pakotettiin liikuntatunneilla nöyryytettäviksi urheilukentälle katsomaan, piteneekö 12 minuutissa juostava matka vaiko eikö. Se oli kamalinta ikinä ja vilpittömästi ihmettelen tänä päivänä, oliko se todellakin tarpeen ja millä perustein.

Seiskaluokan keväällä kuitenkin kyllästyin olemaan se hidas kömpelö köntys, joka aina puuskuttaa viimeisenä, on aina huonoin.
Aloin harjoitella.
Lähdin juoksemaan tietä, jonka varressa kotitaloni on. Otin juostavakseni tienpätkän, jonka tiesin suurin piirtein kolmen kilometrin mittaiseksi edestakaisena matkana.

Seiskaluokan keväällä, kuukautta vajaa 14-vuotiaana se alkoi: juoksin joka päivä kolme kilometriä niin lujaa kuin pystyin. Joka ikinen päivä.
Se oli helvetillistä.
Se onnistui vain siksi, että jo silloin olin itseni pahin vihollinen.
Ruoskin itseäni lujempaa kuin kukaan toinen koskaan. Pakotin itseni lähtemään lenkille joka helkkarin päivä, säällä kuin säällä, oli olotila millainen hyvänsä. Tiellä pakotin itseni juoksemaan, juoksemaan niin kovaa kuin pystyin, vaikka se teki fyysisesti kipeää.
En antanut itselleni yhtään armoa.

Siinä ei ollut mitään kaunista eikä mukavaa, mutta lopputulos oli, että seiskaluokan keväällä Cooperin testini meni paremmin, ja sen jälkeen tulos parani tasaisesti lukion alkuun asti.

Juoksemista oli jatkettava, sillä seuraava Cooper odotti aina nurkan takana.

Pian aloitettuani tuon juoksuhelvetin luin jostain nuortenlehdestä jutun lenkkeilyn aloittamisesta. Mieleeni jäi jutun väite, jonka mukaan "juokseminen kannattaa aloittaa, sillä juokseminen on mukavaa; itsensä tarvitsee raahata lenkille väkisin vain pari kertaa, ja sen jälkeen juoksulenkeistä jo tulee riippuvaiseksi".
Sanoin silloin ja sanon nyt, että this is shit, bullshit.
Ainakin minun kohdallani.
Minun kohdallani juokseminen oli täyttä hel-vet-ti-ä ensimmäiset neljä kuukautta. Onnistuin raahaamaan itseni lenkille vain, koska ruoskin itseni henkisesti verille, ja minun oli pakko ruoskia itseni lenkille joka päivä, sillä pelkäsin, että yksikin välipäivä olisi tie takaisin entiseen täydellisen luuserin turmioelämään. Cooperin testi siinsi mielessäni pääkallon kuvana.

Hauskinta jälkikäteen on, että ensimmäiset pari kuukautta juoksin tavallisissa vaatteissa. Tavallisessa takissa ja kengissä.
Minun kohdallani ei siis voi puhua välineurheilusta.
Ostin ensimmäiset juoksulenkkarini vasta, kun juokseminen oli juurtunut vakaammin osaksi elämää, kesällä parin kuukauden juoksemisen jälkeen. Nekin lenkkarit ostin vain vanhempien pakottamana, itse olisin ihan kelpuuttanut tavalliset kengät juoksukengiksi.

Muistan ensimmäiseltä juoksukesältä kirkkaimmin sen, kuinka jalat hikosivat kengissä kuumalla asfaltilla juostessa helteellä. Lenkin jälkeen tuntui aina, että jalat palavat. Otin tavakseni juosta suoraan tieltä pihalammikkoon, jossa otin kengät ja sukat pois.

Muistan, kuinka kerran söin englanninlakun juuri ennen lenkkiä ja tuli hirvittävän huono olo, lakritsin maku nousi kuvottavana suuhun. Opin, että koskaan ennen lenkkiä ei pidä syödä mitään, ei murustakaan.

Syksyllä kahdeksannen luokan alettua muistan ensimmäisen kerran nauttineeni juoksemisesta.
Kesän aikana olin jo kokenut joitakin vähemmän hirveitä lenkkejä, mutta yhtenä syysiltana, puoli vuotta aloittamisen jälkeen, vasta ensimmäisen kerran löysin sen tunteen, joka edelleen ajaa juoksemaan. Sen, jossa juokseminen on kevyttä ja tuntuu hienolta ja kaikki on hyvin.

Kahdeksannen luokan syksyllä ajauduin juoksemaan äidin kanssa, sillä äiti palautui ensimmäiseltä maratoniltaan juoksemalla ensin lyhyitä lenkkejä ja pidentäen niitä sitten pikkuhiljaa.
Juoksin hänen kanssaan ensin omaa kolmen kilometrin lenkkiäni, sitten neljän kilometrin lenkkiä.
Juoksimme neljän kilometrin lenkkiä yhdessä aika pitkään.
Kerran lähdettiin kuuden kilometrin lenkille.
Seuraavana kahdeksan.
Jossain vaiheessa, kun kuuden ja kahdeksan kilometrin lenkit sujuivat, siirryttiin kahteentoista.
Ja sitten yhtenä sunnuntaiaamuna aikaisin juostiin 26 km, en edes tiedä miksi. Se oli joku väärinkäsitys, minä olin luullut, että lähdemme ehkä 16 km lenkille ja sitten juostiinkin 26.

Se oli hirveää ja kamalaa, mutta selvisin siitä.
Pari päivää ennen 15-vuotissynttäreitäni juoksin äitini kanssa elämäni ensimmäisen puolimaratonin tapahtumassa. Oli tosi kivaa. Matka ei ollut liian pitkä, sillä olinhan selvinnyt 26 kilometristäkin, muistaakseni pari kertaa ensimmäisen koetuksen jälkeen. Tapahtumassa juokseminen sen sijaan oli hieno kokemus.

Muistan vuoden 2006 juoksemiseni kulta-aikana. Olin 15-vuotias ja elämäni kunnossa. Juoksin pitkiä lenkkejä, juoksin kovaa, tykkäsin juosta. Sain kehuja Cooperin testituloksistani, vaikka ne kammottivat kyllä edelleen ihan samaan vanhaan malliin, ellei pahemminkin kovenevien vaatimusten edessä. Minulle valaistui, että haluan joskus maratonille. Ajattelin tosin, että yksi maraton riittää minulle.

Lukion alussa juoksuinto sitten syystä tai toisesta kuoli väliaikaisesti. Epäonnistuin viimeisessä Cooperissa, en saanut parannettua tulostani enää. Muutenkaan juokseminen ei enää huvittanut, se oli ikään kuin jo nähty juttu.
Kokonaisen vuoden yritin tehdä jotain muuta, keksiä uuden liikuntaharrastuksen.
Kaikki tyssäsi siihen, että asuin tuppukylässä, korvessa metsien keskellä, eikä tarjolla oikein ollut mitään.
Lähdin aina välillä lenkille ihan vain siksi, että pakkohan sitä jotain oli tehdä. Ei kuitenkaan sytyttänyt, ja yritin keksiä kaikkea muuta.

Vuoden tauon jälkeen juoksuinto palasi taas. Muistan, kuinka eräänä kesäiltana lähdin lenkille ja muistin, että tällaistahan se tosiaan oli, tämä oli se, mitä rakastin, miksi olen joskus jättänyt tämän.

Lakkasin ruoskimasta itseäni, tai ehkä otin kymmenteräisestä ruoskasta muutaman terän pois. Juokseminen tuli elämääni sillä kertaa jäädäkseen, sillä enää ei tarvinnut kantaa huolta mistään. Ei tarvinnut juosta Cooperin testiä eikä mitään tai ketään muuta kuin itseä varten. Juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni omaa tahtiani, juoksin sellaista vauhtia ja sellaisia matkoja kuin itse halusin. Siinä se lopultakin oli, se juoksun ydin, joka oli minulle tärkein, ja jonka kenen tahansa toivoisi ottavan ensimmäiseksi lähtökohdakseen.

Abivuoden alettua lähdin sitten ensimmäiselle maratonille. Myöhemmin on huvittanut joidenkin kysymykset ja ajatukset siitä, kuinka ensimmäinen on aivan erityinen ja ensimmäiseen valmistaudutaan hulluna. Olihan se erityinen, mutta se oli kyllä niitä harvinaisia asioita elämässäni, joihin minä vain ajauduin, johon en itse määrätietoisesti pyrkinyt.

Maratonista alettiin puhua vitsillä, kun olin 14-vuotias ja juuri aloittanut juoksemisen. Vuosi vuodelta siitä puhuttiin vakavammin. 18-vuotiaana, iässä, jolloin maraton on sallittua juosta, ajatukseen oli jo tottunut. Kun kysyttiin, haluanko nyt lähteä, vastasin vain "joo", miettimättä asiaa sen enempää.

Ensimmäisestä maratonista jäi mieleen, että se oli epätodellinen ja hieno kokemus. Sen jälkeen ajattelin kuitenkin, että yksi maraton riittää.
Vuoden päästä kuitenkin hiipi mieleen, että olisi kiva juosta maraton taas joskus, ja kuin tilauksesta tilaisuus tuli eteen.
Toisen maratonin jälkeen päätin, että ei tämä tähän jää, tästä se vasta alkaa.

Pääsin Roomaan maratonille, mikä oli hienointa ikinä.
Sitten halusin maratonille opiskelukaupunkiini, ja se oli ensimmäinen maraton, jonka juoksin ilman ketään tukijaa, jonne ilmoittauduin itsenäisesti ja jonka maksoin itse.
Sitten jostain pöllähti Ahvenanmaan maraton, ja siellä tein ennätykseni, joka pysyi peräti neljä vuotta.

Tykkäsin opiskelukaupunkini maratontapahtumasta, joten otin perinteeksi ilmoittautua sinne. Koska se oli aina syksyisin, halusin parin vuoden ajan ajoittaa vuoden toisen maratonin keväälle. Pidin kahden maratonin vuosivauhtia.

Näiden ensimmäisten vuosien aikana toteutui ainakin kaksi suurta haavettani maratonien suhteen: ensimmäinen oli, että haluaisin juosta täysmaratonin paikassa, jossa olin osallistunut elämäni ensimmäiseen puolimaratontapahtumaan. Se toteutui. Toinen haaveeni oli juosta maraton Turussa, kaupungissa, josta syystä tai toisesta pidän kovasti. Sekin toteutui.
Mitä tästä opimme? Salaisuus on osata pitää unelmansa itselleen sopivan kokoisina. Siten saa ne ehkä toteutettua. Extrana saattaa saada myös sellaista, mistä ei osaa edes haaveilla, kuten minä olen saanut.

Koska kympin jälkeiset maratonit on raportoitu täällä aiemmin, päätin nyt sanoa jokaisesta yhden asian, mikä näin jälkikäteen on jäänyt mieleen, mikä ensimmäisenä tulee mieleen, kun jälkikäteen ajattelee.

Syyskuu 2014, Finlandia: Tottumus. Yhdestoista maraton oli ensimmäinen, jota en jännittänyt. Reitti oli läpeensä tuttu ja maratonin juokseminen oli käynyt tutuksi. Olin kaikista edellisistä maratoneista poiketen suorastaan pitkästynyt.

Lokakuu 2014, Sastamala: Kuvotus. Oksettaa aina, kun ajattelenkin tätä. On normaalia, että maratonin jälkeen on huono olo, on suht normaalia oksentaa maratonin jälkeen, mutta minkään muun maratonin ajatteleminen jälkikäteen ei kuvota minua tällä tavalla. Tämä on ainut juoksemani reitti, jonne en vieläkään olisi valmis lähtemään toista kertaa. Voimakkain tähän liittyvä mielikuvani on oksentaminen paperipussiin autossa ABC:n pihassa, perheeni seuratessa elimistöni tyhjentymistä täysin tyynen rauhallisesti sivusta, ja kun pussi oli täynnä, he kysyivät vain, että ootko jo valmis, nyt mennään syömään.

Joulukuu 2014, Itsenäisyysmaraton: Mielenkiintoinen. Oli kiinnostavaa kokea ensimmäinen talvimaraton. Oli kiinnostavaa, kuinka nopeasti jalat aina juostessa lämpenivät, kun oli astunut jäiseen vesilätäkköön, ei tullut kylmä. Oli ihmeellistä, miten paljon helpommalta maraton tuntui, kun ei tarvinnutkaan juosta yhtä tai kahta pitkää lenkkiä, vaan vain kahdeksan viiden kilsan kierrosta.

Tammikuu 2015, Uusikaupunki: Kiva. Tästä ei ole äärimmäisten tunteiden mielikuvia, mutta tästä tykkäsin. Oli kivaa juosta sisällä, sääolosuhteista tai liikenteestä välittämättä. Oli kivaa juosta lyhyttä kierrosta, joita oli kuitenkin vain 42. Oli kivaa, että ei ollut kylmä eikä kuuma. Tykkäsin reissusta Uuteenkaupunkiin, juostiin rauhallista tahtia, kaikki meni hyvin.

Elokuu 2015, Raatteen tie: Paras. Elämäni paras juoksukokemus, juoksun kannalta, niin maratoneilta kuin muualtakin. Pääsin aivan ihmeelliseen juoksufiilikseen ja reitti oli upea ja jalkapohjia hellivä.

Marraskuu 2015, Ateena: Tarunomainen. Sellainen, jota ei voi käsittää. Joka ei vain mahdu päähän. Muistan kirkkaimmin sen hetken, jona juoksin kohti maalia, ihmiset kannustivat ympärillä, aurinko paistoi kirkkaasti ja ajattelin, että jumalauta, olen maisteri ja olen Ateenassa, olen juossut maratonin historiallista reittiä, en voi ymmärtää tätä. Yhä vieläkin katsoessani kuvia Ateenasta vallitseva ajatukseni on, että voiko toi olla totta, olenko muka oikeasti ollut tuolla.

Helmikuu 2016, Pirkkahalli: Pokaali. Juoksu meni ennätyksellisen hyvin, mutta sekin jäi sen varjoon, että sain elämäni ensimmäisen pokaalin, ensimmäistä kertaa sain kilpailun ensimmäisen palkinnon. En ikinä unohda sitä korokkeelle nousemista.

Heinäkuu 2016, Varpaisjärvi: Kauneus. Mulla oli haave, että haluaisin juosta maratonin yöllä. Tiesin, että yömaratoneja järjestetään kesäisin. Ajattelin, että puitteet ovat kauneimmat mahdolliset, taianomainen juoksukokemus Suomen kesäyössä, jossa puut humisevat hiljaa leppeässä tuulessa, käki kukkuu jossain kaukana, sininen hämärä laskeutuu. Valmistauduin karumpaan todellisuuteen, kuten synkkään kaatosade-ukkosmyrsky-yöhön ja vähintään painajaismaisiin hyttysparviin. Juoksu osoittautui kuitenkin juuri niin kauniiksi kuin mielikuvissani ajattelin.

Syyskuu 2016, Espoo: Meri. Lähdin tälle reitille meren vuoksi, ja meri siellä todellakin oli. Mitään muuta ei oikein ollut, mutta meri oli. Meri oli kaunis. Merimaisemasta pisteet. Muuten ei sanottavaa.

Joulukuu 2016, Itsenäisyysmaraton: Ihmetys. Tästä nyt ei ole niin kovin kauaa, mutta revinpä silti jälkivaikutelman. Ihmettelin paljon asioita, kuten sitä, miten tuollaisella pakkasella voi selvitä maratonista. Voiko lenkkareihin laittaa villasukat, vai miten jalat saisi pysymään edes vähän vähemmän kalikkoina? Oliko urheilujuomaa pakko lämmittää? Miten järjestäjät tarkenivat ja jaksoivat vielä olla niin kannustavia? Miksi pesuhuonetta ei lämmitetty? Miksi maalissa ei ollut tarjolla mitään, ei edes proteiinipatukkaa? Miten ihmeessä minä sain pokaalin? Oliko tämä todellakin kahdeskymmenes?

Tästä lähdetään kolmannelle kymmenelle.