Viikko 18: Kirjallisuudentutkimuksen päivät

 Olen ollut Kirjallisuudentutkimuksen päivillä ensimmäisen kerran sinä vuonna, jona aloitin väitöskirjan tekemisen.

Jos joku ei tiedä, niin kyseessä on siis vuosittain järjestettävä tapahtuma, joka järjestetään vuoroin jokaisessa suomalaisessa yliopistossa, jossa opetetaan ja opiskellaan kirjallisuutta. Sinne kokoontuu kirjallisuudentutkijoita väitöskirjantekijöistä professoreihin ympäri maan. Siellä pidetään esitelmiä, kuunnellaan alan asiantuntijoiden puheita, keskustellaan ja verkostoidutaan. 

Useana viime vuonna olen jättänyt päivät väliin, koska ne on järjestetty hankalan matkan päässä. 

Yhtenä koronavuonna osallistuin verkossa pidetyille päiville. 

Tänä vuonna alkuvuodesta lähetin esitelmäehdotuksen Kirjallisuudentutkimuksen päiville...

... ja vasta kun sen hyväksymisestä ilmoitettiin, huomasin, että tässähän toteutuu samalla suuri ja monivuotinen haaveeni Turkuun matkustamisesta ja Turun yliopistolla käymisestä. 

Olen puhunut matkasta Turkuun vuosien varrella niin paljon (yrittämättä kuitenkaan erityisen pontevasti tehdä asian eteen mitään), että kumppaninikin halusi lähteä mukaan - siitä huolimatta, että en ehtisi juuri viettää aikaa hänen seurassaan. 

Tämän viikon tiistaina veimme koiran hoitoon ja jouduin sen takia nieleskelemään itkua pari päivää. 

Keskiviikkoiltana lähdettiin matkaan ja saavuttiin perille. Tein mielikseni sen havainnon, että olin onnistunut majoituspaikan valinnassa, kuten olin halunnut: ainoa kriteerini oli, että hotelli olisi lähellä yliopistoa, jossa päivät pidettiin. Koska en tunne kaupunkia, enkä osaa suunnistaa, halusin ensisijaisesti pitää huolta siitä, että löytäisin oikeaan paikkaan. Näin yliopiston heti, kun astuin hotellista ulos, ja näin hotellin ollessani yliopistolla. Edes minä en voinut eksyä.

Ihailin heti Turun yliopiston aluetta, jossa opasteet olivat selkeitä, rakennukset hienoja ja opiskelija-asuntolat ilmeisen lähellä yliopistoa. Mietin, olisinko onnellisempi ihminen, jos olisin opiskellut täällä, enkä siellä, missä aikoinaan opiskelin. Kuinka toisenlaiseksi elämäni olisi muodostunut.

Illalla kävimme syömässä hotellin ravintolassa. Ravintolasta näki lasiseinän läpi hotellin kylpyläpuolelle, jonne meillä ei ollut pääsyä - en ollut halunnut maksaa asiasta, josta en ehtisi nautiskella. Seurasin lasin takaa mielenkiinnolla, miten työntekijä pesi kylpylän altaita. 

Illan päätteeksi kävin oman esitelmäni diat vielä läpi ja toivoin parasta. 

Aamulla söin yllättävän hyvän hotelliaamupalan ja suunnistin sitten yliopistolle. 

Siitä se riemu sitten alkoi. 

Olin ajatellut, että saan varmasti olla päivillä aika itsekseni. En ole pitkään aikaan tavannut ketään tutkijakavereita, ja muun työn ohessa tutkimusta tekevänä tunnen itseni usein kovin ulkopuoliseksi tutkimuskentältä. Mietin, onkohan täällä enää ketään edes etäisesti tuttua. 

Odotukseni eivät kuitenkaan täyttyneet. 

En ollut hetkeäkään missään yksin. 

Seuraani hakeuduttiin, ihmiset halusivat jutella ja tutustua toisiin. Joku, jotkut, jopa muistivat tutkimusaiheeni ja olivat kiinnostuneita siitä, vaikka he itse vaikuttivat eri yliopistoissa. Olimme tavanneet ja he olivat kuunnelleet esitelmääni joskus jossain aiemmin. Todella moni oli muuten vain mukava ja kiinnostunut tutustumaan saman alan tutkijaan. 

Kun ensimmäisen päivän iltapäivänä pidin oman esitelmäni, kaksi ihmistä kävi erikseen kiittämässä kiinnostavasta esitelmästä. 

Tuntui superhypermahtavalta saada keskustella oman alan ihmisten kanssa pitkästä aikaa. 

Kaikkein parasta oli vuosien jälkeen saada kokea, että oma ala on merkityksellinen. 

Olen elämässäni saanut kuulla paljon kommentteja, joita ei ehkä ole tarkoitettu tahallisen ilkeämielisiksi, mutta joiden kuuleminen on tuntunut surulliselta, loukkaavalta ja huolestuttavalta. Olen kuullut paljon kommentteja, jotka voisi tulkita tutkimustani tai ylipäätään kirjallisuuden alaa tai kirjoja tai lukemisharrastusta vähätteleviksi. "Kenen intresseissä olisi tukea tollasta tutkimusta?" (kysymys apurahahakemuksiin liittyen) "Tämä on vähän kuin sun tutkimus, ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa, hehheh!" (erään ihmisen nerokas lohkaisu), ja kaikkein surullisin ja huolestuttavin: "äänikirjat on hyviä, kun kuuntelee äänikirjoja, niin se lukemiseen käytetty aika ei mene hukkaan! Siinä voi tehdä muita asioita samalla! Ja sit voi vielä kuunnella tuplanopeudella, niin se kirja kuluu nopeemmin!"

Puhumattakaan lukuisista viittauksista siihen, että lukeminen on "ei-minkään tekemistä", typerän näköistä ja turhaa.

Olisin toivonut, että joku kyseisistä henkilöistä olisi kuullut edes yhden puheen tai esitelmän Kirjallisuudentutkimuksen päiviltä. 

Toivoisin, että elämässäni olisi useammin tällaisia tilaisuuksia, joissa saisin olla sellaisten ihmisten seurassa, joilla on sama tärkein kiinnostuksenkohde kuin minulla, ja jotka näkevät sen asian merkityksellisyyden. Toivon, että niitä tulee lisää. 

Palaan ensimmäisen päivän jälkeen hotellille aivan fiiliksissä. 

Mietin, että vielä viikkoa aiemmin olin aikonut perua osallistumiseni, koska kaikkien asioiden järjestely, esimerkiksi koiran vieminen hoitoon, matkustaminen ja yöpyminen, tuntui niin vaikealta ja työläältä. Mietin, että oli aivan mielettömän hieno juttu, että pääsin tänne, ja että sain lähdettyä tänne. 

Kumppanini kolusi päivisin yksin kaupungin nähtävyyksiä. Illalla kävimme syömässä, vierailin kaupunginkirjastossa (ja olin mykistynyt sen hienoudesta) ja kävelin joen vartta pitkin tuntien samaa syvää ihailua, mitä aina tässä kaupungissa tunnen. Olen aina haaveillut Turussa tai Turun seudulla asumisesta, mutta nyt mietin, olisiko asuminen siellä loppujen lopuksi niin hienoa - karisisiko kaiken hienous, jos nämä maisemat näkisi joka päivä. 

Rannassa oli jäätelökioski, ja tietysti minun oli käytettävä tilaisuus hyväkseni. Istuin Aurajoen rannassa penkillä ja söin jäätelöä, vaikka oli jo valmiiksi kylmä, hyytävä tuuli puhalsi, tuuli lennätti hiuksia ja hiukset olivat koko ajan sotkeutumassa jäätelöön, ja linnut yrittivät hyökätä kimppuun. Siinä oli tunnelmaa!

Keskustassa näin ketun. Kettu hyppäsi parkissa olevien autojen takaa viereisen kerrostalon pihalle ja tuijotti sieltä, yrittämättäkään lähteä pakoon. En ole koskaan nähnyt kettua luonnossa, vaikka olen kotoisin maalta. Turun ydinkeskustaan oli mentävä, että se tapahtui.

Perjantai oli aivan mahtava päivä, koska minun ei tarvinnut enää jännittää omaa esitelmääni. Sain vain nautiskella toisten esityksistä, kuunnella ja osallistua kiinnostaviin keskusteluihin. 

Päivän päätteeksi soitin kumppanilleni ja kysyin, missä hän on. Hän kertoi olevansa Turun tuomiokirkossa. Varmistin kolmeen kertaan, onko hän varmasti ja ihan oikeasti sisällä siellä kirkossa. 

Sitten suunnistin Turun tuomiokirkolle, jonne oli ihanan helppo suunnistaa (kuten näillä päivillä joka paikkaan) koska sitä ei voinut olla näkemättä keskustassa ollessaan. 

En tiedä, kuinka normaalia tällainen on, mutta olen haaveillut Turun tuomiokirkossa käymisestä 15-vuotiaasta asti. Kyse ei tosin ole sellaisesta haaveesta, jonka eteen olisin ollut valmis tekemään juuri mitään. Ripille päästyäni mieleeni vain tuli ensimmäisen kerran, kuinka epätasa-arvoisessa asemassa ihmiset ovat ilman omaa syytään: jotkut pääsevät ripille pienissä kirkoissa, joissa ei ole mitään nähtävää, ja joillekin se sama tapahtuu Turun tuomiokirkossa, joka on valtakunnallisesti tunnettu ja ylistetty turistikohde. 

Olin sanonut kumppanilleni edellisenä iltana, että tuolla kirkossa haluaisin käydä, mutta 1) osin oletin, että se ei voi olla niin hieno kuin uskon, joten miksi tuottaa itselleen pettymys, ja 2) osin pelkäsin muuten vain mennä sinne, koska en ole koskaan mennyt mihinkään kirkkoon vain katselemaan, aina olen mennyt jostain syystä, yleensä jonkun juhlan takia. 

Nyt kuitenkin marssin Turun tuomiokirkolle ja astuin sisään (vahingossa sivuovesta), tänä toukokuisena päivänä, Kirjallisuudentutkimuksen päivien jälkeen. 

Kirkossa soi musiikki ja siellä istui jotain ihmisiä, ja joku kääntyi katsomaan. Pelästyin, että siellä on meneillään joku tilaisuus, ja mietin, pitäisikö minunkin vain hiipiä vaivihkaa johonkin penkkiin istumaan. Vähän aikaa ympäristöä tarkkailtuani totesin, että mitään tilaisuutta ei ollut, musiikki vain soi, ja ihmiset olivat siellä kuka mistäkin syystä.

Kirkko oli suuruudessaan, korkeudessaan ja koristeellisuudessaan suorastaan yliluonnollisen hieno. Sain siellä kävellessäni ja maalauksia, katon koristelua ja tilan erilaisia yksityiskohtia katsellessani kylmiä väreitä. Sinne on saatava palata joskus.

Viikonlopun koittaessa toteutin vielä yhden haaveeni: menimme yöpymään Ruissalon kylpylään huoneeseen, josta oli merinäköala. Illalla tuijotin pitkään ikkunasta merelle. Seurasin taivaan värien vaihtumista ja veden liikkeitä, purjeveneitä ja paria isoa, ohi lipunutta laivaa, ja sitä, miten illan hämärtäessä kaukana vedessä näkyviin poijuihin syttyivät valot. Illalla kävimme meressä uimassa.

Onneksi lähdin, onneksi sain sen tehtyä. Mikä onni olikaan saada kokea Kirjallisuudentutkimuksen päivät juuri tänä vuonna. 

Niiden päättyessä ajattelin mielessäni laulun sanoja, jotka kuulin viime syksynä, ja ajattelin, että voisin tiivistää nämä päivät näihin sanoihin:

ja mä mietin et 

onnellisempi 

mä voisi olla en. 

Korkeuksissa

 Viikko sitten, lauantaina kesäkuun 19. päivä, toteutin suurimman haaveeni. 

Hyppäsin tandemhypyn. Se oli ollut suurin haaveeni 12 vuotta.

Kuten jo aiemmin olen todennut, kaikki lentämiseen ja ilmailuun liittyvä on lapsesta lähtien kiinnostanut minua. Sen vuoksi olen hypännyt benji-hypyn ja lentänyt tuulitunnelissa. 

Jo lapsena ajattelin, että laskuvarjohyppy olisi suuri haaveeni. 

Olen kuitenkin ajatellut ja ajattelen edelleen, että rohkeuteni ei riitä siihen. 

Maksimaalinen asia, johon rohkeuteni riittää, on tandemhyppy. Eli laskuvarjohyppy niin, että itse ei tarvitse osata juuri mitään. Selässä roikkuu tandemhyppymestari, tuhansia hyppyjä kokenut laskuvarjohyppääjä, joka huolehtii kaikesta osaamisesta vaativasta. 

Tällä hetkellä ajattelen ainoastaan, että haluaisin mennä tekemään tandemhypyn uudestaan. Ja uudestaan. Ajattelen, että jos minulla olisi mahdollisuus tehdä tandemhyppy monta kertaa, voisin joskus olla valmis avaamaan laskuvarjon itse. Mutta en osaa sanoa, montako tandemhyppyä siihen vaadittaisiin, ja riittäisikö oikeasti mikään. 

Tiedän myös, että ei tarvitse.

Olen jo tehnyt sen, mitä kaikkein eniten halusin.

Hyppäsin tandemhypyn. Toteutin sen. Uskaltauduin siihen.

Ja nyt aion kertoa siitä. Juurta jaksaen. 

Sain ensimmäistä kertaa idean tandemhypystä 12 vuotta sitten, kun veljeni sai sellaisen syntymäpäivälahjaksi. Aloin leikilläni sanoa kaikille, että kun täytän 30, haluan tandemhypyn lahjaksi. Vuosien varrella aloin jostain syystä odottaa, että niin tapahtuu, että joku tai jotkut maksavat minulle tandemhypyn 30-vuotislahjaksi. 

Tänä vuonna täytin 30.

Kuukautta ennen sitä, yhtenä maaliskuisena iltana, mieleeni juolahti uusi, häikäisevä ajatus. 

Miksi ihmeessä odotan, että joku ostaisi minulle tandemhypyn, kun voin ostaa sen itse itselleni. 

Aloin googlettaa, löysin lupaavan sivun. Avasin varauskalenterin. 

Varasin ajan syntymäpäiväviikonlopulleni, päivälle, jona olin viimeistä kertaa iältäni jotain numerolla 2 alkavaa.

Olin valtavan iloinen ja ylpeä itsestäni. 

Oli ihmeellisen voimauttavaa havahtua huomaamaan, että kauan elättelemänsä unelman voi ihan itse toteuttaa, ihan tuosta noin vain. Siihen ei tarvita mitään yliluonnollista. Siihen ei tarvita ketään toista. Sen voi tehdä itse. 

Sen lisäksi olin aivan uskomattoman onnellinen siitä, että haaveeni on nyt käymässä toteen. 

Olen oikeasti menossa tekemään sen. 

Ihan oikeasti. 

Se tapahtuu. 

Kaksi viikkoa ennen H-hetkeä sain viestin, että valtakunnallisen koronatilanteen vuoksi hyppykauden alkua täytyy siirtää myöhemmäksi. Varaamani aika on peruttu ja minun täytyy varata itselleni uusi aika myöhemmäksi ajankohdaksi, aikaisintaan toukokuun lopulle. 

Olin aivan hel-ve-tin pettynyt. 

Päästyäni pahimman yli purin hammasta ja varasin uuden ajan. En ottanut ensimmäistä tarjolla ollutta aikaa toukokuulta, koska en luottanut sen toteutumiseen. Valitsin sellaisen ajan, joka oli sopivan pitkällä, kesäkuun puolivälin jälkeen. Jospa sitten olisi päästy koronan osalta parempaan tilanteeseen, ja vain sää voisi asettua esteeksi. Huonossa säässä tandemia ei pääsisi hyppäämään. 

Odotuksen ilo oli karissut pois. En odottanut juuri muuta kuin uutta pettymystä. Jotain tulisi kuitenkin: hyppy peruuntuisi sään vuoksi tai jostain muusta syystä, tai jotain sellaista sattuisi, että itse en pääsisi paikalle. 

Kesäkuun alussa aloin ensimmäistä kertaa hienoisesti pelätä. 

Mihin ihmeeseen olen oikein lupautunut?

No, jospa se vaikka peruuntuu. Toivottavasti se peruuntuu, ja minun ei tarvitsekaan tehdä sitä. 

Kun tandemhyppyyn oli aikaa tasan viikko, näytti siltä, että se ei ollut peruuntumassa.

Hyppykausi oli polkaistu käyntiin, korona ei enää estänyt sitä. Sääennuste lupasi hyvää. Kaiken osalta näytti siltä, että voisin hyvinkin päästä hyppäämään. 

Pelko voimistui hienoisesta kohtalaiseksi, kun tämä asia alkoi valjeta minulle. 

Siinä vaiheessa, kun hyppyyn oli aikaa kolme päivää, aloin olla huonovointinen. 

Siihen voi kuolla. 

Olen vapaaehtoisesti osallistumassa johonkin, mikä on oikeasti vaarallista. 

Mitä tahansa voi sattua. 

Miksi en ole ajatellut yhtään?

Kolme päivää olin huonovointinen ja levoton, ja yritin turhaan paeta kaikkien muiden, ihan minkä tahansa tylsien asioiden ajattelemiseen. 

Laitoin viestejä äidilleni, soitin isälleni, halasin suosikki-ihmistäni joka päivä ylimääräisiä kertoja ja ilmaisin, että hän on minulle tärkeä. 

En sanonut sitä heille, mutta mielessäni ajattelin, että näin täytyy tehdä. Heidän täytyy tietää rakkauteni heitä kohtaan, jos lauantai onkin elämäni viimeinen päivä. Viimeisten sanojeni heille täytyy olla jotain hyvää. 

Yhtenä yönä mielessäni välähti hetken aikaa vakava pohdinta siitä, että minun olisi pitänyt laatia testamentti. 

Hyppypäivää edeltävänä iltana olin vähän aikaa iloinen, ensimmäistä kertaa vuorokausiin. 

Olen menossa tekemään sen, olen todellakin, se on ollut kaikkein suurin haaveeni niin kauan, ja se toteutuu. Kävi miten kävi, olen nyt menossa tekemään sen. 

Hyppypäivän aamuna olin huonovointisempi kuin minään muuna päivänä. En pystynyt syömään juuri mitään, ja silti vatsaani väänsi hullun lailla. 

Veljeni soitti minulle, ja sain vain juuri ja juuri pidätettyä hysteerisen itkun. 

Ajomatka hyppypaikalle kesti puolitoista tuntia. Lähdimme matkaan kahta tuntia ennen sovittua saapumisaikaa. 

Minusta tuntui, että en saa kunnolla happea. Jouduin keskittymään hengittämiseen ja toistuvasti soveltamaan ohjeita, joita olen joskus kuullut ja lukenut tietoisesta hengittämisestä stressitilanteissa. Pitkä ja rauhallinen sisäänhengitys nenän kautta. Kun olet vetänyt keuhkot hitaasti aivan täyteen, laske kaikessa rauhassa viiteen. Tämän jälkeen puhalla mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti ulos suun kautta. Aloita sitten alusta. 

Keskityin hengittämiseen koko matkan. 

Mietin, onko tämä normaalia. Voinkohan mennä tekemään sitä hyppyä ollenkaan. Hypylle ilmoittauduttuani olin saanut täytettäväksi terveydentilavakuutuksen, jossa vakuutin, että minulla ei ole terveydellistä estettä hypyn tekemiselle. Tällaisia esteitä olisivat muun muassa huonossa hoitotasapainossa oleva diabetes, jokin vakava luunmurtuma joka estäisi valjaiden kiinnittämisen jostain kohtaa, tai vakavat psykoottiset tilat. 

Olin vakuuttanut lomakkeessa, että minulla ei ole mitään sellaista sairautta tai vammaa, joka olisi este tandemhypylle, mutta matkalla hyppypaikalle aloin kuitenkin epäröidä, täytänkö niitä vaatimuksia. 

Mitä jos en pysty tähän, enhän ole pystynyt moneen muuhunkaan sellaiseen asiaan, mikä normaalille ihmiselle on itsestäänselvyys. Voiko hypätä tandemhypyn, jos ei saa happea sitä odottaessaan? Mitä jos pelkoni tästä yltyy niin suureksi, että saan jonkun kohtauksen? Mikä lasketaan psykoottiseksi tilaksi?

Saavuimme ajoissa paikalle. Olin vielä viimeiseen asti pelännyt, että meille tapahtuisi jotain. Joutuisimme kolariin tai auto hyytyisi, emme pääsisikään hyppypaikalle ajoissa. Tai menisimme johonkin väärään paikkaan. 

Pelkäsin siis vuorotellen hysteerisesti sitä, että joutuisin hyppäämään ja että en pääsisikään hyppäämään.

Paikalla olivat suosikki-ihmiseni ja minun lisäksi vanhempani, kummilapseni ja hänen serkkunsa. 

Kummilapseni tuli ensimmäiseksi kysymään, mitkä fiilikset mulla nyt on. 

Sanoin, kuten asia oli, että "musta tuntuu ihan hirveeltä". 

Siinä hetkessä, kun minulle valkeni, että nyt olimme täällä oikeasti ja nyt tämä tästä vain etenisi suuntaan tai toiseen väistämättä, sisälleni laskeutui omituinen tunnekylmyys. 

Sanoin ihmisille, että "tuolla pitää varmaan käydä ilmoittautumassa" ja kävin ilmoittautumassa. 

Ilmoittautumisen jälkeen jouduin odottamaan 15 minuuttia. 

Kaikista eniten olin pelännyt sitä, että paikan päällä joutuisi odottamaan pitkiä pätkiä. Tuntui, että hermoni eivät yksinkertaisesti kestäisi sitä. 

15 minuutin odottamisen jälkeen tandemhyppymestari huusi meidät, minut ja kolme muuta tandemhyppääjää, koolle. Lähdimme kouluttautumaan. 

Kouluttautuminen kesti kymmenisen minuuttia. Kävimme nopeasti läpi, kuka kukin oli. Muut olivat selkeästi minua vanhempia miehiä, ja he kertoivat, että heitä ei jännitä yhtään. Ei kuulemma osaa jännittää. 

Kerroin rehellisesti, että olen jännittänyt tätä monta päivää. 

Muut olivat saaneet hypyn lahjaksi. Minä olin ainut, joka olin ostanut itse itselleni lahjan. Tuntui, että sitä arvostettiin. 

Kävimme läpi perusasiat tandemhyppäämisestä, siihen tarvittavat varusteet, toiminnan lentokoneessa, asennot jotka meidän tulisi missäkin vaiheessa hyppyä ottaa ja miten hyppy etenee. 

Ne asiat oli yllättävän ripeästi käyty läpi. Tuntui, että olisin halunnut harjoitella ja kerrata kolme kertaa enemmän, mutta tapahtumat etenivät kuin juna. Marssimme rakennukseen, jossa meille puettiin varusteet päälle. Haalarit, valjaat, lasit. Valjaat tarkistettiin moneen kertaan ja niitä kiristettiin, tarkistettiin ja kiristettiin, niin että lopulta tunsi olevansa aivan köytettynä jokaisesta kohdasta. Alkoi pikkuhiljaa tuntua turvalliselta. 

Ja siitä sitten seuraavaksi ahtauduimme lentokoneeseen. 

Olin aivan virheellisesti luullut saavani yksityiskuljetuksen lentokoneessa hyppykorkeuteen. Olin ajatellut, että istun lentokoneessa vain tandemhyppymestarin, koneen ohjaajan ja kenties jonkun muun kanssa, ja että meidän pitäisi siinä sitten keskustella jotakin, ja että siinä ajassa ehtisi ahdistua huippulukemiin. Olin etukäteen sanonut kumppanilleni, että "toivottavasti ne siellä tandemhypyssä mukana olevat on sitten edes mukavia ihmisiä. Ajattele, jos joutuu siihen tilanteeseen joidenkin kusipäiden kanssa." Olin ajatellut, että minulla olisi lentokonematkan aikana runsaasti aikaa havainnoida lentokorkeutta ja omaa tilaani. Olin ajatellut, että vielä lentokoneen ovella viimeisellä sekunnilla ennen hyppyä alas katsoessani saattaisin joutua paniikiin ja ilmoittaa, että en voikaan hypätä. 

Totuus oli toinen. 

Siinä vaiheessa, kun olimme alkaneet pukea valjaita, ja kaikki epävarmuustekijät siitä, toteutuuko hyppy tänään vai ei, olivat poissa, pahin oli ohi. 

Se tapahtuu nyt. Siinä käy hyvin, tai siinä käy huonosti, mutta se tapahtuu. 

Jos siinä käy huonosti, se huono asia voisi tapahtua missä tahansa muuallakin. Sitä on siis turha jäädä pohtimaan.

Toisiksi pahinta koko hyppyprosessissa oli lentokoneessa olo. 

Se ei todellakaan ollut mikään minulle järjestetty yksityistilaisuus. 

Järjestäydyimme lentokoneeseen kahdelle pitkälle penkille, kahteen vierekkäiseen jonoon, siihen ennalta määrättyyn järjestykseen, jossa hyppäisimme. Hyppääjät ja heidän selkänsä takana hyppymestarit.

Minä olin hyppyjärjestyksessä viimeinen ja istuin viimeisessä nurkassa. 

Lentokoneeseen astuessa kolhaisin pääni lentokoneen oveen ja penkillä istuessa kolhaisin itseni eteeni istuvan laskuvarjoon. 

Kun kone nousi ilmaan hienoisesti huojuen, jouduin taas keskittämään ajatukseni muualle. 

En voinut ajatella koneessa olemista ja sitä, että oli olemassa myös riski koneen putoamisesta. Ainut riski ei ollutkaan laskuvarjon pettäminen, matka saattaisi katketa jo ennen sitä. Meitä oli koneessa juuri sen verran, kuin meitä sinne mahtui, ja koneen noustessa ilmaan mietin, mahtaisiko kone jaksaa kannatella meidät kaikki.

Kone humisi niin, että sain vain vaivoin selvää asioista, viimeisistä ohjeistuksista, joita tandemhyppymestari minulle antoi, jotka hän toisin sanoen huusi korvaani. Olimme valjailla kiinni toisissamme, hän tarkasti valjaat ja niiden kiristyksen vielä koneessa pariin kertaan. Kun hän selitti minulle asioita vielä kerran, yritin parhaani mukaan painaa niitä mieleeni, mutta en ollut varma, onnistunko siinä. Kun hän kysyi, onko kaikki hyvin, pystyin vain nyökkäämään. 

Ajattelin, että jos olisin halunnut perua hypyn lentokonematkan aikana, siihen olisi tarvittu joko hysteerinen kohtaus tai helvetinmoinen tahdonvoima. Se olisi vaatinut, että minun olisi pitänyt huutaa keuhkojeni täydeltä, että minut kuultaisiin, ja rimpuilla voimieni takaa, että minut ymmärrettäisiin. 

En onneksi enää halunnut perua hyppyä. Tapahtumat vain etenivät, olin nyt täällä ja tämä kaikki tapahtui. 

Maisema ikkunan takana oli muuttunut postikortiksi, hahmottamatta jääväksi korkeudeksi, niin kuin aina lentokoneessa. 

Kun saavuimme neljän kilometrin tavoitekorkeuteen, kone pysähtyi. Koneen humina peitti edelleen kaikki äänet alleen.

Hyppäsimme vuorotellen, ja taas tapahtumat vain vyöryivät eteenpäin. Hivuttauduimme kukin vuorollamme pitkää penkkiä eteenpäin kohti ovea, josta hyppäsi ensin ensimmäinen, kohta hänen jälkeensä toinen, sitten kolmas...

...ja sitten minä tein, kuten oli opastettu, eli nousin penkiltä ylös ja kävelin viimeiset pari askelta lentokoneen ovelle. Olin etukäteen ajatellut, että se tuntuisi kamalalta, mutta se tuntui vain asialta, joka siinä vaiheessa aivan väistämättä tapahtui, sen kuului tapahtua. 

Ovi oli auki, ja tandemhyppymestari ohjeisti, kuten koulutuksessa oli kerrottu, ujuttamaan ensin jalat koneen ovesta ulos. Jalat roikkumaan lentokoneen alle.

Tein niin, otin koulutuksessa opetetun otteen valjaista, yritin muistaa oikean pudottautumisasennon ja tein sitten kuten täytyi tehdä, eli pudottauduin koneen ovesta kokonaan ulos. 

En katsonut enkä nähnyt maisemaa sen tehdessäni. Näin pelkän kirkkauden, aurinko häikäisi silmät täysin suojalaseista huolimatta. Koneen jyrinä täytti korvat. Ilmavirta tuli vastaan. 

Seurasi pisin vapaa pudotus, jonka olen ikinä kokenut. Benjihyppy 150 metristä ei ollut tähän verrattuna mitään. Tämä jatkui, ja jatkui, ja vain jatkui. Tuntui, että en saa henkeä. Tuntui, että se ei lopu koskaan. Jossain vaiheessa tandemhyppymestari taputti minua sovitusti olkapäälle sen merkiksi, että voisin vaihtaa asentoani lentoasentoon, levittää kädet ja ojentaa lantiota eteenpäin, itse asiassa aivan kuin tuulitunnelilennollakin oli opetettu. 

Jossain vaiheessa pudotus viimein katkesi. Jäin roikkumaan valjaiden varassa. Katsoin alas. Maisema oli edelleen kuin postikortti, siellä leijuin korkella taivaalla laskuvarjon varassa. Pelkäsin enää vähän. Oloni oli tukevien valjaiden ja pudotuksen loppumisen ansiosta suorastaan omituisen turvallinen. 

Täällä nyt todellakin olen. Olen tässä. Elän tämän hetken. Tämä tapahtuu minulle juuri nyt. 

Huomasin, että tandemhyppymestari yrittää huutaa minulle jotain, ja että korvani ovat niin lukossa, että en kuule, mitä hän sanoo. 

"Korvat meni lukkoon", huudan niin kovaa kuin pystyn ja uskallan.

"Mitä?" hän huutaa takaisin.

"Korvat meni lukkoon!" huudan uudestaan.

"Koitapa vähän availla niitä", hän huutaa takaisin. Kuin ihmeen kaupalla korvani avautuvat sen verran, että kuulen vähän paremmin.

Saan kuulla, että tällä hetkellä meillä on korkeutta vielä noin tuhat metriä. Saan vähän ohjailla laskuvarjoa, minun pitää ohjata oikealle. 

Ensin pitäisi saada ohjaamislenkit käsiin. Se on jostain syystä hankalaa, en saa käsiäni työnnettyä oikeista lenkeistä, jotka hyppymestari pudottaa minulle ja yrittää ohjeistaa, en ymmärrä, miksei se onnistu. Lopulta saan ainakin oikean käteni työnnettyä oikeasta lenkistä ja saan taivutettua kättäni niin, että se lasketaan kai jonkinlaiseksi ohjailuksi. 

Harjoittelemme siinä hetkessä kaikessa rauhassa laskeutumistakin. Minun pitää ojentaa jalkani suoriksi eteenpäin ja nostaa ne suorakulmassa ne niin ylös, kun vain saan. En saa osua maahan laskeutuessa ennen tandemhyppymestaria. 

Sitten leijailemme alas rauhalliseen tahtiin. 

Päässäni tuntuu samanlainen paine kuin joskus lentokoneessa laskeutumisvaiheessa. Paineen tunne päässä hälvenee vasta seuraavana päivänä. 

Katson maisemia, tunnen ilmavirran, nautin hetkestä. 

Otan laskeutumisasennon. Maa lähestyy, ja otan laskeutumisasennon ajoissa. 

Kukaan ei ole vastaanottamassa, vaikka jonkun kuulemma pitäisi olla. Luulen, että maakosketus tulee, luulen että se tulee, ja tunnen maan vasta paljon sen jälkeen, kun olen sitä odottanut. Laskeutuminen on jonkinlainen hallittu heittäytyminen keskelle peltoaukeaa, ja sitten joku juoksee jostain kauempaa auttamaan ja irrottamaan laskuvarjoa. 

Olen siellä peltoaukealla, kannustusjoukkoni ovat jossain kaukana, ja haluan heidän luokseen. 

Nousen ylös heti, ja tandemhyppymestari auttaa irrottamalla valjaat, jotka yhdistävät meidät toisiinsa. 

Juttelemme pari sanaa siitä, miltä tämä tuntui,

vaikka sellaiseen tilanteeseen ole sanoja. 

Osaan sanoa vain, että se tuntui tosi hyvältä. Aivan todella hyvältä. Nyt olen tehnyt sen. 

Ja se on tosi laimeasti sanottu. 

On turha yrittää jaaritella mitään. 

Tandemhyppymestari lähtee irrottamaan laskuvarjoaan ja minä lähden viemään varusteitani takaisin sinne, mistä ne otin. 

Rämmin pellon yli helteessä hyppyhaalari päällä. 

Matka ei ole pitkä, mutta se tuntuu pitkältä. Tuntuu, että kävellä löntystän ikuisuuden. 

Pääsen varustevarastolle ja joku tulee auttamaan valjaat päältäni. Vien vielä haalarin pois ja sitten olen lopullisesti ulkona niistä rakennuksista, pääsen omien ihmisteni luokse. 

Pian sen jälkeen tandemhyppymestari tulee vielä viimeisen kerran moikkaamaan ja juttelee pienen hetken kanssamme. 

Etukäteinen pelkoni siitä, että joutuisin sellaiseen tilanteeseen jonkun ikävän tyypin kanssa, oli täysin turha. On ihmeellistä, miten mukavia ihmisiä kohdalle voi joskus osua juuri oikeana hetkenä. Hetki ei ole pitkä, mutta siinä on kaikki ja enemmän. 

Hipaisemme tandemhyppymestarin kanssa nyrkeillämme toistemme nyrkkejä, tuo koronan aikana ilmaantunut tervehtimis- ja hyvästelymuoto. En tiedä, tapaammeko enää koskaan, mutta tiedän, että hän on jäänyt sydämeeni iäksi. 

Ilo on moninkertaisesti hyppyä edeltävän pelon kokoinen. 

Edellisenä päivänä olen hakenut Alkosta kaksi pulloa kuoharia siltä varalta että jään henkiin, ja vanhempani tuovat yllätyksekseni vielä yhden. Rakkaat ihmiseni kokoontuvat luokseni, yksi tuo kukkia, yksi tuo lahjan, kilistelemme kuoharilaseja, tässä ovat ne kolmekymppiset joita koronan vuoksi en saanut, tässä on tandemhypystä iloitsemisen juhla, tämä on elämän juhla. 

Elämä itsessään on juhla. 

Lopuksi haluaisin heittää ilmoille pari pohdittavaa asiaa. 

Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää. Tämä on Tove Janssonin tekstistä lainattu sitaatti, yksi mahdollinen vastaus kysymykseen siitä, mitä on rohkeus. Yksi rohkeuden määritelmä voisi olla se, että uskaltautuu tekemään asian, vaikka pelkää. Eri ihmiset pelkäävät eri asioita, eli saman asian tekeminen edellyttää toisilta rohkeutta, mutta toisilta taas ei. 

Joku voi pitää minua rohkeana tandemhypyn tekemisen jälkeen. Ajattelen itsekin, että siihen liittyi rohkeutta, koska pelkäsin ennen tekoa. Ajattelen kuitenkin myös, että olen elämässäni pelännyt joitakin asioita paljon enemmän kuin tandemhyppyä, ja pelostani huolimatta minun on ollut pakko tehdä ne. Ne asiat ovat voineet olla sellaisia, joita joku muu ei pidä yhtään pelottavina. Esimerkiksi henkilöauton ajokoe on asia, johon en halua enää ikinä uudestaan, mutta tandemhypylle haluan. En usko, että kaikki muutkin ihmiset valitsisivat mieluummin tandemhypyn kuin inssiajon, jos heidän olisi pakko mennä jompaankumpaan joko ensimmäistä tai toista kertaa. 

Pelon voittaminen tuo kokemukseen mukaan sen, että se tuntuu joltakin. 

Säälin niitä, joita tandemhyppy ei jännittänyt ollenkaan. En oikeastaan ymmärrä, miksi he tulivat sen tekemään. 

Miksi minä tein tämän?

Benjihyppy, tuulitunnelilento ja tandemhyppy ovat kaikki samalla kaavalla tapahtuneita asioita: olen haaveillut niistä kauan, olen toteuttanut ne, etukäteen olen pelännyt kamalasti ja tapahtuman jälkeen oloni on ollut euforinen. 

Teen ne ehkä siksi, että tiedän, että jälkikäteen oloni on hyvä. 

Vuosien varrella mieleeni on kuitenkin tullut, että takana on ehkä ennemmin jotain muuta. 

Jonkinlainen halukkuus todistaa itselle ja muille. 

Olen koko elämäni ajan kuullut muilta, missä kaikissa asioissa olen jotain liikaa tai jotain liian vähän, ja millaiseksi minun pitäisi muuttua ollakseni parempi. Minun olisi esimerkiksi pitänyt kouluaikoinani toisaalta pärjätä paremmin, mutta toisaalta stressata vähemmän. Ihmisenä olen aina ollut liian ujo ja hiljainen, minun pitäisi olla rennompi, rohkeampi ja puheliaampi. Etenkin aikuisena olen ollut aivan liian tylsä ja estynyt pingottaja, minun pitäisi irrotella enemmän ja olla huolettomampi ja rennompi, sellainen, että kanssani olisi mukava olla. 

Tandemhypyn kaltaisen asian tekemällä yritän kai ravistella tyhmien ihmisten käsityksiä. Olen jonkun mielestä hiljainen nyhverö, joka kuluttaa elämänsä lukemalla kirjoja, ja jonka elämässä ei ole mitään kiinnostavaa, mutta hahaa, teinpä jotain, mitä joku rohkeammalta ja kiinostavammalta näyttävä ihminen ei ehkä olisi tehnyt. 

Ja tässähän tunnetusti astun suohon. 

Jos elämä perustuu muille ihmisille näyttämiseen, siitä ei tule loppua koskaan. Mikään ei koskaan riitä. Kaikilla on omat kompleksinsa.

Onneksi tiedän, että lopullinen syy oli kuitenkin itsessäni. Erästä kirjaa lainaten: tandemhypyn tehtyäni voin ottaa omakseni tämän päivän, olen elänyt tämän hetken, eikä mikään voi koskaan viedä sitä pois. Tulkoon tämän jälkeen mitä tahansa, olen elänyt tämän hetken ja sen vuoksi olen onnellinen. 

Vielä viimeinen pohdinnan aihe:

Ihmiset pitävät laskuvarjohyppyä hulluutena, jonain äärimmäistä rohkeutta vaativana asiana, vaikka todellisuudessa kuolema ja vakava vammautuminen vaanii joka päivä ihan jossain muualla. Paljon todennäköisempää kuin ilmailuonnettomuudessa kuoleminen on kuolla liikenneonnettomuudessa tai kaatua kotinsa portaissa. Ihmisten pitäisi siis siirtää extremeurheilua kohtaan tuntemansa pelko arkipäiväänsä, jos he haluavat ruveta pelkäämään. 

Esimerkiksi tandemhypyllä on mukana ammattilaisia, joiden pohjana on laaja koulutus ja kokemus. Kaikki etenee tietyllä kaavalla, jossa turvallisuusasiat tsekataan viimeisen päälle moneen kertaan. Inhimilliset virheet ovat tietysti aina mahdollisia...

... mutta esimerkiksi liikenteessä kulkee paljon muitakin kuin ammattilaisia, ja heidän virhemahdollisuutensa ovat paljon suuremmat. Joku voi ajaa päihteiden vaikutuksen alaisena, joku voi ajaa vaikka ei olisi edes ajokorttia, ja vaikka itse ajaisi täydellisesti, jonkun toisen virhe voi johtaa kuolemaan. Moottoritiellä vauhti on melkein sama kuin laskuvarjohypyllä, eikä kuolema ole kuin silmänräpäyksen mittaisen inhimillisen virheen päässä, mutta jostain syystä ihmiset silti kokevat olevansa enemmän turvassa autossa kuin valjaiden varassa kilometrin korkeudella. 

Ei oikein ole sanoja, mitä voisin kirjoittaa tähän loppuun. 

Jos sinulla on jokin haave, jonka haluaisit toteuttaa, ja sen toteuttaminen olisi mahdollista, tee se. 

Kaikki ei ole mahdollista, mutta jos jokin on, niin tartu siihen. 

Jos olet ajatellut, että haluaisit kokea tandemhypyn, voin antaa siihen vahvan suositukseni. 

Mitä enemmän pelkäät, sitä paremmalta sinusta tuntuu, kun pääset tekemään sen. 

Täydellinen joulu

 Kuten olen jo aiemmin täällä blogissa hehkuttanut, joulu on minulle suurin ja tärkein juhla. 

Lapsesta asti olen haaveillut  täydellisestä joulusta. 

Aina joulun jälkeen ja / tai joulun aikana koen jääväni jotain vaille. Paljon tai vähän vaille siitä joulusta, jota toivoisin. 

Joinakin vuosina olen yrittänyt miettiä mielessäni aivan yksityiskohtaisesti ja loppuun asti, millainen se aivan täydellinen joulu olisi. Millainen se olisi, jos saisin päättää jokaisen yksityiskohdan. 

Koskaan en ole päässyt mietteissäni loppuun asti. Osaan sanoa jotakin, mutta koskaan en kaikkea. Tehtävä on liian vaikea. 

Joinakin vuosina olen todennut, että siinä mielessäni rakentamassani täydellisessä joulussa minun itseni pitäisi olla joku ihan muu ihminen, joku toisenlainen, ja elämäni pitäisi olla jonkun toisen elämä. 

Tänä vuonna luin joulun pyhinä kirjan, jossa sattumalta kuvattiin erilaisten ihmisten jouluja, ja todettiin, sekä joulun että elämän kokonaisuuden suhteen, että mitään idylliä ei ole olemassa, kenelläkään. Monet haaveilevat idyllistä ja tavoittelevat sitä, ehkä joskus uskovat pääsevänsä lähelle sitä. Monet luulevat, että muilla on se, ja itsellä vain ei ole. 

Mutta kirjan ajatuksen mukaan mitään idylliä ei oikeasti ole olemassa. Kellään. Missään. 

Päätin uskoa kirjan ajatukseen. 

Tänä vuonna jouluni oli kuitenkin melko lähellä täydellistä, idyllistä, haaveideni täyttymystä. 

Voin kertoa, että se tuntui a) hyvältä, ja b) kuitenkin surulliselta: sain melkein kaiken, mutta joku läpipääsemätön kalvo kuitenkin oli minun ja aivan täydellisen täydellisyyden välissä, ja jollain tapaa tajusin, että en tule koskaan pääsemään sen kalvon läpi, en tule koskaan saamaan sitä, mitä jossain mieleni sopukoissa haaveilen ja mitä en oikeastaan edes osaa sanallistaa. 

Tässäkin pätee yhden monesti siteeraamani kirjan ajatus: 

"Tee työtä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä yritä pakottaa maailmaa unelmiesi mukaiseksi. Todellisuus on parempi."

Uskoo ken tahtoo. Tänään päätän taas uskoa, että todellisuus on unelmiani parempi, kuten se usein kyllä osoittaa olevansa. 

Siispä, jaettuja palasia joulustani 2020, joka muuten oli minulle kolmaskymmenes joulu, jos lasken oikein. 

Ennen joulua pelkäsin kamalasti, että sairastun koronaan, tai joku minulle tärkeä sairastuu. Joulukuuhun asti olen osannut suhtautua koronaan realistisesti: teen parhaani, että en sairastuisi tai sairastuttaisi muita, mutta en kuitenkaan ole hysterisoinut. Ennen joulua kannoin niin suurta stressiä siitä, että joku sairastuu ja sairaus pilaa joulun kokonaan, että on ihme, että se stressi ei sairastuttanut. 

Kukaan ei sairastunut. Jälleen yksi (todennäköisesti turha) opetus tulevaisuuden varalle: pelkään ja olen varma, että pelkoni toteutuu, mutta varmuuteni ei ole merkki siitä, että se tapahtuisi. 

Olin vapaapäivällä jouluaatonaaton, koska olin töissä edellisenä lauantaina. Kulutin vapaapäiväni mm. siivoamalla, leipomalla pipareita ja paistamalla kinkkua. 

Paistoin kinkkua elämäni ensimmäisen kerran. Tein sen, koska olin vapaapäivällä ja siksi ainut, joka sen siinä hetkessä pystyi tekemään. Kävimme suosikki-ihmiseni kanssa edellisenä päivänä läpi, miten kinkunpaisto etenee. H-hetkellä googlasin kolmet kinkunpaisto-ohjeet ja katsoin yhden Youtube-videon, ja päätin niiden takia toimia eri tavalla, kuin olimme sopineet. Kolme ohjetta ja yksi video pitivät yhtä, ja ne olivat erilaiset kuin sopimamme toimintatavat. 

Laitoin kinkun uuniin netin ohjeita seuraten, ja tietenkin heti kun olin sen tehnyt, soitin suosikki-ihmiselleni töihin ja kriiseilin. "Nyt mä pistin sen kinkun uuniin. En tehnyt niin kuin sovittiin, vaan tein näin. Nyt tää kinkku menee pilalle ja koko joulu menee pilalle. Se kuitenkin nyt on siellä uunissa, eli mitään tuskin kannattaa enää tehdä."

Ja nyt, saisinko aplodeja tänne kiitos: kinkku otettiin illalla yhdessä pois uunista ja kaikki oli sujunut alusta loppuun asti hyvin. Kinkunsyöjät kehuivat kinkkua. Itse maistoin paiston jälkeen pikkupalan ja kaikki muu oli mielestäni ok, paitsi suolaisuus: valmiiksi suolattu kinkku, jonka suolaamisen eteen emme olleet tehneet mitään, oli mielestäni liian suolainen. Muut kuitenkin olivat sitä mieltä, että kinkku oli hyvää. Voinen siis paistaa ensi vuonnakin. 

Haluan tässä vaiheessa vielä kertoa, että en itse ole moneen vuoteen syönyt kinkkua. Siihen ei ole mitään aatteellista tai aatteetontakaan syytä, en vain halua syödä kinkkua. Syön kaikkea muuta. Tänä vuonna kuitenkin maistoin uunista otettua kinkkua varmistaakseni, pystyykö sitä syömään. Ja pystyihän sitä. 

Aatonaattoiltana suutuin, koska kaupassa ei ollut haluamaani suklaata. Lähdimme viimeiselle ostosreissulle ja tavoitteenani oli ostaa itselleni yksi ainut joululahja: tietty haluamani suklaalaatu. Kävimme sen vuoksi kahdessa kaupassa, eikä sitä löytynyt kummastakaan, vaikka aiemmin oli löytynyt. Tarkoitus oli ollut ostaa vielä täydennystä muille tarjottaviin suklaisiin, mutta kun en saanut omia suklaitani, suutuin niin paljon, että jätin muutkin suklaat ostamatta. Illan aikana kuitenkin pääsin tästä yli, sillä kyseessähän ei ollut vakava onnettomuus kaikkeen siihen nähden, mitä olisi voinut tapahtua. 

Jouluaattoaamuna tein, kuten olen tehnyt jokaisena jouluaattoaamuna niin kauan kuin muistan: heräsin aamulla ennen kahdeksaa ja parkkeerasin klo 8.00 television ääreen katsomaan Joulupukin kuumalinja -ohjelmaa. 

Jouluaattona klo 12.00 käänsin kanavaa katsoakseni joulurauhan julistuksen. 

Joulurauhan julistuksen jälkeen syötiin ensimmäisen kerran jouluateria. 

Tänä jouluna vietin elämäni ensimmäisen kerran aika ison osan joulusta laittamalla pöytään kaikkea ja korjaamalla niitä sitten pois. Olen aina luullut, että ns. "emännöinti" ei suju minulta ja on stressaavaa, mutta löysin itsestäni uuden puolen: oikeasti nautin tuosta roolista ja olin aivan tyytyväinen siihen. 

Ruuan jälkeen juotiin kahvit ja kahvin jälkeen latoessani astioita tiskikoneeseen talo oli täynnä meteliä, jonka vain muutama ihminen sai aikaiseksi puhumalla yhteen ääneen. 

Huomasin myös siinä hetkessä uuden asian: ehkä aikuiselämäni ensimmäisen kerran edes meteli ei yhtään nostanut stressitasoani, vaan olin iloinen siitäkin. On oikea joulu, kun on ihmisiä ja ihmisten tuottamaa ääntä. 

Istuin joulusaunasta jäähyllä jouluvalojen valaisemalla terassilla, taivas oli pilvessä ja kuu oli puolikas. 

Illalla syötiin toisen kerran, eikä ainakaan ollut epäilystä, että tarjottavaa olisi ollut liian vähän. Olin vakavissani pelännyt, että suklaat eivät riitä, esim. siksi, että aatonaattoiltana jätin vihanpuuskassani viimeiset täydennykset ostamatta, mutta vaikka suklaata syötiin, niin suklaavarasto ei vaikuttanut hupenevan yhtään. 

Jouluyön pimetessä avasimme lahjat kahdestaan suosikki-ihmiseni kanssa, kuten olemme tehneet kaikkina yhteisinä jouluinamme. 

Olin ostanut hänelle yhden lahjan vähän riskillä. Ostin sen, kun en oikein tiennyt, mitä hänelle tänä vuonna ostaisin. Heti tilattuani lahjan verkkokaupasta aloin pelätä, että hän ei pidä siitä. Jouduin hakemaan sen postista kävellen, koska pyörällä en olisi saanut sitä kuljetettua. Kävellessäni sen kanssa kilometrin matkan keskustasta kotiini minusta ei ole näkynyt paketin takaa muuta kuin jalat. Paketoimiseen meni kaikki kotonani oleva lahjapaperi. Kuusen alla odotti suuri, suorakulmainen, kova paketti ja hän luuli, että se on ehkä joku työkalupakki. 

Se oli autorata. 

Hän kokosi sen joulupäivän iltana ja sen jälkeen ajelimme kilpaa autoilla. Minä, joka en ole koskaan välittänyt autoista tai autoradoista, jäin myös ihan koukkuun ajelemiseen. Autoja ohjaillaan vivuilla, joissa painetaan kaasua ja ekstrakaasua, ja tietysti kurveissa pitää osata hellittää kaasunäppäimeltä, tai muuten auto lentää radalta. Silti tekee mieli ajaa lujaa, ja silmukassa pitääkin mennä lujaa. Joulupäivän illan ajoimme kilpaa, ajoimme ja ajoimme, ja ajattelin, että jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi saada aina joku tällainen lelu joululahjaksi muistaakseen jotakin oikeaa riemua kaukaa lapsuuden jouluista. 

Lisäksi olimme ostaneet toisillemme yhdet ihan samanlaiset lahjakortit osaamatta yhtään ajatella, että kumpikin ostaa ihan samanlaiset lahjakortit mutta eri paikkoihin, ja se oli hauskaa. 

Joulupäivän aamuna kävin ulkona koiran kanssa ja aamu oli tavattoman kaunis, juuri sellainen, kuin jouluaamu voi parhaimmillaan olla. Maa oli valkoinen, valot paloivat ulkokuusessa, puut olivat huurteessa. Ei tuullut, ei satanut mitään, oli vähän pakkasta. 

Jouluaamuna keitin riisipuuroa. Se oli laskelmieni mukaan kuudes riisipuuro, jonka olen elämässäni keittänyt, ja se oli ensimmäinen onnistunut. Tunsin suurta ylpeyttä siitä. 

Joulupäivän iltapäivänä lähdimme kävelylenkille ja katselimme talojen jouluvaloja ja tienvarsien lyhtyjä. 

Ja joulupäivän iltana, kuten todettua, ajoimme autoradalla. 

Nyt on alkanut se aika, mistä en pidä. 

Jos joulunalusaika on mielestäni vuodessa parasta tai ainakin lähes parasta aikaa, niin pahinta aikaa vuodessa ovat joulun ja uudenvuoden välipäivät. 

Asiaa auttaa kuitenkin se, että takana on joulu, jossa valtaosa toiveistani täyttyi. Kukaan ei sairastunut tai sairastanut, vaan sain tavata ne ihmiset, jotka kaikkein eniten halusin tavata. Sain tehdä työtä toisten eteen ja tuntea itseni siksi tarpeelliseksi, mutta sain myös levätä ihan riittävästi ennen töihin paluuta. Sain valkoisen joulun, mutta en mitään lumimyrskyä. Sain syödä vatsani täydeltä suklaata. Sain tuottaa iloa ja olla itse vilpittömän iloinen. 

Toivotan kaikille samanlaista iloa myös joulunjälkeiseen elämään ja vielä parempaa uuttavuotta 2021!

Rauhaa

Tällä viikolla toteutin taas yhden haveen. Toisin sanoen asian, joka on maininnanarvoinen blogin kannalta. Postauksen paikka siis.

Lapsesta lähtien olen ihan hirveästi halunnut lomalle kylpylähotelliin. Suomeen tai ihan minne vaan, mutta hotelliin, jossa on kylpylä.
Uinti on nimittäin aina ollut yksi suosikkiasioistani, ja jostain syystä nimenomaan halliuinti. Tykkään kloorin hajusta, siitä huolimatta, että se aiheuttaa mulle päänsärkyä. (Tiedän jo, että en ole ihan järkevä ihminen.) Tykkään mahdollisuudesta päästä tavallisten altaiden lisäksi porealtaaseen, kylmäaltaaseen, kuuma-altaaseen, vesiliukumäkiin, hierontasuihkujen alle, koskialtaisiin, aaltoihin, mitä kaikkia näitä nyt missäkin on. Tykkään tietynlaisesta steriiliydestä, siitä, että vesi ei ole liian kylmää, että siellä ei ole liejuisia vesikasveja, iilimatoja tai muita epäilyttäviä eläväisiä tai pimeyttä tai mutapohjaa tai kivikkoa, että syvyys on hallittavissa ja että sauna on lähellä, turvallisen puhtaan kaakelimatkan päässä. Aikuisena olen nauttinut siitä, että uintimatka on selkeästi mitattavissa ja kelloa voi koko ajan vahdata seinältä.

Ylipäätään, uimahallit ovat aina olleet minulle mieluisia paikkoja. Ehkä ihan vain siksi, että kasvoin lammen rannalla, kahden järven välissä. Luonnonvesi oli ihan liian jokapäiväinen asia. Uimahallissa oli jotain hohtoa.

En voinut lapsena edes kuvitella mitään niin hienoa, kuin loma kylpylähotellissa. Että saisi uida hallitilassa ihan mielin määrin, ja sen lisäksi vielä lekotella lomailemassa.

Kylpyläloma oli kuitenkin lapsuudessani poissuljettu vaihtoehto, koska kukaan muu perheestämme ei ollenkaan ymmärtänyt sen hienoutta. Eihän siellä silmälaseja tarvitseva ihminen edes näe mitään. Ja luonnonvedet ovat niitä oikeita vesiä, niitä ensisijaisia vaihtoehtoja, halli on talvea varten ja niille, jotka eivät pääse mihinkään todellisten vetten ääreen.

Aikuisena olen yrittänyt vaivihkaa ehdotella paria yhteistä lomaa suunnitellessa joillekin ystäville, että "miten ois kylpylä", mutta vastaanotto on ollut yhtä ehdoton. Kylpylät on ällöttäviä, ei missään nimessä voi sellaiseen mennä ihminen.
Olen hiljaa haudannut unelman, jättänyt sen pois, en ole enää muistellut sitä. Ei ole tullut yksin lähdettyä, eikä ole ollut ketään, jonka kanssa lähteä.

Viime vuoden puolella, loppuvuodesta mulle tarjottiin mahdollisuutta lähteä lomalle kylpylähotelliin. Saisin vapaat kylpylän- ja kuntosalinkäyttömahdollisuudet. Saisin ohjattua ohjelmaa, kuten erilaisia jumppia ja terveys- ja ravintotietoiskuja. Saisin kaksi lämmintä ruokaa ja aamupalan joka päivä. En joutuisi itse maksamaan mitään. Hotellissa olisi mahdollisuus myös omalla kustannuksella kaikenlaisiin hoitoihin, jalka- ja kasvohoitoihin ynnä muihin.
Ehto olisi se, että olisin siellä näkövammaisen isoäitini seuralaisena. Hän on fyysisesti sen verran hyvässä kunnossa, että ei tarvitse varsinaista avustajaa, mutta seuralaisen hän saa ottaa, näkövammaisille tarjottavalle lomalle. Majoittuisin hänen kanssaan samaan huoneeseen, osallistuisin ohjelmiin hänen kanssaan.

Kauniisti sanottuna, tilanne oli aika tavalla fifty-fifty. Painot molemmissa vaakakupeissa olivat täysin tasan, lähtöön asti.
Toisin sanoen, välit mummoni kanssa eivät ole viimeiseen kymmeneen vuoteen olleet erityisen lämpimät.

Päädyin lähtemään, koska a) ainutlaatuinen mahdollisuus toteuttaa kauan kytenyt haave ja b) tilaisuuksia yhdessäoloon mummon kanssa tuskin on enää paljon. Oli se yhdessäolo sitten millaista hyvänsä, en halua katua kaikkea sitten, kun mahdollisuutta ei enää ole.

Lähtöön, viimeiseen hetkeen asti epäilytti ja ahdisti.
Tiesin etukäteen, millaiset puitteet siellä vallitsisivat. Näin jälkikäteen totean osuneeni oikeaan. Eli; hvinä hetkinä tunsi olevansa keskellä komediallista farssia. Vähemmän hyvinä hetkinä teki mieli huutaa, paiskoa tavaroita ja kiitää ensimmäisellä kulkuvälineellä mahdollisimman kauas. Tässä järjestyksessä. Viiteen päivään mahtui muutama täydellinen hetki, joina ajattelin, että onneksi tulin, onneksi kuitenkin, kaikesta huolimatta.

Koska en halua tästä postauksesta ylimaallisen pitkää jaaritusta, yritän pilkkoa kokemuksen jonkinlaisiin paloihin.

Pala 1: Työnteko. Loppuvuodesta, ensimmäisestä lähtöpäätöksestä lähtien oli epävarmaa, pääsemmekö sittenkään lähtemään. Mummon terveys reistaili, ja minulle oli täysin epäselvää, missä olen milloinkin. Kuin ihmeen kaupalla juuri tähän väliin, moninaisten kiireiden keskelle kuitenkin järjestyi neljä ja puoli päivää, jotka eivät vaatineet ehdotonta läsnäolopakkoa missään. Töitä oli tehtävänä, mutta ne eivät olleet paikkasidonnaisia. Otin siis tietokoneen mukaani. Meille kehittyi kaikkien odotusteni vastaisesti mummoni kanssa hämmästyttävän toimiva yhteinen koodi: päivällä jokaisella puolen tunnin mittaisella tauolla ja illalla parin-kolmen tunnin ajan minä kaivoin tietokoneen esiin ja mummo kaivoi äänikirjojensa kuulokkeet esiin. Olimme yhdessä hiljaa. Työni, jonka edistymisestä olin etukäteen ollut lievästi sanoen huolissani, edistyi todennäköisesti paremmin kuin se olisi edistynyt normaaliympäristössä työpöytien äärellä. Sain sopivasti tauotetun työpäivän, päiväjumpat, valmiiksi laitetut ruoat ja iltauinnin saunalla höystettynä. Sain täydellisen hiljaisuuden päivän yhteisten ohjelmanumeroiden komediallisen farssihulluuden vastapainoksi, mikä oli käsittämätöntä ja upeaa.

Pala 2.: Hulluus. Mummoni on persoonallinen. Läheskään aina en haluaisi myöntää häntä lähisukulaisekseni. Melkein pahinta on fyysisen kunnon täydellinen säilyvyys: mummo saa kaiken hulluutensa toteutettua, koska hänellä ei ole minkäänlaisia liikunnan rajoitteita, hän on joiltakin osin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin minä.

Eikä siinä vielä kaikki. Koko porukka koostui pääosin vanhoista ihmisistä. Tein sen havainnon, että vanhoissa ihmisissä ja päiväkoti-ikäisissä lapsissa ei ole mitään muuta eroa, kuin että vanhukset ovat aikuisen koossa ja heidän fyysinen toimintakykynsä on usein vähän heikompi. Olen aina kunnioittanut heitä, joiden kärsivällisyys riittää työskentelyyn pikkulasten ja lasten kaltaisten kanssa. Oma kärsivällisyyteni ei siihen riitä, lähimainkaan. Onneksi tuollakin oli töissä ohjelmanvetäjiä, jotka selvästi tiesivät, mitä tekivät ja miten.

Kaikella hulluudella oli kuitenkin kiistattomat positiiviset puolensa.
Ensinnäkin sai nauraa. Paras hetki oli, kun joku siivooja luuli minuakin näkövammaiseksi ja alkoi huudella varoituksia ja opastuksia käytävän toisesta päästä yhtenä aamuna. En ihmettele sitä yhtään, sillä törmäilen ja haahuilen aina miten sattuu. Edellä esiin tullut yliolkainen suhtautumiseni on siis täysin turhaa, en juuri erottunut porukasta.
Toisekseen, sai kerran elämässä tuntea itsensä päteväksi. Normaalien ihmisten joukossa minä olen aina se törmäilijä-haahuilija. Tuolla olin järkevä opastaja, joka kuitenkin aina vähän paremmin tiesi, minne ollaan menossa seuraavaksi ja miksi.
Kolmanneksi, mielestäni se oli loistava elämän tarjoama opetustilanne. Koskaan ei ole liiaksi tilaisuuksia opetella kärsivällisyyttä, pitkäpinnaisuutta, empaattisuutta, huomioonottavaisuutta, vaikeiden tunteiden sietämistä ja hyvän näkemistä asioissa ja ihmisissä.
Neljänneksi, tiedän, että minun on aivan turha irvailla ketään. Tuo on se piste, jonne me kaikki olemme matkalla. Kaikkia meitä se odottaa, kaikki me olemme päivä päivältä lähempänä sitä. He ovat siellä vain hiukan ennen minua, muuten he eivät ole yhtään vähempää ihmisarvoisia.

Pala 3. Vesiliukumäki. Toisena iltana menin kokeilemaan vesiliukumäkeä ensimmäistä kertaa vuosiin. Pelotti, kun syöksyin pimeään putkeen. Lopputulos, putkesta ulos putkahtaminen oli ihan tylsä, vauhti ei kiihtynyt lopulta sitten kuitenkaan nimekikään, eihän siinä mitään jännää ollut. En mennyt toista kertaa. Halusin säilyttää muiston siitä jännittävästä pelon häivähdyksestä, joka seurasi sen ymmärtämisestä, että ei helvetti olen pimeässä putkessa matkalla veteen, enkä ole enää lapsi, miten tässä käy.

Pala 3. Unelma. Se oli juuri sitä, mitä olin aina toivonut, mistä olin haaveillut. Yleensähän kaikki osoittautuu aina pettymykseksi latautuneiden odotusten jälkeen, ja varsinkaan näissä puitteissa en odottanut oikeastaan mitään. Se kuitenkin oli juuri sitä, mitä olin aina halunnut.
Aina aamun ensi tekona, herätyskellon soitua, vetäisin kylpytakin päälle ja kömmin huoneesta kylpylän puolelle vesijumppaan. Iltaisin työn tiettyyn pisteeseen asti saatettuani suljin koneen, vaihdoin vaatteet kylpytakkiin ja kävelin taas vain muutaman askeleen matkan huoneesta kylpylän puolelle. Uin iltalenkin kuntoaltaassa, nautiskelin vuoron perään kaikki pore-kylmä-kuuma-koski-hieronta-altaat ja menin sitten kaikessa rauhassa saunaan. Ajattelin, että tämän parempaa ei voi olla. Mummo ei useimmiten halunnut tulla enää iltauinnille, ja vaikka joskus tulikin, halusi mennä omia teitään. Iltaisin vajan tunnin ajan olin kerta kaikkiaan irti, irti jokaisesta elämän velvoitteesta. Ei kerta kaikkiaan ole mitään parempaa, kun istua henkisesti rankan päivän ja uintiurakan päätteeksi saunan hiljaisuudessa, usein yksin tai korkeintaan yhtä kanssaihmistä vastapäätä.

Pala 4. Täydellisyys. Annan nyt esimerkin yhdestä sellaisesta täydellisestä hetkestä, jollaisia mainitsin olleen seassa muitakin.
Toisena iltana, ensimmäisellä yksinäisellä uintikerrallani huomasin yhtäkkiä altaassa ollessani, kuinka kaksi ihmistä putkahti altaaseen jostakin, seinän läpi, tuosta noin vain.
Menin lähemmäs sitä seinää ja huomasin, että siinä olikin sellainen oven tapainen, josta pääsi menemään läpi.
Oven takaa paljastui tunneli, johon suhtauduin vähintäänkin epäilevästi. Minulla on lievä ahtaanpaikankammo, enkä tykkää yhtään mistään maan alla olemisesta, en edes ajatuksena. Koska takana kuitenkin oli äärimmäisellä tavalla hermoja kiristänyt päivä, suhtauduin tunneliin melko välinpitämättömästi. Uin vain sinne minne virta vei.
Päädyin ulkoaltaaseen. Olin tiennyt, että ulkona on allas, jonka vesi on 32 astetta lämmintä, mutta olin kuvitellut, että sinne pääsee vain ulkokautta. Olin ollut väärässä, sinne tultiin sisäaltaasta tunnelia pitkin.

Altaassa ei ollut ketään, siellä ei monena iltana ollut ketään muuta minun lisäkseni.
Siitä tuli paikka, jonne pääsemistä opin päivisin odottamaan.
Olin siellä, istuin altaan reunassa vedenalaisella penkillä, katselin talvista maisemaa ja vain olin, tiesin, että tämän enempää ihminen ei tarvitse. Hiljaisuus, jossa lumisade putoili veteen, höyry nousi, ympäröivät puut humisivat. Niitä hetkiä, joina maailma on yksiselitteisen kaunis.

Pala 5. Ruoka. Ruoka oli hyvää. En oikein pysty syömään aamuisin, mutta onneksi aamupalalla oli aina jotakin, mikä meni alas. Karjalanpiirakka, croissant tai vähintään jotain pientä makeaa. Kahvia sai mielin määrin, ja musta kahvi on periaatteessa ainut, mitä elimistöni aamuisin vaatii. Lounas ja päivällinen olivat täydellisen hyviä ja vaihtoehtoja oli aina muutama, niin että sai valita tai ottaa vaikka kaikkea vuorotellen.
Ainoa huono puoli oli, että lounaan ja päivällisen jälkeen ei saanut mitään hyvää. Jälkiruoaksi oli viimeistä iltaani lukuunottamatta joka kerta jotain marjahyytelöä-kiisseliä-rahkaa, joko sellaisia, joista en pidä yhtään tai jotka ovat vain semihyviä.
Viimeisenä iltanani siellä jälkiruoaksi tarjoiltiin kuitenkin suklaakakkua, ei enempää eikä vähempää kuin sitä parasta mahdollista. En ymmärrä, miten niin kävikin, sillä muille se oli vasta toisiksi viimeinen ilta, ei sen olisi pitänyt olla mikään poikkeuksellisen juhlan paikka.

Suklaanhimoni oli kaikkien paastopäivien edestä järjetön, sillä eihän mulla ollut edes mitään omia eväitä lomalla, johon sisältyi ruokatarjoilu. 

Voitte vain arvata, millaisella nopeudella ahdoin pääruoan naamaan ja ryntäsin kakkuvadille. Kakku oli leikattu siististi paloihin niin, että jokaiselle oli yksi pala. Pelkäsin koko pääruoan ajan, että palat loppuisivat, että joku ahmisi useamman palan kuin itselle kuuluu, tai että keittiöllä olisi sattunut laskuvirhe.

Kakkua oli kuitenkin melkein koko tarjottimellinen jäljellä, kun hain oman palani.
Lusikoin sen kiivaassa tahdissa, ja se oli n-i-i-n hyvää. 
Tiedostin sen olevan ihan tavallista kaupasta ostettavaa kakkua, mutta niiden päivien jälkeen, joina en ollut saanut yhtään mitään makeita herkkujani, en edes yhtä pientä suklaapalaa, se maistui aivan liian hyvältä, ja loppui aivan liian äkkiä.
Palan hotkittuani istuin keskellä salia, jossa melkein kaikki muut vielä nauttivat pääruokaansa, ja kärvistelin siinä ajatuksessa, että muille se kakkuelämys on vasta edessä, salin takaseinällä silmiini oikein ilkkuvasti loisti edelleen täysi tarjottimellinen kakkupaloja, enkä silti saisi hakea lisää.

Kehuin kakkua siinä ajatusteni virrassa ääneen, ja mummo, joka ei välitä makeasta, sai päähänsä, että hänenpä pitää myös hakea itselleen palanen.
Sanoin, että haluaisin hakea lisää, mutta niitä ei varmaan ole kuin yksi pala per ihminen.
Mummo sai oivalluksen, joka todisti minulle, että paljon järjestä on kuitenkin vielä tallessa kaiken komediallis-farssi-kuoren takana.
Hän haki itselleen palasen, leikkasi siitä naurettavan pienen siivun lusikalla itselleen ja työnsi loput pöydän yli minulle.
Harvinainen, kaunis, täydellinen yhteisyyden hetki, niitä on ollut harvassa sitten lapsuuteni.

Ahmin palasen, joka oli edelleen täydellisen hyvää, mutta synnintuntoni oli kestämätön. Tunsin, miten koko salintäysi syyttäviä silmäpareja porautui minuun. Tunsin, miten jokainen ajatteli, että tuo hirveä ahmatti kiskoo kohta koko tarjottimellisen kakkua, ottaa nyt vanhan isoäitinsä kakkupala. Järjellä tiesin, että tuskin niiden (näkövammaisten) seassa montaa oli, jotka siihen olisivat huomiota kiinnittäneet, mutta kun syyllisyydentuntoni kerran nousee, niin sille ei ole mittaa eikä määrää.

Vastapäätä mummoni, joka on aina pitänyt ruokavaliostaan ja linjoistaan huolen huomattavasti minua tarkemmin, alkoi jälleen kerran saarnata sokerin ja makean vaaroista.
Kanttini kesti, lusikoin kakkupalan numero 2  ja nautin siitä yllättävästi kaikesta tästä huolimatta.

Pala 6.Yhteinen aika. Viimeisenä iltana luovuin itsekkyydestäni ja laitoin tietokoneen pois reippaasti normaalia aiemmin, ihan vain antaakseni mahdollisuuden, no, sille, mitä oli tarjolla. On vaikea sanoa, mikä mummon näkökulma tähän olisi, mutta minä yritin antaa hänelle sen, mitä ajattelin hänen ehkä haluavan. Vapauden puhua niin paljon kuin haluaa ja niistä asioista, mistä hän haluaa, olla hänelle se ihminen, jota hänellä nykyään ei enää ole, se, joka on kiireettömästi läsnä ja esittää kysymyksiä niistä asioista, mitä hän nostaa esiin, kiinnostivat ne henkilökohtaisesti minua tai eivät. Se, mikä yleensä ärsyttää, mitä yleensä ei jaksa, mitä kohtaan normaalielämässä on lapsellisen kärsimätön ja kyllästynyt. Ei ole millään mittapuulla liikaa olla yhden illan ajan sellainen, kaiken sen hyvän jälkeen, mitä olin saanut ja olen saanut, ei silläkään ehdolla, että en osaa sanoa, onko hän siitä iloinen tai kiitollinen. Ei minun tarvitsekaan sitä tietää. Oma vilpitön yritys toisen kohtaamiseen on ainut, mitä ihmisten kesken on tehtävissä.

Tähän on hyvä lopettaa.

Valoa valoa valoa

Tällaisina aikoina, joina kurjan ihmisen mieli on yhtä synkkä kuin maisema ikkunan takana, tarvitaan valonpilkahduksia. Niistä aion nyt koostaa tämän blogipostauksen.

Kuluneena viikonloppuna tapahtui kaksi elämäni mittakaavassa isoa juttua.

1. Pääsin kummilapseni kanssa Linnanmäelle. Niin kauan, kun olen ollut täti, olen odottanut ja toivonut, että minua kysyttäisiin mukaan jonnekin, missä pääsisin huvipuistolaitteisiin epäitsekkäistä syistä. Tuntuuhan se nyt tällaisessa yli parinkympin kunniakkaassa iässä paljon hienommalta uhrautua aikuisseuraksi sitä tarvitsevalle lapselle hurjimpiin laitteisiin, kuin mennä vain ihan itsekseen niihin hurvittelemaan.

Reilu vuosi sitten pääsin yhden veljentytön kanssa tivoliin.
Tänä vuonna kummilapseni alkoi kärttää, että sen pitäisi päästä mun kanssa Linnanmäelle kahdestaan.
Vaikka olin ajatuksesta ihan suht innoissani, niin jotenkin kesä meni niin, että ei tullut tilaisuuksia. Aina jommallakummalla oli jotain.
Luultiin jo, että no tämä jäi nyt ensi kesään. (Hyvä sinänsä, sillä silloin hän vasta pääsisi niihin kunnon laitteisiin, eikä kyllä varmaan silloinkaan, mutta ehkä.) (Tosin siinä tapauksessa hän ei enää tarvitsisi minua sinne epäitsekkääksi aikuisseuraksi, mutta ihan sama.)
Sitten keksittiin Valokarnevaali.

Eilen se toteutui.
Upealla tavalla valaistu Linnamäki, välkkyvät värikkäät puut, pimeässä loistavat ja säihkyvät maailmanpyörät ja viikinkilaivat. Ihan hurjan hienoa. Ja se hattaran ja vohvelin tuoksu.

Enkä minä muistanut, kuinka fiiliksissä voi ihminen olla huvipuistosta.
Ikuinen suosikkini, puinen vuoristorata, nostalginen kummitusjuna, pyörittävä kieputinlaite, jossa ihme kyllä ei tullut huono olo, ja nykyaikaan päivitetty Linnunrata, johon oli minun nuoruuteni jälkeen lisätty 3D-lasit. Vekkula, jossa pääsin kaikki liikkuvat portaat ylös ja liukuvien lattioiden poikki vaikeuksitta ja jossa viimeiseksi sai laskea ison liukumäen, mikä oli ihan parasta.

Kaikkea sellaista voi kutsua adjektiivilla "paras" jo itsessään, saati sitten, että mukana on kummilapsi.
Plus aikuisen itsevarmuus: lapsena mukana oli riemun lisäksi aina ainakin pieni hippunen pelkoa, ellei peräti suoranaista kauhua. Nyt pystyin ihan coolisti pitämään tarvittaessa vain yhdellä kädellä kiinni ja keskittymään kaikkeen iloiseen ja hienoon.

2. Teatteri. Ennen Linnanmäen reissua toinen valtaisa haaveeni toteutui, kun a) pääsin Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle katsomaan Moliéren Luulosairas -näytelmän, ja kun b) näin siellä näyttämöllä ihailemani Minttu Mustakallion (Klikkaa mua!!!! <3 ) livenä.
Olen laskeskellut, että enää pitäisi nähdä Eero Ritala, niin sitten olisin nähnyt livenä kaikki ne kolme, joiden näkemisestä olen haaveillut. Jätän nokkelimpien arvattavaksi, kuka se kolmas Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion lisäksi mahtoi aikanaan olla.

3. Kirjoittaminen silloin, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olen aina ajatellut, että arkisessa elämässä ihan paras asia on lukeminen, sellaisten kirjojen lukeminen, joita ei ole pakko lukea. Tykkäsin myös opiskelukirjojen lukemisesta usein, mutta ihan parasta on lukea vapaa-ajalla. Vasta tällä viikolla muistin kunnolla ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ehkä vuosiin, että on toinenkin yhtä paras, ellei parempikin asia: sellaisten tekstien kirjoittaminen, joita ei ole pakko kirjoittaa.

Asia on unohtunut ehkä siksi, että elämä täyttyy pakollisesta kirjoittamisesta. Opiskelujen takia piti kirjoittaa koko ajan, ja tykkäsin siitäkin usein, mutta en aina. Tällä hetkellä elämääni hallitsee kaksi tekstilajia, joita joudun jatkuvasti pakon edessä kirjoittamaan ja joista kummastakaan en tykkää, vaan olen ihan hajalla niiden takia. Niiden lisäksi elämä täyttyy kaikesta sellaisesta kirjoitettavasta sälästä, jota ei oikeastaan ajattele niinkään pakkopullaksi, mutta joissa silti on jotakin pakollisen, vähintäänkin sovinnaisuuteen pyrkimisen, makua. Tällaisia ovat esim. sähköpostit, kommunikoinnit ihmisten kanssa Facebookissa ja puhelimella, ja jossain määrin tällaisia ovat myös blogikirjoitukset. Kriisini blogin suhteenhan käsittelevät jatkuvasti esim. sellaisia kysymyksiä, kuin "mitä haluan ja voin blogissani kirjoittaa", "kuinka usein haluan kirjoittaa blogiini", "miten kirjoittaa niin, että periaatteessa kuka tahansa voisi sen lukea", "haluanko kirjoittaa sellaisia tekstejä", "haluanko, että periaatteessa kuka tahansa lukee tekstejäni", "haluanko siis kirjoittaa blogia", "pitäisikö blogi lopettaa, miksi, miksi ei, jos ei, niin miten suhtautua näihin edellä mainittuihin kysymyksiin" yms yms. Tuollaiset kysymykset syövät jotakin kirjoittamisen vapauttavuudesta.

Muistin vasta tällä viikolla pitkästä aikaa, kuinka joskus entisaikoina kirjoitin ilokseni, kirjoittamisen riemusta.
Nykyisessä elämässäni olen oikeastaan huomaamatta ajautunut siihen, että kirjoittamisella pitää olla joku merkitys. Ei voi kirjoittaa siksi, että kirjoittaminen on kivaa, ei voi tuhlata kallista aikaa sellaiseen. Kun tarpeeksi kauan pyörittelee tällaista ajatusmallia, vaikka ihan täysin tiedostamattakaan, niin kirjoittaminen estyy väistämättä, sillä se vaatii jonkun kimmokkeen. Jonkunlaisen pienenkin luvan sille, että nyt keskityn kirjoittamaan.

Tällä viikolla olo oli taas ihan paska, ja ajattelin, että en halua enkä jaksa tehdä mitään. Syitä oli monia, mutta kyllä varmaan perustavanlaatuisin syy oli yksi ihminen.
Se oli se kimmoke.
Mieleen juolahti, että jospa yrittäisin kirjoittaa. Eihän se mitään auta eikä tee mitään millekään, mutta jos ei jaksa mitään muutakaan, niin eihän siinä mitään häviä.

Aloin kirjoittaa, kuten aina, ensin kompuroimalla, ja sitten yhtäkkiä tekstin imussa.
Muistin taas, millaista se on.
Abstraktit, mielessä jumittavat asiat muuttuvat tekstiksi, joksikin kokonaisuudeksi, sellaiseksi, mistä voi hahmottaa jotakin kaunista, jotain itseä suurempaa.
Kolme tuntia elämästäni katosi johonkin. Aloitin iltaviideltä, iltakahdeksalta nousin ylös tietokoneen edestä, koska huomasin, että eiköhän tässä ollut tarpeeksi pelottavasti kadonneita, kliseisesti sekunneilta tuntuneita tunteja tälle illalle.
Kävelin läpi iltavalaistun kaupungin ja näin vaikka mitä sellaista, mihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota.
Tuntui siltä, kuin sarja lukkoja olisi avautunut, ihan niin kuin joskus, kun joku hieroo oikein jumissa olleita hartioita.

Parasta oli se, että tunsin olevani tavalla tai toisella taas, pitkästä aikaa, jotenkin kiinni tässä elämässä. On joku asia, mitä osaan tehdä, mitä osaan tehdä hyvin, tiedän, että olen siinä hyvä, ja vaikka en olisikaan, niin on kuitenkin joku asia, mikä aiheuttaa mulle tällaisen olotilan. Se on minussa itsessäni, en tarvitse siihen ketään tai mitään ulkopuolista. On joku merkitys. En ole vain joku ihan mitätön, mielivaltaisesti turhanaikaisesti maailmankaikkeudessa roikkuva hiukkanen.

Muistin siis, että myös kirjoittamiselle ilman pakkoa on hyvä välillä järjestää aikaa.

Lopulta tekstin ja kirjoittamisen ajatteleminen kiersi ympyrän ja päätyi tähän blogiin.
Sellaisten tekstien takia, jota tällä viikolla kirjoitin, päädyin aikanaan bloggaajaksi. Kirjoitin tarpeekseni niitä ja päätin, että on uskallettava yrittää kirjoittaa myös sellaisia tekstejä, joita joku muu voisi lukea. Loppujen lopuksi se on tärkeämpää.

Niin että tässä tulee nyt uhkarohkea vaatimus: minulle saa ilmoittautua, jos haluaa blogistani innostuneena lukea myös sen tämän viikkoisen tekstin.

Näillä puheilla, toivotan vähintään vastaavanlaisia valonpilkahduksia koko lukijakuntani elämään!

Maratonystäviä

Olen pettynyt otsikkooni, joka ei mielestäni ole tarpeeksi informatiivinen, mutta jostakin syystä se on ainut, joka päähäni tulee. Tarkoitus on siis kirjoittaa sekä vuoden 2016 ystävänpäiväviikonlopusta, että sen yhteyteen sijoittuneesta maratonista, sillä ne asettuvat mielessäni kahdeksi hyvin suureksi, toisistaan erillisiksi asioiksi. Postauksen julkaisu viivästyi luvattoman paljon, sillä olen ollut kiireinen ja varmaan ihan vaan kaunistelemattomasti laiskakin.

Maratonista tulen jaarittelemaan varmasti enemmän, mutta se ei tarkoita, että se olisi tärkeämpi asia.Yritän kertoa molemmista suht asiallisissa mitoissa pitäytyen.

Viime viikon perjantaina hyppäsin taas junaan. Juuri ennen matkan alkua oli alkanut katastrofaalinen lumipyry, joten pidin varmana, että en ehdi ajoissa asemalle, jossa piti tehdä vaihto. En tiennyt, mitä sitten tekisin, sillä matkaanlähtöajankohta oli jo muutenkin myöhäinen.

Jostain kumman syystä aikataulut pitivät kuitenkin minuutilleen paikkansa. Pidemmän matkan ajan kulutin lukemalla ihmisten gradunpätkiä, ja matka meni niin ollen yhdessä hujauksessa. Määränpääasemalla juoksin seuraavaan junaan, vaikka sitten harrastuneisuuden vuoksi, mutta totesin, että olisin ehtinyt siihen myös hitaasti kävelemällä. Tämä junamatka kesti enää 40 minuuttia, enkä jaksanut kaivaa kerran pakattua graduntekelepinkkaa selattavakseni. Paljon mielenkiintoisempaa oli kuunnella väliasemien nimiä ja tsekata sähköpostit kännykällä, nyt kun siihenkin on mahdollisuus. Sähköpostiini oli kuin tilauksesta puolta tuntia aiemmin kilahtanut lähes herkistävä ystävänpäiväntoivotusviesti, jota ja jonka vaikutuksia ihmetellessä aika kiisi Järvenpään asemalle asti.

Pääteasemalla haahuilin ihan täysin tapojen ja perinteiden mukaisesti hetken, vaikka hakemaan tullut odotteli ihan kohtisuoraan näkökentässäni, huutomatkan päässä. Ehkä sitten liian helpossa paikassa minulle. No, lopulta kuitenkin löysimme toisemme ja matka päättyi siis onnellisesti.

Perjantai-ilta oli ihanan leppoisa. Pääsin lötköttämään saunan lauteille ja ahmimaan vatsani täydeltä suklaata (plus kaikkea muutakin iltapalaa), ja viime teokseni löhöilemään Marimekon lakanoiden väliin. Siinä vaiheessa häivähti vielä mielessä, että pitäisi ehkä lukea tai tehdä vielä jotain hyvän omantunnon säilyttääkseen, mutta en jaksanut.

Aamu oli juuri minun makuuni hidastempoinen ja kahvia oli saatavilla heti, kun vain sain itseni punnerrettua sängystä ylös. Lauantai oli sellainen ystäväpäivä, jollainen ystävänpäivän aina toivoisi olevan. Ihmisiä, ystäviä, jutustelua, syömistä, sen ihmettelyä, miten Maraboun salmiakki- ja daim-suklaan erottaa toisistaan, ihanaa yhdessäoloa. Ainut hienoinen varjopuoli oli, että iltaa kohden seuraavan päivän koitos alkoi koko ajan enenevissä määrin hermostuttaa.

Illasta olin jo ihan murskana. En tiedä, mistä se aina tulee ja miten se kehkeytyy: voi olla ihan normaali ja hyvä olo, ja sitten alkaa hiljaa hiipien tulla joku stressinaihe tuolta ja toinen täältä ja sitten yhtäkkiä, huomaamattomasti ollaan tultu siihen pisteeseen, että tuntuu, kuin hetkenä minä hyvänsä räjähtäisi. Illan kruunasi hetki, jona ihmettelin vakavissani, miksi ihmeessä olen suostunut tähän, tuliko kenties joulukuun valmistujaisissa juotua yksi ratkaiseva lasillinen liikaa skumppaa, kun tulin vastanneeksi "no joo" kysymykseen koskien hallimaratonia 300 metrin kentällä (tasan vuosi takaperin pelkästään nauroin katketakseni moiselle ajatukselle), lusikoin kreikkalaista kookosjogurttia ja seinän toiselta puolelta rävähti soimaan joku balladi. Silloin tiesin, että elämäni on parodian yläpuolella.

Seuraavana aamuna kuuden jälkeen startattiin kohti Tamperetta sankassa lumipyryssä, auraamattomia teitä pitkin.
Hämeenlinnan aamupalapysähdyksen jälkeen pimeä maailma valaistui ja matka Tampereelle taittui melkein elossa olevissa tunnelmissa.

Siellä se oli, Tampereen Pirkkahalli ja se 300 metrin kenttä. Vaihdoin juoksukamat päälle ja ajattelin, että jäljellä oli enää se aina yhtä ikävä kolme varttia ennen starttia. Ihme kyllä, stressi oli jo siinä vaiheessa loppuun stressattu. Ei jaksanut enää muuta kuin tylsistyneenä odottaa.

Startti tuli. Pääsimme juoksemaan.
Juoksu oli aivan mahtava kokemus, parhaita, mitä mulla on ollut.
Ei ylä- eikä alamäkiä, ei vastatuulta, jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden väistelemisiä, ei räntä- tai lumisadetta. Tippaakaan resursseja ei tarvinnut kuluttaa sen miettimiseen, olenko oikealla reitillä, pitääkö tästä kääntyä tonne, ymmärränkö opasteen varmasti oikein, mitä jos eksyn. Sen kuin vain keskittyi juoksemiseen, täysin ja kokonaisvaltaisesti. Kierros kierroksen jälkeen. Yksi kierros taittui aina omituisen nopeasti, eikä niitä kierroksia ollut kuin 140, siis loppuviimein aika vähän kuitenkin. En vieläkään oikein hahmota, miten sellaisesta määrästä voi maraton kasaantua.

Viimeistään vähän ennen puoliväliä pääsin oikein flow-tilaan, sellaiseen maailman mahtavimpaan tunteeseen, jonka vuoksi juoksemista jaksaa vuosi toisensa jälkeen harrastaa. Siksi, että aina välillä se tunne tulee. Ei usein, ei välttämättä ollenkaan usein, mutta joskus se tulee, ja kun se tulee, tietää sataprosenttisen, täydellisen varmasti, että kaikki sitä ennen juostut, treenatut, tuskaillut, hikoillut, oksettavat kilometrit, ovat olleet tämän tunteen arvoisia. Tämän takia jaksan ne, tästedeskin. Että edes joskus koen tämän: juoksen tässä, ja juokseminen on aivan mahtavaa, enkä haluaisi tehdä mitään muuta, haluan vain juosta, voima virtaa lihaksissa, olen hyvä ja vahva ja juoksu vain etenee, enkä tiedä, miten se voi olla näin kevyttä ja helppoa.

Ne tosin olivat myös sellaisia elämäni hetkiä, joina ihmettelen, onko aivoissani jotain vialla. (Niitä hetkiä on usein.) Voinko olla ihan keskivertoihmisen älykkyystasolla, jos saan täydellisen nautinnon ja pystyvyyden tunteen siitä, että juoksen pelkkää ympyrää, 300 metrin kenttää, samaa kierrosta kierroksen perään, tunti toisensa jälkeen, kiilto silmissä, ihan kuin joku hamsteri juoksupyörässä. Eikö flow-tilan sanota tulevan siitä, että saa olla juuri taitojensa ylärajoilla, tilassa, jossa tekeminen on vaivatonta, ei liian vaikeaa, muttei myöskään liian helppoa, jolloin se kyllästyttäisi?

Ehkä olen siis tyhmä ja yksinkertainen ihminen ja ehkä aivoissani jokin on väärässä asennossa, mutta sittenpähän minulla myös on siunaus saada iloa yksinkertaisista asioista.

Jotta tämä ei liian itseään kehuvaksi menisi, voin ihan rehdisti tunnustaa, että ei se pelkästään iloa ja nautintoa tuottavaa ollut. Ei todellakaan.

Ensinnäkin mua ahdisti se, että juoksumatkaa ja sitä myöten nopeutta oli mahdotonta hahmottaa. Minulle on syntynyt jo jonkinlaiset konventiot sen suhteen, minkälaista vauhtia voin missäkin kilometrimäärässä juosta, milloin kannattaa ehkä hidastaa ja milloin taas uskaltaa antaa mennä. Nyt mistään aiemmasta kokemuksesta ei ollut mitään hyötyä. Tiesin vain juostujen kierrosten määrän, enkä pystynyt puoliväliä ja maalia enempää hahmottamaan, miten paljon maratonista nyt on juostu ja millaista vauhtia pitäisi ylläpitää missäkin vaiheessa. Kyllähän se olisi laskemalla selvinnyt, mutta matikkapääni on jo normaalioloissa todella huono, saati sitten maratonhuuruissa, joten tuhoon tuomittu aie.

Tulin siis juosseeksi liian kovaa ja jossain lähempänä sadatta kierrosta minusta kuoriutui taas se, joka aina joskus kuoriutuu esiin, mutta jonka olemassaoloa itsessäni en haluaisi myöntää.
Olen kertonut lukemistani kirjoista, joissa ihmisistä kriisitilanteissa paljastuu jotakin ihan muuta, kuin he päälle päin haluavat näyttää. Kuinka poikkeus- ja ääritilanteissa jokaisesta ihmisestä, moninaistenkin sivistyksen kerrosten alta kuoriutuu jotain hyvin epämiellyttävää ja kammottavaa, jopa epäinhimillistä, petomaista, eläimellistä.

Minulla niitä sivistyksen kerroksia ei ehkä normaalitilanteissakaan ole niin montaa, pystyn mielestäni olemaan ihmisten kanssa ihan oma tyhmä ja ikävä itseni normaalioloissakin. Joten maratonin kaltaisessa tilanteessa kuoriutuu lähes aina esiin joku, joksi en haluaisi itseäni myöntää. Joku, joka jossain vaiheessa vaan on ihan täynnä vihaa ja pahaa oloa, joka ihan häpeämättä karjuu kirosanoja keskellä pientä hallia, tuntemattomien ihmisten kuullen, joka tiuskii viattomille ja näyttää keskaria kannustajille. Se kammottava tyyppi kuoriutuu esiin väistämättä, kun vauhti on liian kova ja kipu jossain vaiheessa liian suuri, ja matka maaliin liian pitkä.

Onneksi se myös menee takaisin kuoreensa jossain vaiheessa, kun kipu hellittää ja / tai kun matka maaliin alkaa taas näyttää siedettävältä. Ja onneksi ihmisiltä tähän mennessä on riittänyt ymmärrystä. Voin vain toivoa, että kukaan ei ole loppuelämäkseen traumatisoitunut.
Mutta niin tai näin, haluaisin pystyä hillitsemään maratonin loppupuolen ihmishirviöpuolta itsessäni, edes jonkin verran. Siinä siis haastetta tulevaisuuteen.

Tällä maratonilla jalkani olivat lisäksi lähempänä kramppaamista kuin koskaan. Maaliin oli matkaa ehkä viisi kierrosta, eli toisaalta naurettavan vähän, toisaalta vielä pelottavan paljon, kun yhtäkkiä toisessa reidessä tuntui oikein kunnon potkaisu, ikään kuin varoitus matkan katkeamisesta ennen aikojaan, jos nyt erehdyn luulottelemaan itsestäni liikoja. Pysähdyin kiltisti huoltopisteelle suolakurkkujen ääreen ensi tilassa. Ja seuraavalla. Ja seuraavallakin. Viimeisellä kierroksella krampit tekivät tuloaan niin, että vielä viimeisen kierroksen takasuoralla pelkäsin joutuvani nöyryyttävästi laahautumaan maaliin. Vasta maalisuoralla uskalsin ottaa loppukirin.

Kolmanneksi viimeisellä kierroksella sain kierroslaskijan kanssa aikaan sananvaihdon siitä, lähdenkö nyt kierrokselle numero 137 vai 138. Annoin periksi ilman suurempaa riitaa, oman sekoamiseni tunnustaen. Onneksi oli kierroslaskija.

Juoksin varmuuden vuoksi muutaman metrin vielä maaliviivan jälkeen, ihan vain varmistaakseni, että se todellakin oli siinä. En jaksanut edes hävetä kysyessäni kahteen kertaan kovaan ääneen, olenko nyt varmasti maalissa. Kellon mukaan Raatteessa viime kesänä tehty ennätys rikkoutui kolmella minuutilla. En tahtonut uskoa sitä todeksi.

Ja jostain se sitten tuli. Palkintoja alettiin jakaa, ja kuuluttaja sanoi minun nimeni. Käännyin ihmeissäni katsomaan, olinhan pitkin juoksua kuullut kaiuttimista olleeni koko porukan naisista välillä kolmas, välillä neljäs, lopussa neljäs. Enhän minä mitään palkintoja saa.

Kuuluttaja vastasi katseeseeni ja sanoi, että "Erika, tule tänne." 
Tottelin käskyä, hän ojensi pokaalin. Kysyin, että monesko tää on. Hän vastasi, että ensimmäinen. Kysyin, että mitäh. Hän selvensi, että olin oman sarjani ensimmäinen. Voitin oman sarjani. Voitin suuren, upean, kultaisen pokaalin. Voitin. Onnistuuko jäykiltä jaloiltani palkintokorokkeelle nouseminen? Kolme ihmistä ryntäsi auttamaan.

Kömmin korkeimmalle korokkeelle ja ymmärsin siinä samassa, että siinä toteutui koko lapsuuteni elänyt ja lopulta hiljaa ja ikävästi kuollut, suuri ja kipeä haave. Kuinka monesti ala-asteaikoinani, pienenä, toivoinkaan, että joskus, joskus elämässäni voittaisin jossakin kilpailussa, saisin ensimmäisen palkinnon. Kuinka haaveilin siitä, että edes joskus, yhden kerran elämässäni saisin nousta sinne korkeimmalle korokkeelle. Ajattelin, että joskus menen yksin jonnekin urheilukentälle ja salaa kokeilen, miltä se tuntuu. Miltä tuntuu nousta voittajan pallille, miltä se ihan oikeasti vain tuntuu. Kuinka hienoa se on.

Ajan mittaan haaveeni kuihtui ja vaihtui toiseen, realistisempaan. Jospa saisin edes toisen tai kolmannen palkinnon, joskus, jostain, edes yhden kerran. Jos edes jonkun läpyskän. No, edes jonkun lohdutus- tai kannustuspalkinnon. Edes joskus, jostain, jonkun. Miksi en voi saada. Miksi sen haaveen toteutuminen on minulta niin ehdottoman, äärettömän suljettu.

Sitten sekin haave kuihtui ja kuoli, viimeistään ala-asteen puolivälin jälkeen. Ei ole minua varten sellaiset, ei mikään urheilukilpailu. Alistuin ja hyväksyin. Maratonharrastuksessa olen lääkinnyt tätä kuollutta haavetta sillä, että jokaisesta maratonin maaliintulosta saa mitalin. Jokaisella maratonilla ja puolimaratonilla maaliintuloa seuraa mitali, aivan sama, oletko sitten juossut ennätysvauhtia tai kontannut maaliin.

Siinä vaiheessa kun maratonmitaleja oli kymmenen ja yli kymmenen, koin, että enää ei tarvi lääkitä mitään. Kaikki on nyt hyvitetty. Kaikki lapsuuden urheilu-liikuntatraumat. Nyt olen näyttänyt maailmalle ja ennen kaikkea itselleni, että pystyn ja osaan ja olen hyvä. En mikään säkenöivän nopea enkä huippu, mutta sellainen, joka tekee ja yrittää ja pystyykin, ainakin joskus johonkin.

Ja nyt olen tässä, voi hyvä ihme sentään, olen tässä, voittajan korokkeella, kädessäni kultainen pokaali, ja kaikki nuo ihmiset alapuolellani onnittelemassa minua, räpsimässä kuvia. Aivan sama, että kolme ihmistä syöksyi auttamaan metrin korkuiselle korokkeelle kiipeämisessä ja sieltä alastulossa, olen tässä, olen hyvä, olen voittaja, kun haaveeni on toteutunut. Lapsuuden haave, jonka on jo haudannut ja unohtanut, voi toteutua. Mikä vain voi toteutua. Mikä vain on mahdollista. 

Kiitos.  

 

Sataviisikymmentä metriä

Tänään, elokuun kolmantena päivänä vuonna 2014, tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun hyppäsin benji-hypyn. Sadanviidenkymmenen metrin korkeudesta, Helsingin Kaivopuistossa, meren rannalla. 

Olin haaveillut benji-hypyn tekemisestä pienestä lapsesta lähtien. Kuten olen kai jo aiemmin todennut, mihinkään syvänmerensukellukselle en lähtisi ikinä, mutta kaikki lentämiseen ja korkeisiin paikkoihin liittyvä on aina kiehtonut minua. Olen haaveillut lentämään oppimisesta aina. Viihdyn lentokoneessa, näköalatorneissa ja korkealle kohoavissa huvipuistolaitteissa. Haaveilin benji-hypystä vuosia ja edelleen haaveilen tandem- ja laskuvarjohypystä, vähän riippuliidostakin. Lentäjän ammatista en ole koskaan päässyt edes haaveilemaan, sillä se ammatti suljettiin mun mahdollisuuksista pois karsastuksen takia jo elämäni alkutaipaleella. Eikä se ole mulle mikään pettymys. Viihdyn lentokoneessa, mutta mulle riittää varsin hyvin kyydissä oleminen; en ole valmis ottamaan kymmenten ihmisten henkiä vastuulleni. 

Elokuussa 2010 juoksin kummisetäni kanssa Helsinki City Marathonilla benji-hyppypaikan ohi. Se oli vasta perustettu ja Suomen korkein mahdollinen benji-hypyntekopaikka. Katselin kauas yläilmoihin kohoavaa nosturia sanattoman ihailun vallassa. Kummisetäni kysyi, hyppäisinkö joskus benji-hypyn, jos hän maksaisi. Henkäisin vastauksen hetkeäkään epäröimättä: "Hyppäisin!" Kummisedältäni tuli samankaltaisella tunnevoimakkuudella ladattu vastaus yhtä nopeasti: "Miks ihmeessä?!" Jatkoimme kuitenkin juoksemista, sillä maratonilta maaliin pääseminen oli sillä kertaa meille tärkeämpää kuin moisiin huumorilla esitettyihin haasteisiin vastaaminen. 

Vielä samana syksynä keskustelin benji-hypyn tehneen opiskelukaverini kanssa ja sain uutta pontta haaveelleni. Olin aiemmin luullut, että benji-hyppy tehdään, kuin hypättäisiin pää edellä uima-altaaseen. Suurena huolenani oli ollut, että en voisi toteuttaa benji-hyppyhaavettani, ellen ensin opettelisi hyppäämään pää edellä. Ei kai benji-hyppyä jalat edelläkään voi tehdä. Opiskelukaverini kuitenkin selvensi minulle, että benji-hyppyyn ei tarvita minkään sortin hyppyä, saati sitten mitään erikoistaktiikoita. Benji-hypyssä tarvitsee yksinomaan osata kaatua. Senhän minä osaan, ja hyvin osaankin. 

Kun tästä juttutuokiosta seuraavana keväänä täytin 20, veljeni kysyivät, hyppäänkö benji-hypyn, jos he maksavat. Olin tietysti heti valmis, ja päätimme lähteä porukalla Helsinkiin hyppimään, kun vain kaikille sopisi. 

Haave ei toteutunut sen vuoden kesällä, joten päätin toteuttaa sen seuraavana kesänä, vaikka sitten yksin. Ja niinhän siinä sitten kävi. 

Kahden vuoden takaisen minifutsal-turnauksen aikana kävimme Helsingissä katsomassa benji-hyppypaikkaa. Kauhistuin sitä, miten korkealle nosturi hyppääjät nostikaan. 150 metriä näytti paljon korkeammalta, kuin se sanottuna kuulosti. Ensimmäistä kertaa epäröin hienoisesti sen suhteen, uskaltaisinko sittenkään toteuttaa haavettani. 

Viikon kuluttua siitä marssin sitten vanhempieni kanssa Kaivopuiston rantaan. Äitini oli loistavan huumorintajunsa turvin jo käskenyt veljieni hyvästellä minut ennen sitä. Jäin vielä viimeisen kauhunväristyksen vallassa tuijottamaan vasta hypännyttä, jota ei hilattukaan heti alas, vaan joka oli jäänyt pää alaspäin roikkumaan meren päälle, holtittomasti tuulen heiluteltavaksi. Epäröin vielä hetken. Sitten menin tiskille maksamaan hyppyni ja minun käskettiin siirtyä laituria pitkin meren päällä kelluvalle lautalle, josta hyppy lähti ja jonne hypänneet myös lopuksi laskettiin. Isäni tuli seuraukseni, äiti jäi koiran kanssa rannalle kävelemään ja katselemaan. 

Hyppääjiä oli kolme ennen minua. Huokaisin helpotuksesta, kun huomasin kaikkien tulevan lopulta alas ihan iloisina ja nauraen, kellekään ei sattunut mitään. Minulle puettiin valjaat päälle, ja melko nopeasti oli oma vuoroni. 

Silloin oli taas uuden järkytyksen vuoro: kopissa, jonka nosturi hilasi sataanviiteenkymmeneen metriin, seisoi kaksi henkilökunnan miestä, mutta minä en päässyt kopin reunojen sisäpuolelle. Minun piti seisoa selkä kopin reunoja vasten, kasvot merelle päin kopin ulkoreunalla. Mikään ei suojaisi minua sitä aikaa, kun noustaisiin yläilmoihin. Siinä vaiheessa olin aivan vähällä perua aikeeni. Ne miehet kuitenkin vakuuttivat, että olisin hyppyyn asti valjailla kopissa kiinni, en pääsisi putoamaan minnekään, ennen kuin oikea aika tulisi. 

Se ei juuri lohduttanut, kun natiseva ja epämiellyttävästi huojuva ja keinahteleva koppi aloitti nousunsa yläilmoihin. Jo muutaman metrin jälkeen puristin kopin reunoja henkeni kaupalla, rystyset valkeina ja ihmettelin, miten tästä ikinä selvittäisiin. Mitä ylemmäs noustiin, sitä kovemmaksi jaloissani pyörteilevä tuuli kävi ja sitä vaikeammalta tuntui pysyä käsivoimillaan kiinni kopissa. Vaikka tiesin olevani valjailla kiinni, enkä niin ollen pääsisi putoamaan, tuntui kuitenkin koko ajan siltä, että minä hetkenä tahansa luiskahtaisin kopin reunalta tyhjyyteen. 

Tunne helpotti vihdoin, kun olimme tarpeeksi korkealla, ehkä muutaman kymmenen metrin korkeudessa. Silloin korkeuseroa maahan nähden ei enää hahmottanut, eikä sitä niin ollen osannut samalla tavalla kammota. Omituista, mutta ainakin minulle totta. Tyypit kopin sisäpuolella yrittivät harjoittaa jotain small talkia, mutta jos olen normaalioloissakin kömpelöin mahdollinen sellaisessa, olin siinä tilanteessa täysin mahdoton. Enkä edes vaivautunut yrittämään. Kohteliaisuudelle ei sillä hetkellä ollut tilaa tunnekapasiteetissa. 

Kun pääsimme sataanviiteenkymmeneen metriin, pelkäsin joka ikinen sekunti, että miehet kysyisivät, haluanko varmasti tehdä tämän. Olin varma, että siinä tapauksessa en pystyisi vakuuttelemaan. Yleensä teen kaikki ne asiat loppuun, mitkä kerran olen päättänyt tehdä, mutta nosturin kopin ulkoreunalla 150 metrin korkeudessa koin sellaisen harvinaislaatuisen tunteen, että en välttämättä halunnutkaan tehdä sitä, mitä olin tullut tekemään. 

Onneksi sitä ei kysytty. 
Minulle annettiin tiiviit, lyhyet, ytimekkäät ohjeet: "Mä irrotan nyt nää sun turvavaljaat. Kun mä lasken kolmeen ja sanon 'mene', sä kaadut suoraan eteenpäin. Niin kuin kaatuisit pää edellä uima-altaaseen...'' "En mä oo ikinä osannu hypätä pää edellä uima-altaaseen!" "Mutta kaatua osaat, kaatua osaa jokainen. Pidä jalat suorina ja lähellä toisiaan, kädet saa olla miten vaan. Jos tää köysi tulee matkalla sua vastaan, älä ota siitä kiinni. Todennäköisesti se ei tuu, mutta jos tulee, niin älä ota siitä kiinni."

Ehdin vain ynähtää ymmärtäneeni ohjeet, kun mies jo kysyi, olenko valmis. Vedin henkeä saadakseni vastattua ja sanoin sitten joo. 
"Yks, kaks, kolme, mene!"
Maisema edessäni oli kuin suoraan postikortista, kaikki Helsingin katot ja kirkontornit jossain kaukana alapuolellani, kun levitin käteni ja tein sen, mitä niin kauan olin halunnut tehdä. Sen hetken ajan olin voittaja, täysillä sisällä jonkinlaisessa lapsuudesta asti kyteneessä unelmassa: saada vain levittää kätensä ja lentää. 

Loppuosa oli kaukana lentämisestä. Putosin, putosin, putosin, holtittomasti ja väistämättä, kuin mikä tahansa painava esine kohti maan pintaa. En saanut henkeä, vaikka haukoin hullun lailla. Ehdin ajatella, että tunne oli kuin joskus huvipuistolaitteesssa vapaan pudotuksen aikana, paitsi että se kesti paljon kauemmin, jopa epämiellyttävän kauan. Niin kauan, että tuntui, kuin happi loppuisi. 

Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen putoaminen taukosi hetkeksi, keinahdin ilmassa ja luulin kaiken loppuneen siihen, kun heti seuraava pudotus taas imaisi mukaansa. Taas putosin, putosin ja putosin pitkän aikaa, kunnes lopulta keinahdin taas ilmassa ja tällä kertaa jäin paikalleni. Jäin roikkumaan pää alaspäin, kuten se tyyppi, jonka tullessani näin. Kesti hetken hahmottaa, missä suunnassa on maa ja missä taivas: sitten vilkaisin maata kohti ja kauhistuin sitä, miten pieninä pisteinä jossain kaukaisuudessa näkyi se lautta, jolta olin vain hetki sitten lähtenyt. Kiskaisin katseeni äkkiä takaisin taivaaseen, joka sinä päivänä oli harmaa, vain muutamasta kohtaa aurinko pilkotti kuin yrittäisi repiä itseään esiin kankaan läpi. 

Taas pitkältä tuntuvan ajan jälkeen minut laskettiin varovasti maan pinnalle. Laskeutumiseni aikana ehdin pelätä, että jaloissani olevat valjaat irtoaisivat, ja jännittää jalkalihakseni niin tiukalle kuin mahdollista. Edelleen tulin vasta siinä kohtaa ajatelleeksi, että roikuin todellakin vain yhden, saanen sanoa melko hataralta vaikuttaneen köyden varassa. Yhden virttyneen narun varassa riippui tällä hetkellä koko elämäni ja tulevaisuuteni. Ei mikään kovin hohdokas ajatus kymmenien metrien korkeudessa. 

Lopulta minut laskettiin alas ja siinä vaiheessa innostuin jopa heiluttamaan isälleni, joka kuvasi tapahtumaa kameralla sivusta. Kun minut laskettiin selälleni lautalle, ensimmäinen ja ainut ajatukseni oli mittaamaton helpotus vakaasta alustasta selkäni alla. 

Siinäpä se sitten oikeastaan oli. Turhia tunteilematta riisuimme valjaat päältäni ja poistuimme paikalta, mukanamme benji-hyppytodistus ja "I did the benji jump" -T-paita. 

 Sen koommin olen ottanut tavakseni sanoa itselleni aina vaikeissa tilanteissa, että "jos mä olen pystynyt hyppäämään sadastaviidestäkymmenestä metristä, niin kyllä mä pystyn tähänkin."