Koivut kotioven edessä ovat kai jo kuivuneet, ähky saavutettu ja siitä selvitty. Juhannus on siis ohi.
Juhannusaattona vietin laiskaa elämää, lähinnä vain söin ja makasin. Ahkerin, mihin kykenin, oli talon imuroiminen, mikä kyllä on täällä vanhempieni luona ihan hyvä urakka. En jaksanut mennä lenkille, ja äitini mielestä olisi kyllä ollut hullua mennä lenkille juhannusaattona, ei kai kukaan mene lenkille juhannusaattona. Kyllä mä uskon, että joku menee, mutta itse en nyt mennyt.
Juhannusaattoiltana ystäväni tuli luokseni ja kohotimme maljat sekä juhannukselle että itsellemme. Aloitimme mässäilyn synttärikakusta - taas sain sitä ah niin ihanaa perustavanlaatuista mansikka-kermakakkua. <3 Meillä oli ongelma sen suhteen, mihin viemme limsa-, vichyvesi- ja valkoviinipullon jäähtymään, kun ne eivät mahtuneet jääkaappiin. Päädyin viemään ne pihassamme olevaan uimalammikkoon.
Kun vähän myöhemmin alkoi sataa saavista kaatamalla, päätimme hakea ne pullot sieltä pois ennen vedenpaisumusta. Kuljin rantaan edeltä ja sadetakkeihin, huppuihin ja huiveihin verhoutunut ystäväni tuli kohta perässä. Limsapullo löytyi sieltä, mistä pitikin, mutta ihmeekseni vesi- ja viinipulloa ei näkynyt missään. Kopeloin rantavettä käsilläni ja ystäväni huikkasi kauempaa, että "tuolla tavallako ne pullot sieltä löytyy?" Jouduin tunnustamaan, että loput kaksi pulloa olivat kadonneet jäljettömiin.
Ystäväni totesi, että ei hän kyllä tarkoittanut sitä viinipulloa miksikään naapuriin ajelehtivaksi pullopostiksi.
Ei auttanut muu, kuin että hain uikkarit päälleni ja lähdin metsästämään pulloja. Kaatosateessa lammen vesi tuntui onneksi lämpimämmältä, ja mietin, olenko lapsuuden jälkeen uinut sateella kertaakaan. Lapsena juuri sateella uimisessa oli jotain erityistä hohtoa. Veteen pulahtaessani toivoin, että minusta ei nyt kuoharilasillisen jälkeen tulisi mitään kuuluisaa juhannusaaton hukkumisuhria, sillä illan sattumukset viittasivat jo siihen suuntaan, mutta samalla tunsin ylpeyttä siitä, että kerrankin keksin ratkaisun pulmatilanteeseen.
Vichyvesipullo kellui kaukana lammen selällä, sen sain uimalla kiinni. Valkoviini puolestaan naarattiin haravalla rantavedestä. Rannalla sadetakkiin verhoutunut ystäväni vain nauroi, että tulipahan jotakin sellaista, mistä tämäkin juhannus muistetaan. Veikkaan, että niin kyllä muistetaankin, ainakin niistä juhannuspäivän "onks teillä muitakin pulloja piilossa siellä vedessä, pitäiskö lähteä onkimaan" -jutuista päätellen.
Ilta päättyi minun päätökseeni olla syömättä enää ikinä murustakaan mitään, joka kai oli tavoitekin. Yöllä varasimme ystäväni kanssa lennot kaupunkiin, johon olen jo kauan halunnut matkustaa, unelmieni kaupunkiin. Teimme sen iloisesti viiniä lipitellen. Ei rahaa oo eikä hyvin mee, mutta niin kauan kun on millä mällätä ja niin edespäin. Olen vieläkin oikeastaan järkyttynyt, että niin kävi, mutta samalla valtavan onnellinen ja niin epäuskoinen, että pitkäaikainen haaveeni on käymässä toteen. Hihii! <3 Kuulette tästä kyllä lisää sitten, kun se on ajankohtaista.
Juhannuspäivänä ystäväni poistui, mutta talo täyttyi muista tärkeistä ihmisistä. Taas syötiin kakkua ja juotiin kahvia, taas juteltiin ja juoruttiin. Tunsin, kuinka sosiaalisuus-mittani alkoi pikkuhiljaa tulla täyteen. Kuten sanottu, ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä, ovat ehdottoman tärkeitä ja rakkaita ja olen onnellinen, kun he ovat lähellä. Kuitenkin, aina, kun joudun keskelle yli vuorokauden kestävää yhtämittaista hälinää ja härdelliä, tunnen, kuinka jokin alkaa kiristyä sisälläni. Ihan kuin kuminauha, joka pingottuu, pingottuu, pingottuu äärimmilleen ennen kuin katkeaa. Valitettavasti olen lisäksi, kuten sanottu, myös maailman huonoin peittämään tunteitani, joten tää pinnan kiristyminenkin kyllä varmasti näkyi viimeistään tänä aamuna.
Nyt on vain rauha ja hiljaisuus, ainakin hetkittäinen sellainen. Juhannuksenjälkeinen elämä tuntuu ihan erilaiselta kuin elämäni ennen juhannusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti