Viikko 41: Huumorin kukka

 Viikolla 41 tein tietoisen päätöksen etsiä jokaisesta päivästä jotain, jolle nauraa. 

Tein sen siksi, että naurun aiheita ei tuntunut olevan, ellei niitä tietoisesti etsi. 

Tarjoilen kyseisen viikon naurun aiheet tässä blogipostauksessa. 

Maanantai

Maajussille morsian -ohjelma, taattu maanantai-iltojen ilo jo vuosien ajan. En naura siinä esiintyville ihmisille pahantahtoisesti. Joidenkin ihmisten murre ja se, kuinka tosissaan jotkut ovat, tuottaa hauskuutta ohjelman katsojan arkeen. 

Tiistai

Otin joku aika sitten käyttöön uuden puhelimen. Sen äänisäädöt eivät vielä ole ihan täysin kohdillaan. Esimerkiksi herätyskellon äänenvoimakuutta täytyi säätää, sillä ensimmäisenä aamuna uuden puhelimen herätyskellon soidessa kaikki olivat sydänkohtauksen partaalla. Ääniä säädellessäni huomasin, että herätyskellon ääneksi oli mahdollista saada tietyn artistin kappaleiden Spotify-lista. Valitsin vastaisuuden herätysääneksemme Leevi and the Leavingisin. Listan ensimmäinen kappale oli "Sunnuntaiksi San Fransiscoon". Kappaleen alun kuuleminen ensimmäisenä aamulla toi hauskan alun päivälle. 

Keskiviikko

Ilmeisesti televisio on arjen harvoja hauskuuttajia. Keskiviikkona telkkarista tuli "Duudsonit tuli taloon". Tällä kertaa Duudsonit menivät pistämään järjestykseen sellaisen perheen asioita, joiden ongelmana oli, että lähes aikuiset lapset eivät osallistuneet lainkaan kotitöihin. Teini-ikäinen poika sanoi telkkarissa, että oikeastaan häntä itseäänkin hävettää, kun hän ei saa laitettua omia likaisia astioitaan tiskikoneeseen. 

Torstai

Koirani ja minun vakiolenkkini varrelle sijoittuu suora, jossa opettajat luotsaavat mopokoululaisia. Kävelemme jalkakäytävällä ja ihmiset ajavat mopolla viereisellä tiellä ja opettajat antavat heille ohjeita. Tämä on koirani mielestä verrattoman mielenkiintoista. Joka kerta, kun mopokoululaiset sattuvat kohdalle, se jää pitkäksi aikaa tuijottamaan. Mietin, ottavatko mopokoululaiset tai opettaja yhtään paineita ylimääräisestä yleisöstä. 

Perjantai

Työkaveri soitti paniikissa ja pyysi apua ongelmaan. Kerrankin ongelma oli helposti ratkaistavissa ja oikeastaan aika hauska. Joskus työssäkin tulee hauskoja tilanteita. 

Lauantai

Tällä viikolla alkoi Estonia-onnettomuudesta kertova, tositapahtumiin perustuva televisiosarja. Koska olen aina ollut omituisen kiinnostunut kaikesta Estoniaan liittyvästä, minun oli tietysti pakko saada alkaa seurata sitä. Ensimmäisen jakson katsottuani halusin katsoa uudestaan MTV3-kanavalla esitetyn "Missä olit kun" -sarjan Estonia-jakson, jossa kerrataan onnettomuuden aikaan esitettyjä uutispätkiä. Yhdessä uutispätkässä Estonian miehistöön kuuluneet ihmiset sanovat, että kun vettä alkoi tulvia kannelle, ei auttanut, vaikka he kuinka pumppasivat ja pumppasivat. 

Tässä asiassa ei ole mitään hauskaa, mutta aloin silti nauraa, koska verkkokalvolleni piirtyi kuva tilanteesta, jossa vettä tulvii uppoavaan laivaan, ja jotkut yrittävät pelastaa tilannetta pumppaamalla polkupyöräpumpun kokoisella pumpulla. 

Ehkä nauroin myös siksi, että onnettomuus on niin kauhea. Se on mielestäni kauhein onnettomuus, mihin olen tutustunut. Ehkä siihen ei voi syventyä löytämättä välillä jotain, mikä naurattaa edes vähän. 

Sunnuntai

Viikon viimeisenä päivänä naurun aiheet viimeistään loppuivat ja niitä oli pakko hakemalla hakea. Taattu keino on pistää Youtubesta pyörimään vanhan Hynttyyt yhteen -sarjan klippejä. Kyseessä on koominen sarja, jossa Eija Vilpas ja Hannele Lauri ovat keskeisissä rooleissa, ja pelkästään Eija Vilppaan karjalan murteen kuunteleminen naurattaa. Varmaan, koska kuten jo edellä totesin, mikäs sen hauskempaa kuin murretta puhuva ihminen. 

Viime aikoina minua on erityisesti puhutellut klippi, jossa Vappu (Eija Vilpas) ja Aarne (Aake Kalliala) ovat menneet kihloihin ja Aarnen äiti tulee kihlajaiskahvien merkeissä ensimmäistä kertaa Vapun kotiin. Ensimmäiseksi ovesta tullessaan Aarnen äiti lausuu jotain kohteliasta Vapun asunnon avaruudesta. 

Vappu toteaa siihen: "Nii, sie vissii aattelit, et mikä mörskä lienee, nuotio keskellä lattiaa."

Sinä olet ihminen, muistatko?

Sen kunniaksi, että on siirrytty kuoleman kuukaudesta (maaliskuu) syntymäkuukauteeni, tarjoilen jälleen palasia menneeltä viikolta. Ei enää joka päivältä, eikä enää samalla positiivisuusperiaatteella, mutta jotakin kuitenkin.

Mietin pitkään, mitä jännittävää voisin toteuttaa huhtikuussa, kun maaliskuussa oli tuo kalenteri-idea.
Mietin, mikä olisi minulle tärkeää, mikä voisi kenties antaa jollekulle muullekin jotakin, ja mikä voisi olla laajemmassa mittakaavassa merkittävää.
Päädyin siihen, että jokaisen huhtikuun postauksen lopussa on lainaus, sitaatti, tekstipätkä, jokin, mitä olen joskus lukenut, ja joka on koskettanut minua erityisesti syystä tai toisesta. Lyhyt, joskus pidempi, kuitenkin toivottavasti aina suht luettavan mittainen. Jokin, mikä tiivistää mennyttä viikkoa ja minkä haluan tuoda esiin, koska se on joskus jollakin tavalla koskettanut minua.

Kuten kaikki varmaan tietävät, kirjojen lukeminen on aina ollut rakkain harrastukseni. Sen lisäksi, että lukeminen on yleisesti nautinnollista, siitä saa usein jotain itselleen, jotain elämää suurempaa. Oppii jotain, oivaltaa jotain, alkaa ajatella jotain, liikuttuu, tulee kosketetuksi, ravistelluksi, havahdutetuksi.

Ehkä joskus lukioaikana aloin kirjoitella tällaisia kirjojen kohtia ylös. Usein se on vaikeaa, koska joistakin kirjoista tekisi mieli kopioida valtaosa tekstistä, jos sille tielle lähtisi. Ylös kirjoittelu on ollut vuosien mittaan satunnaista ja pitkälti viitseliäisyydestäni kiinni. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut, että jonkin ajan kuluttua joskus ylös kirjoitettujen kohtien lukeminen, vaikka useiden peräjälkeen, on yllättävän nautinnollista. Ne muistuttavat mieleen, mitä olen jostakin lukemastani joskus ajatellut, millainen elämäntilanteeni on lukuhetkellä ollut, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja sillä kenties on nykyhetkeen ja niin edelleen.

Siispä tästä lähtien aina postauksen lopuksi myös te blogini lukijat pääsette nauttimaan kirjallisuuden lukuisista iloista.

Sitten asiaan, eli tähän viikkoon. Lyhyesti, koska alkujaarrittelut paisuivat niin helkkaristi.

Huono omatunto oli viikon sana.
Ensimmäinen huonon omantunnon puuska liittyi siihen, että kävin suuhygienistillä poistattamassa hammaskiveä. Aivan, hampaitani kehuttiin helmikuussa vuolaasti, mutta yksi vika niissä oli: hammaskiveä löytyi niin paljon, että sitä kehotettiin poistattamaan.
Ei siinä mitään, en mä hammaslääkäriä pelkää.
Ensimmäisen kerran koin huonoa omaatuntoa odotushuoneessa. Tulin etuajassa paikalle, istuin odottamaan ja satuin kuulemaan, miten vastapäätä istuva mummo sanoi vieressään olevalle papalle, että "puoli tuntia ollaan nyt tässä ooteltu". Itse olin etuajassa ja päättelin tuosta sananparresta, että täällä joutuu ilmeisesti odottamaan. Kaivoin siis puhelimen ja kalenterin esiin ja rupesin hoitamaan kaikkia juoksevia asioita.
Minut huudettiin sisään viisi minuuttia etuajassa, kalenteri ja paperit olivat sylissäni levällään ja puhelin kädessä, vaivalloisesti kompuroin pystyyn ja yritin livahtaa niiden mummon ja papan ohi herättämättä yhtään enempää huomiota kuin jo se papereiden ja kalenterin kiivas niputtaminen laukkuun valitettavasti herätti.

Seuraavaksi makasin hammaslääkärin tuolissa, hygienisti raaputti hampaitani ja ajatus lipui mieleeni, en todellakaan tiedä, mistä se tuli.
Hirveän huono omatunto siitä, että olen antanut hammaskiven pesiytyä hampaisiini. Mun olisi pitänyt jotenkin estää se. En halua olla tällä tavalla terveydenhuollolle vaivaksi. En halua, että minusta on yhtään kellekään yhtään mitään vaivaa. Ei kellekään yksittäiselle ihmiselle, joka nyt joutuu hampaitani huoltamaan. Ei yhteisölle, niille, jotka nyt kenties joutuvat odottamaan tuolla, kun minä makaan tässä. Ei yhteiskunnalle, jonka koneistoa rasitan. En haluaisi, että minusta olisi yh-tään mitään vaivaa kellekään.

Yritin muistuttaa itselleni kuten sekä helmikuinen hammaslääkäri että suuhygienisti nyt toivat ilmi, että hampaani olivat tosi hyvässä kunnossa, olen hoitanut niitä juuri niin kuin pitää.
Ihmettelin, miksi ajattelen, että olen vaivaksi suuhygienistille, joka hoitaa vain työtään ja saa siitä palkkaa.
Silti, jostain se ajatus tuli, tässäkin hetkessä: minun olisi pitänyt pystyä niin paljon parempaan, jotta tähän tilanteeseen ei olisi ajauduttu.

Seuraava helvetillinen huonon omantunnon aalto velloi ympärilläni koko keskiviikkoillan sen jälkeen, kun olin ensin kohdellut eettisesti väärin kuntavaaliehdokasta ja sen jälkeen tuntematonta koiraa.

Kävelin aurinkoisena keskiviikkoiltapäivänä ihmisten täyttämällä kävelykadulla. Yhtäkkiä joku kuntavaaliehdokas työnsi eteeni Fazerin Sinisiä suklaakonvehteja sisältävän laatikon ja kajautti "ota siitä!" -kehotuksen. Ojensin käteni ja otin, puoliksi ihan vain refleksinomaisesti, puoliksi ainaisen suklaanhimoni vuoksi. Vasta sen jälkeen kyseinen ehdokas kysyi, olenko jo äänestänyt. Vastasin, kuten asia on, että olen. "Hyvä!" hän vastasi siihen ja jäi sitten jo taakseni, koska jatkoin matkaa. Koko illan ajattelin, että minun olisi pitänyt sanoa äänestäneeni, ennen kuin otin suklaakarkin. Olkoonkin, että otin sen puoliksi refleksinä ja toisaalta hänhän niitä tarjosi ilman mitään vastinetta, mutta silti.
Päivän päätteeksi kävelin kotiin päin yhden kahvila-baarin ohi, ja kuulin siinä ohi mennessäni koiran surkeaa vinkunaa. Käännyin katsomaan ja näin baarin ulkopuolella narun päässä istuvan, säälittävästi tassujaan nostelevan ja itkevän koiran.
Koko illan minua vaivasi se, olisiko pitänyt tehdä jotakin ja mitä olisin voinut tehdä.
On hyvin mahdollista, että se oli siinä vain vähän aikaa, mutta on myös valitettavan mahdollista, että joku itsekäs paska oli jättänyt sen siihen pitkäksi aikaa.
Mitä olisin voinut tehdä? Jotain olisi pitänyt. 

Viikon paras päivä oli tälläkin viikolla maanantai.
Tavoilleni ominaisesti paletti ei oikein pysynyt kasassa, kun matkustin viikonloppuna kahden eri paikan välillä. Ehjät urheilutrikoot jäivät väärään paikkaan, eivätkä ne siis maanantaina olleet saatavilla, kun olisin tarvinnut niitä yliopistoliikunnan tunnille.
Omistan kahdet urheilutrikoot, toiset ehjät, ja toiset sellaiset, joissa on polvessa reikä. Viimeksi mainittuja käytän juoksulenkeillä, sillä kompuroin aina toisinaan juostessani, ja aina kompastuessani isken polveni maahan ja rikon juoksuhousut polven kohdalta. Niinpä siis käytän (muualla kuin julkisissa tapahtumissa) juostessani valmiiksi reikäisiä juoksutrikoita, sillä niiden rikkoutumista ei tarvi stressata, ja eihän nyt yksi polven reikä mitään haittaa.

Oli vähän siinä ja siinä, kehtaanko mennä yliopiston ryhmäliikuntatunnille ne jalassani.
Tilanne oli kuitenkin maanantaina se, että piti joko kestää polven reiän tuottama häpeä tai jättää menemättä liikuntatunnille. Ei auttanut itku markkinoilla.
En miettinyt kovin kauaa valitessani tunnille menemisen vaihtoehdon.

Kompensoin pukeutumalla uusimpaan ja hienoimpaan urheilupaitaani, oikeammin sanottuna sellaiseen tunikamalliseen. Ai jumalauta, että se näytti päälläni hyvältä. Hain tunnille mukaan vaadittavat voimatangon ja siihen painavat painot ja menin odottamaan tunnin alkua salin oven eteen, sellaisten portaiden yläpäähän, joiden päässä sali on. Ympärilläni oli jostain syystä yllättävän harvalukuinen joukko muita samalle tunnille aikovia.

Nojailin siinä coolisti pumppitankoon, kun eräs jo kenties aiemminkin blogissani mainituksi tullut miespuolinen henkilö käveli ohi.
Meillä oli elokuvallinen katsekontakti. Pystyin lähes kuulemaan eeppisen taustamusiikin. Ensimmäisen kerran elämässäni katsoin häntä ylhäältä alaspäin.

Hän heilutti minulle tervehdykseksi. Ei mitenkään hillitysti tai etenkään millään hoviheilutuksenomaisella sormien tai ranteiden liikkeellä. Hän heilutti koko käsivarrellaan, kuin joku liikenteenohjaaja. Heilutusliike ei jäänyt huomamatta keneltäkään metrien säteellä olevalta.
Heilutin takaisin.
Mielestäni se oli hauska, vaikkakin nopea ja sanaton välikohtaus.
Vaikutti siltä, että se oli joidenkin vieressä olevienkin mielestä hauskaa.

Ajattelin, että elämäni on naurettavaa ja säälittävää, kun tulen iloiseksi tuollaisesta.
Mutta toisaalta, kuka määrittää ja mittaa sitä, mistä ihminen saa iloita ja kuinka paljon, ja mistä ei?

Etenkin, kun maailmassa tapahtuu sellaista, mitä tämän viikon lopulla tapahtui Tukholmassa ja sitä ennen Syyriassa. Ja kun sen lisäksi tietää, että kyse ei ole mistään uudesta eikä vanhasta, ei yksittäisestä eikä ihmeellisestä. Pahuus on kaikkialla. Pahuutta on joka paikassa. Sitä ei ole mahdollista paeta. Kukaan ei säästy siltä.
Haluan ajatella, että sellaisten asioiden vastineeksi tarvitaan mahdollisimman paljon ilonaiheita. Ainoa keino taistella vastaan on osata nyhtää ilonaiheensa mahdollisimman vähästä. Mitä enemmän osaa iloita mitä vähemmästä, sitä enemmän on voitolla kaikkea pahaa vastaan.

Viikon lopulla kuuntelin musiikkia samalla kun kirjoitin, ja taianomaisesti sormeni näppiksellä sattuivat pysähtymään niin, että yhden jo vanhan biisin sanat tarttuivat korviin ja sitä myöten mieleen.
"Sinä olet ihminen, muistatko?"

Siihenhän tämä kaikki oikeastaan tiivistyy. Siinä on selitys, siinä on tarpeeksi.  

Lopuksi pahuuden teemaan liittyen ote Iida Rauman romaanista Katoamisten kirja, jonka luin syyskuussa 2012. Tässä lyhyessä ja ytimekkäässä tekstipätkässä teoksen minäkertoja muistelee isäänsä, joka kerrontahetkellä on ollut kauan kadoksissa.

”Muistan, miten joskus pakkolomalla isä totesi, että hänestä on naurettavaa, miten masennusta ja paniikkikohtauksia pidetään sairauksina, vaikka ne ovat täysin järjellinen reaktio epäoikeudenmukaiseen ja pelottavaan maailmaan. Hullumpaa olisi olla masentumatta ja jähmettymättä kauhusta.”  

 

Rauhaa

Tällä viikolla toteutin taas yhden haveen. Toisin sanoen asian, joka on maininnanarvoinen blogin kannalta. Postauksen paikka siis.

Lapsesta lähtien olen ihan hirveästi halunnut lomalle kylpylähotelliin. Suomeen tai ihan minne vaan, mutta hotelliin, jossa on kylpylä.
Uinti on nimittäin aina ollut yksi suosikkiasioistani, ja jostain syystä nimenomaan halliuinti. Tykkään kloorin hajusta, siitä huolimatta, että se aiheuttaa mulle päänsärkyä. (Tiedän jo, että en ole ihan järkevä ihminen.) Tykkään mahdollisuudesta päästä tavallisten altaiden lisäksi porealtaaseen, kylmäaltaaseen, kuuma-altaaseen, vesiliukumäkiin, hierontasuihkujen alle, koskialtaisiin, aaltoihin, mitä kaikkia näitä nyt missäkin on. Tykkään tietynlaisesta steriiliydestä, siitä, että vesi ei ole liian kylmää, että siellä ei ole liejuisia vesikasveja, iilimatoja tai muita epäilyttäviä eläväisiä tai pimeyttä tai mutapohjaa tai kivikkoa, että syvyys on hallittavissa ja että sauna on lähellä, turvallisen puhtaan kaakelimatkan päässä. Aikuisena olen nauttinut siitä, että uintimatka on selkeästi mitattavissa ja kelloa voi koko ajan vahdata seinältä.

Ylipäätään, uimahallit ovat aina olleet minulle mieluisia paikkoja. Ehkä ihan vain siksi, että kasvoin lammen rannalla, kahden järven välissä. Luonnonvesi oli ihan liian jokapäiväinen asia. Uimahallissa oli jotain hohtoa.

En voinut lapsena edes kuvitella mitään niin hienoa, kuin loma kylpylähotellissa. Että saisi uida hallitilassa ihan mielin määrin, ja sen lisäksi vielä lekotella lomailemassa.

Kylpyläloma oli kuitenkin lapsuudessani poissuljettu vaihtoehto, koska kukaan muu perheestämme ei ollenkaan ymmärtänyt sen hienoutta. Eihän siellä silmälaseja tarvitseva ihminen edes näe mitään. Ja luonnonvedet ovat niitä oikeita vesiä, niitä ensisijaisia vaihtoehtoja, halli on talvea varten ja niille, jotka eivät pääse mihinkään todellisten vetten ääreen.

Aikuisena olen yrittänyt vaivihkaa ehdotella paria yhteistä lomaa suunnitellessa joillekin ystäville, että "miten ois kylpylä", mutta vastaanotto on ollut yhtä ehdoton. Kylpylät on ällöttäviä, ei missään nimessä voi sellaiseen mennä ihminen.
Olen hiljaa haudannut unelman, jättänyt sen pois, en ole enää muistellut sitä. Ei ole tullut yksin lähdettyä, eikä ole ollut ketään, jonka kanssa lähteä.

Viime vuoden puolella, loppuvuodesta mulle tarjottiin mahdollisuutta lähteä lomalle kylpylähotelliin. Saisin vapaat kylpylän- ja kuntosalinkäyttömahdollisuudet. Saisin ohjattua ohjelmaa, kuten erilaisia jumppia ja terveys- ja ravintotietoiskuja. Saisin kaksi lämmintä ruokaa ja aamupalan joka päivä. En joutuisi itse maksamaan mitään. Hotellissa olisi mahdollisuus myös omalla kustannuksella kaikenlaisiin hoitoihin, jalka- ja kasvohoitoihin ynnä muihin.
Ehto olisi se, että olisin siellä näkövammaisen isoäitini seuralaisena. Hän on fyysisesti sen verran hyvässä kunnossa, että ei tarvitse varsinaista avustajaa, mutta seuralaisen hän saa ottaa, näkövammaisille tarjottavalle lomalle. Majoittuisin hänen kanssaan samaan huoneeseen, osallistuisin ohjelmiin hänen kanssaan.

Kauniisti sanottuna, tilanne oli aika tavalla fifty-fifty. Painot molemmissa vaakakupeissa olivat täysin tasan, lähtöön asti.
Toisin sanoen, välit mummoni kanssa eivät ole viimeiseen kymmeneen vuoteen olleet erityisen lämpimät.

Päädyin lähtemään, koska a) ainutlaatuinen mahdollisuus toteuttaa kauan kytenyt haave ja b) tilaisuuksia yhdessäoloon mummon kanssa tuskin on enää paljon. Oli se yhdessäolo sitten millaista hyvänsä, en halua katua kaikkea sitten, kun mahdollisuutta ei enää ole.

Lähtöön, viimeiseen hetkeen asti epäilytti ja ahdisti.
Tiesin etukäteen, millaiset puitteet siellä vallitsisivat. Näin jälkikäteen totean osuneeni oikeaan. Eli; hvinä hetkinä tunsi olevansa keskellä komediallista farssia. Vähemmän hyvinä hetkinä teki mieli huutaa, paiskoa tavaroita ja kiitää ensimmäisellä kulkuvälineellä mahdollisimman kauas. Tässä järjestyksessä. Viiteen päivään mahtui muutama täydellinen hetki, joina ajattelin, että onneksi tulin, onneksi kuitenkin, kaikesta huolimatta.

Koska en halua tästä postauksesta ylimaallisen pitkää jaaritusta, yritän pilkkoa kokemuksen jonkinlaisiin paloihin.

Pala 1: Työnteko. Loppuvuodesta, ensimmäisestä lähtöpäätöksestä lähtien oli epävarmaa, pääsemmekö sittenkään lähtemään. Mummon terveys reistaili, ja minulle oli täysin epäselvää, missä olen milloinkin. Kuin ihmeen kaupalla juuri tähän väliin, moninaisten kiireiden keskelle kuitenkin järjestyi neljä ja puoli päivää, jotka eivät vaatineet ehdotonta läsnäolopakkoa missään. Töitä oli tehtävänä, mutta ne eivät olleet paikkasidonnaisia. Otin siis tietokoneen mukaani. Meille kehittyi kaikkien odotusteni vastaisesti mummoni kanssa hämmästyttävän toimiva yhteinen koodi: päivällä jokaisella puolen tunnin mittaisella tauolla ja illalla parin-kolmen tunnin ajan minä kaivoin tietokoneen esiin ja mummo kaivoi äänikirjojensa kuulokkeet esiin. Olimme yhdessä hiljaa. Työni, jonka edistymisestä olin etukäteen ollut lievästi sanoen huolissani, edistyi todennäköisesti paremmin kuin se olisi edistynyt normaaliympäristössä työpöytien äärellä. Sain sopivasti tauotetun työpäivän, päiväjumpat, valmiiksi laitetut ruoat ja iltauinnin saunalla höystettynä. Sain täydellisen hiljaisuuden päivän yhteisten ohjelmanumeroiden komediallisen farssihulluuden vastapainoksi, mikä oli käsittämätöntä ja upeaa.

Pala 2.: Hulluus. Mummoni on persoonallinen. Läheskään aina en haluaisi myöntää häntä lähisukulaisekseni. Melkein pahinta on fyysisen kunnon täydellinen säilyvyys: mummo saa kaiken hulluutensa toteutettua, koska hänellä ei ole minkäänlaisia liikunnan rajoitteita, hän on joiltakin osin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin minä.

Eikä siinä vielä kaikki. Koko porukka koostui pääosin vanhoista ihmisistä. Tein sen havainnon, että vanhoissa ihmisissä ja päiväkoti-ikäisissä lapsissa ei ole mitään muuta eroa, kuin että vanhukset ovat aikuisen koossa ja heidän fyysinen toimintakykynsä on usein vähän heikompi. Olen aina kunnioittanut heitä, joiden kärsivällisyys riittää työskentelyyn pikkulasten ja lasten kaltaisten kanssa. Oma kärsivällisyyteni ei siihen riitä, lähimainkaan. Onneksi tuollakin oli töissä ohjelmanvetäjiä, jotka selvästi tiesivät, mitä tekivät ja miten.

Kaikella hulluudella oli kuitenkin kiistattomat positiiviset puolensa.
Ensinnäkin sai nauraa. Paras hetki oli, kun joku siivooja luuli minuakin näkövammaiseksi ja alkoi huudella varoituksia ja opastuksia käytävän toisesta päästä yhtenä aamuna. En ihmettele sitä yhtään, sillä törmäilen ja haahuilen aina miten sattuu. Edellä esiin tullut yliolkainen suhtautumiseni on siis täysin turhaa, en juuri erottunut porukasta.
Toisekseen, sai kerran elämässä tuntea itsensä päteväksi. Normaalien ihmisten joukossa minä olen aina se törmäilijä-haahuilija. Tuolla olin järkevä opastaja, joka kuitenkin aina vähän paremmin tiesi, minne ollaan menossa seuraavaksi ja miksi.
Kolmanneksi, mielestäni se oli loistava elämän tarjoama opetustilanne. Koskaan ei ole liiaksi tilaisuuksia opetella kärsivällisyyttä, pitkäpinnaisuutta, empaattisuutta, huomioonottavaisuutta, vaikeiden tunteiden sietämistä ja hyvän näkemistä asioissa ja ihmisissä.
Neljänneksi, tiedän, että minun on aivan turha irvailla ketään. Tuo on se piste, jonne me kaikki olemme matkalla. Kaikkia meitä se odottaa, kaikki me olemme päivä päivältä lähempänä sitä. He ovat siellä vain hiukan ennen minua, muuten he eivät ole yhtään vähempää ihmisarvoisia.

Pala 3. Vesiliukumäki. Toisena iltana menin kokeilemaan vesiliukumäkeä ensimmäistä kertaa vuosiin. Pelotti, kun syöksyin pimeään putkeen. Lopputulos, putkesta ulos putkahtaminen oli ihan tylsä, vauhti ei kiihtynyt lopulta sitten kuitenkaan nimekikään, eihän siinä mitään jännää ollut. En mennyt toista kertaa. Halusin säilyttää muiston siitä jännittävästä pelon häivähdyksestä, joka seurasi sen ymmärtämisestä, että ei helvetti olen pimeässä putkessa matkalla veteen, enkä ole enää lapsi, miten tässä käy.

Pala 3. Unelma. Se oli juuri sitä, mitä olin aina toivonut, mistä olin haaveillut. Yleensähän kaikki osoittautuu aina pettymykseksi latautuneiden odotusten jälkeen, ja varsinkaan näissä puitteissa en odottanut oikeastaan mitään. Se kuitenkin oli juuri sitä, mitä olin aina halunnut.
Aina aamun ensi tekona, herätyskellon soitua, vetäisin kylpytakin päälle ja kömmin huoneesta kylpylän puolelle vesijumppaan. Iltaisin työn tiettyyn pisteeseen asti saatettuani suljin koneen, vaihdoin vaatteet kylpytakkiin ja kävelin taas vain muutaman askeleen matkan huoneesta kylpylän puolelle. Uin iltalenkin kuntoaltaassa, nautiskelin vuoron perään kaikki pore-kylmä-kuuma-koski-hieronta-altaat ja menin sitten kaikessa rauhassa saunaan. Ajattelin, että tämän parempaa ei voi olla. Mummo ei useimmiten halunnut tulla enää iltauinnille, ja vaikka joskus tulikin, halusi mennä omia teitään. Iltaisin vajan tunnin ajan olin kerta kaikkiaan irti, irti jokaisesta elämän velvoitteesta. Ei kerta kaikkiaan ole mitään parempaa, kun istua henkisesti rankan päivän ja uintiurakan päätteeksi saunan hiljaisuudessa, usein yksin tai korkeintaan yhtä kanssaihmistä vastapäätä.

Pala 4. Täydellisyys. Annan nyt esimerkin yhdestä sellaisesta täydellisestä hetkestä, jollaisia mainitsin olleen seassa muitakin.
Toisena iltana, ensimmäisellä yksinäisellä uintikerrallani huomasin yhtäkkiä altaassa ollessani, kuinka kaksi ihmistä putkahti altaaseen jostakin, seinän läpi, tuosta noin vain.
Menin lähemmäs sitä seinää ja huomasin, että siinä olikin sellainen oven tapainen, josta pääsi menemään läpi.
Oven takaa paljastui tunneli, johon suhtauduin vähintäänkin epäilevästi. Minulla on lievä ahtaanpaikankammo, enkä tykkää yhtään mistään maan alla olemisesta, en edes ajatuksena. Koska takana kuitenkin oli äärimmäisellä tavalla hermoja kiristänyt päivä, suhtauduin tunneliin melko välinpitämättömästi. Uin vain sinne minne virta vei.
Päädyin ulkoaltaaseen. Olin tiennyt, että ulkona on allas, jonka vesi on 32 astetta lämmintä, mutta olin kuvitellut, että sinne pääsee vain ulkokautta. Olin ollut väärässä, sinne tultiin sisäaltaasta tunnelia pitkin.

Altaassa ei ollut ketään, siellä ei monena iltana ollut ketään muuta minun lisäkseni.
Siitä tuli paikka, jonne pääsemistä opin päivisin odottamaan.
Olin siellä, istuin altaan reunassa vedenalaisella penkillä, katselin talvista maisemaa ja vain olin, tiesin, että tämän enempää ihminen ei tarvitse. Hiljaisuus, jossa lumisade putoili veteen, höyry nousi, ympäröivät puut humisivat. Niitä hetkiä, joina maailma on yksiselitteisen kaunis.

Pala 5. Ruoka. Ruoka oli hyvää. En oikein pysty syömään aamuisin, mutta onneksi aamupalalla oli aina jotakin, mikä meni alas. Karjalanpiirakka, croissant tai vähintään jotain pientä makeaa. Kahvia sai mielin määrin, ja musta kahvi on periaatteessa ainut, mitä elimistöni aamuisin vaatii. Lounas ja päivällinen olivat täydellisen hyviä ja vaihtoehtoja oli aina muutama, niin että sai valita tai ottaa vaikka kaikkea vuorotellen.
Ainoa huono puoli oli, että lounaan ja päivällisen jälkeen ei saanut mitään hyvää. Jälkiruoaksi oli viimeistä iltaani lukuunottamatta joka kerta jotain marjahyytelöä-kiisseliä-rahkaa, joko sellaisia, joista en pidä yhtään tai jotka ovat vain semihyviä.
Viimeisenä iltanani siellä jälkiruoaksi tarjoiltiin kuitenkin suklaakakkua, ei enempää eikä vähempää kuin sitä parasta mahdollista. En ymmärrä, miten niin kävikin, sillä muille se oli vasta toisiksi viimeinen ilta, ei sen olisi pitänyt olla mikään poikkeuksellisen juhlan paikka.

Suklaanhimoni oli kaikkien paastopäivien edestä järjetön, sillä eihän mulla ollut edes mitään omia eväitä lomalla, johon sisältyi ruokatarjoilu. 

Voitte vain arvata, millaisella nopeudella ahdoin pääruoan naamaan ja ryntäsin kakkuvadille. Kakku oli leikattu siististi paloihin niin, että jokaiselle oli yksi pala. Pelkäsin koko pääruoan ajan, että palat loppuisivat, että joku ahmisi useamman palan kuin itselle kuuluu, tai että keittiöllä olisi sattunut laskuvirhe.

Kakkua oli kuitenkin melkein koko tarjottimellinen jäljellä, kun hain oman palani.
Lusikoin sen kiivaassa tahdissa, ja se oli n-i-i-n hyvää. 
Tiedostin sen olevan ihan tavallista kaupasta ostettavaa kakkua, mutta niiden päivien jälkeen, joina en ollut saanut yhtään mitään makeita herkkujani, en edes yhtä pientä suklaapalaa, se maistui aivan liian hyvältä, ja loppui aivan liian äkkiä.
Palan hotkittuani istuin keskellä salia, jossa melkein kaikki muut vielä nauttivat pääruokaansa, ja kärvistelin siinä ajatuksessa, että muille se kakkuelämys on vasta edessä, salin takaseinällä silmiini oikein ilkkuvasti loisti edelleen täysi tarjottimellinen kakkupaloja, enkä silti saisi hakea lisää.

Kehuin kakkua siinä ajatusteni virrassa ääneen, ja mummo, joka ei välitä makeasta, sai päähänsä, että hänenpä pitää myös hakea itselleen palanen.
Sanoin, että haluaisin hakea lisää, mutta niitä ei varmaan ole kuin yksi pala per ihminen.
Mummo sai oivalluksen, joka todisti minulle, että paljon järjestä on kuitenkin vielä tallessa kaiken komediallis-farssi-kuoren takana.
Hän haki itselleen palasen, leikkasi siitä naurettavan pienen siivun lusikalla itselleen ja työnsi loput pöydän yli minulle.
Harvinainen, kaunis, täydellinen yhteisyyden hetki, niitä on ollut harvassa sitten lapsuuteni.

Ahmin palasen, joka oli edelleen täydellisen hyvää, mutta synnintuntoni oli kestämätön. Tunsin, miten koko salintäysi syyttäviä silmäpareja porautui minuun. Tunsin, miten jokainen ajatteli, että tuo hirveä ahmatti kiskoo kohta koko tarjottimellisen kakkua, ottaa nyt vanhan isoäitinsä kakkupala. Järjellä tiesin, että tuskin niiden (näkövammaisten) seassa montaa oli, jotka siihen olisivat huomiota kiinnittäneet, mutta kun syyllisyydentuntoni kerran nousee, niin sille ei ole mittaa eikä määrää.

Vastapäätä mummoni, joka on aina pitänyt ruokavaliostaan ja linjoistaan huolen huomattavasti minua tarkemmin, alkoi jälleen kerran saarnata sokerin ja makean vaaroista.
Kanttini kesti, lusikoin kakkupalan numero 2  ja nautin siitä yllättävästi kaikesta tästä huolimatta.

Pala 6.Yhteinen aika. Viimeisenä iltana luovuin itsekkyydestäni ja laitoin tietokoneen pois reippaasti normaalia aiemmin, ihan vain antaakseni mahdollisuuden, no, sille, mitä oli tarjolla. On vaikea sanoa, mikä mummon näkökulma tähän olisi, mutta minä yritin antaa hänelle sen, mitä ajattelin hänen ehkä haluavan. Vapauden puhua niin paljon kuin haluaa ja niistä asioista, mistä hän haluaa, olla hänelle se ihminen, jota hänellä nykyään ei enää ole, se, joka on kiireettömästi läsnä ja esittää kysymyksiä niistä asioista, mitä hän nostaa esiin, kiinnostivat ne henkilökohtaisesti minua tai eivät. Se, mikä yleensä ärsyttää, mitä yleensä ei jaksa, mitä kohtaan normaalielämässä on lapsellisen kärsimätön ja kyllästynyt. Ei ole millään mittapuulla liikaa olla yhden illan ajan sellainen, kaiken sen hyvän jälkeen, mitä olin saanut ja olen saanut, ei silläkään ehdolla, että en osaa sanoa, onko hän siitä iloinen tai kiitollinen. Ei minun tarvitsekaan sitä tietää. Oma vilpitön yritys toisen kohtaamiseen on ainut, mitä ihmisten kesken on tehtävissä.

Tähän on hyvä lopettaa.

Valoa valoa valoa

Tällaisina aikoina, joina kurjan ihmisen mieli on yhtä synkkä kuin maisema ikkunan takana, tarvitaan valonpilkahduksia. Niistä aion nyt koostaa tämän blogipostauksen.

Kuluneena viikonloppuna tapahtui kaksi elämäni mittakaavassa isoa juttua.

1. Pääsin kummilapseni kanssa Linnanmäelle. Niin kauan, kun olen ollut täti, olen odottanut ja toivonut, että minua kysyttäisiin mukaan jonnekin, missä pääsisin huvipuistolaitteisiin epäitsekkäistä syistä. Tuntuuhan se nyt tällaisessa yli parinkympin kunniakkaassa iässä paljon hienommalta uhrautua aikuisseuraksi sitä tarvitsevalle lapselle hurjimpiin laitteisiin, kuin mennä vain ihan itsekseen niihin hurvittelemaan.

Reilu vuosi sitten pääsin yhden veljentytön kanssa tivoliin.
Tänä vuonna kummilapseni alkoi kärttää, että sen pitäisi päästä mun kanssa Linnanmäelle kahdestaan.
Vaikka olin ajatuksesta ihan suht innoissani, niin jotenkin kesä meni niin, että ei tullut tilaisuuksia. Aina jommallakummalla oli jotain.
Luultiin jo, että no tämä jäi nyt ensi kesään. (Hyvä sinänsä, sillä silloin hän vasta pääsisi niihin kunnon laitteisiin, eikä kyllä varmaan silloinkaan, mutta ehkä.) (Tosin siinä tapauksessa hän ei enää tarvitsisi minua sinne epäitsekkääksi aikuisseuraksi, mutta ihan sama.)
Sitten keksittiin Valokarnevaali.

Eilen se toteutui.
Upealla tavalla valaistu Linnamäki, välkkyvät värikkäät puut, pimeässä loistavat ja säihkyvät maailmanpyörät ja viikinkilaivat. Ihan hurjan hienoa. Ja se hattaran ja vohvelin tuoksu.

Enkä minä muistanut, kuinka fiiliksissä voi ihminen olla huvipuistosta.
Ikuinen suosikkini, puinen vuoristorata, nostalginen kummitusjuna, pyörittävä kieputinlaite, jossa ihme kyllä ei tullut huono olo, ja nykyaikaan päivitetty Linnunrata, johon oli minun nuoruuteni jälkeen lisätty 3D-lasit. Vekkula, jossa pääsin kaikki liikkuvat portaat ylös ja liukuvien lattioiden poikki vaikeuksitta ja jossa viimeiseksi sai laskea ison liukumäen, mikä oli ihan parasta.

Kaikkea sellaista voi kutsua adjektiivilla "paras" jo itsessään, saati sitten, että mukana on kummilapsi.
Plus aikuisen itsevarmuus: lapsena mukana oli riemun lisäksi aina ainakin pieni hippunen pelkoa, ellei peräti suoranaista kauhua. Nyt pystyin ihan coolisti pitämään tarvittaessa vain yhdellä kädellä kiinni ja keskittymään kaikkeen iloiseen ja hienoon.

2. Teatteri. Ennen Linnanmäen reissua toinen valtaisa haaveeni toteutui, kun a) pääsin Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle katsomaan Moliéren Luulosairas -näytelmän, ja kun b) näin siellä näyttämöllä ihailemani Minttu Mustakallion (Klikkaa mua!!!! <3 ) livenä.
Olen laskeskellut, että enää pitäisi nähdä Eero Ritala, niin sitten olisin nähnyt livenä kaikki ne kolme, joiden näkemisestä olen haaveillut. Jätän nokkelimpien arvattavaksi, kuka se kolmas Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion lisäksi mahtoi aikanaan olla.

3. Kirjoittaminen silloin, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olen aina ajatellut, että arkisessa elämässä ihan paras asia on lukeminen, sellaisten kirjojen lukeminen, joita ei ole pakko lukea. Tykkäsin myös opiskelukirjojen lukemisesta usein, mutta ihan parasta on lukea vapaa-ajalla. Vasta tällä viikolla muistin kunnolla ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ehkä vuosiin, että on toinenkin yhtä paras, ellei parempikin asia: sellaisten tekstien kirjoittaminen, joita ei ole pakko kirjoittaa.

Asia on unohtunut ehkä siksi, että elämä täyttyy pakollisesta kirjoittamisesta. Opiskelujen takia piti kirjoittaa koko ajan, ja tykkäsin siitäkin usein, mutta en aina. Tällä hetkellä elämääni hallitsee kaksi tekstilajia, joita joudun jatkuvasti pakon edessä kirjoittamaan ja joista kummastakaan en tykkää, vaan olen ihan hajalla niiden takia. Niiden lisäksi elämä täyttyy kaikesta sellaisesta kirjoitettavasta sälästä, jota ei oikeastaan ajattele niinkään pakkopullaksi, mutta joissa silti on jotakin pakollisen, vähintäänkin sovinnaisuuteen pyrkimisen, makua. Tällaisia ovat esim. sähköpostit, kommunikoinnit ihmisten kanssa Facebookissa ja puhelimella, ja jossain määrin tällaisia ovat myös blogikirjoitukset. Kriisini blogin suhteenhan käsittelevät jatkuvasti esim. sellaisia kysymyksiä, kuin "mitä haluan ja voin blogissani kirjoittaa", "kuinka usein haluan kirjoittaa blogiini", "miten kirjoittaa niin, että periaatteessa kuka tahansa voisi sen lukea", "haluanko kirjoittaa sellaisia tekstejä", "haluanko, että periaatteessa kuka tahansa lukee tekstejäni", "haluanko siis kirjoittaa blogia", "pitäisikö blogi lopettaa, miksi, miksi ei, jos ei, niin miten suhtautua näihin edellä mainittuihin kysymyksiin" yms yms. Tuollaiset kysymykset syövät jotakin kirjoittamisen vapauttavuudesta.

Muistin vasta tällä viikolla pitkästä aikaa, kuinka joskus entisaikoina kirjoitin ilokseni, kirjoittamisen riemusta.
Nykyisessä elämässäni olen oikeastaan huomaamatta ajautunut siihen, että kirjoittamisella pitää olla joku merkitys. Ei voi kirjoittaa siksi, että kirjoittaminen on kivaa, ei voi tuhlata kallista aikaa sellaiseen. Kun tarpeeksi kauan pyörittelee tällaista ajatusmallia, vaikka ihan täysin tiedostamattakaan, niin kirjoittaminen estyy väistämättä, sillä se vaatii jonkun kimmokkeen. Jonkunlaisen pienenkin luvan sille, että nyt keskityn kirjoittamaan.

Tällä viikolla olo oli taas ihan paska, ja ajattelin, että en halua enkä jaksa tehdä mitään. Syitä oli monia, mutta kyllä varmaan perustavanlaatuisin syy oli yksi ihminen.
Se oli se kimmoke.
Mieleen juolahti, että jospa yrittäisin kirjoittaa. Eihän se mitään auta eikä tee mitään millekään, mutta jos ei jaksa mitään muutakaan, niin eihän siinä mitään häviä.

Aloin kirjoittaa, kuten aina, ensin kompuroimalla, ja sitten yhtäkkiä tekstin imussa.
Muistin taas, millaista se on.
Abstraktit, mielessä jumittavat asiat muuttuvat tekstiksi, joksikin kokonaisuudeksi, sellaiseksi, mistä voi hahmottaa jotakin kaunista, jotain itseä suurempaa.
Kolme tuntia elämästäni katosi johonkin. Aloitin iltaviideltä, iltakahdeksalta nousin ylös tietokoneen edestä, koska huomasin, että eiköhän tässä ollut tarpeeksi pelottavasti kadonneita, kliseisesti sekunneilta tuntuneita tunteja tälle illalle.
Kävelin läpi iltavalaistun kaupungin ja näin vaikka mitä sellaista, mihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota.
Tuntui siltä, kuin sarja lukkoja olisi avautunut, ihan niin kuin joskus, kun joku hieroo oikein jumissa olleita hartioita.

Parasta oli se, että tunsin olevani tavalla tai toisella taas, pitkästä aikaa, jotenkin kiinni tässä elämässä. On joku asia, mitä osaan tehdä, mitä osaan tehdä hyvin, tiedän, että olen siinä hyvä, ja vaikka en olisikaan, niin on kuitenkin joku asia, mikä aiheuttaa mulle tällaisen olotilan. Se on minussa itsessäni, en tarvitse siihen ketään tai mitään ulkopuolista. On joku merkitys. En ole vain joku ihan mitätön, mielivaltaisesti turhanaikaisesti maailmankaikkeudessa roikkuva hiukkanen.

Muistin siis, että myös kirjoittamiselle ilman pakkoa on hyvä välillä järjestää aikaa.

Lopulta tekstin ja kirjoittamisen ajatteleminen kiersi ympyrän ja päätyi tähän blogiin.
Sellaisten tekstien takia, jota tällä viikolla kirjoitin, päädyin aikanaan bloggaajaksi. Kirjoitin tarpeekseni niitä ja päätin, että on uskallettava yrittää kirjoittaa myös sellaisia tekstejä, joita joku muu voisi lukea. Loppujen lopuksi se on tärkeämpää.

Niin että tässä tulee nyt uhkarohkea vaatimus: minulle saa ilmoittautua, jos haluaa blogistani innostuneena lukea myös sen tämän viikkoisen tekstin.

Näillä puheilla, toivotan vähintään vastaavanlaisia valonpilkahduksia koko lukijakuntani elämään!

Ihana pääsiäinen

Pääsiäinen on ohi.
Nyt tuntuu melkein, kun olisi tullut jostain toisesta ulottuvuudesta pois.
Ei gradua, ei muitakaan opiskeluja, ei nettiä, ei sähköpostia, ei sosiaalista mediaa, ei edes blogia. Mikä autuus! Haluaisin aina jäädä sellaiseen maailmaan ikuisesti, kun pääsen pariksi päiväksi sellaiseen tilaan.

Valitettavasti se oli vain yksi silmänräpäys. En voi käsittää, että aika torstai-illasta maanantai-iltaan voi kulua niin nopeasti. Sitten koitti paluu arkimaailmaan. Sekin oli täsmälleen samalla tavalla turpiinlyönti kuin aina ennenkin.

Perjantain ja sunnuntain välisen ajan vietin Helsingissä futsal-turnausta seuraten.
Hohtohetki oli Kari Hietalahden näkeminen.
En tosin olisi nähnyt häntä, jos minulle ei olisi sanottu, useampaan kertaan, että "kato kuka siinä on!!!"

Minun kohdallani suurimpienkaan julkkisten on turha pelätä, että jäisin tuijottamaan heitä tai etteivät he saisi olla minulta rauhassa. En näe ikinä ketään. En ole kiinnostunut katselemaan ihmisiä tarkemmin varsinkaan missään väenpaljoudessa, jossa en oleta törmääväni kehenkään odottamattomaan henkilöön, kuten nyt siellä pelihallissa. Jopa Ismo Leikola voisi luultavasti ihan rauhassa kävellä minua vastaan kadulla ilman, että huomaisin.
No ehkä just siinä menee raja. En tiedä.
No mutta, asiaan.

Erään pelin jälkeen jäin odottamaan pelistä palaavaa veljeäni, ja lompsin tylsistyneesti yhdelle nurkalle, jossa olin mahdollisimman vähän ohikulkijoiden tiellä. Kun nostin katseeni, huomasin, että se jo siihen mennessä paljon puhuttu Kari Hietalahti seisoi metrin päässä minua vastapäätä,  jutellen jonkun jalkapallonpelaajan kanssa. Repesin. Yritin hillitä itseni. Repesin uudestaan. Yhtäkkiä muistin ihan liian kirkkaasti kaikki Pasila -sarjassa olevan suosikkihahmoni neronleimaukset, hänen äänellään sanottuna. Kirosin sitä, että veljeni ei jo tule. K. Hietalahti vilkaisi vain kerran vähän oudosti, mutta vaikutti ilmeisen tottuneelta moiseen.

Mielestäni oli omituista, että kukaan ei tuntunut kiinnittävän häneen mitään huomiota. Kukaan ei mennyt pyytämään nimmaria eikä yhteiskuvaa, kukaan muukaan ei jäänyt tuijottamaan eikä töninyt kavereitaan ja aloittanut häsläystä.

Kaikista omituisinta oli, että hän oli saamieni tietojen mukaan valmentaja. Luulin häntä jonkun isäksi, mutta myöhemmin kuulin, että hän olikin sen yhden joukkueen valmentaja. Ihmettelin veljelleni, miksi hän ei sitten mitenkään kannustanut sitä joukkuetta, ei neuvonut eikä mitään. Yhden kerran taputti melko laimeasti, kun joukkue sai maalin.
Veljeni kysyi, olisiko siinä kukaan pystynyt enää pelaamaan, jos se olisi sieltä ruvennut huutelemaan. Rauno Repomiehen äänellä.

Pääsiäisen hauskin uutinen oli, että 100 000 karjalanpiirakkaa jää paistamatta.
Olin tukehtua nauruun, kun sellainen otsikko ilmestyi kymmenen uutisiin, eduskuntavaalilupausten ja Kreikan velkojen väliin.
Kysyin, oliko tuo joku myöhäinen aprillipila.
Isäni vakuutti, että onhan se nyt uutisarvoinen asia. Jos joku ihminen syö vuodessa vaikka kymmenen karjalanpiirakkaa, niin siltähän jää nyt vuoden karjalanpiirakat syömättä.
Nauroin lisää.

Kiirastorstaina menin lupaukseni mukaisesti ostamaan Klikkaa mua -sarjan toisen tuotantokauden dvd-boxia. Mutta eihän sitä tietenkään ollut. Sen olisi pitänyt olla yhdessä tiettyssä kohdassa, olen nähnyt sen siellä jo monta kertaa, mutta nyt en löytänyt sitä, vaikka lopulta kolusin koko osaston.

Olin jo luopunut toivosta, kun lauantaina marssin Helsingissä olevaan Anttilaan.
Siellä se oli. Viimeinen kappale.
En hukannut hetkeäkään, kun nappasin sen hyllystä ja marssin kassalle.
Maanantai-iltana, loman viimeisenä tekona, katsoin pari jaksoa. Järkytyin siitä, miten onnelliseksi tulin. Teki melkein mieli itkeä vähän. Näin nuo jaksot viimeksi viime kesänä. En enää muistanut, miten ihania ne olivat. En oikeasti muistanut. 
Tuntui siltä, kuin olisin löytänyt uudelleen kauan poissa olleen ystävän.  

Tänään, ensimmäisenä arkipäivänä tuon toista ulottuvuutta muistuttavan pidemmän viikonopun jälkeen kävelin yliopiston Liikunta-rakennuksen käytävää reisi-pakara-vatsatreenin jälkeen ja ajattelin, että olen onnellinen. Kevät on kaunis ja kaikki on niin hyvin ja olen vain niin onnellinen, ilman mitään aivan järisyttävää syytä. 

Katsotaan, kuinka kauan tätä kestää.

Perjantai-illan ilo

Kerronpa nyt taas päivän kuulumiset.
Tänään kävin yliopistolla sellasella helvetillisellä FitIntervall-tunnilla. Kohtasin steppilautakammoni ja yritin sietää ohjaajan jatkuvia "jaksaajaksaatekeetekeevielävaan EI LOPETETA!" -kirkunaa. Hyvän hikitreenin sai. 

Kun tulin iltapäivällä kotiin, kävin taas suihkussa ja puin päälleni taas tarkkaan harkitun asukokonaisuuden. Näytin tosi hyvältä ja sen kunniaksi yritin ottaa itsestäni elämäni ensimmäistä teinipeilikuvaa, eli valokuvaa peilin kautta, mutta eihän se tietenkään onnistunut. Salamaa ei voi käyttää ja ilman salamaa kuvasta tuli aina tärähtänyt ja taustassakin mätti aina joku ja zoomaaminen oli turhaa ja oikeastaan ei se hyvä idea ollutkaan, eli ei siitä sen enempää. 

Sitten olikin vielä tunti aikaa. Tunti siihen kellonaikaan, jolloin olin ajatellut lähteä kotoa kohti Ismo Leikolan keikkaa. Puolitoista tuntia Ismo Leikolan näkemiseen, ja mä olin vaan kotona ihan coolisti ja rauhallisesti. Otin jäätelön pakastimesta ja söin sen samalla kun selailin tyhjänpäiväisiä nettikeskusteluja, oli hyvää. Oli tosi hauska tunne olla niin kylmänrauhallinen, vaikka maailmaajärisyttäviä asioita oli taas tapahtumassa. Voi, kun sellainen tunne tulisi useammin. 

Sitten kello tuli kuusi, eli mun olisi jo pitänyt alkaa tehdä lähtöä, toisin sanoen ulkovaatteiden pukemista ja paniikkitarkistuksia. En alkanut. 
Selailin vielä vähän aikaa nettikeskusteluja kaikessa rauhassa. Sitten suljin koneen, lompsin pukemaan ja lähdin tarkistelematta mitään. En katsonut kertaakaan, oliko mulla avaimet, lippu tai rahat mukana, kun muistin ne kerran laukkuun laittaneeni. Sekin oli aika jännää.

Perille löytämistä ei tarvinnut huolehtia, sillä keikka pidettiin tällä kertaa yliopistolla, rakennuksessa, jossa käyn melkein joka arkipäivä. Siellä samassa salissa Ismo Leikola on kaksitoista vuotta sitten tehnyt ensimmäisiä keikkojaan, olemme tallanneet ihan samoja katuja ja viettäneet aikaa täysin samoissa yliopistorakennuksissa, luennoilla, ruokaloissa ja keskustan baareissa. Nyt siellä salissa oli Ismo Leikola -special, jota minun ei alun perin pitänyt mennä katsomaan, mutta olinpa nyt kuitenkin menossa. Koska enhän minä voi sellaista jättää väliin, vaikka se tarkoittaisikin seuraavana aamuna kahta tuntia aiempaa herätystä. 

Kävelymatkalla alkoi ihan vähän jännittää, sillä mulla oli korkkarit enkä kävellytkään niillä yhtä  nopeasti kuin normaaleilla kengillä. Jouduin vähän pelkäämään, että olenko sittenkään ajoissa, varsinkin kun lähtö sujui niin laiskasti. 
No olin. Tulin juuri parahiksi, että sain ensin jonottaa vartin ja sen jälkeen vielä odottaa keikan alkua salissa vartin. 
Salissa oli suhteellisen tiivis ja lämmin tunnelma. Sellainen ihan tavallisen huoneen kokoinen sali oli aivan täyteen ammuttu. Istuimme liioittelematta kylki kyljessä, koko sali turvoksissa porukkaa. Ah, sitä lämpöä ja läheisyyttä. 
Ja mä tykkäsin siitä.
Mikä on _todella_outoa. 
Olen aina kuvitellut, että en pidä mitään niin inhottavana kuin kauheaa ihmispaljoutta ja sitä, että on pakko olla aivan liian lähellä toisia, vieläpä täysin tuntemattomia ihmisiä.
Mutta se oli jotenkin aivan mahtavaa. 
Tunsin, että kerrankin elän. Kerrankin olen perjantai-iltana jossain, missä minun kaltaiseni, vielä opiskelijaelämää viettävän ja kai vielä nuoreksikin kutsuttavan ihmisen on ihan suotavaa olla. Kerrankin olen jossain muualla kuin niissä yhden käden sormilla laskettavissa ainaisissa paikoissa ja toiminnoissa, missä aina olen. Vaikka tulin tänne yksin, niin en ole täällä yksin. Kukaan täällä ei huomaa, että mulla ei ole seuraa, koska kaikki istuvat kuin sillit purkissa, kylki kyljessä. 

Ihan vähän alkoi ahdistaa, kun sali viimein tuli viimeistä paikkaa myöten täyteen, suuret pariovet suljettiin viimeisen tulijan jälkeen ja tuli pimeää. 
Katsoin niitä ovia ja ajattelin, mitä tapahtuisi, jos syttyisi tulipalo. Mitä pitäisi tehdä? Mikä olisi kaikkein järkevin reagointitapa?
Tulipalo jossain tuollaisessa suuren väkijoukon kansoittamassa tilassa, jossa on näkösällä vain yksi ovi, on pahin pelkoni heti hukkumiskuoleman jälkeen. Yksi niistä kuvista, joita en saa mielestäni pois, on minulle kerrottu fakta yökerhosta, jossa syttyi tulipalo, ja jossa oli sisäänpän aukeavat ovet. 
Aina kun erehdyn ajattelemaan sitä, se tulee taas. Hirveä mielikuva valtavasta, kirkuvasta ja panikoivasta ihmismassasta syöksymässä kohti ovea, joka ei aukea, koska se ei aukea ulospäin, ja koska kukaan ei saa avattua sitä sisäänpäin sen massan edeltä. Näky toistuu ja toistuu silmieni edessä, kunnes tuntuu siltä, että itsekin on keskellä sitä, ei saa happea ja savu tukkii keuhkot.


No, tuolla ne ovet kuitenkin unohtuivat, kun illan tähti astui lavalle. 
Tällä kertaa olin vasta kolmannessa rivissä. Saliin tullessaan sai itse päättää, mihin paikalle menee. Eturivissä ja toisessa rivissä oli myös tyhjiä paikkoja, kun tulin saliin, mutta en kehdannut enkä uskaltanut mennä niille, koska en tiennyt, mikä käytäntö niiden paikkojen suhteen oli. Olin siis kolmannessa rivissä. Sieltäkin näki hyvin. Ja ehkä oli ihan hyvä, että en ole jokaisella keikalla ihan Ismo Leikolan silmien edessä maanisen tuijotukseni kanssa. Sehän alkaisi muuten nähdä minusta jo painajaisia. 

Olin ajatellut, että en mene tälle keikalle, koska a) mun pitää olla huomenna jo aamusta ihan muualla, eli olisi helpompi lähteä jo tänään, ja b) koska ajattelin, että ei sillä voi mitään uusia juttuja olla, miksi menisin samoja juttuja kuuntelemaan, vaikka niistä tykkäänkin. 

Olin jälkimmäisen kohdalla ihan väärässä.
Jutuista vain pieni osa oli sellaisia, joita olin aikaisemmin kuullut. Tulin siitä tosi iloiseksi. Oli ihan mahtavaa kokea niin erilainen keikka kuin aikaisemmat: moninkertaisesti pienempi sali, jotenkin lämminhenkisempi tunnelma ja uudet jutut. 

Ja vaikka olin kolmannessa rivissä, niin katseemme kohtasivat heti. 
Sinä, joka yrität väittää, että "ei se voi sua muistaa", olet väärässä. Tällä kertaa olin kolmannessa rivissä ja siitä huolimatta heti keikan aluksi Hän loi monta samanlaista, lähes kiusallisen pitkää katsetta suoraan minuun, kuin viime keikallakin. Olen Ismo Leikolan avulla saavuttanut henkisen 15-vuotiaan teini-itseni ja saan kuvitella, että sieluillamme on yhteys ja että se katse merkitsi selkeästi sanoja: "Sinä olet täällä taas, muistan kuka olet, muistan kahden viikon takaisen lyhyen, mutta herkän juttutuokiomme." Mun teki mieli vilkuttaa tai muodostaa käsilläni sydän, mutta en sitten tehnyt niin. Kyynärpäät olisivat osuneet vieressä istuvaan.

Tykkäsin tosi paljon olla siellä tänään. Jotenkin vain kaikki oli tosi hyvin. Ainakin tauon jälkeiseen aikaan asti. 
Nuo keikathan ovat siis olleet kaikki sellaisia, että ensin I.L. puhuu vajaan tunnin, sitten pidetään 20 minuutin tauko, ja sitten taas vajaan tunnin esitys. 
No, nyt olin ensimmäistä kertaa sellaisella keikalla, jossa oli alkoholinostomahdollisuus samassa tilassa. Ja sen kyllä valitettavasti huomasi. 
Valtaosa käyttäytyi asiallisesti, mutta kai joukossa pitää aina olla yksi vajaa. 

Sivuttain takanani istui joku nainen, joka tauon jälkeen nauroi koko_ajan, ja niin hel-ve-tin kovaa että korviin sattui. Ja ei kai siinä mitään, kyllähän sitä nauraa saa, mutta valitettavasti sillä oli maailman karmein nauruääni. Yritä siinä sitten kuunnella loppukeikkaa, kun Ismo Leikolan mikrofonista tuleva äänikin melkein peittyy siihen Aaaaaaaaahhhhh-HAHH-HAHHHH-HHAHHH-HAHH-HAH-HHHAAAAAAAAA-räkätykseen, josta ei lopulta tiedä onko se naurua vai huutoa. Siis kyllähän joku voi hauskaa olla, mutta ei nyt helvetti sentään niin hauskaa, että se nauru ei lopu, vaikka jutussa on siirrytty jo ehkä kolmanteen sen naurun alkamisen jälkeen. 

Lopulta Ismo Leikola piti hiljaisen hetken, jolloin vain se nauru sai kaikua siellä salissa. Hänen kommenttinsa oli, että "Onko toi naurua?" jolloin koko muu yleisö, minä mukaanlukien repesi sille naurun absurdiudelle. Se nainenkin jatkoi nauramistaan, joko tälle jutulle tai sille ehkä kymmenen minuuttia sitten kerrotulle. Ismo Leikola jatkoi kommenttiaan, että "jollakin siellä nyt napsahti.... Mutta hyvähän se on että naurattaa", tai jotain siihen suuntaan. Sitten oli taas hetken aivan hiljaista sitä varten, että raivostuttava hekottaja sai ansaitsemansa huomion ja kaikki muut alkoivat nauraa sille naurulle. 

Sen jälkeen se idioottikin lopulta rauhoittui vähän, tai ainakin laski sitä desibelitasoaan jonkin verran. Sen sijaan hän alkoi taputtaa tahtia Ismo Leikolan kitaransoitolle, eikä tietenkään lopettanut sitä, vaikka soitto loppui. Kappaleiden väliin se karjui aplodien seasta että "Hyvä Ismo!!!" Ehkä sekin oli joku sellainen, joka halusi ajatella yhteyden omansa ja Ismo Leikolan sielun välille. Ei mun ehkä niin tarvitsekaan hävetä sitä, että tuijotan Ismo Leikolaa keikkojen aikana kuin hypnotisoitu.

Tilanne oli kai jo aika hysteerinen, tai sitten nauru tarttuu, vaikka se olisi kuinka mielipuolista ja myötähäpeää aiheuttavaa. Loppukeikan ajan nauroin itsekin ihan liikaa, vaikka jutut olivat kuinka yksinkertaisia ja hölmöjä. Nauroin ihan käsittämättömille jutuille, sellaisille, mille en muulloin varmaan edes hymyilisi, en tiedä mistä se alkoi keikan loppua kohden tempoakin jotain ihan ihmeellisiä ja hölmöjä puujalkavitsejä. Nauroin sille, kun takaa alkoi taas kuulua se aahhhh-hhahh-haahhhaahhh-hhaaa, ja nauroin sillekin, kun en tajunnut jotain vitsiä, tai kun tajusin sen vasta vähän liian kauan jälkijunassa. Mutta ei hätää, nauroin satakertaisesti hiljempaa kuin se takanani oleva. 

Sellanen se oli tällä kertaa. 
Olin ottanut tavoitteekseni, että tällä kertaa lähden vain coolisti heti pois, enkä yritäkään mitään. Se osoittautui todella hyväksi päätökseksi, koska tällä kertaa ei ollut edes mahdollisuutta mihinkään kahdenkeskiseen kohtaamiseen. Ihmiset vyöryivät ulos salista, narikalle ja ulos, eikä siellä ahtaissa tiloissa ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin ajautua virran mukana. Ismo Leikolallakaan ei ollut siellä mitään tilaa hengailla jakamassa nimmareita ja yhteiskuvia, siellä ei ollut mitään sellaista paidan- ja dvd:n ostamisen ja tapaamisen mahdollistavaa pistettä, kuin edellisillä. Ehkä siksi, koska tuo ei ollut mikään virallinen Ismo Leikolan kiertueen keikka, vaan joku tollanen random-esiintyminen kotipaikkakunnalla. En tiedä. 

Mutta hyvä mieli jäi, koska ei tarvinnut edes miettiä, että "menenkö sittenkin lähestymään" eikä tarvitse olla kateellinen siitä, että joku mu siellä olisi mennyt ja minä en. Ja tietysti aina on hyvä mieli, kun saa nauraa kunnolla, oli se sitten järkevää tai ei. 

Nyt voisin ehkä pitää jonkun Ismo Leikolattoman huhtikuun tai vastaavan. 

 

Hymiö hymiö, sydän sydän

Tänään on se päivä, jona hankin uuden takin. Voin lohduttautua ainoastaan sillä, että olisin ostanut sen jossain vaiheessa joka tapauksessa - jos en tänään, niin joskus muulloin - eikä mikään olisi ollut kamalampaa, kuin palata hakemaan sitä varmemman ostospäätöksen kanssa toisen kerran vain huomatakseen, ettei siitä enää ole jäljellä minun kokoani. Nappasin nimittäin viimeisen. Ja se oli enemmän kuin täydellinen. Olen suunnitellut uuden takin ostoa tänä vuonna, sillä pari vuotta käyttämäni takki alkaa olla kulunut ja meni vielä viime syksynä rikki yhdestä kohtaa, enkä olisi voinut löytää takkia, joka olisi ollut minulle parempi kuin tää. Mulla on siis uusi takki, jee! Ja kävin tänään laittamassa nimeni yhteen kivaan paperiin, jeejeejee!!! Oli ihan vähällä, että en matkalla harhautunut vielä Body Shoppiinkin, mutta joku roti sentään. 

Olen niin iloinen, että pelottaa. Olen kuin ilmapallo, joka vain odottaa poksahtamista, yhtä ratkaisevaa neulanpistosta. 

Kaikki on paremmin järjestyksessä kuin vuosiin. Olen käsittämättömän iloinen opintojen aloittamisesta, on ihanaa päästä taas opiskelemaan ja rehkimään ihan täysipainoisesti, ei vain tällaista kesätentti kerran kuussa -meininkiä. Opiskelen alaa, jota haluan, sellaista alaa, jota opiskelen mieluummin kuin mitään muuta. Opintoasiat ovat ensimmäistä kertaa yliopiskelu-urani aikana järjestyksessä, ensimmäistä kertaa en ole syksyn kynnyksellä sydänkohtauksen partaalla siitä ahdingosta, mitä kursseja mun nyt pitää ottaa ja mitä kannattaisi ottaa vai kannattaisiko olla ottamatta ja olenko nyt unohtanut jotakin karmaisevan tärkeää. 

Ja hei, mulla on se uusi takkikin!

Toki olen muistanut olla myös tasaisin väliajoin huolissani jostakin ja kaikesta, ei kai tää maailma muuten pysyisi edes pystyssä. Olen kehitellyt kaikenlaisia kauhukuvia eniten öisin, esimerkiksi siitä, kuka seuraavaksi sairastuu tai peräti kuolee, mikä kaikki opinnoissa ja elämässä vielä voi mennä vikaan, ja mitä kaikkea olisin voinut vaikka siinä viime perjantain tentissä kirjoittaa paremmin. Meillä oli siitä hieno sananvaihto isäni kanssa. 
Minä: "Apua, mitä jos mä en kirjoittanutkaan tarpeeksi siellä tentissä? Mä kirjoitin vain neljä sivua kumpaankin kysymykseen, mitä jos se ei riitä?"
Isä: "Kirjoititko molemmille puolille? Siis neljä sivua ja molemmille puolille paperia?"
Minä: "Ei kun mä kirjoitin kaksi sivua ja molemmille puolille. Eli siis neljä sivua."
Ja sitten saimme aikaiseksi mittavan riidan siitä, tarkoittaako "sivu" oikeastaan yhtä vai kahta sellaista lehteä, jossa on tekstiä. 
Miettikääpä te sitä välillä. 

Mutta pääasiallisesti olen niin iloinen, iloinen jopa siitä, että välillä on ollut niin käsittämättömän kurjaa, sillä eihän kaikkia elämän hyviä asioita osaisi kunnolla arvostaa, jos aina menisi kaikki putkeen. 

:) <3

Sekavia ajatuksia tänään

Olen elänyt viisi päivää edes kirjautumatta tänne blogiin. Se on varmaan jonkinlainen ennätys. 

Näiden päivien aikana olen rehellisesti sanoen pohtinut tän blogin lopettamista, yhtä paljon kuin sitä, miksi ylipäätään kirjoitan. Olen pohtinut samaa kysymystä tammikuussa postauksessa "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin", mutta noiden ajatusten päivittäminen alkaisi olla jo ajankohtaista. Lähiaikoina täytyy siis varmaan kirjoittaa uusi samanhenkinen postaus, selvennykseksi sekä itselle että muille. 

Näinä päivinä olen myös ihmetellyt elämää, joka on muuttunut yhtäkkiä käänteentekevästi. On tapahtunut asioita, joiden ei olisi uskonut tapahtuvan. Mulle sellainen aiheuttaa olotilan, jossa ei tiedä, onko järjettömän iloinen vai jotain muuta, ja niinpä sitä sitten vain ajelehtii vaihtelevissa tunteissa. Vallitsevaa on kai pelko siitä, että näin ei voi olla, ihan kohta kaikki räjähtää käsiin jollakin tavalla. 

Kun on jo vuosia halunnut jotakin niin paljon. On tullut eräällä tavalla sokeaksi kaikelle muulle. Kaikessa ja kaikissa näkee sen, mitä muilla on ja itsellä ei, ja mitä niin paljon haluaisi. Tuntee itsensä maailman huonoimmaksi ihmiseksi, kun sitä ei vain ole eikä tule, vaikka kuinka yrittää. Tuntuu, että kaikilla muilla se käy vain sormia napsauttamalla, tai oikeastaan niin, ettei tarvitse edes vaivautua sormia napsauttamaan. Itse ei vain onnistu. 
Ja sitten yhtäkkiä saakin sen, juuri sen, mitä haluaa. 

Sitten sitä ajatusta, avainta kokonaan uudenlaiseen maailmaan ja katsantokantaan, vain kääntelee käsissään ja ihmettelee. Miten mulla nyt yhtäkkiä onkin tää, miten nyt elän, kun olen elänyt vuosikausia vain tän puutteessa. Mitä nyt tavoittelen ja toivon ja mistä valitan jokaiselle vastaantulijalle? Ja ei, hei, tähän täytyy olla jokin koira haudattuna. Jotakin mätää tässä nyt vain on, ei mulle voi käydä näin hyvin. 

Se kai selviää pian. Ehkä. Aikapommi tikittää, ihan kohta se räjähtää. 

Tiedän, tää oli niin hämärä postaus, että oksat pois, mutta muuta sanottavaa mulla ei tällä erää ole. 

Tähän loppuun kerron vielä aiheeseen liittyvän faktan, joka absurdiudessaan kruunaa kaiken. 
Kumpi on turvallisempaa katsottavaa, koominen vai traaginen elokuva? 
Vastaus: traaginen. 
Traagisen elokuvan katsomiseen kukaan ei ole kuollut. 
Komediaa katsoessaan ihminen voi kuolla nauruun. Ei pelkästään kuvaannollisesti vaan myös kirjaimellisesti, oikeasti. Sydänlihas saattaa revetä, jos nauraa liikaa. Niin, että turha enää väittää naurun pidentävän ikää.