Mikä tekee sut onnelliseksi

Se on soinut päässäni jo aivan liian monta päivää.
Mikä tekee sut onnelliseksi,
tekee mut onnelliseksi
mikä tekee sut onnelliseksi
onnelli-sek-si.

Ihan tyhmä biisi, joka soi jossakin yliopistoliikunnan loppuvenyttelyssä. Biisi, joka siitä huolimatta ei vain kulumallakaan lähde päästäni. Mikä tekee mut onnelliseksi? No ei ainakaan se tyhjyys, joka Ismo Leikolan keikkaa tälläkin kertaa seurasi.

Sitä on vaikea kuvitella itsekään, ja vielä vaikeampi selittää.
Että kun joskus joulukuussa selaa kalenterista esiin ikuisuuden päässä olevan päivän, ottaa punakynän ja täyttää koko päivälle varatun tilan tekstillä Ismo <3 Leikola. Sitten aina toisinaan kalenteria selatessa näkee sen siellä ja ehkä tuntee jonkinlaista mielihyvää. Kuun ja viikkojen vaihteessa saattaa käydä mielessä, että aika vähenee. Sitä ei oikeastaan enää jonkin ajan päästä sen kummemmin ajattele. On vain hiukan onnellinen siitä, että tulevaisuudessa on jotakin mitä odottaa.

Säälittävyyden huipentuma on, että mietin asuvalintaa kaksi kuukautta. Samaan aikaan, kun ympärillä ihmiset suunnittelevat hääpukujaan ja kaasomekkojensa pituuksia vuotta etukäteen, minä kulutan liian monta hetkeä kahden kuukauden aikana sen miettimiseen, mitä laitan päälleni Ismo Leikolan keikalle, olenhan siellä eturivissä.


Toisaalta se on ihan hyvä asia, sillä noin yleisesti mietin asuvalintojani ihan liian vähän. Olen mennyt melkein kaikkiin opiskeluaikani bileisiin kiskaisemalla kaapista nyt vain jonkun käteen sattuvan koltun päälleni. En lukeudu niihin, jotka valmistautuvat bileisiin laittautumalla tuntikausia. Huolehdin vain siitä, että päälläni on jotakin, ja menen sitten. Suunnittelen maratonienkin asuvalintoja enemmän kuin kaverin bileiden.

Arkipäivisin mietin vielä vähemmän. Haluan oikeastaan vain, että vaatteet eivät purista tai kiristä, mutta ovat asialliset. Muuten en ole juuri kiinnostunut siitä, missä vaatteissa hengailen yliopistolla.


Ehkä pitäisi. Elämässä on liian harvoja hetkiä, joina kiinnitän vaatevalintoihini huomiota. Oikeastaan se on välillä piristävää. Siis ihan hyvä, että sitä miettii edes Ismo Leikolan keikkojen yhteydessä.

Niin, ja sitten se odotettu päivä tulee. Sitä on odottanut, ja tavallaan ei kuitenkaan ole. Ei se nyt sitten kuitenkaan niin kummoista ole. Sitä vain menee ja on ja se on sitten siinä.
Kaiken huomaa vasta jälkikäteen.

Kun se päivä kalenterissa on mennyt, sitä ei enää ole. Eikä enää tiedä mitä on. Mikä on nyt se, mihin laskea päiviä, mitä elämästä tulee nyt, kun kalenterissa ei enää näy missään sydämenkuvaa?

Vihaan, vihaan, vihaan sitä merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunnetta. Se on yksi inhottavimmista tunteista maailmassa. Se, kun joutuu huomaamaan, että on niin raivostuttavan kiinnittynyt johonkin. Että elämä riippuu niin paljon jostakin. Ja mikä pahinta, että on kiinnittynyt johonkin sellaiseen, jolle itsellä ei ole mitään merkitystä.

Siinä ei lopulta ole kysymys yhdestä Ismo Leikolan keikasta, ei yhdestä tapahtumasta eikä yhdestä ihmisestä. Lopulta on kyse jostain syvemmästä, suorastaan universaalista merkityksellisyyden ja merkityksettömyyden problematiikasta (uusi sana, josta olen kovasti innostunut gradua tehdessä).
Itse kuvittelee itsensä ja oman elämänsä jotenkin merkitykselliseksi, tai ainakin haluaisi sillä olevan jotain merkitystä. Haluaisi uskoa, että sillä on merkitystä jollekin muullekin. Kuvittelee, että sillä on, kuvittelee itsestään niin paljon liikoja, että menee lähestymään toista ihmistä ja yrittää sanallistaa, mitä se toinen merkitsee.
Ollen sille toiselle vain yksi pisara fanien meressä. Taas yhdet sanat muiden joukossa, joita seuraavana päivänä ei enää muista.

Ja kun sitä alkaa oikein ajatella, siitä ei pääse enää eroon.
Kirjoitan erinäisiä kurssitehtäviä ja gradua, tuskailen ja hikoilen ja plärään lähdeteoksia ja kiroan ja toivon, että mitä vain muuta, kunhan tämä nyt vain olisi ohi.
Kun yksi tehtävä sitten lopulta on ohi ja läpäisty, seuraa hetken helpotus, kunnes toinen on jo niskassa. Uusi samanlainen tuskailun aihe.
Oravanpyörä.
Kunkin tehtävän merkitys, sen hitonmoisen vaivannäön merkitys, tuntuu koko prosessissa aika pieneltä.

Onko koko elämä todellakin sen lopulta olemattoman merkityksen hakemista jokaiselle asialle?
On kai taas lähdettävä merkitysjahtiin.