Viikko 31: Rakkain lahjoistani

 Tänään oli kahden veljeni tyttären yhteinen rippijuhlapäivä. 

Olen toisen heistä sylikummi. Sain kunnian olla siunaamassa toista heistä alttarilla konfirmaatiotilaisuudessa. 

Kuluneena vuonna olen miettinyt paljon sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, mihin haluan panostaa, ja mitkä ovat niitä elämäni rooleja, millä oikeasti on merkitystä. Kun olen ajatellut asiaa, toistuvasti mieleeni on noussut kaksi äärimmäisen tärkeää asiaa. 

Kummina oleminen on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä ja arvokkaimmista asioista. Toinen todella tärkeä asia on tätiys. Olen neljän lapsen täti, yhden ihmisen kummitäti. Kummius on kunniatehtävä. Se on ehkä arvokkain lahja, jonka ihminen voi saada. 

Mielestäni ei ole kovin kauaa siitä, kun kummilapseni syntyi. 

Muistan hyvin, kuinka jännitin hänen ristiäisissään, että jotain kamalaa tapahtuu, että vahingossa pudotan hänet tai jotain. Mitään kamalaa ei tapahtunut. Kaikki meni ihan hyvin. 

Muistan edelleen hyvin, kun kummilapseni oli pieni. Itse asiassa näen hänet edelleen mielessäni elävästi sellaisena pienenä tyttönä, jollainen hän oli vuosia sitten. Minun on vaikea uskoa, että hän on jo kohta 15-vuotias teinityttö.

Vuosien aikana olen ajatellut usein, että minun olisi pitänyt onnistua kummin tehtävissä paremmin. En ole aina onnistunut niin hyvin, kuin kummilapseni olisi mielestäni ansainnut. On ollut vuosia, jolloin meillä oli pitkä välimatka ja on ollut elämänvaiheita, joissa ei vain ole tuntunut mahdolliselta viettää niin paljon aikaa yhdessä kummilapseni kanssa, kuin olisin halunnut. 

Onneksi on paljon ihania ja rakkaita yhteisiä muistoja, asioita elämässä, joista en luopuisi koskaan. 

Tällä viikolla kirjoitin yhdeksi rippilahjaksi kirjeen kummilapselleni. Yritin kirjeessä sanoa kaiken, mitä halusin hänelle sanoa. Mitä kummius minulle merkitsee, ja mitä erityisesti hänessä arvostan, ja mitä hänelle elämässä toivon. 

Tärkein asia oli: olen äärettömän onnellinen, että juuri minä saan olla juuri hänen kumminsa. 

Toinen, yhtä tärkeä asia oli kaikki se hienous, mitä juuri hänessä on, kaikki se, mitä hänessä erityisesti arvostan, vain pieni osa hänen hienoista ominaisuuksistaan, jotka pystyin kirjeessä tuomaan ilmi - hän ei saa koskaan unohtaa näiden ominaisuuksien hienoutta tai epäillä omaa arvokkuuttaan. 

Tänään astelin kirkon alttarille ja koin ehkä tähänastisen elämäni koskettavimman hetken ollessani siunaamassa kummilastani. Käteni tärisi niin paljon, että ajattelin, että pappi ja muut asianosaiset varmaan luulevat, että mulla on kauhea krapula. 

Lisää tilannekomiikkaa, joka onneksi ei näkynyt juhlissa, toi esimerkiksi se, että juuri rippijuhlia edeltävänä iltana hain molemmille tytöille ruusut, mutta en tietysti löytänyt maljakkoja mistään. Ruusut piti saada yöksi viileään ja pystyasentoon. Mitä sinä olisit tehnyt tällaisen haasteen edessä, jos et olisi löytänyt maljakkoa?

Ei ole tilannetta, johon kumppanini ei keksisi ratkaisua. Hän laittoi ruusut seisomaan ulos kumisaappaisiin. 

Ja ei, minulle ei tarvitse lähteä kiikuttamaan maljakoita. Maljakot ovat tallessa, mutta ne sattuivat juuri nyt olemaan väärässä paikassa tietystä syystä. 

Tämä oli niitä päiviä, joina olin jonkun elämää suuremman edessä. Ei ole sanoja, eikä niitä tarvita. Paitsi ehkä se, että kun joskus epäilen elämän merkitystä, näissä hetkissä koin voimakkaasti välähdyksen siitä, miksi haluan elää. 

Maaliskuukalenteri osa 3: Paremmalla puolella

Puoliväli on ylitetty!
Viikon kantava ajatus, joka toisaalta lohduttaa, toisaalta ahdistaa.
Muuttuuko elämä helpommaksi, kun maaliskuu päättyy?
Vai onko pikemminkin hyvä, että ollaan vasta vähän yli puolenvälin?
Olisiko tärkeintä noudattaa elämänviisastelijoiden neuvoja ja yrittää nauttia jokaisesta hetkestä, jotka ovat parhaillaan käsillä? Mistään tulevastahan ei tiedä. Ties mitä kamaluuksia siellä odottaa.

Joka tapauksessa, jälleen viikkokooste positiivisuuksista.

Luukku 13. Vaihdoin talvitakin kevyempään takkiin. Takkiin, jota olen ikävöinyt kovasti. Lempiväriäni ja lempimalliani edustavaan, maailman kauneimman siniseen, polvimittaiseen villakangastakkiin. On taas sellainen ilmantila, että saan kääriytyä yhteen rakkaimmista vaatekappaleistani.

Luukku 14. Isäni tuli käymään kotikaupungissani lääkärin tutkimuksissa. Kävimme kahdestaan kahvilla, ehkä ekaa kertaa ikinä. Jee! Kahvittelun jälkeen käytiin kaupassa ja shoppailtiin meille muun muassa uudet treenipaidat. Iskä otti sinisen ja yritti tarjota minullekin sinistä. Koska olen viime vuosina pyrkinyt määrätietoisesti laajentamaan värirepertuaariani kaavoihin kangistumisen välttämiseksi, valitsin kuitenkin toisenlaisen värin. Olen kyllästynyt siihen, että minut tunnistetaan jo kadun toiselta puolelta, pitkän matkan päästä, ja huudellaan toistuvasti sellaisia sanoja kuin "nyt on kyllä jollain niin sininen takki, että se ei voi olla kukaan muu kuin sä!" Kyllä ihmisellä pitää olla mahdollisuus välillä naamioitua, kätkeytyä ihmismassaan. Yllätysmomenttikin on ihan hyvä olla käytössä. Siispä ostin (tai siis isä osti minulle) pinkin treenipaidan, sellaisen värin, mitä vaatekaapistani ei löydy ennestään yhtään!!!!!

Luukku 15. Sain aitoa ja oikeaa kirjepostia, ihanan itse tehdyn kortin ihanassa postitse toimitetussa kirjekuoressa. On vaikea löytää sanoja siihen ilon tunteeseen, kun postiluukusta putoaa kerran pari vuodessa jotain muutakin kuin virallisten organisaatioiden kirjetervehdyksiä.
<3

Luukku 16. Mulla oli vaihteeksi koko päivän paha mieli, lievästi sanottuna.
Olen oppinut, että sellaiseen päivään ja sellaiseen olotilaan on olemassa yksi takuuvarma lääke.

Menin illalla yliopistoliikunnan crosstraining-tunnille. Sellaiselle koko kehoa kuormittavalle, kovatasoiselle treenitunnille.
Lyhyesti: alkulämmittelyt, sitten ohjaaja ohjeistaa kolme eri lihaskuntoliikettä, ja niitä tehdään kymmenen minuuttia niin useina toistoina kuin ehditään niin, että jokaisella kolmen kierroksella lisätään muutama toisto jokaista liikettä. Kymmenen minuutin jälkeen on hetken tauko, sitten ohjeistetaan seuraavat kolme liikettä, joita tehdään seuraavat kymmenen minuuttia ja niin edelleen. Koko treeni kestää tunnin. Lopuksi lyhyt loppuverryttely.

Tällä tunnilla on usein poikkeuksellisen vähän porukkaa.
Ohjaaja koettaa ruoskia ja tsempata parhaansa mukaan, mutta kukin saa tehdä omaan tahtiinsa. Ketään ei pakoteta mihinkään. Saa lopettaa kesken reenin, saa tehdä hitaammin tai nopeammin, saa pitää omia lepotaukoja, jos haluaa. Ohjaaja kannustaa, mutta kukin määrittelee itse, kuinka hapoille itsensä vetää.

Kuten yleensä, myös tällä kertaa minä halusin, että treenin jälkeen tiedän antaneeni kaikkeni. Mitään muuta keinoa ei ole ravistaa henkisesti paskaa oloa itsestään ulos kuin ruoskia ja raastaa itse itseään treenissä niin, että lopussa oksennus nousee suuhun ja silmissä välkkyy.
Kolme muuta treenissä olijaa vaikuttivat huippukuntoisilta ja treeni näytti kevyeltä. Kaksi tyyppiä oli selvästi vain kokeilemassa, ihmettelemässä ja pitivät lepotaukoja enemmän kuin kunto-osuuksia.
Sen aikaa, minkä ehdin seurata muiden toimintaa, jouduin taas tuntemaan häpeää itsestäni. Siitä, että olen kasvoiltani ihan liian punainen ja ihan liian hengästynyt, enkä jaksa enkä pysty enää lopussa kaikkiin liikkeisiin niin kuin haluaisin. Tuntuu, kuin ohjaajakin nauraisi mulle, vaikka voihan hänen hymynsä tulkita myös ylpeydeksi, kannustukseksi siitä, miten joku sentään yrittää.
Onneksi valtaosa treenin ajasta menee jossain omassa kaiken muun ulkopuolelleen sulkevassa ulottuvuudessa, en ehdi enkä jaksa enkä pysty olemaan kiinnostunut siitä, mitä joku muu kenties ajattelee tai tekee. Juuri se on melkein parasta koko liikunnassa.

Tunnin jälkeen pudottaudun pukuhuoneen penkille hengittämään, kaivan puhelimen esiin ja tarkistan sähköpostin.
Sinne on juuri putkahtanut tieto, että elämäni ensimmäinen konferenssiesitelmäehdotus on mennyt läpi.
Rehellinen ollakseni olin ohjaavan professorin puheiden perusteella siinä käsityksessä, että melko varmasti ehdotus menee läpi, eli aivan yllätys se ei ole. Olen ollut varautunut tähän.
Mutta silti. Se olisi hyvin voinut olla menemättä läpi. Ja se meni. Ei jumalauta. 
Pidän toukokuussa elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän.
Siinä hetkessä, sähköpostin luettuani käytän hetken aikaa sisäisesti kiljumiseen.
En tiedä, onko se riemua vai kauhua.

Luukku 17. On taas paha mieli, koska en saa päivän aikana aikaiseksi niin paljoa, kuin haluaisin ja kuin minun pitäisi nyt saada.
Iltapäivällä saan käsiini kirjevihkon, joka kummilapsellani ja minulla on käytössä. Hän on vuorostaan kirjoittanut ja piirtänyt sinne kaikkea sellaista, mitä haluaa minulle sanoa.
Säästän viestien lukemisen rauhalliseen, yksinäiseen hetkeen. Luen ne hiljaisuudessa, ikkunan ääressä, harmaan maaliskuun iltapäivän rumassa valossa.
En tiedä mitä sanoa.
Siellä on horjuvilla, hänen itsensä kirjoittamilla kirjaimilla sellaisia sanoja kuin
"sinä olet ihana ja paras kummitäti mitä voin toivoa, minä pidän sinusta, olet paras!"
 Tunne on jotain liian suurta, että sitä osaisi edes käsitellä. Ainoa kysymykseni on, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaista, sillä mielestäni en ole tehnyt mitään. En ainakaan mitään ihmeellistä, en mielestäni välttämättä aina edes riittävästi. Olen ihan kelvoton ja tarpeeton ihminen, mistä nämä sanat tulevat ja kenelle?

Luukku 18. Kävin kattelemassa takkeja, huvikseni. En muuten kovin paljoa välitä vaatteiden katselusta enkä shoppailusta, mutta mulla on kaksi heikkoutta: takit ja mekot. Niiden katselemisesta nautin, ja niitä ostaisin koko vaatekaapin täyteen (olen jo melkein ostellutkin).

Suunniteltiin veljen kanssa mun synttäreitä. Olen iloinen siitä, että on veljiä, joiden kanssa voi viettää synttäreitä. Olen iloinen siitä, että keksitään kivoja asioita, mitä tehdä yhdessä. Reilun kuukauden päässä odottava vanheneminen tuntuu vähemmän pahalta veljien kanssa.

Luukku 19. Havainto jonkinlaiseen säädylliseen aikarytmiin pääsemisestä, viikonloppuna (joka tietysti sitten nyt rikkoutui). Lauantaiaamuna nousin tietystä syystä aikaisin ylös, minkä johdosta menin lauantai-iltana nukkumaan poikkeuksellisen soveliaaseen aikaan. Mistä puolestaan seurasi, että sunnuntaiaamuna heräsin ajoissa, olematta siitä ihan puolikuollut, ja koko päivä oli edessä. Kiitoksen arvoinen asia, ehdottomasti.

 

Maaliskuukalenteri osa 1: Valon pisaroita

Sunnuntaisin on eniten aikaa blogata - siispä sunnuntai tulee tästedeskin olemaan se päivä, jona maaliskuukalenterin viikkokoosteet näkevät päivänvalon.

Ensin muutama yleinen ajatus maaliskuun ensimmäisiltä päiviltä:

Ensimmäiset päivät tuntuivat pahemmilta kuin odotin. Usein elämässäni on ennemmin niin, että kaikki mitä peläten ennakoin, osoittautuukin paremmaksi ja helpommaksi kuin ajattelee, ja toisinpäin. Tällä kertaa maaliskuun alku tuntui kuitenkin henkisesti vielä kamalammalta kuin etukäteen luulin. Johtuiko se siitä, että ennakoin paskaa maaliskuuta? Olisiko pitänyt enemmän tsempata ja energisoida?

Kuitenkin, juuri kaiken ankeuden keskellä hyvät asiat huomaa paremmin. Hyvät asiat loistavat valoa harmaasta ankeudesta. Niistä on vielä enemmän iloa kuin normaalisti. Hyvien asioiden kerääminen on näin ollen mahtavaa ajoittaa maaliskuuhun.

On huvittavaa huomata, miten asioista tulee suuria omassa mielessä. Puoli vuotta stressattu, kammoksuttu, ahdistanut asia hoituu pois viidessä minuutissa, kun jostain lopulta saa voiman mennä sitä kohti. Jäljelle jää kysymys, mitä oikein pelkäsin, miksi lykkäsin tätä näin kauan. Seuraava samanlainen episodi kuitenkin todennäköisesti odottaa ihan nurkan takana.

Ja juuri pitkissä prosesseissa on palkitsevuus.
Siinä, että saa jotakin, minkä eteen on tehnyt hirvittävän työn.
Siinä, että jokin sellainen asia hoituu, mikä on ahdistanut naurettavan kauan.
Palkitsevuus on prosessissa. Ei siinä, että asiat vain soljuisivat eteenpäin ilman vaivannäköä, noin vain.

Ja sitten itse kalenteriin.

1. Keskiviikko. Olin yhdessä kokouksessa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa oli rento tunnelma. Sai nauraa.
Näin jäniksen loikkivan ohitseni muutaman kerran. On jännittävää, että villieläimiä nähdäkseen piti muuttaa maalta kaupungin keskustaan.

2. Torstai
Taivalsin loskaista mäkeä alas juuri sellaisessa ankeassa harmaudessa ja kurjuudessa, millainen vain maaliskuun iltapäivä voi olla.  
Vastaan tulee, samaa mäkeä ylöspäin tarpoen, joku, jota kaikkein viimeisimmäksi osaisin odottaa.
Sellainen, jota en ensin nähnyt puoleen vuoteen ja jolle tasan kaksi viikkoa aiemmin annoin suklaasydämen.
Ensimmäinen ajatukseni on vastaansanomaton ei. Tuo ihminen ei voi olla tossa taas, ei vain voi, tämä on kangastus, joka katoaa, kun nyt katson vähän sivuun.
Kääntäessäni katseeni sivuun erotan silmäkulmastani, miten hän nostaa kätensä tervehdykseen, heilauttaa kättään laajassa kaaressa. Epäilyksen sijaa ei jää.
Tällä kertaa emme pysähdy, tarvomme vain loskassa toistemme ohi. Käymme kohdalla olemisen hetkellä ihmismielten kummallisuuksia syväluotaavan keskustelun, joka eteni osapuilleen näin (tunnistetiedot vainoharhaisesti sensuroitu):
Hän: "Moooiii"
Minä: "Moi"
Hän: "Olen matkalla paikkaan x."
Minä: "Mä oon taas menossa y:lle."
Hän: "No niin, tsemppiä!"
Minä: "Nnngghjnnmmm."

Viimeisin repliikkini sekavuus johtui siitä, että olimme jo ohittaneet toisemme, enkä osannut päättää, olisiko pitänyt sanoa "kiitos", "samoin", "heippa", "nähdään" tai kenties jotain muuta, mitä? Sen jälkeen heitin melkoisen määrän loppupäivän ajastani hukkaan  laatimalla lukuisia, eri tahoille haarautuvia spekulointeja siitä, mitä hän nyt minusta ajattelee.
Mutta olin silti iloinen.

3. Perjantai. Aamujooga. Jo usean kerran olen yrittänyt nousta perjantaiaamuna vähän liian aikaisin ehtiäkseni joogaamaan. Aiemmin en ole onnistunut, sillä tarvitsen ulkoisia pakotteita säätääkseni herätyskellon soimaan minuuttiakaan aikaisemmin kuin on tarve. Minulle ei ole ongelma nousta vaikka kuinka aikaisin aamulla, jos olen luvannut jollekin toiselle, että teen jotakin, tulen johonkin, hoidan jonkun homman. Jos yritän sopia vain itseni kanssa, niin ei. Pystyn pakottamaan itseni moneen, mutta aamuherätysten suhteen en ole itse itselläni tarpeeksi lyhyessä hihnassa. Siksi viime perjantain aamujoogaan raahautuminen oli historiallinen voitto.

4. Lauantai. Veljen lasten kanssa vietetty aika, erityisesti kummilapsen kanssa kahdestaan vietetty aika.
Lapsuudenystävän kanssa vietetty aika.
Sellaisen viikon jälkeen, jona ajattelin, että ei jaksaisi nähdä ketään, ei huvita olla kenenkään kanssa.
Sitten kuitenkin, jossain taustalla on kuitenkin aina se, minkä tietää todeksi: Ei ole mitään suurempaa, kuin tämä.

5. Sunnuntai. Kävely jäällä, siinä ainoassa säässä, jossa maaliskuu näyttää kauniilta. Silmiä kirvelevän kirkas auringonpaiste. Lumipeitteinen jää, joka kantaa ja jota riittää kauaksi eteenpäin. Vanha koira innostuu juoksemaan, se laukkaa ympäriinsä kuin joskus pentuna. Haastaa leikkimään hippaa, sotkee mustakarvaisen naamansa valkoiseksi lumesta. Täydellisyys. 


 

Valoa valoa valoa

Tällaisina aikoina, joina kurjan ihmisen mieli on yhtä synkkä kuin maisema ikkunan takana, tarvitaan valonpilkahduksia. Niistä aion nyt koostaa tämän blogipostauksen.

Kuluneena viikonloppuna tapahtui kaksi elämäni mittakaavassa isoa juttua.

1. Pääsin kummilapseni kanssa Linnanmäelle. Niin kauan, kun olen ollut täti, olen odottanut ja toivonut, että minua kysyttäisiin mukaan jonnekin, missä pääsisin huvipuistolaitteisiin epäitsekkäistä syistä. Tuntuuhan se nyt tällaisessa yli parinkympin kunniakkaassa iässä paljon hienommalta uhrautua aikuisseuraksi sitä tarvitsevalle lapselle hurjimpiin laitteisiin, kuin mennä vain ihan itsekseen niihin hurvittelemaan.

Reilu vuosi sitten pääsin yhden veljentytön kanssa tivoliin.
Tänä vuonna kummilapseni alkoi kärttää, että sen pitäisi päästä mun kanssa Linnanmäelle kahdestaan.
Vaikka olin ajatuksesta ihan suht innoissani, niin jotenkin kesä meni niin, että ei tullut tilaisuuksia. Aina jommallakummalla oli jotain.
Luultiin jo, että no tämä jäi nyt ensi kesään. (Hyvä sinänsä, sillä silloin hän vasta pääsisi niihin kunnon laitteisiin, eikä kyllä varmaan silloinkaan, mutta ehkä.) (Tosin siinä tapauksessa hän ei enää tarvitsisi minua sinne epäitsekkääksi aikuisseuraksi, mutta ihan sama.)
Sitten keksittiin Valokarnevaali.

Eilen se toteutui.
Upealla tavalla valaistu Linnamäki, välkkyvät värikkäät puut, pimeässä loistavat ja säihkyvät maailmanpyörät ja viikinkilaivat. Ihan hurjan hienoa. Ja se hattaran ja vohvelin tuoksu.

Enkä minä muistanut, kuinka fiiliksissä voi ihminen olla huvipuistosta.
Ikuinen suosikkini, puinen vuoristorata, nostalginen kummitusjuna, pyörittävä kieputinlaite, jossa ihme kyllä ei tullut huono olo, ja nykyaikaan päivitetty Linnunrata, johon oli minun nuoruuteni jälkeen lisätty 3D-lasit. Vekkula, jossa pääsin kaikki liikkuvat portaat ylös ja liukuvien lattioiden poikki vaikeuksitta ja jossa viimeiseksi sai laskea ison liukumäen, mikä oli ihan parasta.

Kaikkea sellaista voi kutsua adjektiivilla "paras" jo itsessään, saati sitten, että mukana on kummilapsi.
Plus aikuisen itsevarmuus: lapsena mukana oli riemun lisäksi aina ainakin pieni hippunen pelkoa, ellei peräti suoranaista kauhua. Nyt pystyin ihan coolisti pitämään tarvittaessa vain yhdellä kädellä kiinni ja keskittymään kaikkeen iloiseen ja hienoon.

2. Teatteri. Ennen Linnanmäen reissua toinen valtaisa haaveeni toteutui, kun a) pääsin Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle katsomaan Moliéren Luulosairas -näytelmän, ja kun b) näin siellä näyttämöllä ihailemani Minttu Mustakallion (Klikkaa mua!!!! <3 ) livenä.
Olen laskeskellut, että enää pitäisi nähdä Eero Ritala, niin sitten olisin nähnyt livenä kaikki ne kolme, joiden näkemisestä olen haaveillut. Jätän nokkelimpien arvattavaksi, kuka se kolmas Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion lisäksi mahtoi aikanaan olla.

3. Kirjoittaminen silloin, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olen aina ajatellut, että arkisessa elämässä ihan paras asia on lukeminen, sellaisten kirjojen lukeminen, joita ei ole pakko lukea. Tykkäsin myös opiskelukirjojen lukemisesta usein, mutta ihan parasta on lukea vapaa-ajalla. Vasta tällä viikolla muistin kunnolla ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ehkä vuosiin, että on toinenkin yhtä paras, ellei parempikin asia: sellaisten tekstien kirjoittaminen, joita ei ole pakko kirjoittaa.

Asia on unohtunut ehkä siksi, että elämä täyttyy pakollisesta kirjoittamisesta. Opiskelujen takia piti kirjoittaa koko ajan, ja tykkäsin siitäkin usein, mutta en aina. Tällä hetkellä elämääni hallitsee kaksi tekstilajia, joita joudun jatkuvasti pakon edessä kirjoittamaan ja joista kummastakaan en tykkää, vaan olen ihan hajalla niiden takia. Niiden lisäksi elämä täyttyy kaikesta sellaisesta kirjoitettavasta sälästä, jota ei oikeastaan ajattele niinkään pakkopullaksi, mutta joissa silti on jotakin pakollisen, vähintäänkin sovinnaisuuteen pyrkimisen, makua. Tällaisia ovat esim. sähköpostit, kommunikoinnit ihmisten kanssa Facebookissa ja puhelimella, ja jossain määrin tällaisia ovat myös blogikirjoitukset. Kriisini blogin suhteenhan käsittelevät jatkuvasti esim. sellaisia kysymyksiä, kuin "mitä haluan ja voin blogissani kirjoittaa", "kuinka usein haluan kirjoittaa blogiini", "miten kirjoittaa niin, että periaatteessa kuka tahansa voisi sen lukea", "haluanko kirjoittaa sellaisia tekstejä", "haluanko, että periaatteessa kuka tahansa lukee tekstejäni", "haluanko siis kirjoittaa blogia", "pitäisikö blogi lopettaa, miksi, miksi ei, jos ei, niin miten suhtautua näihin edellä mainittuihin kysymyksiin" yms yms. Tuollaiset kysymykset syövät jotakin kirjoittamisen vapauttavuudesta.

Muistin vasta tällä viikolla pitkästä aikaa, kuinka joskus entisaikoina kirjoitin ilokseni, kirjoittamisen riemusta.
Nykyisessä elämässäni olen oikeastaan huomaamatta ajautunut siihen, että kirjoittamisella pitää olla joku merkitys. Ei voi kirjoittaa siksi, että kirjoittaminen on kivaa, ei voi tuhlata kallista aikaa sellaiseen. Kun tarpeeksi kauan pyörittelee tällaista ajatusmallia, vaikka ihan täysin tiedostamattakaan, niin kirjoittaminen estyy väistämättä, sillä se vaatii jonkun kimmokkeen. Jonkunlaisen pienenkin luvan sille, että nyt keskityn kirjoittamaan.

Tällä viikolla olo oli taas ihan paska, ja ajattelin, että en halua enkä jaksa tehdä mitään. Syitä oli monia, mutta kyllä varmaan perustavanlaatuisin syy oli yksi ihminen.
Se oli se kimmoke.
Mieleen juolahti, että jospa yrittäisin kirjoittaa. Eihän se mitään auta eikä tee mitään millekään, mutta jos ei jaksa mitään muutakaan, niin eihän siinä mitään häviä.

Aloin kirjoittaa, kuten aina, ensin kompuroimalla, ja sitten yhtäkkiä tekstin imussa.
Muistin taas, millaista se on.
Abstraktit, mielessä jumittavat asiat muuttuvat tekstiksi, joksikin kokonaisuudeksi, sellaiseksi, mistä voi hahmottaa jotakin kaunista, jotain itseä suurempaa.
Kolme tuntia elämästäni katosi johonkin. Aloitin iltaviideltä, iltakahdeksalta nousin ylös tietokoneen edestä, koska huomasin, että eiköhän tässä ollut tarpeeksi pelottavasti kadonneita, kliseisesti sekunneilta tuntuneita tunteja tälle illalle.
Kävelin läpi iltavalaistun kaupungin ja näin vaikka mitä sellaista, mihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota.
Tuntui siltä, kuin sarja lukkoja olisi avautunut, ihan niin kuin joskus, kun joku hieroo oikein jumissa olleita hartioita.

Parasta oli se, että tunsin olevani tavalla tai toisella taas, pitkästä aikaa, jotenkin kiinni tässä elämässä. On joku asia, mitä osaan tehdä, mitä osaan tehdä hyvin, tiedän, että olen siinä hyvä, ja vaikka en olisikaan, niin on kuitenkin joku asia, mikä aiheuttaa mulle tällaisen olotilan. Se on minussa itsessäni, en tarvitse siihen ketään tai mitään ulkopuolista. On joku merkitys. En ole vain joku ihan mitätön, mielivaltaisesti turhanaikaisesti maailmankaikkeudessa roikkuva hiukkanen.

Muistin siis, että myös kirjoittamiselle ilman pakkoa on hyvä välillä järjestää aikaa.

Lopulta tekstin ja kirjoittamisen ajatteleminen kiersi ympyrän ja päätyi tähän blogiin.
Sellaisten tekstien takia, jota tällä viikolla kirjoitin, päädyin aikanaan bloggaajaksi. Kirjoitin tarpeekseni niitä ja päätin, että on uskallettava yrittää kirjoittaa myös sellaisia tekstejä, joita joku muu voisi lukea. Loppujen lopuksi se on tärkeämpää.

Niin että tässä tulee nyt uhkarohkea vaatimus: minulle saa ilmoittautua, jos haluaa blogistani innostuneena lukea myös sen tämän viikkoisen tekstin.

Näillä puheilla, toivotan vähintään vastaavanlaisia valonpilkahduksia koko lukijakuntani elämään!

Vuosikatsaus

Tähän postaukseen olen ajatellut koota sen, mitä vuodesta 2014 on jäänyt mieleen. 

Tammikuu
Vietin uudenvuoden veljen perheen luona. Oli kivaa. Yöllä raketteja ammuttaessa totesin totuudenmukaisesti, että takana on ihan paska vuosi. Mulle toivotettiin parempaa uutta vuotta. 
Loppiaisen tienoilla koin aivan karsean paniikkiahdistuksen opiskeluihin paluun ja elämän ansiosta. Huomasin, ettei joihinkin ihmisiin tarvitse pelkästä velvollisuudentunnosta yrittää pitää säännöllistä yhteyttä, jos niiden kanssa on koko ajan sellainen tunne, kuin olisi saamassa sydänkohtausta. Havainto oli suuri helpotus. Jotain hyvää siis siitä ahdistushuipustakin. 
Uskaltauduin soittamaan yhden puhelun, jota en olisi ikimaailmassa uskonut uskaltavani soittaa. Ihmettelen sitä oikeastaan vieläkin. Luulen, että siihenkin tarvittiin jonkinlaista pohjakosketusta. 
Puhuin isoveljen kanssa ensin facebook-chatissa ja sitten puhelimessa avoimimman keskustelun ehkä kahteen vuoteen. Uskoin taas lujemmin siihen, että mulla on ympärilläni monta ihmistä, joihin voi turvata. 
Kaiken sen ahdistuksen lomassa huomasin, että Ismo Leikolan youtube-klipeistä tulee lämmin olo. Tein sen löydön, että Ismo Leikolalla on kotisivut, ja siellä keikkakalenteri. Päätin, että minun on päästävä hänen keikalleen. Löysin myös tämän, viimeisen sinetin hullulle fanitukselleni: 
 https://www.youtube.com/watch?v=0BcoedB27ms
(Ja Ismo Leikola olis kyllä kohta mulle toisenkin yhteiskuvan velkaa siitä, kuinka olen mainostanut häntä kaikelle kansalle...)

Helmikuu

Juhlin ystävänpäivää lapsuudenystävän seurassa. Nauroimme paljon. Muistelimme pitkän ystävyytemme eeppisiä hetkiä. Ystävyyden merkityksestä avautui minulle taas jotakin. 

Ilmoittauduin yhtenä yönä yhdellä rysäyksellä Turkuun Paavo Nurmi Marathonille, kun olin ensin harkinnut sitä puoli vuotta. 

Voitin S-ryhmän lahjakortin vastattuani digitaalisia pelejä koskevaan kyselyyn. Ostin lahjakortilla Anni Polvan Tiina -kirjoihin perustuvan elokuvan ja Ismo Leikolan dvd:n. 

Kävin tekemässä viimeisen tenttini Tampereen yliopistolla. Opintokokonaisuuden lisäksi saatoin sillä matkalla lopullisesti loppuun jotain muutakin. Otin vastaan viimeisen tekstiviestin siitä, kuinka paska ihminen olen, kuinka tulen kuolemaan yksin ja kuinka kukaan mies tai ihminen ei kestä minunkaltaistani ihmistä kauaa. Istuin Tampereen yliopiston kirjaston aulan penkille ja keskityin vähäksi aikaa vain hengittämään. Kun nousin ylös ja kävelin bussiasemalle, tiesin, että jokin oli nyt lopullisesti loppu. Enää en vastaisi mihinkään, mitään, en ikinä. En anna enää mitään huomiota kyseisen ihmisen sanomisille tai tekemisille. Se päätös on pitänyt. 

Maaliskuu

Katsoin elämäni ensimmäisen Klikkaa mua -jakson. En ollut seurannut ensimmäistä tuotantokautta, mutta päätin aloittaa toisen tuotantokauden katsomisen. Ilahduin, kun kerrankin kotimaisesta tv-ohjelmasta tuli hyvä mieli ja sai nauraa. 

Hoidin alta pois liian monta roikkumaan jäänyttä, terveyteen liittyvää juttua kerralla. Välillä lääkärille ja hoitajan vastaanotolle mennessä oli vaikea muistaa, mitä varten olin sinne sillä kertaa tullut.
  
Kävin elämäni ensimmäisellä aurinkolomalla perheeni kanssa. Sen viikon olin täydellisen onnellinen. Ratsastin kamelilla, söin liikaa, luin kirjoja joita ei ollut pakko lukea, nautin auringon lämmöstä, uin joka päivä, rakastin merta, huomasin, että meri-ilma sopii minulle. En kärsinyt hetkeäkään niistä pölyallergiaoireista, jotka Suomessa ovat arkipäivää.  

Huhtikuu

Voitin jälleen S-ryhmän lahjakortin, tällä kertaa osallistuttuani opiskelualani yhdistyksen jäsentyytyväisyyskyselyyn. Ostin lahjakortilla itselleni synttärilahjaksi mekon, jonka ostoa ei ole tarvinnut katua kertaakaan. 

Olin viikon maailman onnellisin ihminen perheen lomamatkan ja erään toisen asian takia. Viikon. Ja sitten tuli henkisesti turpiin niin, että luulin tulevani hulluksi. Perheenjäsen sai sairaskohtauksen, epäonnistuin täysin sellaisella hetkellä, jolla olisin maailmassa eniten halunnut onnistua, ja petyin jälleen yhteen "ystävään". Aloin uskoa, ettei mulla ole oikeutta olla iloinen eikä onnellinen. 

Kävin Kirjavaras-leffan päivänäytöksessä eläkeläisten kanssa. Suutuin yhdelle mummolle, jonka kännykkä alkoi soida kesken koko leffan herkimmän kohtauksen, ja joka sitten vielä yritti vilkuilla syyttävästi muita. 

Ostin Klikkaa mua -sarjan ensimmäisen tuotantokauden dvd:llä ystävän kannustuksesta, vaikka ajattelin, että kymppi on siitä vähän liikaa. Sitäkään ostosta en ole katunut hetkeäkään. Vietin koko pääsiäisen tuijottamalla sitä. Ajattelin, että elämässä saattaa sittenkin olla jotain toivoa jäljellä. 

Harkitsin matkaa Tampereelle, jossa Ismo Leikola esiintyi synttäreideni aikaan. Faniuteni ei kuitenkaan vielä ollut sillä asteella, että olisin halunnut ostaa kalliin lipun ja matkustaa kolme tuntia bussissa eestaas vain nähdäkseni Ismo Leikolaa ehkä tunnin, ja senkin ajan varmaan jossain taaimmaisella parvella. 

Kuu huipentui synttäreihini, joita vietin veljieni kanssa. Kummityttöni toi minulle ihanan kortin, joka nyt  riippuu seinälläni. Ajoin elämäni ensimmäistä kertaa kartingia, ja siitä lähtien olen vain odottanut, että pääsisin radalle uudestaan. Ilta kului varsin kosteissa merkeissä. Seuraavana päivänä tein tuttavuutta maailmanhistorian hirveimmän krapulan kanssa. Rapiat kaksitoista tuntia tiivistä seurustelua vessanpöntön ja muovipussien kanssa ja naurava isoveli vieressä taputtelemassa selkään. Yritin imeskellä jääpaloja, kun vesi ei pysynyt sisällä. Jääpalat tarttuivat kieleen kiinni. Mut oli sen arvosta!

Toukokuu

Tein vappuaattona saksan tentin ja vietin illan opiskelukavereiden seurassa. Tuntui siltä, että kaikilla muilla pyyhkii käsittämättömän hyvin ja itse olen vain täysin epäonnistunut ihminen. 

Huomasin, että oli ihan kivaa pyöräillä ja juosta kevään valoisassa kauneudessa. Joitain suorastaan toiveikkuuden puuskia elämän suhteenkin alkoi tulla. Toukokuussa on aina jotakin lempeää. 

Leikkautin itselleni otsatukan pitkän harkinnan jälkeen. En vieläkään oikein tiedä, mitä mieltä olen siitä.  

Koukuttauduin FilmTowniin. Uskomatonta, että sellainen leffojen aarreaitta oli ollut ihan kotinurkillani vuosia ilman että tiesin siitä! 

Innostuin suunnittelemaan gradua oikein urakalla. 

Kesäkuu

Juhlin isoveljen syntymäpäiviä. 

Seurasin Klikkaa mua -tuotantokausien kesäuusintoja. 

Kävin tekemässä vuoden ensimmäisen kesätentin. 

Vietin juhannusta ystävän kanssa, mm. uimalla kaatosateessa lammessa lainehtivan skumppapullon perässä. 

Tilasimme lentoliput haaveideni kaupunkiin.  

Juoksin kymmenennen maratonini Turussa. Sen jälkeen asettelin kaikki kymmenen maraton-mitaliani plus kaksi puolimaraton-mitalia kankaalle ja otin niistä kuvan, jonka jaoin Facebookissa. Sen hetken ajan tuntui taas siltä, että minusta on johonkin. Olin koululiikunnassa aina kaikkein huonoin ja hitain, sijoituin kaikissa kilpailuissa aina viimeiseksi, mut huudettiin aina viimeisenä joukkueeseen, inhosin ja vihasin koululiikuntaa yli kaiken, en ikinä saanut mistään yhden yhtä mitalia, vaikka kuinka yritin, ja nyt mulla on niitä kokonainen kasa. 

Heinäkuu

Opiskelin ja suunnittelin gradua. 

Huomasin, että Ismo Leikola tulee marraskuun lopussa kotikaupunkiini. Aloin kytätä säännöllisesti sitä, milloin liput tulevat myyntiin. 

Tunsin itseni ja elämäni aika turhaksi. 

Kävin isäni lapsuudenmaisemissa seuraamassa suopotkupallon MM-kisoja ja tapaamassa isän lapsuudenystäviä. Oli yllättävän kivaa. 

Lensin viimein Berliiniin, kaupunkiin, johon olen halunnut matkustaa niin kauan. Vietin muutaman ikimuistoisen, onnellisen päivän siellä. 

Kävin seuraamassa Simo Syrjävaara Cup -turnausta Helsingin Olympiastadionilla. Iltaisin korvasin juoksulenkit pomppimalla veljeni trampoliinilla pitkistä katseista välittämättä. 

Vietin jonkinlaiseksi käännekohdaksi muodostuneen, ihanan onnellisen viikon kummieni luona. Menin sinne vähän epäröiden, tulin pois uskoen siihen, että elämä voittaa. Olen siitä kummeilleni, serkuille ja erityisesti serkkujen lapsille ikuisesti kiitollinen. Jospa musta sittenkin on johonkin. Jospa kaikki vielä muuttuisi paremmaksi. Rakkautta, rakkautta, rakkautta.

Elokuu

Tein viimeisen kesätentin. 

Kävin Savonlinnassa sisävesiristeilyllä. 

Huomasin muuan ilmoituksen yliopiston kirjastolla. Sen jälkeen tapahtumat vain vyöryivät ylitseni, ja yhtäkkiä olin maailman onnellisin ihminen. 

Syyskuu

Aloitin graduseminaarin ja sain kehotuksen vaihtaa graduaiheen, jota olin työstänyt koko kesän. Aloitin uuden työstön aika kiivaalla tahdilla. 

Aloitin unelmieni työn. 

Juoksin elämäni neljännen Finlandia Marathonin. Ensimmäistä kertaa tunsin, että maraton meni rutiinilla. Juoksin suorastaan ylimielisesti. 

Ismo Leikolan keikan liput tulivat vihdoin myyntiin! Panikoiduin, koska en ollut koskaan aikaisemmin tilannut mitään lippuja millekään keikoille. Luulin, että nyt pitää toimia salamana, tai muuten en saa lippua ollenkaan. Siinä hötäkässä onnistuin saamaan itselleni eturivin paikan. 

Lokakuu

Elämä asettui jonkinlaiseen uomaan. Keksin uuden graduaiheen, opiskelin kiivasta tahtia ja työstä tuli osa arkea.  Olin välillä iloinen ja välillä ärsytti, pari kertaa ahdisti oikein kunnolla, keskimäärin kaikki meni ihan ok. 

Kävin perheeni kanssa katsomassa Mielensäpahoittaja -leffan. Harvinainen tapaus siinä mielessä, että leffa oli mielestäni parempi kuin kirja. 

Seurasin Vino Show -ohjelmaa telkkarista Minttu Mustakallion ja Eero Ritalan inspiroimana. 

Juoksin elämäni hirveimmän maratonin Sastamalassa. Juuri ennen sitä olin sanonut veljelleni, että minäkin tahtoisin joskus osallistua sellaiseen Extreme Run -tapahtumaan, jossa pitää juosta ja ylittää matkalla kaikenlaisia esteitä. 
No, niissä ylämäissä tuntui aika usein siltä, kuin olisi yrittänyt ylittää loputonta seinää. Että eiköhän se extremen kaipuu tullut täytetyksi. 

Marraskuu

Kävin ystävän kanssa katsomassa Vadelmavenepakolainen -leffan. 

Vietin liian nopeasti kuluneen viikonlopun kummieni luona. Oli ihanaa. Siinä yhteydessä pääsin myös ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään kaksi junanvaihtoa yhdellä matkalla. 

Hajoilin gradun tutkimussuunnitelman kanssa, mutta sain kuin sainkin sen palautettua. 

Ja sitten.
Ismo Leikola. 
Mitä tähän enää voi sanoa? Tammikuussa se alkoi ja marraskuussa tuli huippuhetki. Jälkikäteen näin siinä jonkinlaisen symbolisen selviytymistarinan tason. En ole mikään täysin luuseri paska ihminen, enkä voi sanoa, että en pysty mihinkään, jos olen täyttänyt näin monta suurta haavettani, jos kaiken jälkeen olen näin onnellinen. 

Joulukuu

Varasin lipun seuraavalle Ismo Leikolan keikalle. Maailman hauskin show, kotikaupungissani 27. helmikuuta. Ja mikä parasta, minä istun siellä taas täsmälleen samalla paikalla. Ensimmäinen rivi, keskellä. Mehän ollaan kohta ihan tuttuja Ismon kaa. 

Juoksin Itsenäisyyspäivämaratonin Kuopiossa, sekin oikeastaan jo yläasteajoilta kytenyt haave. Oli hienoa. 


Tein uskomattoman määrän tenttejä ja esseitä. 

Kävin katsomassa kummitytön balettiesitystä. Hienoa oli! Tosin täytyy tunnustaa, että en oikein pysynyt tarinassa kärryillä koko aikaa. 

En oikeastaan kauheasti stressannut joululahjojen ostamista. Stressi kului kaikkeen muuhun. 

Lopulta tuli joulu ja loma. Olen siitä ihan iloinen. 

Eilen äänestin Kultaisen Venlan saajaksi tämän vuoden parhaana tv-ohjelmana ja parhaana näyttelijänä Klikkaa mua -ohjelmaa ja Minttu Mustakalliota. Kukaan ei varmaan olisi osannut tätä arvata. 
(Ismo Leikola ei ole missään ehdolla. Ja silloin kun se oli ehdolla maailman hauskimmaksi, en edes tiennyt koko kilpailun olemassaolosta. Kuulin siitä ekaa kertaa vasta silloin, kun IL oli jo finaalissa, eikä yleisön äänestysmahdollisuutta enää ollut. Joten siitä tittelistä minua ei valitettavasti voi kiittää.)


Uudenvuodenlupaukseni viime vuonna oli, että opettelen luottamaan itseeni. Opettelen uskomaan, että minä olen hyvä, sanoi kuka tahansa mitä tahansa. 
En ihan täysin onnistunut, mutta jollakin tasolla ehkä kuitenkin. Jatkan opettelemista. 

Uudenvuodenlupaukseni tänään on opetella olemaan välittämättä siitä, mitä toiset ihmiset ajattelevat. Oikeastaan olen yrittänyt opetella sitä jo aika kauan, mutta jatkan senkin opettelmista edelleen. 
Lisäksi lupaan yrittää ajatella positiivisemmin. 

Näillä mennään.