Itse maestron sanoin: No niin.
Suuri yleisö odottaakin varmaan jo malttamattomana uusimpia uutisia.
Haluan tehdä tämän nyt pitkän kaavan mukaan.
Ensinnäkin: on toisinaan ihan helkkarin raskasta olla tällainen ihminen. Tällainen, jolla on ihan ylimitoitettu lasti tunteita ja ns. desibeliä niille tunteille. Kai se on ihan kiva, että pystyy tuntemaan ja tuntemaan voimakkaasti, mutta jotain rajaa sais joskus olla. Toisinaan tuntuu, ettei vain jaksa. Tekisi mieli olla toisenlainen, sitä toivoisi itseä ja varsinkin toisia ihmisiä ajatellen.
Eilen, 27.2. 2015 oli taas yksi näistä ylimitoitettujen tunteiden päivistä.
Kaikki alkoi heti iltapäivällä. Olin jo ihan tosissani menossa yliopistoliikunnan kahvakuulatunnille, kunnes mulle yhtäkkiä kuin salamaniskusta valkeni, kuinka kipeät lihakseni olivat, kuinka päätä ja niskaa jomotti jo valmiiksi ja muutenkin tuntui ihan karmealta. Meninpä siis ensin juoksumatolle ja sitten venyttelyyn.
Ennen venyttelyä tapasin sattumalta henkilön, jota voin kai kutsua työkaveriksi. Huikeaa. Henkilö tuli jutustelemaan kanssani ennen venyttelyä kuin olisimme ihan tuttuja. Jotenkin liikutuin siitä, että mulle on yhtäkkiä ilmaantunut työkavereiksi kutsuttavia ihmisiä ja ne ovat mulle tosi mukavia.
Menin sitten venyttelyyn ja siellä soi liian herkistävä taustamusiikki.
Venyttely oli ihanaa, mutta en tiedä, mistä ne ajatukset tulivat.
Ihan ensin ajattelin Ismo Leikolaa ja sitä, että jo parin tunnin päästä näen hänet. Sitten ajatukseni lipuivat ehkä siitä työkaverista siihen, miten tähän pisteeseen on tultu. Muistelin kaikkia edeltäviä opiskeluaikani maaliskuita ja herkistyin kai siitä, että nyt on jo ilmeisesti viimeinen kevät täällä ja tässä sitä ollaan ja mihin se aika meni.
Ajattelin ensimmäisen vuoden kevättä, jona vallitseva ajatukseni oli, että mun on pakko päästä täältä pois. Nyt se tuntuu todella kaukaiselta, mutta niin se silloin oli. Ainut lohdullinen ajatukseni ensimmäisenä opiskelukeväänä oli, että mun ei ole pakko jatkaa täällä, jos en halua, voin lähteä pois.
Toisena opiskelukeväänä maaliskuu oli elämäni ensimmäistä (ja toistaiseksi viimeistä) kertaa kaunis. Muistan ajatelleeni ja kirjoittaneeni, että se on vain pakko myöntää: maaliskuussakin voi olla näin uskomattoman kaunista.
Siihen liittyi yksi ihminen, ja saman ihmisen ansiosta seuraavat maaliskuut ovat tuntuneet vielä enemmän kuoleman kuukausilta. Pikaisesti kävin läpi mielessäni kolmannen ja neljännen opiskeluvuoden kevään, ja sitten palasin toiseen opiskeluvuoteen ja siihen, että näihin aikoihin kolme vuotta sitten jouduin luopumaan rakkaasta, parhaasta nelijalkaisesta ystävästä.
Siinä vaiheessa tulivat kyyneleet ja heti perään ihmetys siitä, kuinka se on mahdollista. Kolme vuotta sentään jo kulunut. Viimeistään siitä tein päätelmän, ettei tällainen tunteellisuus ole edes minulle normaalia.
Menin kotiin, söin, kävin suihkussa ja puin päälleni ne vaatteet, joita olen suunnitellut sitä nimenomaista tarkoitusta varten jo pari kuukautta.
Olin hirveässä ulkonäkökriisissä, mutta koska siinä pukkasi jo kaikkea muutakin kriiisiä alkaen avainten, lipun ja lompakon tarkistuksesta, en jaksanut välittää. Suutuin itselleni ja tiuskaisin peilikuvalleni, että "mä näytän helvetin hyvältä ja nyt mä vain menen enkä ajattele enää mitään."
Niinpä menin.
Ja totesin, että olisi ehkä kannattanut ajatella. En nimittäin meinannut löytää rakennukselle. Sinne naurettavan lyhyen matkan päähän. Sinne, jossa olen käynyt kolme tai neljä kertaa. Käännyin jossain mutkassa väärään suuntaan, ja kun paniikki iski, niin siinähän ei sitten ollut mitään tehtävissä.
Lähdin kotoa kolmea varttia ennen keikan alkua ja pääsin paikalle varttia ennen keikan alkua, itku kurkussa, hikisenä, hengästyneenä ja vailla mitään siitä tyylistä ja cooliudesta, jota kotona olin yrittänyt itseeni kasata. Olin jostain syystä ihan liian ahdistunut, vaikka onnistuin löytämään paikalle reilusti ajoissa. Ajattelin, että tästä ei hyvä seuraa, tämä ei lupaa hyvää. Eikä asiaa parantanut yhtään se, että narikkaan piti jonottaa tolk-kut-to-man kauan. Olin epätoivoinen.
Sain lopulta takkini naulaan ja pääsin saliin, joka oli jo aika täynnä. Marssin jo tottuneesti eturiviin.
Ja odotin.
Ja odotin.
Ja odotin.
Keikka alkoi melkein kymmenen minuuttia myöhässä. Meillä on selvästi telepaattinen yhteys (?). Ärsytti, ennen kaikkea se, että olisin ehtinyt paikalle niin paljon vähemmällä panikoimisella. Jälkiviisaus on parasta.
Ja mikä pahinta, kun keikka lopulta alkoi, lavalle ei astellutkaan Ismo Leikola, vaan joku (anteeksi) ruma, vanha, tuntematon äijä. Järkytyin ja olin hetken jo ihan varma, että nyt mä olen sitten vielä tullut väärälle keikallekin, tai väärään saliin tai jotain, ja aivan mahtavaa hei.
Mutta sitten se olikin joku lämppäri. Lämppäri, kuten bändeillä. Eikä siinä kai ollut mitään vikaa, eikä mulla oikeastaan ole mielipidettä hänen ulkonäöstäänkään, mutta ei kyllä myöskään hymyilyttänyt. Ärsytti ja ahdisti jostain käsittämättömästä syystä ihan uskomattoman paljon, tunsin, että kaikki on nyt jotenkin vain väärin.
Tulihan se Ismo Leikolakin lopulta sitten sieltä. Ja oli yhtä veret seisauttava kuin ennenkin.
Olen varmaan jo ennenkin kertonut, mutta mulla on ihmeellisiä häpeän aiheita. Siis sellaisia nolostumisen ja häpeän aiheita, jotka ovat omastakin mielestäni ihan ihmeellisiä ja tyhmiä, mutta jotka vain hävettävät. Häpeän esimerkiksi olla ainut asiakas, joka astuu bussiin. Erityisen noloa on se, jos astun tiettynä päivänä tiettyyn bussiin vaikka useamman kerran peräkkäin, eikä siihen astu samalla kertaa jotain muuta, ja jos se kuski jollakin tavalla osoittaa tuntevansa minut. Mielestäni se on hirveän noloa, enkä osaa selittää miksi.
Samanlainen häpeän ja nolouden tunne iski eilen Ismo Leikolan keikalla, koska hän katsoi minua.
Marraskuussa itkin ilosta, kun katseemme kohtasivat muutaman kerran keikan aikana, mutta nyt se oli jotenkin ihan erilaista. Ismo Leikola katsoi minua heti aluksi pitkään, ja hän katsoi minua keikan aikana monta kertaa pitkään. Jostain syystä tunsin hirveää häpeää. Konstruoin mielessäni vaihtoehdot sille, miksi hän katsoo minua tuolla tavalla.
Ajatusvaihtoehto A: "Toi on taas toi sama hullu tyyppi tossa eturivissä. Mä muistan ton."
Vaihtoehto B: "Voi helvetti miten ruma ihminen."
Vaihtoehto C: "Johonkin minunkin on silmäni laitettava."
Tiedän, että vaihtoehto C on todennäköisin. Tiedän myös, että ne koko katseet olivat todennäköisesti pelkkää omaa, itseä imartelevaa kuvitelmaani. Mutta häpesin silti. Tunsin itseni Ismo Leikolan edessä juuri niin rumaksi kuin joka päivä tällä viikolla peilin edessä.
Keikka oli mahtava, ja mahtavaa oli se, että I.L. pudotti vahingossa pöydältä vesipullonsa, eikä meinannut saada kitaraa kaulaansa, ja molemmista omista hörhöilyistään hän osasi tehdä aivan loistavaa komiikkaa. Sellaisen taidon kun itsekin saisi.
Monet jutut olivat tosi hyviä, jotkut jutut olivat ihan todella typeriä, ja silti hän onnistui kertomaan ne niin, että ei voinut kuin nauraa. Ei se, mitä sinä sanot, vaan se, miten sinä sen sanot.
Keikka loppui liian nopeasti.
Keikan jälkeen oli taas aivan järjetön ihmispaljous. Odotin, että ihmispaljous hälvenee. En ollut vielä päättänyt, mitä tällä kertaa tekisin. Ajattelin, että en halua yhteiskuvaa, koska mulla on tällainen ulkonäkökriisi ja koska kuvasta ei millään voisi tulla edeltäjäänsä parempaa. Halusin kuitenkin tehdä sen, mikä viimeksi jäi tekemättä: halusin sanoa Ismo Leikolalle edes joitakin niistä asioista, joita olen aina halunnut sanoa, joita viimeksi en saanut sanottua.
En kuitenkaan ollut ihan varma, haluanko kuitenkaan mennä sanomaan mitään. Ensinnäkin siksi, että jumalauta, Ismo Leikola on maailman hauskin ihminen. Ei tunnu siltä, että jollakin, mitä minä hänelle sanon tai jätän sanomatta, on mitään merkitystä. Hän saa varmasti joka ainut päivä sellaista palautetta, jota minä haluaisin hänelle antaa.
Toisekseen, jos ja kun ulosantini varmasti on ihan yhtä laadukasta kuin viimeksikin ja kuin lähes aina muulloinkin, niin siitä ei tulisi mitään muuta kuin paha mieli minulle ja komiikan aihe hänelle.
Olin jo ihan lähdössä keikalta pois ajattelematta asiaa sen enempää, mutta en sitten lähtenytkään. Jäin odottamaan, että porukka narikan ympärillä hälvenee. Tein havainnon, että Ismo Leikolan ympärillä ei ollut muita kuin kolme järjestyksenvalvojaa, joten päätin salamana toteuttaa aikomukseni. Otin askeleen kohti häntä, mutta järjestyksenvalvoja sattui jotenkin helvetin inhottavan sattuman kautta astumaan jotenkin askeleen eteen niin että jouduin sekunniksi pysähtymään ja Ismo Leikola ehti kääntyä ja kävellä kauemmas ja jostain tuli joitakin ihmisiä, jotka menivät sössöttämään hänelle jotakin.
Koska olin jo avannut täydellisen itseni nolaamisen kiintiön, päätin viedä sen loppuun. Parkkeerasin ärsyttävän järkkärin viereen enkä yrittänytkään peitellä, että minä tässä nyt odotan, että I.L. lopettaa jutustelunsa noiden kanssa, ja tällä kertaa sinä et tule eteen.
Mutta eihän se jutustelu loppunut. Odotin, odotin, odotin. Siinä oli kaksi vanhaa miestä (mikä ihmeen ikärasismi mua nyt tässä postauksessa vaivaa) jotka vain jaarittelivat ja jaarittelivat I.L.:n kanssa jostain ralliajoista ja maalla asumisesta ja kalastamisesta ja ties mistä. Odotin, odotin, odotin, hallissa ei ollut enää ketään muuta kuin me, minä ja ne kolme järkkäriä ja ne papat ja Hän. Vieressäni olevan järkkärin vahtaaminen alkoi käydä tuskalliseksi. Asiaa ei auttanut se, että pitkässä naulakkorivissä ei riippunut enää mitään muuta kuin minun kirkkaan sinisenä jokaisen silmään loistava takkini.
Päätin odottaa vielä hetken.
Kun jaarittelu ei vieläkään ollut loppunut, hain takkini. Narikan työntekijällä kesti aivan törkeän kauan hakea se takki sieltä. Ja vitsit lensivät. "Haha, ehän tätä ollutkaan täältä vaikea löytää!" No ei kai, mutta silti sinä ihan huviksesi kiersit sen naulakon kaksi tai kolme kertaa, ennen kuin hait sen. Ehkä minä en olekaan ainoa täysin toivoton suunnistaja tässä maailmassa.
Sain takkini ja hivuttauduin taas pelottavien järkkärien ja jaarittelijoiden läheisyyteen jo aika tavalla turtuneena kaiken nolouteen ja ahdistavuuteen. Puin takin päälle mahdollisimman hitaasti... odotin...
... ja äkkiä se jaaritus loppui.
Ja sitten ne kaikki vain lähtivät. Ne vanhat miehet katosivat johonkin, ja I.L. kolmen järkkärisuojelijansa kanssa vain marssi ohitseni ja lähti johonkin, pois.
Ajattelin, että tämä oli nyt sitten tässä. Ei sitten.
Mutta koska tilanne ei ollut vielä ollenkaan tarpeeksi kuumottava, minun oli pakko saada vähän lisää haastetta. Ajattelin, että ei, jos mä jo näin kauan odotin, niin mikään ei merkitse enää mitään.
Juoksin heidän peräänsä.
Huusin jotakin. En muista mitä. Jotain. He kaikki kääntyivät. Kaikki. Suurin idolini ja kolme pahasti tuijottavaa järkkäriä.
Kysyin tai sanoin jotakin sen suuntaista, että "haluaisin sanoa sulle jotakin".
Ismo Leikola vastasi yhtä käsittämättömän ystävällisesti ja nopeasti kuin viimeksi jotenkin niin, että "joo, totta kai!"
Sanoimme pari sanaa toistemme päälle, minä yritin selitellä, että "mä odotin tossa..." ja I.L. totesi jotenkin anteeksipyytävästi, että "ai sä odotit" tai jotakin.
Seurasi helvetillisen jäätävä hiljainen hetki, jonka aikana Ismo Leikola katsoi minua ystävällisesti, kuin mikään ei olisi hänelle tässä maailmassa nyt tärkeämpää kuin se, mitä minä aion sanoa. Mietin mielessäni kaikkea sitä, mitä haluaisin sanoa, eikä mulla ollut aavistustakaan, mitä sanoisin, miten sen muotoilisin. Sanoin lopulta varmaankin sen ääneen. Sanoin, että tää on kauhea tilanne ja en oikein tiedä mitä sanoa. Järkkärit ottivat siinä vaiheessa hienotunteisia askelia pois päin. Hän katsoi minua edelleen maailman ystävällisimmin, kuin ihminen ihmistä, ei niin kuin suuri julkkis voisi katsoa surkeaa tavista. Ehkä siksi sitten lopulta sain jatkettua.
En tarkalleen tiedä enkä muista, mitä sanoin, ja tämä kuuluu taas niihin hetkiin, joista en haluaisi nähdä jälkikäteen mitään videokuvaa.
Sanoin, että "mä en yleensä pidä stand up -komiikasta, mutta... mä oon ihan sun fani."
Ja sanoin ääni karmeasti täristen ja lopulta murtuen, että "mulla on ollut elämässä sellaisia tosi vaikeita hetkiä, että mä oon ajatellut, että mä en ikinä enää ole iloinen, ja sitten mä aina katson sun youtube-klippejä, ja niistä tulee aina lämmin olo."
Ja Ismo Leikola sanoi siihen väliin pariin kertaan "ihanaa" ja "kiitos", ehkä vähän sellaisella äänensävyllä, millä puhutaan pienille lapsille. Kun olin saanut tuon äsken kirjoittamani lauseen loppuun, hän levitti kätensä ja halasi minua oma-aloitteisesti. En ehkä pääse siitä ikinä yli.
Lopetin toteamalla, että "tämän vain halusin tulla kertomaan."
Ja Ismo Leikola sanoi, että kato lisää niitä Youtube-klippejä, ja me laitetaan niitä sinne lisää, ja kiitos, ja hyvää jatkoa sulle. Ne menivät minulta jo jotenkin ohi, sillä olin ihan shokissa siitä, että Ismo Leikola halasi minua.
Kotimatkalla itkin. Itkin ihan kunnolla, enkä tiedä miksi. En tiedä, itkinkö ilosta tai onnesta vai kenties silkasta järkytyksestä. Surusta en ainakaan itkenyt. Itkin ehkä vain siksi, että se oli jotenkin liikaa. Ainakin yhdelle päivälle, yhdelle tunnekapasiteettisäiliölle.
Tulin kunnolla iloiseksi vasta kotona.
Edelleen olen kyllä myös häpeissäni, sillä en pysty ajattelemaan, miltä se soperrukseni ja ylipäätään käytökseni on Hänen silmissään näyttänyt. Huolimatta siitä, että Hän tuskin uhraa sille enää ajatustakaan.
En vain kestä sitä, että en koskaan voi olla sellainen cool ja tyylikäs ja sujuvasanainen.
Haluan kuitenkin myös ajatella sitä, miksi menin puhumaan hänelle. Miksi menin sanomaan, vaikka ensin ajattelin, että en sano.
Vaikka hän saisi joka päivä hyvää palautetta, hän ei saa juuri minun palautettani, jos minä en sitä anna. Enkä voi hänen puolestaan päättää, että hän ei halua tai tarvitse juuri minun palautettani, että sillä ei ole väliä. Jos kaikki ajattelisivat niin, niin eihän hän saisi ikinä palautetta.
Ja toisekseen, haluan uskoa, kuten marraskuussa, että Ismo Leikola ymmärtää.
Että minun palautteeni arvo on juuri siinä kamalassa takeltelussa ja änkyttämisessä ja äänen tärinässä ja herkistymisessä. Että en vain tule sanomaan mitään sanomisen ilosta. Sanon siksi, ja vain siksi, että tarkoitan, ja sillä on minulle merkitystä, vaikka se ei olekaan minulle helppoa. Haluan uskoa, että hän näki sen.
Sellasta tällä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti