Perjantai-illan ilo

Kerronpa nyt taas päivän kuulumiset.
Tänään kävin yliopistolla sellasella helvetillisellä FitIntervall-tunnilla. Kohtasin steppilautakammoni ja yritin sietää ohjaajan jatkuvia "jaksaajaksaatekeetekeevielävaan EI LOPETETA!" -kirkunaa. Hyvän hikitreenin sai. 

Kun tulin iltapäivällä kotiin, kävin taas suihkussa ja puin päälleni taas tarkkaan harkitun asukokonaisuuden. Näytin tosi hyvältä ja sen kunniaksi yritin ottaa itsestäni elämäni ensimmäistä teinipeilikuvaa, eli valokuvaa peilin kautta, mutta eihän se tietenkään onnistunut. Salamaa ei voi käyttää ja ilman salamaa kuvasta tuli aina tärähtänyt ja taustassakin mätti aina joku ja zoomaaminen oli turhaa ja oikeastaan ei se hyvä idea ollutkaan, eli ei siitä sen enempää. 

Sitten olikin vielä tunti aikaa. Tunti siihen kellonaikaan, jolloin olin ajatellut lähteä kotoa kohti Ismo Leikolan keikkaa. Puolitoista tuntia Ismo Leikolan näkemiseen, ja mä olin vaan kotona ihan coolisti ja rauhallisesti. Otin jäätelön pakastimesta ja söin sen samalla kun selailin tyhjänpäiväisiä nettikeskusteluja, oli hyvää. Oli tosi hauska tunne olla niin kylmänrauhallinen, vaikka maailmaajärisyttäviä asioita oli taas tapahtumassa. Voi, kun sellainen tunne tulisi useammin. 

Sitten kello tuli kuusi, eli mun olisi jo pitänyt alkaa tehdä lähtöä, toisin sanoen ulkovaatteiden pukemista ja paniikkitarkistuksia. En alkanut. 
Selailin vielä vähän aikaa nettikeskusteluja kaikessa rauhassa. Sitten suljin koneen, lompsin pukemaan ja lähdin tarkistelematta mitään. En katsonut kertaakaan, oliko mulla avaimet, lippu tai rahat mukana, kun muistin ne kerran laukkuun laittaneeni. Sekin oli aika jännää.

Perille löytämistä ei tarvinnut huolehtia, sillä keikka pidettiin tällä kertaa yliopistolla, rakennuksessa, jossa käyn melkein joka arkipäivä. Siellä samassa salissa Ismo Leikola on kaksitoista vuotta sitten tehnyt ensimmäisiä keikkojaan, olemme tallanneet ihan samoja katuja ja viettäneet aikaa täysin samoissa yliopistorakennuksissa, luennoilla, ruokaloissa ja keskustan baareissa. Nyt siellä salissa oli Ismo Leikola -special, jota minun ei alun perin pitänyt mennä katsomaan, mutta olinpa nyt kuitenkin menossa. Koska enhän minä voi sellaista jättää väliin, vaikka se tarkoittaisikin seuraavana aamuna kahta tuntia aiempaa herätystä. 

Kävelymatkalla alkoi ihan vähän jännittää, sillä mulla oli korkkarit enkä kävellytkään niillä yhtä  nopeasti kuin normaaleilla kengillä. Jouduin vähän pelkäämään, että olenko sittenkään ajoissa, varsinkin kun lähtö sujui niin laiskasti. 
No olin. Tulin juuri parahiksi, että sain ensin jonottaa vartin ja sen jälkeen vielä odottaa keikan alkua salissa vartin. 
Salissa oli suhteellisen tiivis ja lämmin tunnelma. Sellainen ihan tavallisen huoneen kokoinen sali oli aivan täyteen ammuttu. Istuimme liioittelematta kylki kyljessä, koko sali turvoksissa porukkaa. Ah, sitä lämpöä ja läheisyyttä. 
Ja mä tykkäsin siitä.
Mikä on _todella_outoa. 
Olen aina kuvitellut, että en pidä mitään niin inhottavana kuin kauheaa ihmispaljoutta ja sitä, että on pakko olla aivan liian lähellä toisia, vieläpä täysin tuntemattomia ihmisiä.
Mutta se oli jotenkin aivan mahtavaa. 
Tunsin, että kerrankin elän. Kerrankin olen perjantai-iltana jossain, missä minun kaltaiseni, vielä opiskelijaelämää viettävän ja kai vielä nuoreksikin kutsuttavan ihmisen on ihan suotavaa olla. Kerrankin olen jossain muualla kuin niissä yhden käden sormilla laskettavissa ainaisissa paikoissa ja toiminnoissa, missä aina olen. Vaikka tulin tänne yksin, niin en ole täällä yksin. Kukaan täällä ei huomaa, että mulla ei ole seuraa, koska kaikki istuvat kuin sillit purkissa, kylki kyljessä. 

Ihan vähän alkoi ahdistaa, kun sali viimein tuli viimeistä paikkaa myöten täyteen, suuret pariovet suljettiin viimeisen tulijan jälkeen ja tuli pimeää. 
Katsoin niitä ovia ja ajattelin, mitä tapahtuisi, jos syttyisi tulipalo. Mitä pitäisi tehdä? Mikä olisi kaikkein järkevin reagointitapa?
Tulipalo jossain tuollaisessa suuren väkijoukon kansoittamassa tilassa, jossa on näkösällä vain yksi ovi, on pahin pelkoni heti hukkumiskuoleman jälkeen. Yksi niistä kuvista, joita en saa mielestäni pois, on minulle kerrottu fakta yökerhosta, jossa syttyi tulipalo, ja jossa oli sisäänpän aukeavat ovet. 
Aina kun erehdyn ajattelemaan sitä, se tulee taas. Hirveä mielikuva valtavasta, kirkuvasta ja panikoivasta ihmismassasta syöksymässä kohti ovea, joka ei aukea, koska se ei aukea ulospäin, ja koska kukaan ei saa avattua sitä sisäänpäin sen massan edeltä. Näky toistuu ja toistuu silmieni edessä, kunnes tuntuu siltä, että itsekin on keskellä sitä, ei saa happea ja savu tukkii keuhkot.


No, tuolla ne ovet kuitenkin unohtuivat, kun illan tähti astui lavalle. 
Tällä kertaa olin vasta kolmannessa rivissä. Saliin tullessaan sai itse päättää, mihin paikalle menee. Eturivissä ja toisessa rivissä oli myös tyhjiä paikkoja, kun tulin saliin, mutta en kehdannut enkä uskaltanut mennä niille, koska en tiennyt, mikä käytäntö niiden paikkojen suhteen oli. Olin siis kolmannessa rivissä. Sieltäkin näki hyvin. Ja ehkä oli ihan hyvä, että en ole jokaisella keikalla ihan Ismo Leikolan silmien edessä maanisen tuijotukseni kanssa. Sehän alkaisi muuten nähdä minusta jo painajaisia. 

Olin ajatellut, että en mene tälle keikalle, koska a) mun pitää olla huomenna jo aamusta ihan muualla, eli olisi helpompi lähteä jo tänään, ja b) koska ajattelin, että ei sillä voi mitään uusia juttuja olla, miksi menisin samoja juttuja kuuntelemaan, vaikka niistä tykkäänkin. 

Olin jälkimmäisen kohdalla ihan väärässä.
Jutuista vain pieni osa oli sellaisia, joita olin aikaisemmin kuullut. Tulin siitä tosi iloiseksi. Oli ihan mahtavaa kokea niin erilainen keikka kuin aikaisemmat: moninkertaisesti pienempi sali, jotenkin lämminhenkisempi tunnelma ja uudet jutut. 

Ja vaikka olin kolmannessa rivissä, niin katseemme kohtasivat heti. 
Sinä, joka yrität väittää, että "ei se voi sua muistaa", olet väärässä. Tällä kertaa olin kolmannessa rivissä ja siitä huolimatta heti keikan aluksi Hän loi monta samanlaista, lähes kiusallisen pitkää katsetta suoraan minuun, kuin viime keikallakin. Olen Ismo Leikolan avulla saavuttanut henkisen 15-vuotiaan teini-itseni ja saan kuvitella, että sieluillamme on yhteys ja että se katse merkitsi selkeästi sanoja: "Sinä olet täällä taas, muistan kuka olet, muistan kahden viikon takaisen lyhyen, mutta herkän juttutuokiomme." Mun teki mieli vilkuttaa tai muodostaa käsilläni sydän, mutta en sitten tehnyt niin. Kyynärpäät olisivat osuneet vieressä istuvaan.

Tykkäsin tosi paljon olla siellä tänään. Jotenkin vain kaikki oli tosi hyvin. Ainakin tauon jälkeiseen aikaan asti. 
Nuo keikathan ovat siis olleet kaikki sellaisia, että ensin I.L. puhuu vajaan tunnin, sitten pidetään 20 minuutin tauko, ja sitten taas vajaan tunnin esitys. 
No, nyt olin ensimmäistä kertaa sellaisella keikalla, jossa oli alkoholinostomahdollisuus samassa tilassa. Ja sen kyllä valitettavasti huomasi. 
Valtaosa käyttäytyi asiallisesti, mutta kai joukossa pitää aina olla yksi vajaa. 

Sivuttain takanani istui joku nainen, joka tauon jälkeen nauroi koko_ajan, ja niin hel-ve-tin kovaa että korviin sattui. Ja ei kai siinä mitään, kyllähän sitä nauraa saa, mutta valitettavasti sillä oli maailman karmein nauruääni. Yritä siinä sitten kuunnella loppukeikkaa, kun Ismo Leikolan mikrofonista tuleva äänikin melkein peittyy siihen Aaaaaaaaahhhhh-HAHH-HAHHHH-HHAHHH-HAHH-HAH-HHHAAAAAAAAA-räkätykseen, josta ei lopulta tiedä onko se naurua vai huutoa. Siis kyllähän joku voi hauskaa olla, mutta ei nyt helvetti sentään niin hauskaa, että se nauru ei lopu, vaikka jutussa on siirrytty jo ehkä kolmanteen sen naurun alkamisen jälkeen. 

Lopulta Ismo Leikola piti hiljaisen hetken, jolloin vain se nauru sai kaikua siellä salissa. Hänen kommenttinsa oli, että "Onko toi naurua?" jolloin koko muu yleisö, minä mukaanlukien repesi sille naurun absurdiudelle. Se nainenkin jatkoi nauramistaan, joko tälle jutulle tai sille ehkä kymmenen minuuttia sitten kerrotulle. Ismo Leikola jatkoi kommenttiaan, että "jollakin siellä nyt napsahti.... Mutta hyvähän se on että naurattaa", tai jotain siihen suuntaan. Sitten oli taas hetken aivan hiljaista sitä varten, että raivostuttava hekottaja sai ansaitsemansa huomion ja kaikki muut alkoivat nauraa sille naurulle. 

Sen jälkeen se idioottikin lopulta rauhoittui vähän, tai ainakin laski sitä desibelitasoaan jonkin verran. Sen sijaan hän alkoi taputtaa tahtia Ismo Leikolan kitaransoitolle, eikä tietenkään lopettanut sitä, vaikka soitto loppui. Kappaleiden väliin se karjui aplodien seasta että "Hyvä Ismo!!!" Ehkä sekin oli joku sellainen, joka halusi ajatella yhteyden omansa ja Ismo Leikolan sielun välille. Ei mun ehkä niin tarvitsekaan hävetä sitä, että tuijotan Ismo Leikolaa keikkojen aikana kuin hypnotisoitu.

Tilanne oli kai jo aika hysteerinen, tai sitten nauru tarttuu, vaikka se olisi kuinka mielipuolista ja myötähäpeää aiheuttavaa. Loppukeikan ajan nauroin itsekin ihan liikaa, vaikka jutut olivat kuinka yksinkertaisia ja hölmöjä. Nauroin ihan käsittämättömille jutuille, sellaisille, mille en muulloin varmaan edes hymyilisi, en tiedä mistä se alkoi keikan loppua kohden tempoakin jotain ihan ihmeellisiä ja hölmöjä puujalkavitsejä. Nauroin sille, kun takaa alkoi taas kuulua se aahhhh-hhahh-haahhhaahhh-hhaaa, ja nauroin sillekin, kun en tajunnut jotain vitsiä, tai kun tajusin sen vasta vähän liian kauan jälkijunassa. Mutta ei hätää, nauroin satakertaisesti hiljempaa kuin se takanani oleva. 

Sellanen se oli tällä kertaa. 
Olin ottanut tavoitteekseni, että tällä kertaa lähden vain coolisti heti pois, enkä yritäkään mitään. Se osoittautui todella hyväksi päätökseksi, koska tällä kertaa ei ollut edes mahdollisuutta mihinkään kahdenkeskiseen kohtaamiseen. Ihmiset vyöryivät ulos salista, narikalle ja ulos, eikä siellä ahtaissa tiloissa ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin ajautua virran mukana. Ismo Leikolallakaan ei ollut siellä mitään tilaa hengailla jakamassa nimmareita ja yhteiskuvia, siellä ei ollut mitään sellaista paidan- ja dvd:n ostamisen ja tapaamisen mahdollistavaa pistettä, kuin edellisillä. Ehkä siksi, koska tuo ei ollut mikään virallinen Ismo Leikolan kiertueen keikka, vaan joku tollanen random-esiintyminen kotipaikkakunnalla. En tiedä. 

Mutta hyvä mieli jäi, koska ei tarvinnut edes miettiä, että "menenkö sittenkin lähestymään" eikä tarvitse olla kateellinen siitä, että joku mu siellä olisi mennyt ja minä en. Ja tietysti aina on hyvä mieli, kun saa nauraa kunnolla, oli se sitten järkevää tai ei. 

Nyt voisin ehkä pitää jonkun Ismo Leikolattoman huhtikuun tai vastaavan.