Juhannusjuttuja

Päätin kertoa jotain vuoden 2016 juhannusjuhlinnoistakin, kun bloggailussa on taas vaihteeksi päästy vauhtiin.

Juhannusaattoiltana kävin lenkillä, vaikka mittari näytti 33 astetta. 30 helleastetta on tähän mennessä ollut aivan ehdoton raja lenkille menoon, aivan ehdoton, sellaisessa kuumuudessa juoksemisessa ei mielestäni ole mitään järkeä. Nyt oli kuitenkin niin hirvittävä morkkis päivän menneistä ja illan tulevista syömingeistä, että pakko oli.
Totesin, että ei olisi kannattanut, enkä suosittele.

Vietin iltaa ystävän seurassa porukalla, jossa oli kivointa taas vähään aikaan.
Ihmeellistä oli, että onnistuin olemaan syömättä ihan liikaa.
Muistin pitkästä aikaa myös sellaisen ihmeellisen asian, että kortinpeluusta voi innostua. Elämässäni on jo useita kertoja toistunut sama kaava: pienikin kilpailuhenki herättää sisälläni paniikin, joten inhoan kaikenlaisia pelejä, varsinkin kortinpeluuta, jossa tarvitaan jonkinlaista  taktikointikykyä, tuuri ja satunnainen säheltäminen ei riitä. Kortinpeluun ehdottaminen aiheuttaa siis vielä mittavamman paniikin kuin joku muu peliehdotus. Ja sitten yhtäkkiä se onkin kivaa.

Onnistuin luistamaan ensimmäiseltä pelikierrokselta vedoten siihen, että en osaa tätä peliä, mutta toisella kertaa en enää keksinyt tekosyitä. Kompuroin pari peliä läpi tärisyttävässä ahdingossa ja sitten yhtäkkiä keksin, että eihän tässä ole syytä ahdistua. Vielä puoli kahden maissa yöllä olisin halunnut jatkaa pelejä, kun toisilla ei enää into riittänyt.

Kahdelta yöllä laitoin yhden WhatsApp -viestin, joka varmaankin jäi historiaan vuoden 2016 juhannuksen suurimpana juttuna.
Jos on koko kevään oikeastaan halunnut laittaa yhden viestin, mutta ei kuitenkaan ole kehdannut, niin eikö juhannusyönä kahdelta ole oikea aika se laittaa, sen sijaan että lähtisi mitään kukkia keräämään tai kaurapeltoon kierimään?
Järkytyin, kun vastaus tuli, kymmenen minuutin kuluttua.
Juhannuksen suurimmaksi kysymykseksi näiden viime postaukssissa herättelemieni elämänfilosofisten kysymysten jatkeeksi jäi nyt, kannattiko se viesti laittaa, ja kannattaako sitä katua. 

Että jos on jotain tehnyt, eikä sitä enää tekemättömäksi saa, ja kun kyse on kuitenkin vain WhatsApp -viesteistä, ja kun toisen osapuolen päähän ei voi mennä ajatuksia lukemaan, niin kannattaako niitä jäädä pohtimaan siltä kannalta, että miksi voi miksi. 
Ei ehkä kannata, mutta silti jää, ja löytää itsensä kysymästä kannattaako ja miksi tai miksi ei. 

Tällaisissa tilanteissa lohdullisinta minulle on ajatella, että kaikella on tarkoitus. En oikein kyllä usko siihen, mutta se on ajatus, jota mielelläni pidän mielessäni. Ajatus pohjautuu jostain joskus lukemaani faktaan, että maanjäristys alkaa, kun jossain satojen kilometrien päässä joku perhonen värisyttää siipiään. En muista miten ne kaksi asiaa tarkalleen sitten yhdistyivät toisiinsa, mutta siihen kuitenkin pystyn elämässäni samastumaan: mikään ei tapahtuisi juuri näin, ellei joku ihan mitätön asia olisi sysännyt toista mitätöntä asiaa liikkeelle ja sitten dominoefektinä asiat vain suurenevat.

Muistelin tänään kahta erityisen merkittävää menneeseen elämääni kuulunutta ihmissuhdetta ja huomasin, että kumpikin lähti liikkeelle lähtökohdista, jotka silloin olivat täysin turhanpäiväisiä ja mitättömiä. Jälkeenpäin voi ajatella, että sinä päivänä oli kohtalon hetki, suuri pyörä liikahti liikkeelle jossain, minne kaikkien ihmisten kohtalot on kirjoitettu, ja silloisen itseni mielestä olen vain tylsästi lähtenyt tavalliseen arkipäivääni, täysin sattumalta osunut tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan, jossa kyseinen ihminen oli yhtä aikaa, täysin harmittomasti olemme jotenkin kohdanneet, mitään eeppistä taustamusiikkia ei kuulunut, ei edes mitään sellaista odottavaa maan järähtelyä, ei mi-tään, ja sitä tylsää tavallista hetkeä sitten jälkikäteen muistelee päivänä, jolloin kohtalon sormi ohjaili meitä.

Niin että jos se WhatsApp -viestikin kello kahdelta juhannusyönä on edes jonkinlainen pieni osa suurta suunnitelmaa. Niin ei kannata katua. On lupa olla kantamatta huolta, on lupa olla iloinen.

Juhannuspäivänä meloin kanootilla lammella kiskomassa haravalla vesiheiniä juurineen irti jorpakosta. En ollut ikinä melonut kanootilla ja muutenkin ilmassa oli taas kaikki kohtalon merkit, kun isäni viimeinen kommentti oli, että "ei se kovin helposti kaadu", mutta hyvin kaikki meni. Ehkä siksi, että kanootti törmäili rantoihin joka kolmannella vedolla.

Juhannuspäivän iltana kävin ystäväni seurana lavatansseissa. Olen onnellinen siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni koin juhannustanssit.

Viimeinen, mitä juhannuspäivän jälkeisenä yönä näin, oli ystävältä tullut WhatsApp -viesti puoli tuntia eroamisemme jälkeen: "Oot kyllä kultaa. <3"

Hyvä juhannus oli siis.  

Juhannuksenjälkeinen elämä

Koivut kotioven edessä ovat kai jo kuivuneet, ähky saavutettu ja siitä selvitty. Juhannus on siis ohi. 

Juhannusaattona vietin laiskaa elämää, lähinnä vain söin ja makasin. Ahkerin, mihin kykenin, oli talon imuroiminen, mikä kyllä on täällä vanhempieni luona ihan hyvä urakka. En jaksanut mennä lenkille, ja äitini mielestä olisi kyllä ollut hullua mennä lenkille juhannusaattona, ei kai kukaan mene lenkille juhannusaattona. Kyllä mä uskon, että joku menee, mutta itse en nyt mennyt. 

Juhannusaattoiltana ystäväni tuli luokseni ja kohotimme maljat sekä juhannukselle että itsellemme. Aloitimme mässäilyn synttärikakusta - taas sain sitä ah niin ihanaa perustavanlaatuista mansikka-kermakakkua. <3 Meillä oli ongelma sen suhteen, mihin viemme limsa-, vichyvesi- ja valkoviinipullon jäähtymään, kun ne eivät mahtuneet jääkaappiin. Päädyin viemään ne pihassamme olevaan uimalammikkoon. 

Kun vähän myöhemmin alkoi sataa saavista kaatamalla, päätimme hakea ne pullot sieltä pois ennen vedenpaisumusta. Kuljin rantaan edeltä ja sadetakkeihin, huppuihin ja huiveihin verhoutunut ystäväni tuli kohta perässä. Limsapullo löytyi sieltä, mistä pitikin, mutta ihmeekseni vesi- ja viinipulloa ei näkynyt missään. Kopeloin rantavettä käsilläni ja ystäväni huikkasi kauempaa, että "tuolla tavallako ne pullot sieltä löytyy?" Jouduin tunnustamaan, että loput kaksi pulloa olivat kadonneet jäljettömiin.
Ystäväni totesi, että ei hän kyllä tarkoittanut sitä viinipulloa miksikään naapuriin ajelehtivaksi pullopostiksi. 

Ei auttanut muu, kuin että hain uikkarit päälleni ja lähdin metsästämään pulloja. Kaatosateessa lammen vesi tuntui onneksi lämpimämmältä, ja mietin, olenko lapsuuden jälkeen uinut sateella kertaakaan. Lapsena juuri sateella uimisessa oli jotain erityistä hohtoa. Veteen pulahtaessani toivoin, että minusta ei nyt kuoharilasillisen jälkeen tulisi mitään kuuluisaa juhannusaaton hukkumisuhria, sillä illan sattumukset viittasivat jo siihen suuntaan, mutta samalla tunsin ylpeyttä siitä, että kerrankin keksin ratkaisun pulmatilanteeseen. 

Vichyvesipullo kellui kaukana lammen selällä, sen sain uimalla kiinni. Valkoviini puolestaan naarattiin haravalla rantavedestä. Rannalla sadetakkiin verhoutunut ystäväni vain nauroi, että tulipahan jotakin sellaista, mistä tämäkin juhannus muistetaan. Veikkaan, että niin kyllä muistetaankin, ainakin niistä juhannuspäivän "onks teillä muitakin pulloja piilossa siellä vedessä, pitäiskö lähteä onkimaan" -jutuista päätellen. 

Ilta päättyi minun päätökseeni olla syömättä enää ikinä murustakaan mitään, joka kai oli tavoitekin. Yöllä varasimme ystäväni kanssa lennot kaupunkiin, johon olen jo kauan halunnut matkustaa, unelmieni kaupunkiin. Teimme sen iloisesti viiniä lipitellen. Ei rahaa oo eikä hyvin mee, mutta niin kauan kun on millä mällätä ja niin edespäin. Olen vieläkin oikeastaan järkyttynyt, että niin kävi, mutta samalla valtavan onnellinen ja niin epäuskoinen, että pitkäaikainen haaveeni on käymässä toteen. Hihii! <3 Kuulette tästä kyllä lisää sitten, kun se on ajankohtaista. 

Juhannuspäivänä ystäväni poistui, mutta talo täyttyi muista tärkeistä ihmisistä. Taas syötiin kakkua ja juotiin kahvia, taas juteltiin ja juoruttiin. Tunsin, kuinka sosiaalisuus-mittani alkoi pikkuhiljaa tulla täyteen. Kuten sanottu, ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä, ovat ehdottoman tärkeitä ja rakkaita ja olen onnellinen, kun he ovat lähellä. Kuitenkin, aina, kun joudun keskelle yli vuorokauden kestävää yhtämittaista hälinää ja härdelliä, tunnen, kuinka jokin alkaa kiristyä sisälläni. Ihan kuin kuminauha, joka pingottuu, pingottuu, pingottuu äärimmilleen ennen kuin katkeaa. Valitettavasti olen lisäksi, kuten sanottu, myös maailman huonoin peittämään tunteitani, joten tää pinnan kiristyminenkin kyllä varmasti näkyi viimeistään tänä aamuna. 

Nyt on vain rauha ja hiljaisuus, ainakin hetkittäinen sellainen. Juhannuksenjälkeinen elämä tuntuu ihan erilaiselta kuin elämäni ennen juhannusta. 

Juhannusta odotellessa

Mulla ei ole kovin hyviä kokemuksia juhannuksesta aikaisemman elämäni osalta. Totta puhuen olen elämässäni oppinut jopa jollakin tavalla pelkäämään juhannusta ja sitä ahdinkoa, mikä iskee joka vuosi, kun pitäisi muka olla kivaa, eikä mulla ainakaan ole.

Tänä vuonna on sellainen historiallinen tilanne, että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on jo pitkään ollut selvät juhannussuunnitelmat, jotain sellaista, jota olen odottanut innolla. 

Rakkaita ihmisiä, kuohuvaa, onnea siitä, että on elämä ja että elämä on tällaista juuri nyt. Syömistä tarpeeksi ja toivottavasti liikaa. Huono sää, mutta hällä väliä. Aion olla onnellinen. Se on tavoite ja päämäärä, joka on jo oikeastaan saavutettu. Tää on se hetki.

Aloitin juhannuksen jo eilen, ostamalla ihanan ystävän avustuksella itselleni BodyShopista sen jo testaamani uutuustuoksun suihkugeelin ja pienen, matkakokoisen hajuveden. Ja ei, eivät ne missään alennusmyynnissä olleet, mutta silti halvempia kuin ne aletuotteet siellä. Kertakaikkiaan loistavia ostoksia siis. 

Juhlin juhannusta myös jo eilen aloittamalla synttärilahjaksi saadun Tove Janssonin uusimman elämäkerran, nimeltään Tee työtä ja rakasta. Tove Janssonin elämästä ja teoista lukemisessa on jotakin sellaista, joka tekee mut onnelliseksi ja antaa sisäisen rauhan. Ehkä meillä on joku mystinen sielujen yhteys. 

Lisäksi katsoin eilen ja toissapäivänä Klikkaa mua -sarjan ykköskauden uusintoja telkkarista. Hällä väliä, että olen tuijottanut ne jo kahdesti. Lumous ei haihdu. Minttu Mustakallio alias Ella Hämäläinen toilailuineen on myös jotakin sellaista, joka saa mut aina hyvälle tuulelle. 

Ai niin ja söin eilen Arnolds-donitsit ystävän seurassa, mikä myös oli mulle ikään kuin laskeutuminen juhannukseen. Tein sellaisen testin IS:n nettisivuilla, missä kerrottiin, mikä donitsi mä olen. Tein sen siksi, että saisin jonkun idean siitä, minkä donitsin tällä kertaa ottaisin. Halusin jotain uutta, jotain vaihtelua ainaiseen suklaantäyteiseen elämään, enkä kokenut osaavani itse tehdä päätöstä.
Siitä testistä ei kyllä ollut yhtään apua. Se tarjosi mulle vastaukseksi hasselpähkinä-originalia, siis sitä samaa suklaa-pähkinä-päällysteistä rinkulaa, jonka syön joka kerta. No, ehkä voi lohduttautua sillä, että tunnen itseni, kun osaan  näemmä valita minulle sopivimman donitsin ilman mitään testejä. 

Korkkarit kattoon!