Kesä.

Peruskoulu- ja lukioaikoinani laskin kesän alkavaksi siitä päivästä, jona koulu loppui. Samaten laskin kesän päättyväksi sinä päivänä, jona koulu taas alkoi. 
Nyt kun tuollaista selkeää alkamisen ja päättymisen merkkipaalua ei enää ole, on ollut pakko keksiä jotain korvaavaa. Niinpä vuodenaikojen muuttuminen toiseksi on mielessäni yhä liukuvampi käsite. 

Kesä voisi alkaa sinä päivänä, jona ulkona tarkenee ilman takkia. Tai silloin, kun ensimmäinen sahalaitaselkäinen kyykäärme luikertelee maatien reunassa. Tai kun kielot tuoksuvat lenkkipolun varrella. Tai, kuten eräs ystäväni määritteli, silloin, kun jäätelöä aletaan myydä ulkona. 

Mutta eikö ole viimeisin kesän alkamisen määrittelypakko siinä vaiheessa, kun kesäkuu alkaa? Siihen nyt luulisi sisältyvän jonkinlaisen vihjeen jopa kaikkein vastahankaisimmallekin määrittelijäneurootikolle. 

Eilen oli se päivä, jona koulut sulkivat ovensa kesän ajaksi. Uudet ylioppilaat painoivat lakit päähänsä. Oman lakkiaispäiväni jälkeen, kolmena viimeksi kuluneena vuonna, tuo päivä on aiheuttanut minulle valtaisan haikeusvyöryn. Tänä vuonna selvisin ensimmäistä kertaa eläen sen päivän ilman mitään ihmeellisempää surkeilua. 

Ensimmäisenä keväänä, jona itse en enää ollut sen enempää peruskoululainen kuin lukiolainenkaan, ensimmäisenä kevätjuhlattomana keväänä kahteentoista vuoteen, kolme vuotta sitten, olin kevätjuhlapäivänä ihan murskana. Katselin netistä uusien ylioppilaiden nimiä ja kuvia, enkä voinut uskoa, että itse olin lopullisesti ohittanut sen vaiheen elämästäni, jona siirrytään säntillisesti luokka-asteelta toiselle, kohti jotakin, jotakin, jotakin äärettömän hienoa. Olin päässyt siihen, mitä kaikki odottavat kaksitoista vuotta, eikä se sitten ollutkaan mitään erityistä. Olin niin murskana, että selvisin siitä päivästä vain sen voimin, että istuin parhaan ystäväni kanssa uimarannalla puimassa asiaa. 

Siitä seuraavana keväänä, kaksi vuotta sitten, olin jälleen ihan murskana, mutta en enää yksinomaan saman asian vuoksi kuin vuotta aiemmin. Sinä keväänä olin vain muutamaa päivää aiemmin päättänyt erään maailmoja mullistavan ihmissuhteen, ja murskautumiseni johtui siitä. Muistan, kuinka kevätjuhlapäivän aamuna heräsin omassa asunnossani sateen rummuttaessa kattoon, kaikkialla oli pimeää kuin maailmanlopun edellä ja koko edeltävän viikon vallinnut kesäinen, aurinkoinen kirkkaus oli päättänyt juuri lakkiaispäivän kunniaksi paljastaa rumimmat kasvonsa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kiva lakkiaispäivä joillakin. En voi kieltää, etteikö siihen ajatukseen olisi sekoittunut pieni hippunen vahingoniloa. Onhan nyt kohtuullista, että jotkut muutkin vähän kärsivät, kun oma sisäinen maailmani on tuhantena sirpaleena. 

Viime keväänä olin kotona koiravahtina kevätjuhlaviikonloppuna. Silloinkin olin aika murskana, mutta sen syyt olivat ihan yleismaailmalliset, koko silloisen elämäni kaiken kattava kurjuus. Eikä mulla mitään suurempaa hätää ollut, sillä tuohan on viimeistään yliopiston alettua muodostunut mulle jokseenkin pysyväksi tilaksi.

Tänä keväänä olin ensimmäistä kertaa aika tavalla ajattelematta ja muistelematta. Oikeastaan olin jopa kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse olla yksi kevätjuhlijoista, yksi uusista ylioppilaista, joilla kaikki se vimmattu pyöritys, jonka itse olen nyt neljä vuotta saanut tuta, on vielä kokonaisena edessä. 

Kesäkuu ei tänä vuonna valjennut mitenkään lupaavana. Ulkona näyttää painostavan synkältä. Mutta ehkä se tästä vielä iloksi muuttuu. Tai sitten ei. Tämän blogimerkinnän myötä julistan kuitenkin kesän virallisesti alkaneeksi, minun ensimmäisen kesäni bloginkirjoittajana. Saa nähdä, mitä se tuleekaan pitämään sisällään.