Kevään lapsi

Kuten joka vuosi, tänäkin vuonna, sama elämänkierto.

Maaliskuu on kuoleman kuukausi, mutta onneksi sitä seuraavat huhtikuu ja toukokuu.
Toukokuu on kuukausista lempein. Toukokuu on ihmiselle hyvä.

Helpompi elämä alkaa huhtikuun lopussa. Joka vuosi tulen ajatelleeksi, onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että olen syntynyt huhtikuun lopussa. Voiko todellakin olla niin, että ihmisen syntymäajalla on jokin merkitys jossakin elämän syvemmällä tasolla? Minun näkökulmastani on niin, että huhtikuun lopusta toukokuun loppuun olen enemmän elossa kuin muina vuodenaikoina.

Palasia tältä ajalta vuodelta 2018:

Tyhjä syli. Odotan jatkuvasti sitä samaa, mitä olen tottunut odottamaan yksitoista vuotta aina erossa ollessamme. Voin melkein tuntea, miten nelijalkainen paras ystävä hyppää syliin. Voin melkein kuulla hänen innostuneet askeleensa, kun hän tulla touhottaa ovelle vastaan. Odotan, että hän tulee. Odotan turhaan. Ojennan käden silittämään ja ottamaan syliin, käsi haparoi pelkkää tyhjää. Etsin jotakin, jokin tärkeä puuttuu, niitä hetkiä on paljon, ja aina vasta jälkijunassa mieleen muistuu, että sitä jotakin ei enää ole.

On jotain muuta.
Oli yksi elämänvaihe, on uusia elämänvaiheita.

Muita koiria muilla pihoilla. Koirat haukkuvat uuden asuinpaikkakuntani melkein kaikilla pihoilla, tänä ensimmäisenä keväänä, jona täällä olen. Kuten jossain totesin, uusi asuinpaikkakuntani on koiranomistajien luvattu maa. Koirat haukkuvat innokkaasti ja juoksevat aitojen vierustoille katsomaan, kun kävelen ohi. Useimmat jo tietävät, kuka minä olen.

Lähipiiriin viime vuosina rantautuneet kaksi koiraa ovat tänä keväänä heittäytyneet yllättävän tuttavallisiksi. Vielä viime vuonna ne eivät välittäneet minusta pätkääkään, nyt ne ryntäävät innoissaan vastaan ja tunkevat syliin, ja kun vain minä yksin jään niitä vahtimaan, ne suhtautuvat siihen kuin kyseessä olisi täysin luonnollinen asiaintila.

Ennenkokematon hetki. Matkustan junalla Helsinkiin. Kirkas kevätilta, Helsingin keskusta, joukoittain ihmisiä. Kävelen siellä yksin, enkä pelkää eksymistä, sillä ne kulmat ovat nykyään minulle tuttuja. Valaistun yhtäkkiä siihen, että tästä on tullut minun elämääni. En olisi ikinä uskonut, että elämäni voi muuttua näin, mutta näin on käynyt. Ajattelen, että ensimmäistä kertaa parhaan ystäväni kuoleman jälkeen olen jollakin oikealla tavalla elämäniloinen.

Mekko. Muutamaa päivää ennen syntymäpäivääni löydän kaupasta täysin sattumalta mekon, josta siinä hetkessä tiedän haaveilleeni salaa koko elämäni ajan.
Mekolla ei ole käyttöä, ei ole tulossa mitään juhlia, eikä sen tyyppisellä mekolla välttämättä olisi edes juhlissa mitään käyttöä.

Koska mulla on synttärit, ja koska tiedän, että kadun ikuisesti, jos jätän tuon mekon nyt ostamatta, enkä sen jälkeen löydä sitä enää koskaan, ostan sen.

Puen sen päälleni, ja sen jälkeen haluaisin pukea sen päälleni joka päivä. (En kuitenkaan kehtaa.) Otatan itsestäni kuvia se päällä. Lataan onnistuneimman kuvan Facebookiin (tietenkin).
Joku hieman ylimitoitetun kohtelias ihminen kommentoi, että kuvassa näkyy vahvana Austen, tai ehkä Brontën sisarukset, heissä enemmän ulottuvuuksia.
Siinä hetkessä tiedän, että tietyllä elämän osa-alueella olen nyt saavuttanut lakipisteen ja voisin sen suhteen kuolla onnellisena.

Sankaruus. Teen tähänastisen elämäni suurimman sankariteon.
Eräänä toukokuun alun yönä huomaan katossa sänkyni yläpuolella hämähäkin. Se on Suomen mittapuulla melko iso, ja siinä se kutoo verkkojaan.
En pelkää ampiaisia, mehiläisiä, koppakuoriaisia enkä muita öttiäisiä.
Sen sijaan hämähäkkejä pelkään kuollakseni.

Valehtelematta elämäni ensimmäistä kertaa olen sellaisessa tilanteessa, että asunnossa ovat vain minä ja se hämähäkki. En voi pyytää ketään toista ihmistä viemään hämähäkkiä pois. En voi olla sen kanssa samassa huoneessa. En voi itse mennä yhtään lähemmäs sitä, kuin nyt jo olen.

Mikään vaihtoehto ei ole toteuttamiskelpoinen.
Koska on yö, teen epätoivoisen ja sanalla sanoen blondin ratkaisun. Roudaan peittoni ja tyynyni toisen huoneen sohvalle, suljen makuuhuoneen oven ja nukun sohvalla loppuyön. Tiedän hyvin, että hämähäkki voi halutessaan milloin tahansa ujuttautua huoneesta toiseen, oli ovi kiinni tai ei. Ainoa keino, jolla voin helpottaa oloani edes hiukan, on kuitenkin nukkua toisessa huoneessa niin, että minun ja kammottavan kahdeksanjalkaisen välissä on suljettu ovi.

Aamulla kammotus on samalla paikalla, kuin yöllä. Samassa kohtaa kattoa, edelleen jotakin kutomassa ällöttävillä koivillaan sätkien.

Mietin koko päivän, mitä voin tehdä.
Hämähäkkiä ei saa tappaa, en ole niin julma. Missään nimessä sitä ei saa imuroida, sillä se on kauhein kuolema, minkä elolliselle voi tuottaa. En halua ällötykselle mitään ylimääräistä kärsimystä. Haluaisin vain, että se ei änkeäisi kanssani samaana tilaan.

Lähin apu on noin 40 km päässä. Reilun puolen tunnin automatkan päässä.
Mietin, kehtaanko soittaa niille kolmelle ihmiselle, jolle olen ajatellut kehtaavani soittaa aina. Isoveli tulee auttamaan aina, ainakin joku heistä tulee.
Nyt totean elämäni ensimmäistä kertaa, että en ehkä kehtaa. Ne nauraa mulle, eikä ne tule. Jospa niillä on parempaa tekemistä. Jospa ne vaikka mieluummin esim hoitaa lapsiaan kuin ajaa pitkän automatkan, jonka aikana hämähäkki parhaassa tapauksessa itse on jo köpötellyt ulos.

Vanhemmilleni kehtaisin soittaa, mutta he ovat ehdottomasti liian kaukana. Edes minä en ole niin itsekäs, että vaatisin muita ajamaan kolmen tunnin automatkaa tällaisen asian vuoksi.

Tulen iltapäivällä kotiin toivoen epätoivoisesti, että ongelma olisi ratkennut itsestään.
Eihän se tietenkään ole.
Siellähän se kammotus edelleen tyytyväisenä kellottelee, samassa kohtaa kuin yöllä.

Ajatus pyyhkäisee mieleni läpi melkein huomaamattomasti ensimmäisen kerran. Torjun sen heti. Ei. Ei ikinä. 

Ja sitten realisoin itselleni vaihtoehdot.
1) nukkua toinenkin yö sohvalla tietäen, että hämähäkki pääsee halutessaan minne haluaa.
2) soittaa jollekin (kelle?)
3) viedä hämähäkki ulos itse.

Teen valmistelut ajatellen, että en pysty tähän, mutta aina voi yrittää. Avaan terassin oven, kaivan esiin kirjekuoren ja korkean muovisen mukin. Muki ei saa olla läpinäkyvä, ei missään nimessä.

Harjoittelen mielessäni sen muutaman metrin matkan makuuhuoneesta terassille. En saa kompastua, mikään ei saa mennä pieleen, sen on onnistuttava mahdollisimman nopeasti ja ensimmäisellä yrityksellä.

Kiipeän sängylleni ja hyperventiloin. Hämähäkki on liian lähellä. Hyperventiloin vähän lisää. Haluaisin perääntyä. Näin jälkikäteen en ymmärrä, miksen perääntynyt.

Saan ällötyksen pyydystettyä mukiin melkein liian helposti. Sinne se vain sujahtaa, ja kirjekuori on päällä, ja sitten tulen alas sängyltä ja syöksyn suorinta tietä terassille. Haluaisin kirkua. En tunne sellaista halua yleensä koskaan, mutta nyt haluaisin kirkua. Pidättäydyn siitä, sillä asun pienellä paikkakunnalla, enkä halua herättää yhtään ylimääräistä huomiota.

Heitän mukin pihalle ja käyn hetken päästä katsomassa sitä. Se on tyhjä.
Vaara on ohi.

Olen selvinnyt mahdottomasta.  Minulla on siis mahdollisuuksia tässä elämässä. 

Ajatuksia keväältä

Hajanaisia ajatuksia maaliskuun puolivälistä huhtikuun lopulle, olkaa hyvä.

Jääpaloja. Monena maaliskuun iltana valutin jääpalapussiin vettä ja pistin sen yöksi pakastimeen, ihan vain voidakseni aamulla ennen töihin lähtöä hautoa silmäluomiani jääpalojen alla. Ainut epätoivoinen keino kätkeä melkein umpeen turvonneet silmät. Enää pariin viime vuoteen naama ei ole kestänyt itkemistä. Katson peilistä ja ajattelen olevani kuin pystyyn nostettu ruumis. Sanon mielessäni kirosanan, kuten joskus maratonin vaikeissa paikoissa ja lähden töihin ajatellen, että saan ajatella vain töitä. Ei kyyneltäkään työpäivän aikana. Kotona saan itkeä illasta aamuun, mutta työpäivän aikana ei yhtäkään kyyneltä. 

Ja sellaista ilmeisesti vain on elämä, että vaikka kotona itken taukoamatta, töissä saatan yhtenä hetkenä nauraa katketakseni. Parhaan ystäväni kuolemasta on kulunut vuorokausi, kun löydän itseni nauramasta hervottomasti työkavereiden jutuille, siitä huolimatta, että samaan aikaan olen aivan täysin tietoinen mieltä jäytävästä, helvetillisestä surusta.

Kotona itken joka asiaa. Esimerkkinä mainittakoon hammastahnapurkin korkista irtoava musta karva. Joka paikassa, missä koira on kulkenut, leijuu koiran karvoja vielä kauan sen jälkeen, kun hän ei enää siellä ole. Aina joku tarttuu johonkin. Muun muassa hammastahnapurkin korkkiin. Tiedostan, että normaalina päivänä ajattelisin jotain painokelvotonta karvoista, joita on joka paikassa. Sillä viikolla koirankarva hammastahnapurkin korkissa on mitä kallein muisto, tekisi mieli museoida se.

Reistaileva terveys. Vitutus. Miksi juuri minä, miksi aina minä, miksi voi miksi, mitä olen tehnyt tämän ansaitakseni, en mitään.
Ainoa "lohtuni" on, että monet ihmiset sairastuvat vielä paljon pahemmin ihan yhtä lailla ilman omaa syytään, ilman mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, huolimatta siitä, kuinka ovat itsestään huolta pitäneet.
Koiran kuolinviikolla puhun puhelun terveyskeskuksen edustajan kanssa. Puhelimen toisessa päässä on maailman ystävällisin ihminen, ja minä olen yksinomaan tympääntynyt. En jaksa, en kestä, lopeta jo, olisi tässä töitäkin tehtävänä ja kaikkea muuta. Olen itsekäs ja tyhmä, enkä ollenkaan ylpeä siitä. 

Muutto. Elämäni ensimmäinen sellainen asunto, jossa saan asua toistaiseksi. Aiemmin asunto oli sidottu opintoihin, ensin perus- ja sitten jatkotutkinto-opintoihin, sen jälkeen muuten vain väliaikaisuuteen. Nyt ensimmäistä kertaa asunto, jonka asuminen jatkuu toistaiseksi täysin määrittelemättömän kauden ajan.

Ensimmäinen kerta, kun ostan itselleni huonekaluja. Olen töissä käyvä, tienaava, kelvollinen aikuinen, joka sisustaa asuntoa.
Tarkoitus on ensin ostaa vain edellistä levyempi sänky, mutta tilanne eskaloituu. Sängyn lisäksi tuntuu yhtäkkiä pakolliselta ostaa uusi pöytä ja tuolit. Myöskään tavalliset lamput eivät kelpaa, yhtäkkiä ilmaantuu tarve koristeellisemmalle lampunvarjostimelle. Tilanne leviää käsiin. En tiedä, mitä tästä vielä seuraa, ei hyvältä näytä. Viimeisimpiä ostoksiani ovat uusi vessaharja ja uusi käsienpesuainepullo kylppäriin, sellaiset, että ne mätsäävät toisiinsa. Edellinen leikkuulauta ei enää kelpaa, pitäisi saada uusi, mieluiten ehkä kaksi. En edes puhu kaikista muista asioista, joita mielessäni pörrää. Jokainen mieleen juolahtava ajatus ja erityisesti jokainen ostettu asia on kerta kaikkiaan pakollinen: uuden asian keksittyäni ja sen ostettuani en pysty näkemään, miten selvitä tästä eteenpäin ilman sitä ja miten olen selvinnyt tähän asti.

Vanhemmat ja veljet, ainoat ihmiset, joihin aivan oikeasti tässä elämässä voin luottaa, tulevat muuttoapuun. Ylimääräisiä kyselemättä, vastapalveluksia pyytämättä. Lakipiste saavutetaan, kun veljeni aloittaa sen koristeellisen lampunvarjostimen kokoamisen. Siinä vaiheessa vihellän pelin poikki ja menen itse kokoamaan varjostimen loppuun. Muut ehtivät pistää puoli asuntoa kuntoon sillä aikaa. Veljeni tulee viereeni istumaan, varjostin on jo melkein valmis.

Hän: "No, ostatko vielä toisen kerran tollasen lampun?"
Minä: "Ostan. Mä ostan tästä lähin vaan tällasia lamppuja. Tai ei, ei tää kelpaa mulle. Haluan vielä vähän vaikeampia."

Myöhemmin mittailen epämuodostuneeksi kasattua lamppua katossa ja ajattelen korjaavani sitä joskus toisen kerran. Ja samassa ne taas sattuvat silmiin, pari mustaa koirankarvaa kirkkaassa valossa, lampunvarjostimessa, joka on ollut vähän aikaa matolla, samalla matolla, jolla koirakin on joskus ollut.

Pääsiäispyhinä pienin veljieni lapsista kyselee tasaisin väliajoin "missä Pietu on."
Hänelle on kerrottu, että Pietu on koirien taivaassa, mutta joko se ei pysy mielessä kuin vähän aikaa, tai sitten koirien taivaan merkitys ei oikein avaudu.  
Yhtenä hetkenä, kun piirrämme yhdessä lattialla, hän pyytää minua piirtämään koiran. Kysyn, mitä hän itse aikoo piirtää.
"Taivaan", hän sanoo.


 

Poissa on ystävä kallehin

Kirjoitin tämän tekstin maaliskuun alussa, heti kaiken tapahtuneen jälkeen.

Tekstin oikolukuun (blogikelpoiseksi saattamiseen) sen jälkeen ei oikein tahtonut irrota aikaa. Jos aikaa oli, ei ollut jaksamista. Aina, kun mieleeni livahti ”olisiko nyt sopiva hetki lukea se läpi” –ajatus, vastaus oli yksiselitteisesti ei. En jaksa itkeä yhtään ylimääräistä kertaa niiden lukuisten kertojen lisäksi, jotka olen itkenyt ilman tekstin lukemistakin.

Tässä se nyt vihdoin tulee.

Helmikuun viimeisen viikon maanantaina luin tämän runon tuttavani Facebook-sivulta. Hän oli joutunut luopumaan vanhasta ja rakkaasta, jo kauan sairastelleesta koirastaan. Joku lohdutti häntä tällä runolla.

Tänään on se päivä,

kun minun matkani on kuljettu loppuun.

Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet,

älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle,

vaan pidä minua sylissäsi

ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme.

Silitä turkkiani niin kauan

kunnes olen kulkenut rajan yli

ja sydämeni on sammunut.

Muistele minua, mutta älä takerru minuun,

vaan jatka eteenpäin.

Kun aika koittaa, kohtaamme jälleen

emmekä eroa enää koskaan.

Vain hetkeä ennen runon lukemista olin puhunut äitini kanssa puhelimessa siitä, että oma koirani oli samana päivänä käytetty eläinlääkärissä, koska sen kunto oli edellisenä päivänä huonontunut radikaalisti. Eläinlääkäri oli ollut sitä mieltä, että koirani oli yllättävän hyväkuntoinen niin vanhaksi koiraksi. Niin touhukas ja hyväntuulinen, niin kuin se aina oli. Aina, ja erityisesti perheen ulkopuolisten ihmisten kanssa, sillä vanhentuessaan se muuttui kotioloissa vähän tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi. Erityisesti eläinlääkärissä käynnistä se nautti, ja varmaan sinäkin päivänä eläinlääkärikäynnin ansiosta se oli oikein terhakkana ollessaan huomion keskipisteenä.

Eläinlääkäri oli määrännyt sydänlääkkeet, sillä koirallani oli todettu jotain vikaa sydämessä. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, sillä sydänongelmat ovat tuolla rodulla yleisiä. Jo vuosien ajan rotua yhtään tuntevat vastaantulijat ovat ihmetelleet, miten minun koirani on elänyt niin vanhaksi ja miten se on niin hyvässä kunnossa. Ensi silmäyksellä useimmat olivat luulleet sitä pennuksi tai nuoreksi koiraksi, ja ihmetelleet sitten sen korkeaa ikää.

Melkein 11 vuotta sitten, maaliskuun lopussa vuonna 2007, vuoden ajan elättelemäni suuri haave toteutui. Sain ensimmäisen oman koiran, juuri sen rodun edustajan, jota olin 10-vuotiaasta lähtien ihaillut. Olin suunnitellut koiran hankintaa vuoden ajan, ajatellut sitä vuoden aikana joka päivä, varautunut siihen huolella, odottanut sitä ja vain sitä.

Kun se lopulta tapahtui, olin yksinomaan paniikissa.

Matkustin vanhempieni auton takapenkillä sylissäni pienin koiraotus, jonka olin ikinä nähnyt. Perheessämme oli aina ollut koiria, mutta ne olivat olleet isoja koiria – pentuina samankokoisia kuin minun koirani oli aikuisena.

Kun otin tuon Pietuksi jo syntymäkodissaan ristityn koiran syliini ensimmäisen kerran, pelkäsin ihan hirveästi sitä, että se on niin pieni. Se mahtui kämmenilleni ja hupparini sisään. Mitä jos vahingossa pudotan sen? Jos joku istuu tai astuu sen päälle?

Seuraavaksi tuli hallitsematon paniikki.

Tässä tää nyt on.

Tämä, minkä halusin niin kovasti, enemmän kuin mitään muuta pitkään aikaan.

Tässä se on

tästä hetkestä mittaamattomien aikojen päähän

olen vastuussa tästä

olen tämän kanssa

tämä on irrottamaton osa elämääni

tästä niin pitkälle tulevaisuuteen, että en voi sitä nähdä.

En minä pysty kantamaan sellaista vastuuta.

Säälittävän pieni koiramytty sylissäni kohotti päänsä ja vilkaisi yhden kerran nopeasti minua. Silmissä oli aika tavalla yhtä kauhistunut katse kuin miltä minusta tuntui.

Kuka toi on.

Tuon kanssako nyt joudun olemaan.

Paniikki yltyi kotona, sillä Pietu ei ollut niin kuin muut koiranpennut, joita olin elämässäni hoitanut, sellainen, jollainen luulin koiranpennun olevan. Se ei leikkinyt, se ei touhunnut, ei riehunut, ei edes haukkunut.

Se halusi vain ja ainoastaan maata sylissä.

Vain ja ainoastaan minun sylissäni, sillä minä olin pitänyt sitä sylissä viimeiset tunnit autossa, koko ajan sen jälkeen, kun se erotettiin äidistään ja sisaruksistaan.

Aluksi se ei suostunut juomaan vettä kupista, pelkästään minun kämmenistäni.

Jos laskin sen maahan, se etsiytyi saman tien kenkieni päälle ja katsoi anovasti ylöspäin. Ota minut syliin.

Jos menin johonkin, muutaman askeleen päähän, nurkan taakse, tai mikä pahinta, vessaan suljetun oven taakse, se alkoi ulista, eikä lopettanut, ennen kuin tulin esiin ja otin sen taas syliin.

Mielessäni ei ollut kuin yksi ajatus.

Miten tästä voi ikinä selvitä, jos tämä jatkuu tällaisena.

Ennen Pietun meille muuttoa olin tehnyt sille oman nukkumapaikan nuken kylpyammeeseen lattialle. Päätin nukkua ensimmäisen yön patjalla pesäpaikan vieressä, että koira ei olisi niin yksinäinen.

Pietu ei olisi halunnut jäädä omaan paikkaansa, eli puolen metrin päähän minusta, mutta ei onneksi päässyt kampeamaan ammeen reunan yli. Ei siksi, että reuna olisi ollut korkea, vaan koska koira oli niin pieni.

Keskellä yötä heräsin kolinaan. Koira sai ilmeisen pitkäkestoisen ja sinnikkään vaivannäön seurauksena itsensä kammettua pois ammeesta ja änkeytyi viereeni patjalle. En jaksanut enää vastustella – kyllähän se sellaisen suorituksen jälkeen oli paikkansa ansainnut. Siitä lähtien viimeisiin päiviinsä asti Pietu nukkui aina vieressäni silloin, kun vain olin kotona. Pennusta vanhuuteen asti se tiesi, että minun huoneeni, joka vuosien kuluttua ei oikeastaan enää ollut minun huoneeni, oli myös sen huone aina, kun olin kotona, Kun olin lapsuudenkodissani sitä katsomassa, se hakeutui aina itse iltaisin vanhaan huoneeseeni. Se oli sen huone. Sen koti.

Muistan ensimmäisen yhteisen yömme jälkeisen aamun. Sunnuntaiaamu, heräsimme molemmat kuuden aikaan ja koko muu talo oli vielä hiljainen. Koira osoitti ensimmäiset merkit siitä, että se oli oikea koiranpentu. Se leikki vähän aikaa varovasti lelulla, jonka olin hankkinut sille: kalusi puruluuta, tarjosi sitä minulle, odotti että alan kiskoa sitä siltä pois että saimme vähän aikaa kisailla. Katsoimme toisiamme ensimmäistä kertaa jonkinlaisen yhteisymmärryksen vallassa. Pieni toivon häivähdys: kyllä tästä vielä jotain tulee.

Rodusta lukemissani lukuisissa teksteissä oli mainittu muun muassa, että vaikka tämän rodun edustajat ovat luonteeltaan sosiaalisia, ystävällisiä, touhukkaita ja ihmisrakkaita, myös arkoja yksilöitä saattaa esiintyä. Ensimmäisten yhdessäolopäivien perusteella pelkäsin, että minun koirani kuuluisi noihin arkoihin yksilöihin. En tiennyt, mitä sitten tekisin. Tunsin itseni aivan liian araksi yksilöksi kasvattamaan toista samanlaista.

Pietu oli ollut meillä kolme päivää, kun ensimmäinen perheen ulkopuolinen vieras tuli käymään, varta vasten koiraa katsomaan. Muistan ikuisesti helpotuksen, jonka koin, kun koira kaikesta aiemmasta käytöksestään poiketen juoksi innoissaan vierasta vastaan. Sen jälkeen se muutenkin reipastui. Ensimmäisten päivien jälkeen oli mahdotonta uskoa, että niitä ensimmäisiä päiviä oli koskaan ollutkaan.

Pietusta tuli, kuten opin aina kaikille sanomaan, ”ylisosiaalinen adhd-tapaus, en ymmärrä, miten mun koira voi olla sellanen”. Hän rakasti ihmisiä. Hän hyökkäsi aina jokaisen luo. Hän halusi tervehtiä jokaista. Hän rakasti olla huomion keskipisteenä. Nopeasti hän huomasi myös sen, että minä en oikein välittänyt ihmisistä. Hän otti tehtäväkseen viedä minut ihmisten luokse. Hän juoksi ihmisiä kohti, pysähtyi tasaisin väliajoin odottamaan minua, haukkui, jos en lähestynyt, juoksi taas edellä, pysähtyi taas ja haukkui, niin kauan että olin kävellyt hänen kanssaan ihmisten luokse. Viimeisillä yhteisillä kävelylenkeillämme yhdentoista vuoden kuluttua olin jo melkein oppinut, ettei ihmisiä tarvitse pelätä. Seurasin vastustelematta, jos hän halusi tervehtiä jotakuta. Sain sillä tavalla monta uutta tuttavaa.

Erityisesti hän rakasti lapsia. Viimeistään muutaman vuoden ikäisestä alkaen hän alkoi käyttäytyä rauhallisesti pienten lasten kanssa, niin että koiria pelkäävätkin lapset uskalsivat tulla silittämään. Häntä ei haitannut, jos pikkulapsi lähestyi häntä takaa päin tai käsi ojossa, tai jos häntä silitettiin vastakarvaan tai häneen tartuttiin kiinni kovakouraisesti pikkulapsen kömpelöllä otteella. Vanhana hän kyllästyi yökylässä olleiden lasten seuraan muutaman tunnin kuluttua, jos nämä olivat koko ajan hänen kimpussaan, mutta suhtautui silti aina heihin täysin rauhallisesti ja kärsivällisesti. Lähipiirin lapset rakastivat häntä. Yksi kummilapseni ensimmäisistä kokonaisista lauseista oli: ”Akastan Pietua.” Nuorimmalle veljeni lapsista, nyt 2-vuotiaalle tytölle, Pietu oli puheiden perusteella tärkein elävä olento heti äidin, isän ja isosiskon jälkeen.

Alusta loppuun, touhukkaimmista nuoruuden vuosista rauhallisempiin vanhuuden vuosiin koira oli ennen kaikkea sitä, mitä olin toivonutkin sen olevan. Sylikoira.

Se halusi aina olla sylissä. Ei pehmeimmälläkään sohvalla tai tyynyllä, vaan ihmisen sylissä. Erityisesti sellaisten sylissä, joita se ei nähnyt usein. Se olisi halunnut jokaisen meillä käyneen vieraan syliin.

Se oli minun sylissäni varmaan yhteensä vuosissa mitattavan ajan. Kun opiskelujen ja työn vuoksi myöhemmin muutin pois vanhempieni luota ja kävin säännöllisesti katsomassa sitä, se oli sylissäni aina melkein koko sen ajan, jonka olin kotona. Se oppi tietämään ajat ja tilanteet ja hakeutui valmiiksi syliinhyppäämisasemiin, jos esimerkiksi lähestyin tuolia kahvikuppi tai kirja kädessäni. Usein saatoin yhtäkkiä ajatella pelästyneenä, missä Pietu on, ja huomata sitten, että se on sylissäni, olen vain niin tottunut sen lämpöön ja painoin, että tuntui kuin olisi vain joku talja jalkojen päällä.

Se oli sylissä erityisesti lohduttaakseen. Aina kun itkin, Pietu tuli juosten paikalle ja hyppäsi syliini. Usein se myös puski minua hellästi päällään ja tassuillaan ja nuoli kasvojani. Älä itke. Kun olin iloinen, se hyppi ja riehui ja jakoi onnellisuuden kanssani.

Kun aikanaan aloitin lukion jälkeiset opinnot ja työt, jouduin miettimään, otanko Pietun mukaan vai jätänkö sen vanhempieni luo. Aluksi jätin sen vanhempieni luo siksi, että asuin soluasunnossa, johon ei sääntöjen mukaan saanut tuoda lemmikkejä. Myöhemmin ajattelimme, että koiran on parempi asua omakotitalossa, jossa se saa juosta ulkona vapaana. Kerrostalossa se pelkäisi ääniä ja kolahduksia, enkä tiedä, miten se olisi naapureiden iloksi ulvonut päivisin yksin kotona, jos sen olisi sulkenut kerrostaloyksiöön kaupungin ydinkeskustaan. Päädyin siis käymään viikottain sitä katsomassa.

Lohtuni oli, että Pietu oli niin ihmisrakas. Se ei ollut sillä tavalla yhden ihmisen koira, kuin jotkut koirat voivat olla. Se vaikutti tyytyväiseltä saadessaan asua vanhempieni kanssa, ja vanhempieni syli ja seura kelpasivat sille, vähintään yhtä hyvin kuin minun seurani. Minun ei tarvinnut olla yhtään huolissani, sillä se oli hyvissä ja huolehtivissa käsissä.

Silti se oli minun koirani, alusta loppuun asti.

Se oli mielessäni joka päivä, elämänsä alusta loppuun asti. Ajattelin sitä aina, kun halusin ajatella jotain hyvää. Ajattelin sitä niinä hetkinä, joina minusta tuntui, että elämällä ei ole tarkoitusta, ja aina sen nähdessäni tai sitä ajatellessani uskoin taas, että elämässä on sentään jotain mieltä. Usein se kuuli ääneni, kun puhuin puhelimessa äitini kanssa ja tuli tassullaan sohimaan puhelinta äitini kädestä.

Kävin katsomassa sitä usein. Kun tulin kotiin, se oli minun sylissäni aina kun vain mahdollista. Kun astuin bussista ulos entisen kotipaikkakuntani asemalla, maailman onnellisin koiran naama loisti auton ikkunassa. Se koira osasi hymyillä. Se hyppi ja kyöhnäsi minua vasten, sen häntä huiski ja välillä se nosti tassunsakin olkapäilleni kuin halatakseen. Vanhempieni mukaan se näytti ymmärtävän jopa puhetta, ja ilahtui, jos sille kertoi, että minä olen tulossa kotiin. Se oppi tuntemaan tien asunnolleni ja innostui aina autossa, jos asuintaloani lähestyttiin.

Pietu heilutti häntäänsä minulle aina, kun kävelin sen ohi. Joskus vain muutama hännän napautus lattiaan – merkki siitä, että hän oli huomannut minun olemassaoloni. Usein hillitön hännänhuiskutus, jos olin ollut vaikka kymmenen minuuttia pihalla. Jos olin ollut puoli tuntia tai pidempään poissa, se tuli kyöhnäämään ja kiehnäämään minua vasten, osoittamaan kuinka verrattoman onnellinen se oli, kun olin taas siinä. Se tiesi, että jos kukaan muu ei suostu ottamaan sitä syliin, minun syliini se voi tulla aina.

Kun lähdin, kun jouduin jättämään sen, se oli joko surullinen ja alistunut tai vaihtoehtoisesti hätääntyneen oloinen. Kerrasta toiseen. Se oppi tietämään rituaalit, jotka edelsivät lähtöäni. Sen surullinen tai hätääntynyt ääni tai ilme tuntuivat aina siltä, kuin sydäntäni olisi revitty rinnasta ulos.

Luopumisen ajatus alkoi kalvaa mieltäni muutama vuosi sitten, kun yhä useammat ihmettelivät, miten vanha koirani jo on verrattuna muihin rotunsa edustajiin. Luopumisen ajatus kirkastui hetkellisesti pari vuotta sitten, kun Pietu sairasti pahan mahataudin. Silloin saimme kuitenkin vielä ensisäikähdyksen jälkeen jatkaa yhteistä matkaa.

Tämän vuoden helmikuun lopussa, alussa lainaamani runon luettuani, tunsin yhtäkkiä, että oman koirani menetys ei voi olla enää kaukana.

Itkin koko illan, voi jumalauta, miten itkin, vaikka siinä hetkessä ei pitänyt vielä olla mitään akuuttia hätää.

Ja seuraavana päivänä rauhoituin, koska kuulin puhelimessa äidiltäni, että Pietu on syönyt ensimmäisen satsin lääkkeitä ja sen vointi on lähtenyt kohenemaan.

Matkustin viikonlopuksi Pietun luo, tietysti.

Pietu oli voimattoman oloinen, mikä ei ollut mikään ihme, sillä sen vatsa oli lääkkeistä sekaisin. Ulkona se kuitenkin jaksoi juosta ja haukkua kuin joskus nuoruuden päivinään. Se kyöhnäsi sylissäni ja hyppäsi viereeni sänkyyn nukkumaan, kuten aina. Ajattelin, että ehkä tässä ei tosiaan ole mitään hätää.

Sunnuntaina sen vointi oli ehkä aavistuksen heikompi. Se ei esimerkiksi halunnut lähteä vanhempieni mukaan kauppaan, vaikka oli aina rakastanut autoilua ja piti yleensä tarkkaan huolen, ettei sitä jätetty vapaaehtoisesti kotiin, jos joku oli lähdössä autolla jonnekin. Nyt se jäi syliini makaamaan, kun vanhempani lähtivät. En ajatellut mitään muuta, kuin että olkoon sylissä sitten, ei minulla ole mitään sitä vastaan.

Illalla lähdin takaisin nykyiselle asuinpaikkakunnalleni. Ajattelin helpottuneena, että kerrankin minun ei tarvitse nähdä viimeiseksi surullista tai hätääntynyttä koirannaamaa. Pietu ei nimittäin taaskaan tehnyt elettäkään lähteäkseen mukaan, kun olimme lähdössä bussia odottamaan.

Kun olin laittamassa kenkiä jalkaan, Pietu, joka koko päivän oli vain maannut, yhtäkkiä käveli eteiseen ihan kuin normaalina terveenä päivänään. Jahas, mihinkäs sitä ollaan lähdössä. Päästimme sen ulos ja se juoksi autoon, kuten aina ennenkin.

Bussia odotellessa se nousi istumaan ja katselemaan auton ikkunasta, mihin oli tultu. Pelkäsin hätäännystä ja surua, joka oli ollut aina osa jokaista edellistä lähtöäni. Joka kerta lähtiessäni olin miettinyt, miten ihmeessä jaksan sen kestää.

Kun lähdin autosta muutamaa minuuttia ennen bussin tuloa, avasin vielä viime tipassa auton oven, jonka olin jo ehtinyt sulkea, ja silitin Pietua viimeisen kerran. Se katsoi minua. Ei hätääntyneenä, kuten aina ennen. Pelkästään, vain ja ainoastaan rauhallisena. Katsoimme toisiamme, minä silitin häntä, ja hän oli tyyni ja rauhallinen, hänellä ei ollut hätää. Suljin oven ja menin bussiin.

Seuraavana päivänä äiti sanoi puhelimessa, että Pietu oli taas mennyt heikompaan kuntoon. Huomenna sitä käytettäisiin uudestaan eläinlääkärillä.

Oloni oli kauhea koko illan. Ihmettelin, miksi. Eihän mitään ollut vielä tapahtunut. Kuvittelen vain aina omiani ja näen pahoja enteitä ilmassa, ajattelin itsekseni.

Itkin koko yön. Järkeni sanoi, että ei ollut mitään syytä itkeä. Hillitön itku purkautui minusta ilman mitään järjellistä syytä. Jokin ihmeellinen, logiikkaa vailla oleva varmuus siitä, että viikkoa aikaisemmin lukemani runo olisi pian minun todellisuuttani.

Koko seuraavan päivän kannoin sanomatonta painoa ja ahdistusta joka askeleessani. Ajattelin joka käänteessä, että ensi tekonani, kun pääsen kotiin, minun on soitettava äidille ja kysyttävä, mitä eläinlääkäri sanoi. Tuli jopa äkillinen yllättävä tarve soittaa kesken työpäivän, mutta onneksi en tehnyt sitä. Työpäivä oli pitkä ja raskas ja tuskallinen, ajattelin vain Pietua, enkä ymmärtänyt, miksi oloni oli niin helvetillinen. Ajattelin, että oloni paranee varmasti, kun heti töiden jälkeen soitan ja saan kuulla kaiken olevan ihan ok, kaikki on varmasti hyvin. Kaikki on hyvin, varmasti. Olen niin monta kertaa nähnyt pahimmat mahdolliset enteet ilmassa, turhaan.

Menin kotiin, äiti ehti soittaa ensin, lähes samalla minuutilla, kuin olin soittamassa hänelle.

Kummallinen puhelu. Yhtä aikaa jähmettävä järkytys siitä, että pahin oli käynyt toteen ja omituinen varmuus siitä, että tiesin tämän, tämä ei ollut minulle yllätys.

Eilen illalla, viime yönä, tänään päivällä Pietun vointi oli heikentynyt heikentymistään. Eläinlääkärissä ei voitu enää tehdä koiran auttamiseksi kuin yksi, viimeinen palvelus.

Ensimmäinen tunteeni oli helvetillinen syyllisyys.

En ollut Pietun kanssa, kun se oli kuolemassa. Olen aina ollut sen kanssa, olin sen tärkein ihminen ja se oli tärkein minulle, enkä ollut sen kanssa, kun se kuoli.

Kysyin äidiltä, miksei minulle ilmoitettu aiemmin. Olisin hypännyt ensimmäiseen junaan ja bussiin, olisin tullut niin pian kuin mahdollista.

Pietu ei olisi jaksanut niin pitkälle, se olisi ollut turhaa kiduttamista.

Muistin viimeisen kerran, kun näin sen. Muistin miten se katsoi minua. Ei hätääntyneenä eikä surullisena. Pelkästään rauhallisena.

Sen ei tarvinnut ajatella minua eikä minun tuskaani. Koko elämänsä ajan se oli kantanut huolta minusta, samalla tavalla, kuin minä kannoin huolta siitä. Se oli pyrkinyt lohduttamaan minua, ilahduttamaan ja rohkaisemaan minua samalla, kun minä olin hoitanut sitä ja huolehtinut siitä.

Viimeisinä päivinään sen ei tarvinnut kantaa huolta minusta. Se sai rauhassa nukkua pois, turvallisten ja rakastavien ihmisten hellässä huomassa. Ehkä minun sunnuntai-illan lähtöni todella oli sille tällä viimeisellä kertaa helpotus. Se oli jaksanut lähteä saattamaan minua, sen jälkeen se uskalsi antaa periksi.

Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että viimeiset elintunnit, ne tunnit, jotka eläinlääkäriaikaa piti odotella, ja ne hetket, jotka eläinlääkärillä piti olla, Pietu oli saanut olla koko ajan sylissä. Paikassa, jossa se koko elämänsä ajan eniten halusi olla. Jos minä olisin pitänyt sitä sylissä, olisin itkenyt hysteerisesti ja minua rakastavan koiran tuska olisi ollut vielä suurempi. Se ei olisi todennäköisesti palvellut kumpaakaan. Nyt se oli saanut olla koko viimeisen elinpäivänsä sylissä siliteltävänä, ainut, ensimmäinen ja viimeinen asia, mitä se aina halusi ja mitä se enää halusi, mistä se enää ymmärsi. Viimeiseen asti se oli painautunut ihmistä vasten, tutussa ja rakastavassa sylissä, jossa se sai tuntea olevansa turvassa. Viimeisinä elinpäivinään Pietun ei ollut tarvinnut olla hetkeäkään yksin, kiitos vanhempieni.

Seuraava ajatukseni oli syyllisyys kaikesta muusta.

Olisi pitänyt ottaa se aikanaan mukaan kotoa pois muuttaessa. Olisi pitänyt olla enemmän sen kanssa. Pitää sitä enemmän sylissä. Olla sille ystävällisempi.

Mikä olisi lopputulos? En olisi voinut kahliutua koiran koko elämän ajaksi neljän seinän sisään pitämään sitä sylissä. Koirakaan ei olisi sitä toivonut.

Olin sille joskus, useinkin, vihainen, räyhäsin sille, kenties turhaankin. Rähisin sille jopa sen viimeisenä elinviikonloppuna, koska se viivytteli aamuyöllä ulkona pakkasessa, kun minä olisin halunnut jo sisään.

Onko olemassa rakastavaa suhdetta ilman, että toiselle on joskus epäoikeudenmukaisestikin vihainen? Voiko elää toisen kanssa niin, että koko yhdentoista vuoden aikana ei sanoisi väärää sanaa, tekisi väärää tekoa?

Ymmärsin yhtäkkiä, että Pietu oli ainut elävä olento, jolle yhtäläisen varmasti tiedän sanoneeni täysin selvästi ja todella usein, kuinka paljon se minulle merkitsee. Ainut elävä olento koko tähänastisen elämäni aikana, jolle minun on ollut täysin luontevaa sanoa joka kerta tavatessamme ”sinä olet ihana ja suloinen ja minä rakastan sinua.” En ole edes ajatellut sen sanomista, olen vain sanonut asiat yhtä luontevasti kuin minkä tahansa jokapäiväisen seikan. Sanoin ne asiat paljon useammin kuin mitkään vihaiset sanat. Muistan selvästi, kuinka sanoin ne pariinkin kertaan myös viimeisenä päivänä, jonka sain viettää Pietun kanssa.

Muistan ajatelleeni joskus kuluneina vuosina, että vaikka en olisi saanut elämässäni mitään muuta hyvää aikaiseksi, niin ainakin olen onnistunut kasvattamaan koiran, jolla on hyvä itsetunto: se oli järkkymättömän varma siitä, että jokainen vastaantulija rakasti sitä ja oli siitä vähintään samaa mieltä kuin minä. Sen mielessäkään ei koskaan käynyt, että joku ei pitäisi siitä tai vähintäänkin oppisi pitämään siitä. Se tiesi vankkumattoman varmasti, kuinka paljon sitä rakastettiin. Edelleen, en oikein ymmärrä, miten minulla voi sellainen koira olla.

Toistuva ajatukseni oli myös jokaisessa elämäntilanteessa ikuinen jos.

Jos olisin ollut kotona, jos olisin ollut enemmän kotona. Jos olisin tehnyt sitä tai jättänyt tekemättä tätä. Jos ei olisi ollut niin hirveitä pakkasia, joista vanhat elolliset kärsivät. Jos olisi aiemmin tehty sitä, jos olisi myöhemmin tehty tätä. Kunpa Pietu olisi saanut vähän lisää aikaa, kunpa se olisi saanut elää edes vähän pidempään, olisipa se saanut sitä tai tätä, vuoden, puoli vuotta, kuukauden, päivän, hetken.

Ihminen haluaa kai inhimillisesti aina vain lisää ja lisää ja lisää. Mikään ei milloinkaan riitä. Pietu oli saanut elää pitkän ja hyvän elämän, ja se oli selvinnyt jo pari kertaa sellaisen yli, minkä olin uskonut luopumisen hetkeksi. Jos nyt ei olisi tullut lopullinen eron hetki, se olisi tullut myöhemmin, ja silloin olisin taas mielessäni rukoillut edes vähän jatkoaikaa.

Jälkikäteen ajattelin, kuinka ihmeellinen lahja oli saada olla viikko sen kanssa helmikuussa, tietämättä, että koiran elinaika oli viikoissa. Vanhaksi käynyt koira, joka kotikulmillaan köpötteli laiskasti lyhyitä lenkkejä, juoksenteli nykyisellä asuinpaikkakunnallani häntä pystyssä ja riemua tulvillaan, kuin joskus nuoruutensa päivinä, ja vastaantulijat luulivat sitä pennuksi. Pelkäsin, miten se pärjäisi työpäiväni yksin sille vieraassa asunnossa, mutta ei se vaikuttanut kärsivän siitä. Kun töistä tullessa avasin ulko-oven, kuulin joka päivä, miten se tassut lattiaa vasten rapisten juoksi ovelle vastaan. Sen jälkeen istuimme aina vähän aikaa ihan vain halailemassa nojatuolissa, ennen kuin laitoin sille ruuan ja se lähti ulos, joka kerta yhtä innokkaana ja elämänsä voimissa. Se tutustutti minut moneen asuinpaikkakuntani ihmiseen, jotka sen jälkeen ovat tervehtineet minua. Ihmiset toisensa jälkeen kehuivat, miten ihana, suloinen ja ystävällinen se oli.

Pietun kuolinpäivän iltana, yhtenä aina yhtä helvetilliseksi osoittautuvan maaliskuun hirveänä iltana, huutoitkin yksin asunnossani, jonka matosta irtosi vielä helmikuisia koiran karvoja. Itkin läpeensä vielä melkein koko seuraavan yön, ainoana ajatuksenani, että tästä ei voi selvitä, kuinka tästä koskaan voi selvitä. Ajattelin, että en halua koskaan enää rakastaa ketään, sillä luopuminen on liian kestämätöntä.

Tuona iltana minulta kysyttiin, haluanko, että joku tulee luokseni, että minun ei tarvitse olla yksin. Tiesin, että oli olemassa useampi ihminen, jotka todennäköisesti olisivat tulleet.

En halunnut, että kukaan tulee.

Yöllä itkiessäni ajattelin, kuinka oikeastaan kaikkein eniten itken yksinäisyyttäni. Tunnen olevani maailmassa niin yksin, tämän surun kanssa niin yksin.

Ja siinä se oikeastaan oli, kaiken ydin.

Ei kukaan olisi voinut jakaa sitä surua kanssani. Meitä oli siinä suhteessa vain kaksi, minä ja se koira, ja koira oli nyt lopullisesti ja peruuttamattomasti poissa. Suru juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä oli, oli yksin minun. Yksin minun oli se siis kestettävä.

Jonkinlaiseksi lohduksi minulle muodostui hetki, joka jäi viimeiseksi muistokseni Pietusta.

Aina muulloin eron hetkellä koiran hätäinen tai surullinen ilme on porautunut mieleeni ja repinyt sydäntäni rinnastani irti. Nyt viimeiseksi muistokseni parhaasta ystävästäni jäi rauhallinen ja tyyni ilme. Kuten usein, tässäkin hetkessä, eläin oli ihmistä viisaampi.

Minun matkani on kuljettu loppuun.

Älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle.

Muistele minua, mutta älä takerru minuun.

Viimeinen tunne, kaiken kestämättömältä tuntuvan surun pohjalla, on lopulta kiitollisuus.

Mikä etuoikeus olikaan saada kokea sellainen ystävyys ja rakkaus, saada sellainen osaksi elämääni yli yhdeksitoista vuodeksi.

Ja vielä viimeiseksi, lopullinen totuus:

ne, joita kannamme sydämissämme, eivät koskaan todella kuole.

Helmiä

Tänä vuonna helmikuulle osui monta pientä ja siksi niin suurta hyvää asiaa. Helmiä. Kerron joistakin niistä tässä, var så goda.

Minulle tarjoiltiin elämäni ensimmäisen kerran laskiaispullaa mantelimassalla. Neljä vuotta sitten, juuri tämän blogin aloittaneena, kirjoitin mantelimassalaskiaispullista, joita haikailin kahvilan lasivitriinin takaa, ja mietin, miksi syön niin harvoin laskiaispullia ja miksi syön niitä aina hillolla ja / tai kermavaahdolla, miksen ole saanut niitä mantelimassalla, mantelimassa pitäisi ottaa tavoitteeksi.

Tämän vuoden laskiaistiistaina osallistuin kokoukseen, jossa prioriteetit oli osattu asettaa täsmälleen oikein. Ennen kokousta lähetettiin sähköpostitse kysymys, sopiiko kaikille, että laskiaispullat tarjoillaan mantelimassalla. Mitään muuta ei kysytty. Kokouksessa mussutettiin laskiaispullaa mantelimassalla samalla kun puhuttiin kokouksen asiat, ja varjelkoon, että oli hyvää. Ja pakko sanoa, että tällaiset asiat ovat taas yksiä syitä lukuisien syiden vyyhdissä, jossa työttömät ja opiskelijat ovat työssäkäyviä heikossa asemassa. Vaikka toki työpaikoissakin on varmaan eroja näiden ylellisyyksien suhteen.

Koirani oli luonani viikon, eli olimme siis ensimmäistä kertaa ikinä viikon kahdestaan niin, että hän joutui olemaan päivät yksin. Pelkäsin etukäteen pahinta, mutta kaikki meni yllättävän hyvin. Parasta oli, että jokaisella kävelylenkillä joku tuntematon pysähtyi ihmettelemään, miten suloinen, ihana ja ystävällinen koira mulla on. Kyllä tässä maailmassa on paljon hyvää.

Niillä kävelylenkeillä aloin ihmetellä, miksi en ole koskaan laskenut helmikuuta lempivuodenajakseni. Käsittämättömän kauniita värimaailmoja eri aikoihin vuorokaudesta. Muistin, että olen ennenkin huomannut ne, taianomaisen ihmeelliset valot ja värit kaikkialla ulkona tähän aikaan vuodesta, mutta silti niitä ei jotenkin muista enää muina vuodenaikoina. Tällaista ei näe koskaan muulloin. Tällaista ei uskoisi näkevänsä tähänkään vuodenaikaan.

Asiakas sanoi mulle kerran palvelutilanteen päätteeksi: "och din svenska är jättebra." Ajattelin, että tämä jää mieleeni vuosikymmeniksi urani huippuhetkenä. Tilanteen jälkeen halusin hetken hyppiä ja huutaa tiskin takana (ja itse asiassa otinkin pari hyppyaskelta) ja huomasin vasta sen jälkeen selän taakse ilmaantuneen posti-ihmisen, joka hämmentyneen näköisenä odotti lähtevää postia.
Tiedän, että asiakas ei olisi sanonut noin, om min svenska faktiskt var jättebra, mutta en voi lakata ylistämästä sitä ystävällisyyden määrää, joka ihmiskunnasta ajoittain kumpuaa.

Tänään löysin kirjan, jonka olemassaolosta en edes tiennyt, ja joka ilahdutti minua sielun pohjia myöten. L.M.Montgomeryn, nuoruuteni suosikkikirjailijan, aiemmin suomentamaton omaelämäkerrallinen teos. Löysin sen vain, koska työsuhde-edut, taas, kuten se aluksi mainittu mantelimassakin. Aloitan sen jo tänään. 

Tästä on hyvä jatkaa kohti vuoden pahinta aikaa, eli maaliskuuta. 

 

Maaliskuukalenteri osa 1: Valon pisaroita

Sunnuntaisin on eniten aikaa blogata - siispä sunnuntai tulee tästedeskin olemaan se päivä, jona maaliskuukalenterin viikkokoosteet näkevät päivänvalon.

Ensin muutama yleinen ajatus maaliskuun ensimmäisiltä päiviltä:

Ensimmäiset päivät tuntuivat pahemmilta kuin odotin. Usein elämässäni on ennemmin niin, että kaikki mitä peläten ennakoin, osoittautuukin paremmaksi ja helpommaksi kuin ajattelee, ja toisinpäin. Tällä kertaa maaliskuun alku tuntui kuitenkin henkisesti vielä kamalammalta kuin etukäteen luulin. Johtuiko se siitä, että ennakoin paskaa maaliskuuta? Olisiko pitänyt enemmän tsempata ja energisoida?

Kuitenkin, juuri kaiken ankeuden keskellä hyvät asiat huomaa paremmin. Hyvät asiat loistavat valoa harmaasta ankeudesta. Niistä on vielä enemmän iloa kuin normaalisti. Hyvien asioiden kerääminen on näin ollen mahtavaa ajoittaa maaliskuuhun.

On huvittavaa huomata, miten asioista tulee suuria omassa mielessä. Puoli vuotta stressattu, kammoksuttu, ahdistanut asia hoituu pois viidessä minuutissa, kun jostain lopulta saa voiman mennä sitä kohti. Jäljelle jää kysymys, mitä oikein pelkäsin, miksi lykkäsin tätä näin kauan. Seuraava samanlainen episodi kuitenkin todennäköisesti odottaa ihan nurkan takana.

Ja juuri pitkissä prosesseissa on palkitsevuus.
Siinä, että saa jotakin, minkä eteen on tehnyt hirvittävän työn.
Siinä, että jokin sellainen asia hoituu, mikä on ahdistanut naurettavan kauan.
Palkitsevuus on prosessissa. Ei siinä, että asiat vain soljuisivat eteenpäin ilman vaivannäköä, noin vain.

Ja sitten itse kalenteriin.

1. Keskiviikko. Olin yhdessä kokouksessa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa oli rento tunnelma. Sai nauraa.
Näin jäniksen loikkivan ohitseni muutaman kerran. On jännittävää, että villieläimiä nähdäkseen piti muuttaa maalta kaupungin keskustaan.

2. Torstai
Taivalsin loskaista mäkeä alas juuri sellaisessa ankeassa harmaudessa ja kurjuudessa, millainen vain maaliskuun iltapäivä voi olla.  
Vastaan tulee, samaa mäkeä ylöspäin tarpoen, joku, jota kaikkein viimeisimmäksi osaisin odottaa.
Sellainen, jota en ensin nähnyt puoleen vuoteen ja jolle tasan kaksi viikkoa aiemmin annoin suklaasydämen.
Ensimmäinen ajatukseni on vastaansanomaton ei. Tuo ihminen ei voi olla tossa taas, ei vain voi, tämä on kangastus, joka katoaa, kun nyt katson vähän sivuun.
Kääntäessäni katseeni sivuun erotan silmäkulmastani, miten hän nostaa kätensä tervehdykseen, heilauttaa kättään laajassa kaaressa. Epäilyksen sijaa ei jää.
Tällä kertaa emme pysähdy, tarvomme vain loskassa toistemme ohi. Käymme kohdalla olemisen hetkellä ihmismielten kummallisuuksia syväluotaavan keskustelun, joka eteni osapuilleen näin (tunnistetiedot vainoharhaisesti sensuroitu):
Hän: "Moooiii"
Minä: "Moi"
Hän: "Olen matkalla paikkaan x."
Minä: "Mä oon taas menossa y:lle."
Hän: "No niin, tsemppiä!"
Minä: "Nnngghjnnmmm."

Viimeisin repliikkini sekavuus johtui siitä, että olimme jo ohittaneet toisemme, enkä osannut päättää, olisiko pitänyt sanoa "kiitos", "samoin", "heippa", "nähdään" tai kenties jotain muuta, mitä? Sen jälkeen heitin melkoisen määrän loppupäivän ajastani hukkaan  laatimalla lukuisia, eri tahoille haarautuvia spekulointeja siitä, mitä hän nyt minusta ajattelee.
Mutta olin silti iloinen.

3. Perjantai. Aamujooga. Jo usean kerran olen yrittänyt nousta perjantaiaamuna vähän liian aikaisin ehtiäkseni joogaamaan. Aiemmin en ole onnistunut, sillä tarvitsen ulkoisia pakotteita säätääkseni herätyskellon soimaan minuuttiakaan aikaisemmin kuin on tarve. Minulle ei ole ongelma nousta vaikka kuinka aikaisin aamulla, jos olen luvannut jollekin toiselle, että teen jotakin, tulen johonkin, hoidan jonkun homman. Jos yritän sopia vain itseni kanssa, niin ei. Pystyn pakottamaan itseni moneen, mutta aamuherätysten suhteen en ole itse itselläni tarpeeksi lyhyessä hihnassa. Siksi viime perjantain aamujoogaan raahautuminen oli historiallinen voitto.

4. Lauantai. Veljen lasten kanssa vietetty aika, erityisesti kummilapsen kanssa kahdestaan vietetty aika.
Lapsuudenystävän kanssa vietetty aika.
Sellaisen viikon jälkeen, jona ajattelin, että ei jaksaisi nähdä ketään, ei huvita olla kenenkään kanssa.
Sitten kuitenkin, jossain taustalla on kuitenkin aina se, minkä tietää todeksi: Ei ole mitään suurempaa, kuin tämä.

5. Sunnuntai. Kävely jäällä, siinä ainoassa säässä, jossa maaliskuu näyttää kauniilta. Silmiä kirvelevän kirkas auringonpaiste. Lumipeitteinen jää, joka kantaa ja jota riittää kauaksi eteenpäin. Vanha koira innostuu juoksemaan, se laukkaa ympäriinsä kuin joskus pentuna. Haastaa leikkimään hippaa, sotkee mustakarvaisen naamansa valkoiseksi lumesta. Täydellisyys. 


 

Suru on suuri ja sanaton

Eilen aamulla ajattelin, että olo paranee, kun juon kahvia ja saan aamupalaa.
Sen jälkeen lähdin yliopistolle ja tein opiskelujuttuja muutaman tunnin. Kävin syömässä. Menin kotiin siivoamaan. Siivoaminenkin tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta. Raahauduin hakemaan särkylääkkeitä, sillä viimeinen kaapissani ollut Panadol kului viime viikolla infernaaliseen päänsärkyyn. Illaksi menin töihin. Töissä oli kivaa, kuten aina. Kotiin tullessa mieli oli jo melkein hyvä.


Tänä aamuna olin taas lähtöpisteessä. Tein kuten kunnon kansalainen, ja luin kerrankin Keskisuomalaista aamukahvin äärellä. Kävelin taas yliopistolle. Odottelen luennon alkua.


Kaikki kiertyy ajatukseen siitä, että olen niin ha-jal-la ja henkitorvi tuntuu olevan jonkun kuristusotteessa.


Syynä on surulliset koiransilmät, pelkkä hiljainen, pyytävä mutta ei vaativa tuijotus aikaisin maanantaiaamuna. "Et kai aio taas lähteä. Mikset jää hoitamaan minua."


Viime perjantaiaamuna lähdin apteekin kautta koiranhoitajaksi. Se viime postauksessa humoristisesti mainittu mahatauti ei ollut enää yhtään humoristisisella mittapuulla.


Perjantai-iltana itkin ensimmäisen kerran oikein sydämen pohjasta, kouristuksenomaisesti ja kuolemanpelkoisesti. Koira yritti lohduttaa.


Lauantaiaamuna, pitkän, pimeän ja parin tunnin välein ulkona kylmässä juostun, taas yhden oksennuksen ja ripulin täyteisen yön jälkeen ajatus sanottiin ensimmäistä kertaa ääneen.
"Entä jos se ei mene ohi."
"Jos se pitää vaikka lopettaa."


Lauantai koostui oikeastaan kolmesta toiminnosta: koiran ulkona käyttämisestä, koiran sylissä pitämisestä ja itkusta, joka oli yhtä loputon kuin kolme vuotta sitten.
Ajattelin, minkälainen helvetti jo pelkästään se päätös on, vaikka tämä ei ole elämäni ensimmäinen kerta, jolloin olen tässä tilanteessa. Aina se tuntuu yhtä käsittämättömältä: Kuka sellaisen päätöksen pystyy lopullisesti tekemään? Ei ihmisiäkään lopeteta. Ihmisiä saattohoidetaan ja pidetään hengityskoneissa viimeiseen asti.


Ajattelin taas, kuinka monesta ihmisestä luopuisin mieluummin kuin parhaasta nelijalkaisesta ystävästäni.
Ajattelin niitä "se oli vaan yks koira" -sanoja, jotka kuulin kolme vuotta sitten, jotka olen kuullut usein ja jotka periaatteessa ovat totta. Ajattelin, kuinka naurettavaa on itkeä koiraa tällä tavalla. Ajatella, mitä maailmassa tälläkin hetkellä tapahtuu, ajatella kaikkia niitä kamaluuksia, mitä ihmiset joutuvat jatkuvasti kokemaan, ja minä itken koiran takia niin, että en pysty tekemään mitään muuta.


Ja kuitenkin tiesin, ettei niin voi lopulta ajatella.
Harva ihmisystävä on minulle yhtä tärkeä kuin se koira.


Mieleeni ajautui myös kysymys siitä, kuinka helvetissä pystyn ikinä tekemään gradua loppuun, jos koira nyt kuolee.
Eikä kai koiran takia mitään sairaslomaa saa.


Käänne parempaan tapahtui lauantain aikana.
Nyt tuntuu siltä, että olemme saaneet jatkoaikaa. Ei se koira nyt kuolekaan. Ehkä. Ei ainakaan tähän.


Silti luopumisen tuska ehti jo valaistua minulle kaikessa raakuudessaan.
Vaikka luopuminen ei ehkä onneksi tullutkaan tällä kertaa ajankohtaiseksi, niin joskus se vääjäämättä tulee. Jatkoaikaa ei saa loputtomiin.
Ja sen lisäksi elämässä on jatkuvasti asioita, menneitä ja nykyisiä, joista pitää vain irrottaa, vaikka se tekisi kuinka kipeää.
Tällaisina hetkinä ne näkyvät paljon kirkkaammin kuin tavallisesti.
Enkä oikeastaan tiedä, mitä suren eniten. Sitä, että olen näin surullinen, vaikka monilla ihmisillä menee kymmenen kertaa huonommin, vai niitä kaikkia asioita, joista on pakko luopua nyt tai joskus?

Loppiaistervehdys

Uudenvuodenlupauksen (yhden niistä) toteutus alkoi nyt!

On kivaa, kun on tällanen oikein virallinen juhlapäivä joulun ajan lopetuksen kunniaksi, niin ei tarvitse itse yrittää vetää häilyviä rajoja sille, milloin sopii irrottautua joulusta. 

On ihanaa, että kun mä huomenna pakkaan kamani ja huristelen taas pois lapsuudenkodista normaaliin arkeeni, niin kultamussukkakoirulaisen ei tarvitse jäädä tänne yksin paniikissa, itku silmässä pimeään kotiin, vaan sillä on täällä seuraa. 

On kivaa kivaa kivaa, kun alkaa arki ja pääsee taas kiinni kunnon rutiineihin, eikä tarvi stressata siitä että pitäis olla koko ajan jotain erityistä ja tosi hienoo ja kivaa ja upeeta ja mahtavaa. Minä olen rutiineja rakastava ihminen. 

On mahtavaa, kun jo huomenna pääsee taas töihin, huipputyöpaikkaan mukavien ihmisten keskelle tekemään juuri sitä, mitä haluan. 

On supermahtavaa, että jo parin viikon päästä pääsen tekemään tuota edellämainittua täysipäiväisesti. 

On kivaa päästä taas oikein tositoimiin gradun kanssa. 

On mukavaa päästä muutenkin tekemään opiskeluja. Mahtavaa, että ihan kohta ollaan taas täydessä vauhdissa niiden kanssa, ja opinnot on kasassa ennen kuin ehdin sanoa edes hep!

Parasta, että huomisaamuna aion pukea päälleni joululahjaksi saamani neuletakin, jota en ole vielä kertaakaan käyttänyt. 

Ihan parasta, että mulla on mahtavat viikonloppusuunnitelmat! Ja mulla sitä paitsi on viikonloppusuunnitelmia niin harvoin, että silloin kun niitä on, niin siitä pitää todellakin ottaa kaikki irti. 

Tässä päivässä kivaa oli mm. se, että sain (isoveljen synttäri)täytekakkua, että pääsin saunaan, että sain muutenkin tarpeeksi hyvää syötävää, että sää oli kaunein taas vähään aikaan, että kävin pitkällä kävelyllä ja että asiat ovat jokseenkin järjestyksessä muutenkin. 

Tästä se lähtee, vuoden 2015 arki.