Tänään oli kahden veljeni tyttären yhteinen rippijuhlapäivä.
Olen toisen heistä sylikummi. Sain kunnian olla siunaamassa toista heistä alttarilla konfirmaatiotilaisuudessa.
Kuluneena vuonna olen miettinyt paljon sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, mihin haluan panostaa, ja mitkä ovat niitä elämäni rooleja, millä oikeasti on merkitystä. Kun olen ajatellut asiaa, toistuvasti mieleeni on noussut kaksi äärimmäisen tärkeää asiaa.
Kummina oleminen on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä ja arvokkaimmista asioista. Toinen todella tärkeä asia on tätiys. Olen neljän lapsen täti, yhden ihmisen kummitäti. Kummius on kunniatehtävä. Se on ehkä arvokkain lahja, jonka ihminen voi saada.
Mielestäni ei ole kovin kauaa siitä, kun kummilapseni syntyi.
Muistan hyvin, kuinka jännitin hänen ristiäisissään, että jotain kamalaa tapahtuu, että vahingossa pudotan hänet tai jotain. Mitään kamalaa ei tapahtunut. Kaikki meni ihan hyvin.
Muistan edelleen hyvin, kun kummilapseni oli pieni. Itse asiassa näen hänet edelleen mielessäni elävästi sellaisena pienenä tyttönä, jollainen hän oli vuosia sitten. Minun on vaikea uskoa, että hän on jo kohta 15-vuotias teinityttö.
Vuosien aikana olen ajatellut usein, että minun olisi pitänyt onnistua kummin tehtävissä paremmin. En ole aina onnistunut niin hyvin, kuin kummilapseni olisi mielestäni ansainnut. On ollut vuosia, jolloin meillä oli pitkä välimatka ja on ollut elämänvaiheita, joissa ei vain ole tuntunut mahdolliselta viettää niin paljon aikaa yhdessä kummilapseni kanssa, kuin olisin halunnut.
Onneksi on paljon ihania ja rakkaita yhteisiä muistoja, asioita elämässä, joista en luopuisi koskaan.
Tällä viikolla kirjoitin yhdeksi rippilahjaksi kirjeen kummilapselleni. Yritin kirjeessä sanoa kaiken, mitä halusin hänelle sanoa. Mitä kummius minulle merkitsee, ja mitä erityisesti hänessä arvostan, ja mitä hänelle elämässä toivon.
Tärkein asia oli: olen äärettömän onnellinen, että juuri minä saan olla juuri hänen kumminsa.
Toinen, yhtä tärkeä asia oli kaikki se hienous, mitä juuri hänessä on, kaikki se, mitä hänessä erityisesti arvostan, vain pieni osa hänen hienoista ominaisuuksistaan, jotka pystyin kirjeessä tuomaan ilmi - hän ei saa koskaan unohtaa näiden ominaisuuksien hienoutta tai epäillä omaa arvokkuuttaan.
Tänään astelin kirkon alttarille ja koin ehkä tähänastisen elämäni koskettavimman hetken ollessani siunaamassa kummilastani. Käteni tärisi niin paljon, että ajattelin, että pappi ja muut asianosaiset varmaan luulevat, että mulla on kauhea krapula.
Lisää tilannekomiikkaa, joka onneksi ei näkynyt juhlissa, toi esimerkiksi se, että juuri rippijuhlia edeltävänä iltana hain molemmille tytöille ruusut, mutta en tietysti löytänyt maljakkoja mistään. Ruusut piti saada yöksi viileään ja pystyasentoon. Mitä sinä olisit tehnyt tällaisen haasteen edessä, jos et olisi löytänyt maljakkoa?
Ei ole tilannetta, johon kumppanini ei keksisi ratkaisua. Hän laittoi ruusut seisomaan ulos kumisaappaisiin.
Ja ei, minulle ei tarvitse lähteä kiikuttamaan maljakoita. Maljakot ovat tallessa, mutta ne sattuivat juuri nyt olemaan väärässä paikassa tietystä syystä.
Tämä oli niitä päiviä, joina olin jonkun elämää suuremman edessä. Ei ole sanoja, eikä niitä tarvita. Paitsi ehkä se, että kun joskus epäilen elämän merkitystä, näissä hetkissä koin voimakkaasti välähdyksen siitä, miksi haluan elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti