Jotenkin taas niin tyypillistä, että heti, kun maanantaina erehdyn ylistämään itseäni hetkisen, ja vielä ihan julkisesti täällä näin, niin sitten olen koko viikon ihan maassa. En muista, milloin viimeksi olisin ollut näin surullinen. Koko maailma ja taivas painaa hartioilla.
En tiedä, johtuuko tää ankeus siitä taas, että hetken uskalsin iloita ääneen. Vai olenko mä tapani mukaan vain vainoharhainen sen suhteen. Vai olenko niin surullinen siksi, että jotenkin patistin itseäni liikaa olemaan ylpeä itsestäni, vaikkei siltä tuntunut. Alkoiko oman itsen surkeus ja huonous juuri sen takia oikein korostua?
Niin tai näin, tällasta tää nyt on ollut. Kuten huomaatte, en ole jaksanut edes kirjoittaa. Se on mielestäni suhteellisen vakavaa. Tai sit sekin on ollut vain hyvä asia.
Lisäksi tietysti tää kuumuus. Voi taivas. En haluaisi valittaa, sillä mä pidän siitä, että ei tarvitse palella. Pidän siitä, että on oikea kesä ja valoisaa ja aurinkoista. Mutta en pidä siitä, että en tahdo jaksaa ulkona ollessani ottaa edes yhtä askelta, kun on niin trooppinen ilmantila. En tiedä, onko tää vaan joku mun henkisestä tai fyysisestä kunnosta johtuva tila, vai kokevatko muutkin näin. Mutta mä haluaisin sellaisen kelin, jossa pääsisin ulos lenkkeilemään tällaisina iltoina.
Mutta, ylipäätään elämässä, ei kai auta muu kuin uskoa ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy. Että kaiken on pitänyt mennä just näin kun on mennyt, että kaikella on tarkoitus. Sellainen, jota minä en vielä näe, mutta ehkä vaikkapa jo vuoden päästä näen.
Kirjoitin muuten tähän liittyen ylös yhden laulun sanat viikko pari sitten. Laitan nekin nyt tänne Tommy Tabermannin seuraksi, niin eivät unohdu minnekään:
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan
kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata,
tuskakin on toivon kasvumaata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti