No niin, täällä ollaan taas, ja mikä parasta ja oudointa, yhtenä kappaleena!
Edellisen päivitykseni jälkeisenä päivänä söin aamupalan, pakkasin paniikissa (pakkaaminen ja erityisesti tällaisissa erityisissä tilanteissa pakkaaminen on mulle aina yhtä tuskallista), kävin nostamassa rahaa ja ostin sitten junalipun. Ensimmäinen kommervenkki tapahtui jo siinä: en osannut ottaa vuoronumeroa rautatieaseman laitteesta, vaan nyhersin ties kuinka kauan siinä sen laitteen luona, vaikkei ketään muuta edes ollut, eli vuoronumeroa ei periaatteessa olisi tarvinnut. Tiskin takana istuva täti katseli vähän aikaa ja rupesi lopulta neuvomaan, miten laite toimii. Pitkän ähellyksen päätteeksi sain kuin sainkin vuoronumeron, enkä ymmärrä, mikä siinä nyt oli niin monimutkaista, sillä olenhan mä nyt ennenkin jo ties kuinka monessa paikassa onnistunut ihan sen kummemmin ajattelematta ottamaan numeron.
Koska muita asiakkaita ei ollut, mun vuoroni kilahti heti, kun se numero vain saatiin laitteesta ulos. Jostain syystä en siinä kiireessä ja tuskassa osannut suunnistaa oikealle tiskille, joten se äsken neuvonut täti otti mut palveltavakseen. Lipun ostaminen sujui ihan mallikkaasti, vaikka toinen osapuoli tuntui siinä vaiheessa jo suhtautuvan varauksellisesti mun älykkyysosamäärään, kysyi vielä erikseen, enkö tarvitse paluulippua. En tarvinnut, pelkän menolipun vain.
Tämän härdellin jälkeen mun oli pakko vielä ehtiä syömään jotakin, joten kiiruhdin puolijuoksua yliopistolle. Se ruokala, jota olin alun perin suunnitellut, osoittautui liian kaukaiseksi mun kireälle aikataululleni, joten jouduin tyytymään huonompaan vaihtoehtoon. Ja siellälkin jouduin vain ahtamaan lounaan sisääni turbovauhdilla, ja sen päätteeksi juosta kotiin hakemaan matkatavarani. Todellakin, juoksin koko matkan yliopistolta kotiin ja sieltä raiteelle, jossa junani lähti. Eikä mikään kiire olisi edes ollut, sillä eihän se juna ollut ajoissa. Ehdin odotella raiteella hyvän aikaa hikisenä ja hengästyneenä.
Seuraavaksi ahtauduin täpötäyteen junaan ihmetellen jälleen kerran sitä, miksi jotkut ihmiset, erityisesti jotkut iäkkäämmät naisihmiset, eivät tunnu ymmärtävän, että toisillakin ihmisillä on korvat ja aivot. Taas kerran kaksi mummoa metrin päässä minusta käytävän toisella puolella keskustelivat minusta kuin jostain esineestä. "Se tulee sitten siihen hänen viereensä ikkunapaikalle, hänen täytyy väistää sitten, mutta ei nyt viitsi vielä sitä hänelle sanoa. Antaa hänen nyt istua siinä." Lopulta selvisi, että mummot itse olivat väärällä paikalla ja kaikki muut joutuivat vekslailemaan paikkojensa kanssa, että he saivat istua vierekkäin, kun kerran halusivat.
Vajaan neljän tunnin junamatka sujui yllättävän nopeasti. Välimatkapaikat kuulostivat jännittäviltä, sillä tuon reitin olen matkustanut elämässäni vain kerran aikaisemmin. Onneksi täysi juna myös tyhjeni nopeasti.
Lopulta saavuin päämäärääni, Turkuun. Vahempani odottivat rautatieasemalla, josta kesti hemmetin kauan onnistua pääsemään pois. Kysyin jälleen itseltäni, miksi ihmeessä mun piti keksiä lähteä maratonille näin kauas, kun olisi niitä kaiken maailman juoksutapahtumia paljon lähempänäkin. Mutta minkäs sille sitten enää teki. Haimme juoksunumeroni ja osanottaja-T-paidan, sitten kävin SubWaylla tankkaamassa patonkia ja ajattelin, että nyt voisin liittä niiden SubWay-telkkarimainosten urheilijakaartiin, jotka saavat voimansa suorituksiinsa juuri Subin patongeista.
Sen jälkeen nautimme äitini kanssa SpiceIcessä jäätelöä, joka tulikin erittäin tarpeeseen. Voi miten olenkaan kaivannut SpiceIcen pyörremyrskyjä, kun niitä ei enää kotikaupungistani saa.
Kävimme kaupassa ostamassa evästä vielä illaksi ja aamuksi, ja sitten yritettiin ottaa rennosti loppuilta.
Seuraava päivä, eli eilinen, kului elämäni kymmenennen maratonin merkeissä. Ilma oli hyvä, aurinkoinen muttei liian kuuma, ja onneksi reitillä oli runsaasti varjopaikkoja. Juoksu sujui ihan hyvin, vaikka reitin opasteissa olikin mielestäni tiettyjä puutteita. Ajattelin lähiaikoina kirjoittaa suuren maraton-postauksen sen kunniaksi, että niitä on nyt kertynyt jo kymmenen, ja siinä selitän sitten lisää tästäkin.
Maratonin jälkeen raahauduin myös elämäni ensimmäistä kertaa itse tapahtumassa olleeseen yleiseen naisten suihkutilaan, jossa yhteishenki oli aivan ainutlaatuinen. Joku sanoi siinä kaikkien kramppaavien jalkojen ja jäykistyneiden lihasten sekamelskassa, että "tää on ku synnytysosasto." Tulipa koettua sekin.
Kun olin saanut itseni taas puhtaaksi maratonin jäljiltä, lähdimme vielä tapaamaan erästä sukulaista, jonka jälkeen köröttelimme pitkän matkan kotiin. Istuin takapenkillä jalat suorina ja mätin koko matkan sipsejä, suklaata, proteiinipatukkaa, mansikoita ja ties mitä muuta. Syöminen on yksi niistä maratoonalun iloista, jonka vuoksi jaksan sitä lajia harrastaa vuodesta toiseen. ;)
Tässä nyt oli jokseenkin lyhyt tilannekatsaus, juoksukokemuksistani kerron myöhemmin perusteellisesti. Sitä odotellessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti