Kirjoitin tämän tekstin maaliskuun alussa, heti kaiken tapahtuneen
jälkeen.
Tekstin oikolukuun (blogikelpoiseksi saattamiseen) sen jälkeen ei
oikein tahtonut irrota aikaa. Jos aikaa oli, ei ollut jaksamista. Aina, kun
mieleeni livahti ”olisiko nyt sopiva hetki lukea se läpi” –ajatus, vastaus oli
yksiselitteisesti ei. En jaksa itkeä yhtään ylimääräistä kertaa niiden
lukuisten kertojen lisäksi, jotka olen itkenyt ilman tekstin lukemistakin.
Tässä se nyt vihdoin tulee.
Helmikuun viimeisen viikon maanantaina luin tämän runon
tuttavani Facebook-sivulta. Hän oli joutunut luopumaan vanhasta ja rakkaasta,
jo kauan sairastelleesta koirastaan. Joku lohdutti häntä tällä runolla.
Tänään on se päivä,
kun minun matkani on kuljettu loppuun.
Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet,
älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle,
vaan pidä minua sylissäsi
ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme.
Silitä turkkiani niin kauan
kunnes olen kulkenut rajan yli
ja sydämeni on sammunut.
Muistele minua, mutta älä takerru minuun,
vaan jatka eteenpäin.
Kun aika koittaa, kohtaamme jälleen
emmekä eroa enää koskaan.
Vain hetkeä ennen runon lukemista olin puhunut äitini kanssa puhelimessa
siitä, että oma koirani oli samana päivänä käytetty eläinlääkärissä, koska sen
kunto oli edellisenä päivänä huonontunut radikaalisti. Eläinlääkäri oli ollut
sitä mieltä, että koirani oli yllättävän hyväkuntoinen niin vanhaksi koiraksi.
Niin touhukas ja hyväntuulinen, niin kuin se aina oli. Aina, ja erityisesti
perheen ulkopuolisten ihmisten kanssa, sillä vanhentuessaan se muuttui
kotioloissa vähän tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi. Erityisesti eläinlääkärissä
käynnistä se nautti, ja varmaan sinäkin päivänä eläinlääkärikäynnin ansiosta se
oli oikein terhakkana ollessaan huomion keskipisteenä.
Eläinlääkäri oli määrännyt sydänlääkkeet, sillä koirallani
oli todettu jotain vikaa sydämessä. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, sillä
sydänongelmat ovat tuolla rodulla yleisiä. Jo vuosien ajan rotua yhtään
tuntevat vastaantulijat ovat ihmetelleet, miten minun koirani on elänyt niin
vanhaksi ja miten se on niin hyvässä kunnossa. Ensi silmäyksellä useimmat olivat
luulleet sitä pennuksi tai nuoreksi koiraksi, ja ihmetelleet sitten sen korkeaa
ikää.
Melkein 11 vuotta sitten, maaliskuun lopussa vuonna 2007,
vuoden ajan elättelemäni suuri haave toteutui. Sain ensimmäisen oman koiran,
juuri sen rodun edustajan, jota olin 10-vuotiaasta lähtien ihaillut. Olin
suunnitellut koiran hankintaa vuoden ajan, ajatellut sitä vuoden aikana joka
päivä, varautunut siihen huolella, odottanut sitä ja vain sitä.
Kun se lopulta tapahtui, olin yksinomaan paniikissa.
Matkustin vanhempieni auton takapenkillä sylissäni pienin
koiraotus, jonka olin ikinä nähnyt. Perheessämme oli aina ollut koiria, mutta
ne olivat olleet isoja koiria – pentuina samankokoisia kuin minun koirani oli
aikuisena.
Kun otin tuon Pietuksi jo syntymäkodissaan ristityn koiran
syliini ensimmäisen kerran, pelkäsin ihan hirveästi sitä, että se on niin
pieni. Se mahtui kämmenilleni ja hupparini sisään. Mitä jos vahingossa
pudotan sen? Jos joku istuu tai astuu sen päälle?
Seuraavaksi tuli hallitsematon paniikki.
Tässä tää nyt on.
Tämä, minkä halusin niin kovasti, enemmän kuin mitään muuta
pitkään aikaan.
Tässä se on
tästä hetkestä mittaamattomien aikojen päähän
olen vastuussa tästä
olen tämän kanssa
tämä on irrottamaton osa elämääni
tästä niin pitkälle tulevaisuuteen, että en voi sitä nähdä.
En minä pysty kantamaan sellaista vastuuta.
Säälittävän pieni koiramytty sylissäni kohotti päänsä ja
vilkaisi yhden kerran nopeasti minua. Silmissä oli aika tavalla yhtä
kauhistunut katse kuin miltä minusta tuntui.
Kuka toi on.
Tuon kanssako nyt joudun olemaan.
Paniikki yltyi kotona, sillä Pietu ei ollut niin kuin muut
koiranpennut, joita olin elämässäni hoitanut, sellainen, jollainen luulin
koiranpennun olevan. Se ei leikkinyt, se ei touhunnut, ei riehunut, ei edes
haukkunut.
Se halusi vain ja ainoastaan maata sylissä.
Vain ja ainoastaan minun sylissäni, sillä minä olin pitänyt
sitä sylissä viimeiset tunnit autossa, koko ajan sen jälkeen, kun se erotettiin
äidistään ja sisaruksistaan.
Aluksi se ei suostunut juomaan vettä kupista, pelkästään
minun kämmenistäni.
Jos laskin sen maahan, se etsiytyi saman tien kenkieni päälle
ja katsoi anovasti ylöspäin. Ota minut syliin.
Jos menin johonkin, muutaman askeleen päähän, nurkan taakse,
tai mikä pahinta, vessaan suljetun oven taakse, se alkoi ulista, eikä
lopettanut, ennen kuin tulin esiin ja otin sen taas syliin.
Mielessäni ei ollut kuin yksi ajatus.
Miten tästä voi ikinä selvitä, jos tämä jatkuu
tällaisena.
Ennen Pietun meille muuttoa olin tehnyt sille oman
nukkumapaikan nuken kylpyammeeseen lattialle. Päätin nukkua ensimmäisen yön
patjalla pesäpaikan vieressä, että koira ei olisi niin yksinäinen.
Pietu ei olisi halunnut jäädä omaan paikkaansa, eli puolen
metrin päähän minusta, mutta ei onneksi päässyt kampeamaan ammeen reunan yli.
Ei siksi, että reuna olisi ollut korkea, vaan koska koira oli niin pieni.
Keskellä yötä heräsin kolinaan. Koira sai ilmeisen
pitkäkestoisen ja sinnikkään vaivannäön seurauksena itsensä kammettua pois
ammeesta ja änkeytyi viereeni patjalle. En jaksanut enää vastustella – kyllähän
se sellaisen suorituksen jälkeen oli paikkansa ansainnut. Siitä lähtien
viimeisiin päiviinsä asti Pietu nukkui aina vieressäni silloin, kun vain olin
kotona. Pennusta vanhuuteen asti se tiesi, että minun huoneeni, joka vuosien
kuluttua ei oikeastaan enää ollut minun huoneeni, oli myös sen huone aina, kun
olin kotona, Kun olin lapsuudenkodissani sitä katsomassa, se hakeutui aina itse
iltaisin vanhaan huoneeseeni. Se oli sen huone. Sen koti.
Muistan ensimmäisen yhteisen yömme jälkeisen aamun.
Sunnuntaiaamu, heräsimme molemmat kuuden aikaan ja koko muu talo oli vielä
hiljainen. Koira osoitti ensimmäiset merkit siitä, että se oli oikea
koiranpentu. Se leikki vähän aikaa varovasti lelulla, jonka olin hankkinut
sille: kalusi puruluuta, tarjosi sitä minulle, odotti että alan kiskoa sitä
siltä pois että saimme vähän aikaa kisailla. Katsoimme toisiamme ensimmäistä
kertaa jonkinlaisen yhteisymmärryksen vallassa. Pieni toivon häivähdys: kyllä
tästä vielä jotain tulee.
Rodusta lukemissani lukuisissa teksteissä oli mainittu muun
muassa, että vaikka tämän rodun edustajat ovat luonteeltaan sosiaalisia,
ystävällisiä, touhukkaita ja ihmisrakkaita, myös arkoja yksilöitä saattaa
esiintyä. Ensimmäisten yhdessäolopäivien perusteella pelkäsin, että minun
koirani kuuluisi noihin arkoihin yksilöihin. En tiennyt, mitä sitten tekisin.
Tunsin itseni aivan liian araksi yksilöksi kasvattamaan toista samanlaista.
Pietu oli ollut meillä kolme päivää, kun ensimmäinen perheen
ulkopuolinen vieras tuli käymään, varta vasten koiraa katsomaan. Muistan
ikuisesti helpotuksen, jonka koin, kun koira kaikesta aiemmasta käytöksestään
poiketen juoksi innoissaan vierasta vastaan. Sen jälkeen se muutenkin
reipastui. Ensimmäisten päivien jälkeen oli mahdotonta uskoa, että niitä
ensimmäisiä päiviä oli koskaan ollutkaan.
Pietusta tuli, kuten opin aina kaikille sanomaan,
”ylisosiaalinen adhd-tapaus, en ymmärrä, miten mun koira voi olla sellanen”.
Hän rakasti ihmisiä. Hän hyökkäsi aina jokaisen luo. Hän halusi tervehtiä
jokaista. Hän rakasti olla huomion keskipisteenä. Nopeasti hän huomasi myös
sen, että minä en oikein välittänyt ihmisistä. Hän otti tehtäväkseen viedä
minut ihmisten luokse. Hän juoksi ihmisiä kohti, pysähtyi tasaisin väliajoin
odottamaan minua, haukkui, jos en lähestynyt, juoksi taas edellä, pysähtyi taas
ja haukkui, niin kauan että olin kävellyt hänen kanssaan ihmisten luokse.
Viimeisillä yhteisillä kävelylenkeillämme yhdentoista vuoden kuluttua olin jo
melkein oppinut, ettei ihmisiä tarvitse pelätä. Seurasin vastustelematta, jos
hän halusi tervehtiä jotakuta. Sain sillä tavalla monta uutta tuttavaa.
Erityisesti hän rakasti lapsia. Viimeistään muutaman vuoden
ikäisestä alkaen hän alkoi käyttäytyä rauhallisesti pienten lasten kanssa, niin
että koiria pelkäävätkin lapset uskalsivat tulla silittämään. Häntä ei
haitannut, jos pikkulapsi lähestyi häntä takaa päin tai käsi ojossa, tai jos
häntä silitettiin vastakarvaan tai häneen tartuttiin kiinni kovakouraisesti
pikkulapsen kömpelöllä otteella. Vanhana hän kyllästyi yökylässä olleiden
lasten seuraan muutaman tunnin kuluttua, jos nämä olivat koko ajan hänen
kimpussaan, mutta suhtautui silti aina heihin täysin rauhallisesti ja
kärsivällisesti. Lähipiirin lapset rakastivat häntä. Yksi kummilapseni
ensimmäisistä kokonaisista lauseista oli: ”Akastan Pietua.” Nuorimmalle veljeni
lapsista, nyt 2-vuotiaalle tytölle, Pietu oli puheiden perusteella tärkein
elävä olento heti äidin, isän ja isosiskon jälkeen.
Alusta loppuun, touhukkaimmista nuoruuden vuosista
rauhallisempiin vanhuuden vuosiin koira oli ennen kaikkea sitä, mitä olin
toivonutkin sen olevan. Sylikoira.
Se halusi aina olla sylissä. Ei pehmeimmälläkään sohvalla tai
tyynyllä, vaan ihmisen sylissä. Erityisesti sellaisten sylissä, joita se ei
nähnyt usein. Se olisi halunnut jokaisen meillä käyneen vieraan syliin.
Se oli minun sylissäni varmaan yhteensä vuosissa mitattavan
ajan. Kun opiskelujen ja työn vuoksi myöhemmin muutin pois vanhempieni luota ja
kävin säännöllisesti katsomassa sitä, se oli sylissäni aina melkein koko sen
ajan, jonka olin kotona. Se oppi tietämään ajat ja tilanteet ja hakeutui
valmiiksi syliinhyppäämisasemiin, jos esimerkiksi lähestyin tuolia kahvikuppi
tai kirja kädessäni. Usein saatoin yhtäkkiä ajatella pelästyneenä, missä
Pietu on, ja huomata sitten, että se on sylissäni, olen vain niin tottunut
sen lämpöön ja painoin, että tuntui kuin olisi vain joku talja jalkojen päällä.
Se oli sylissä erityisesti lohduttaakseen. Aina kun itkin,
Pietu tuli juosten paikalle ja hyppäsi syliini. Usein se myös puski minua
hellästi päällään ja tassuillaan ja nuoli kasvojani. Älä itke. Kun
olin iloinen, se hyppi ja riehui ja jakoi onnellisuuden kanssani.
Kun aikanaan aloitin lukion jälkeiset opinnot ja työt,
jouduin miettimään, otanko Pietun mukaan vai jätänkö sen vanhempieni luo.
Aluksi jätin sen vanhempieni luo siksi, että asuin soluasunnossa, johon ei
sääntöjen mukaan saanut tuoda lemmikkejä. Myöhemmin ajattelimme, että koiran on
parempi asua omakotitalossa, jossa se saa juosta ulkona vapaana. Kerrostalossa se
pelkäisi ääniä ja kolahduksia, enkä tiedä, miten se olisi naapureiden iloksi
ulvonut päivisin yksin kotona, jos sen olisi sulkenut kerrostaloyksiöön
kaupungin ydinkeskustaan. Päädyin siis käymään viikottain sitä katsomassa.
Lohtuni oli, että Pietu oli niin ihmisrakas. Se ei ollut
sillä tavalla yhden ihmisen koira, kuin jotkut koirat voivat olla. Se vaikutti
tyytyväiseltä saadessaan asua vanhempieni kanssa, ja vanhempieni syli ja seura
kelpasivat sille, vähintään yhtä hyvin kuin minun seurani. Minun ei tarvinnut
olla yhtään huolissani, sillä se oli hyvissä ja huolehtivissa käsissä.
Silti se oli minun koirani, alusta loppuun asti.
Se oli mielessäni joka päivä, elämänsä alusta loppuun asti.
Ajattelin sitä aina, kun halusin ajatella jotain hyvää. Ajattelin sitä niinä
hetkinä, joina minusta tuntui, että elämällä ei ole tarkoitusta, ja aina sen
nähdessäni tai sitä ajatellessani uskoin taas, että elämässä on sentään jotain
mieltä. Usein se kuuli ääneni, kun puhuin puhelimessa äitini kanssa ja tuli tassullaan
sohimaan puhelinta äitini kädestä.
Kävin katsomassa sitä usein. Kun tulin kotiin, se oli minun
sylissäni aina kun vain mahdollista. Kun astuin bussista ulos entisen
kotipaikkakuntani asemalla, maailman onnellisin koiran naama loisti auton
ikkunassa. Se koira osasi hymyillä. Se hyppi ja kyöhnäsi minua vasten, sen
häntä huiski ja välillä se nosti tassunsakin olkapäilleni kuin halatakseen.
Vanhempieni mukaan se näytti ymmärtävän jopa puhetta, ja ilahtui, jos sille
kertoi, että minä olen tulossa kotiin. Se oppi tuntemaan tien asunnolleni ja
innostui aina autossa, jos asuintaloani lähestyttiin.
Pietu heilutti häntäänsä minulle aina, kun kävelin sen ohi.
Joskus vain muutama hännän napautus lattiaan – merkki siitä, että hän oli
huomannut minun olemassaoloni. Usein hillitön hännänhuiskutus, jos olin ollut
vaikka kymmenen minuuttia pihalla. Jos olin ollut puoli tuntia tai pidempään
poissa, se tuli kyöhnäämään ja kiehnäämään minua vasten, osoittamaan kuinka
verrattoman onnellinen se oli, kun olin taas siinä. Se tiesi, että jos kukaan
muu ei suostu ottamaan sitä syliin, minun syliini se voi tulla aina.
Kun lähdin, kun jouduin jättämään sen, se oli joko surullinen
ja alistunut tai vaihtoehtoisesti hätääntyneen oloinen. Kerrasta toiseen. Se
oppi tietämään rituaalit, jotka edelsivät lähtöäni. Sen surullinen tai
hätääntynyt ääni tai ilme tuntuivat aina siltä, kuin sydäntäni olisi revitty
rinnasta ulos.
Luopumisen ajatus alkoi kalvaa mieltäni muutama vuosi sitten,
kun yhä useammat ihmettelivät, miten vanha koirani jo on verrattuna muihin
rotunsa edustajiin. Luopumisen ajatus kirkastui hetkellisesti pari vuotta
sitten, kun Pietu sairasti pahan mahataudin. Silloin saimme kuitenkin vielä
ensisäikähdyksen jälkeen jatkaa yhteistä matkaa.
Tämän vuoden helmikuun lopussa, alussa lainaamani runon
luettuani, tunsin yhtäkkiä, että oman koirani menetys ei voi olla enää kaukana.
Itkin koko illan, voi jumalauta, miten itkin, vaikka siinä
hetkessä ei pitänyt vielä olla mitään akuuttia hätää.
Ja seuraavana päivänä rauhoituin, koska kuulin puhelimessa
äidiltäni, että Pietu on syönyt ensimmäisen satsin lääkkeitä ja sen vointi on
lähtenyt kohenemaan.
Matkustin viikonlopuksi Pietun luo, tietysti.
Pietu oli voimattoman oloinen, mikä ei ollut mikään ihme,
sillä sen vatsa oli lääkkeistä sekaisin. Ulkona se kuitenkin jaksoi juosta ja
haukkua kuin joskus nuoruuden päivinään. Se kyöhnäsi sylissäni ja hyppäsi
viereeni sänkyyn nukkumaan, kuten aina. Ajattelin, että ehkä tässä ei tosiaan
ole mitään hätää.
Sunnuntaina sen vointi oli ehkä aavistuksen heikompi. Se ei
esimerkiksi halunnut lähteä vanhempieni mukaan kauppaan, vaikka oli aina
rakastanut autoilua ja piti yleensä tarkkaan huolen, ettei sitä jätetty
vapaaehtoisesti kotiin, jos joku oli lähdössä autolla jonnekin. Nyt se jäi
syliini makaamaan, kun vanhempani lähtivät. En ajatellut mitään muuta, kuin
että olkoon sylissä sitten, ei minulla ole mitään sitä vastaan.
Illalla lähdin takaisin nykyiselle asuinpaikkakunnalleni.
Ajattelin helpottuneena, että kerrankin minun ei tarvitse nähdä viimeiseksi
surullista tai hätääntynyttä koirannaamaa. Pietu ei nimittäin taaskaan tehnyt
elettäkään lähteäkseen mukaan, kun olimme lähdössä bussia odottamaan.
Kun olin laittamassa kenkiä jalkaan, Pietu, joka koko päivän
oli vain maannut, yhtäkkiä käveli eteiseen ihan kuin normaalina terveenä
päivänään. Jahas, mihinkäs sitä ollaan lähdössä. Päästimme sen
ulos ja se juoksi autoon, kuten aina ennenkin.
Bussia odotellessa se nousi istumaan ja katselemaan auton ikkunasta,
mihin oli tultu. Pelkäsin hätäännystä ja surua, joka oli ollut aina osa
jokaista edellistä lähtöäni. Joka kerta lähtiessäni olin miettinyt, miten
ihmeessä jaksan sen kestää.
Kun lähdin autosta muutamaa minuuttia ennen bussin tuloa,
avasin vielä viime tipassa auton oven, jonka olin jo ehtinyt sulkea, ja silitin
Pietua viimeisen kerran. Se katsoi minua. Ei hätääntyneenä, kuten aina ennen.
Pelkästään, vain ja ainoastaan rauhallisena. Katsoimme toisiamme, minä silitin
häntä, ja hän oli tyyni ja rauhallinen, hänellä ei ollut hätää. Suljin oven ja
menin bussiin.
Seuraavana päivänä äiti sanoi puhelimessa, että Pietu oli
taas mennyt heikompaan kuntoon. Huomenna sitä käytettäisiin uudestaan
eläinlääkärillä.
Oloni oli kauhea koko illan. Ihmettelin, miksi. Eihän mitään
ollut vielä tapahtunut. Kuvittelen vain aina omiani ja näen pahoja enteitä
ilmassa, ajattelin itsekseni.
Itkin koko yön. Järkeni sanoi, että ei ollut mitään syytä
itkeä. Hillitön itku purkautui minusta ilman mitään järjellistä syytä. Jokin
ihmeellinen, logiikkaa vailla oleva varmuus siitä, että viikkoa aikaisemmin
lukemani runo olisi pian minun todellisuuttani.
Koko seuraavan päivän kannoin sanomatonta painoa ja
ahdistusta joka askeleessani. Ajattelin joka käänteessä, että ensi tekonani,
kun pääsen kotiin, minun on soitettava äidille ja kysyttävä, mitä eläinlääkäri
sanoi. Tuli jopa äkillinen yllättävä tarve soittaa kesken työpäivän, mutta
onneksi en tehnyt sitä. Työpäivä oli pitkä ja raskas ja tuskallinen, ajattelin
vain Pietua, enkä ymmärtänyt, miksi oloni oli niin helvetillinen. Ajattelin,
että oloni paranee varmasti, kun heti töiden jälkeen soitan ja saan kuulla
kaiken olevan ihan ok, kaikki on varmasti hyvin. Kaikki on hyvin, varmasti.
Olen niin monta kertaa nähnyt pahimmat mahdolliset enteet ilmassa, turhaan.
Menin kotiin, äiti ehti soittaa ensin, lähes samalla
minuutilla, kuin olin soittamassa hänelle.
Kummallinen puhelu. Yhtä aikaa jähmettävä järkytys siitä,
että pahin oli käynyt toteen ja omituinen varmuus siitä, että tiesin tämän, tämä ei ollut minulle yllätys.
Eilen illalla, viime yönä, tänään päivällä Pietun vointi oli
heikentynyt heikentymistään. Eläinlääkärissä ei voitu enää tehdä koiran
auttamiseksi kuin yksi, viimeinen palvelus.
Ensimmäinen tunteeni oli helvetillinen syyllisyys.
En ollut Pietun kanssa, kun se oli kuolemassa. Olen
aina ollut sen kanssa, olin sen tärkein ihminen ja se oli tärkein minulle, enkä
ollut sen kanssa, kun se kuoli.
Kysyin äidiltä, miksei minulle ilmoitettu aiemmin. Olisin
hypännyt ensimmäiseen junaan ja bussiin, olisin tullut niin pian kuin
mahdollista.
Pietu ei olisi jaksanut niin pitkälle, se olisi ollut turhaa
kiduttamista.
Muistin viimeisen kerran, kun näin sen. Muistin miten se
katsoi minua. Ei hätääntyneenä eikä surullisena. Pelkästään rauhallisena.
Sen ei tarvinnut ajatella minua eikä minun tuskaani. Koko
elämänsä ajan se oli kantanut huolta minusta, samalla tavalla, kuin minä
kannoin huolta siitä. Se oli pyrkinyt lohduttamaan minua, ilahduttamaan ja
rohkaisemaan minua samalla, kun minä olin hoitanut sitä ja huolehtinut siitä.
Viimeisinä päivinään sen ei tarvinnut kantaa huolta minusta.
Se sai rauhassa nukkua pois, turvallisten ja rakastavien ihmisten hellässä
huomassa. Ehkä minun sunnuntai-illan lähtöni todella oli sille tällä
viimeisellä kertaa helpotus. Se oli jaksanut lähteä saattamaan minua, sen
jälkeen se uskalsi antaa periksi.
Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että viimeiset elintunnit,
ne tunnit, jotka eläinlääkäriaikaa piti odotella, ja ne hetket, jotka
eläinlääkärillä piti olla, Pietu oli saanut olla koko ajan sylissä. Paikassa,
jossa se koko elämänsä ajan eniten halusi olla. Jos minä olisin pitänyt sitä sylissä,
olisin itkenyt hysteerisesti ja minua rakastavan koiran tuska olisi ollut vielä
suurempi. Se ei olisi todennäköisesti palvellut kumpaakaan. Nyt se oli saanut
olla koko viimeisen elinpäivänsä sylissä siliteltävänä, ainut, ensimmäinen ja
viimeinen asia, mitä se aina halusi ja mitä se enää halusi, mistä se enää
ymmärsi. Viimeiseen asti se oli painautunut ihmistä vasten, tutussa ja
rakastavassa sylissä, jossa se sai tuntea olevansa turvassa. Viimeisinä
elinpäivinään Pietun ei ollut tarvinnut olla hetkeäkään yksin, kiitos
vanhempieni.
Seuraava ajatukseni oli syyllisyys kaikesta muusta.
Olisi pitänyt ottaa se aikanaan mukaan kotoa pois muuttaessa.
Olisi pitänyt olla enemmän sen kanssa. Pitää sitä enemmän sylissä. Olla sille
ystävällisempi.
Mikä olisi lopputulos? En olisi voinut kahliutua koiran koko
elämän ajaksi neljän seinän sisään pitämään sitä sylissä. Koirakaan ei olisi
sitä toivonut.
Olin sille joskus, useinkin, vihainen, räyhäsin sille,
kenties turhaankin. Rähisin sille jopa sen viimeisenä elinviikonloppuna, koska
se viivytteli aamuyöllä ulkona pakkasessa, kun minä olisin halunnut jo sisään.
Onko olemassa rakastavaa suhdetta ilman, että toiselle on
joskus epäoikeudenmukaisestikin vihainen? Voiko elää toisen kanssa niin, että
koko yhdentoista vuoden aikana ei sanoisi väärää sanaa, tekisi väärää tekoa?
Ymmärsin yhtäkkiä, että Pietu oli ainut elävä olento, jolle
yhtäläisen varmasti tiedän sanoneeni täysin selvästi ja todella usein, kuinka
paljon se minulle merkitsee. Ainut elävä olento koko tähänastisen elämäni
aikana, jolle minun on ollut täysin luontevaa sanoa joka kerta tavatessamme ”sinä olet ihana ja suloinen ja minä
rakastan sinua.” En ole edes ajatellut sen sanomista, olen vain sanonut
asiat yhtä luontevasti kuin minkä tahansa jokapäiväisen seikan. Sanoin ne asiat
paljon useammin kuin mitkään vihaiset sanat. Muistan selvästi, kuinka sanoin ne
pariinkin kertaan myös viimeisenä päivänä, jonka sain viettää Pietun kanssa.
Muistan ajatelleeni joskus kuluneina vuosina, että vaikka en
olisi saanut elämässäni mitään muuta hyvää aikaiseksi, niin ainakin olen
onnistunut kasvattamaan koiran, jolla on hyvä itsetunto: se oli järkkymättömän
varma siitä, että jokainen vastaantulija rakasti sitä ja oli siitä vähintään
samaa mieltä kuin minä. Sen mielessäkään ei koskaan käynyt, että joku ei
pitäisi siitä tai vähintäänkin oppisi pitämään siitä. Se tiesi vankkumattoman
varmasti, kuinka paljon sitä rakastettiin. Edelleen, en oikein ymmärrä, miten
minulla voi sellainen koira olla.
Toistuva ajatukseni oli myös jokaisessa elämäntilanteessa
ikuinen jos.
Jos olisin ollut kotona, jos olisin ollut enemmän kotona. Jos
olisin tehnyt sitä tai jättänyt tekemättä tätä. Jos ei olisi ollut niin
hirveitä pakkasia, joista vanhat elolliset kärsivät. Jos olisi aiemmin tehty
sitä, jos olisi myöhemmin tehty tätä. Kunpa Pietu olisi saanut vähän lisää
aikaa, kunpa se olisi saanut elää edes vähän pidempään, olisipa se saanut sitä
tai tätä, vuoden, puoli vuotta, kuukauden, päivän, hetken.
Ihminen haluaa kai inhimillisesti aina vain lisää ja lisää ja
lisää. Mikään ei milloinkaan riitä. Pietu oli saanut elää pitkän ja hyvän
elämän, ja se oli selvinnyt jo pari kertaa sellaisen yli, minkä olin uskonut luopumisen
hetkeksi. Jos nyt ei olisi tullut lopullinen eron hetki, se olisi tullut
myöhemmin, ja silloin olisin taas mielessäni rukoillut edes vähän jatkoaikaa.
Jälkikäteen ajattelin, kuinka ihmeellinen lahja oli saada
olla viikko sen kanssa helmikuussa, tietämättä, että koiran elinaika oli
viikoissa. Vanhaksi käynyt koira, joka kotikulmillaan köpötteli laiskasti lyhyitä
lenkkejä, juoksenteli nykyisellä asuinpaikkakunnallani häntä pystyssä ja riemua
tulvillaan, kuin joskus nuoruutensa päivinä, ja vastaantulijat luulivat sitä
pennuksi. Pelkäsin, miten se pärjäisi työpäiväni yksin sille vieraassa
asunnossa, mutta ei se vaikuttanut kärsivän siitä. Kun töistä tullessa avasin
ulko-oven, kuulin joka päivä, miten se tassut lattiaa vasten rapisten juoksi
ovelle vastaan. Sen jälkeen istuimme aina vähän aikaa ihan vain halailemassa
nojatuolissa, ennen kuin laitoin sille ruuan ja se lähti ulos, joka kerta yhtä
innokkaana ja elämänsä voimissa. Se tutustutti minut moneen asuinpaikkakuntani
ihmiseen, jotka sen jälkeen ovat tervehtineet minua. Ihmiset toisensa jälkeen
kehuivat, miten ihana, suloinen ja ystävällinen se oli.
Pietun kuolinpäivän iltana, yhtenä aina yhtä helvetilliseksi
osoittautuvan maaliskuun hirveänä iltana, huutoitkin yksin asunnossani, jonka
matosta irtosi vielä helmikuisia koiran karvoja. Itkin läpeensä vielä melkein
koko seuraavan yön, ainoana ajatuksenani, että tästä ei voi selvitä, kuinka
tästä koskaan voi selvitä. Ajattelin, että en halua koskaan enää rakastaa
ketään, sillä luopuminen on liian kestämätöntä.
Tuona iltana minulta kysyttiin, haluanko, että joku tulee
luokseni, että minun ei tarvitse olla yksin. Tiesin, että oli olemassa useampi
ihminen, jotka todennäköisesti olisivat tulleet.
En halunnut, että kukaan tulee.
Yöllä itkiessäni ajattelin, kuinka oikeastaan kaikkein eniten
itken yksinäisyyttäni. Tunnen olevani maailmassa niin yksin, tämän surun kanssa
niin yksin.
Ja siinä se oikeastaan oli, kaiken ydin.
Ei kukaan olisi voinut jakaa sitä surua kanssani. Meitä oli
siinä suhteessa vain kaksi, minä ja se koira, ja koira oli nyt lopullisesti ja
peruuttamattomasti poissa. Suru juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä oli,
oli yksin minun. Yksin minun oli se siis kestettävä.
Jonkinlaiseksi lohduksi minulle muodostui hetki, joka jäi viimeiseksi muistokseni Pietusta.
Aina muulloin eron hetkellä koiran hätäinen tai surullinen
ilme on porautunut mieleeni ja repinyt sydäntäni rinnastani irti. Nyt
viimeiseksi muistokseni parhaasta ystävästäni jäi rauhallinen ja tyyni ilme.
Kuten usein, tässäkin hetkessä, eläin oli ihmistä viisaampi.
Minun matkani on kuljettu loppuun.
Älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle.
Muistele minua, mutta älä takerru minuun.
Viimeinen tunne, kaiken kestämättömältä tuntuvan surun
pohjalla, on lopulta kiitollisuus.
Mikä etuoikeus olikaan saada kokea sellainen ystävyys ja
rakkaus, saada sellainen osaksi elämääni yli yhdeksitoista vuodeksi.
Ja vielä viimeiseksi, lopullinen totuus:
ne, joita kannamme sydämissämme, eivät koskaan todella kuole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti