Hatunnosto itselleni.

Vaikka tällä hetkellä ei tunnu yhtään siltä. Tai ehkä juuri siksi se on ajankohtaista juuri tällä hetkellä.
Nostan hattua itselleni. Kiitän itseäni. Olen hyvä ja onnistunut ihminen, ja minulla on monta syytä olla ylpeä itsestäni.

Taas on yksi opiskeluvuosi saatu pakettiin. Jo neljä yliopistovuotta on nyt takana.
Tänä keväänä minulla on erityinen syy pysähtyä hetkeksi kertomaan itselleni, miten hyvin olen onnistunut niin monessa asiassa, miten ylpeä minun tulee itsestäni olla. Sen sijaan, että joka ikinen sekunti ruoskin itseäni verille. Jaan tässä kirjoituksessa ne syyt kanssanne.

Viime syksynä, neljännen yliopistovuoden alkaessa, ajattelin, että nyt on kai saavutettu jonkinlainen pohjakosketus. En sietänyt ajatusta siitä, että jo neljäs vuosi alkoi, eikä minusta tuntunut yhtään sen selkeämmältä tai paremmalta kuin ensimmäisenä vuonna. Olin ihan yhtä hukassa kuin silloin, eksyneenä fuksina. Miinus vielä se innokkuus ja uutuudenviehätys, joka sai fuksivuoden vielä lentämään, kaikesta huolimatta. Viime syksynä mitään siitä ei ollut enää jäljellä, ylipäätään jäljellä ei tuntunut enää olevan mitään muuta kuin synkkä epätoivo.

Itkin joka päivä ja luulin kuolevani siihen ahdistukseen.
Kuukauden kuluttua neljännen vuoden alusta uskalsin viimein soittaa puhelun, joka käänsi tapahtumat vähän parempaan suuntaan. Siinä vaiheessa ei enää ollut muuta vaihtoehtoa. Vaikka soittaminen virallisiin paikkoihin on pahinta mitä tiedän, tunsin kuitenkin, että mun täytyy joko soittaa tai kuolla. Valitsin sen ensimmäisen.

Muutaman viikon kuluttua siitä Ylioppilaiden Terveydenhuoltosäätiön aulassa kyyristeli niin ahdistunut ja pelokas ihmisraunio, että oikeastaan millekään tunteelle ei jäänyt enää sijaa.

Jo viikon kuluttua siitä olin repiytynyt lopullisesti irti ihmissuhteesta, joka oli hyvää vauhtia nakertamassa minua sisältä ontoksi. Yhdessä viikossa jotkin sellaiset välttämättömyydet olivat kirkastuneet, joita en ollut kyennyt näkemään kahteen vuoteen.

Viikko viikolta keksin uusia asioita, sain oivalluksia sellaisesta, joka oli ollut koko ajan, mutta jolle olin ollut jotenkin sokea.
Huomasin, ettei minun tarvitse kestää sellaista, mitä en koe pystyväni kestämään. Ei tarvitse velvollisuudentunnosta pitää yhteyttä sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa tuntuu siltä, että koko ajan on saamassa sydänkohtausta. Ei tarvitse eikä saa ajatella sitä, mitä muut ajattelevat. Välillä voi ja pitää ajatella sitä, mitä minä haluan ja mitä minä en halua. Ei tarvitse juosta koko ajan ehtiäkseen heittäytyä jokaisen eteen selälleen.

Aloin olla välillä iloinen ja nauraa, en tuntenut enää joka hetki sitä helvetillistä painoa ja kipua ja tuskaa, jonka takia olin aikaisemmin ollut koko ajan vihainen ja epätoivoinen ja itkuinen.

Tänä vuonna olen uskaltanut soittaa niin moneen paikkaan, niin monen asian takia, että en itsekään uskoisi sitä, ellen tietäisi. Soittamisesta on lähes tullut rutiinia minulle. Olen uskaltautunut niin moneen asiaan ja saanut aikaiseksi niin paljon sellaista, että siinä on varmaan enemmän kuin kuluneiden neljän vuoden aikana yhteensä.

Vaikka vastoinkäymisiä on tullut, olen osannut hallita niitä jotenkin. Vaikka ne tuntuvat edelleen musertavilta, ei siitä tunteesta voi puhua edes samana päivänä sen järkyttävän epätoivon kanssa, joka oli vallalla vielä viime syksynä. Olen osannut ja uskaltanut pitää puoleni. Olen pystynyt pitämään itseni koossa, vaikka se välillä on todella työlästä ollutkin.

Vielä on pitkä matka edessä. Vielä ovat kaukana monet sellaiset asiat, joita haluaisin pitää tavoitteinani.
Haluaisin esimerkiksi tuntea iloa vähän useammin kuin kerran viikossa.
Haluaisin osata olla välittämättä muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään. En tarkoita, etten haluaisi edelleen tuntea empatiaa ja myötäelää. Haluaisin vain, että toisten ihmisten mielipiteet ja tekemiset ja olemiset eivät horjuttaisi enää niin paljon minun omaa olemistani ja tekemistäni ja tunne-elämääni, kuin se nyt tekee. Haluaisin oppia olemaan tietyllä tavalla välinpitämätön. Olisi mukavaa joskus pystyä vain leikkaamaan joku asia mielestä pois ja heittämään se roskikseen, eikä enää koskaan kaivaa esiin.
Haluaisin kokea vähemmän erilaisia negatiivisia tunteita. Vastoinkäymisten sietokyvylläni on vielä kehittymisen varaa. En haluaisi kamppailla sellaisen valtavan vihan tunteen kanssa, joka tuntuu myrkyttävän ihan kaiken. En halua, että katkeruus sisälläni kasvaa yhtään suuremmaksi. En haluaisi purskahtaa itkuun ja surra niin mitättömien asioiden vuoksi, mitä nyt teen.
Tiivistyksenä: minulla on vielä pitkä matka kuljettavana siihen vahvuuteen, jonka haluaisin saavuttaa. On kuitenkin ihan hyvä, että on tavoitteita, joita asettaa.

On kuitenkin myös todettava, että aika helvetin pitkän matkan olen jo kulkenut. Siinä mielessä olen onnistunut paremmin kuin hyvin, paremmin kuin olisin itse koskaan osannut odottaa. Olen jo nyt onnistunut löytämään itsestäni uudenlaista vahvuutta, sellaista, jonka turvin kyllä selvitään tästä eteenpäinkin.
Tästä kuljetaan vain eteenpäin. Olen onnistunut nyt, ja tulen onnistumaan jatkossakin. Olen selvinnyt, selviän jatkossakin.
Hatunnosto ja olalletaputus parhaalle ystävälleni, itselleni.