Olen ollut Kirjallisuudentutkimuksen päivillä ensimmäisen kerran sinä vuonna, jona aloitin väitöskirjan tekemisen.
Jos joku ei tiedä, niin kyseessä on siis vuosittain järjestettävä tapahtuma, joka järjestetään vuoroin jokaisessa suomalaisessa yliopistossa, jossa opetetaan ja opiskellaan kirjallisuutta. Sinne kokoontuu kirjallisuudentutkijoita väitöskirjantekijöistä professoreihin ympäri maan. Siellä pidetään esitelmiä, kuunnellaan alan asiantuntijoiden puheita, keskustellaan ja verkostoidutaan.
Useana viime vuonna olen jättänyt päivät väliin, koska ne on järjestetty hankalan matkan päässä.
Yhtenä koronavuonna osallistuin verkossa pidetyille päiville.
Tänä vuonna alkuvuodesta lähetin esitelmäehdotuksen Kirjallisuudentutkimuksen päiville...
... ja vasta kun sen hyväksymisestä ilmoitettiin, huomasin, että tässähän toteutuu samalla suuri ja monivuotinen haaveeni Turkuun matkustamisesta ja Turun yliopistolla käymisestä.
Olen puhunut matkasta Turkuun vuosien varrella niin paljon (yrittämättä kuitenkaan erityisen pontevasti tehdä asian eteen mitään), että kumppaninikin halusi lähteä mukaan - siitä huolimatta, että en ehtisi juuri viettää aikaa hänen seurassaan.
Tämän viikon tiistaina veimme koiran hoitoon ja jouduin sen takia nieleskelemään itkua pari päivää.
Keskiviikkoiltana lähdettiin matkaan ja saavuttiin perille. Tein mielikseni sen havainnon, että olin onnistunut majoituspaikan valinnassa, kuten olin halunnut: ainoa kriteerini oli, että hotelli olisi lähellä yliopistoa, jossa päivät pidettiin. Koska en tunne kaupunkia, enkä osaa suunnistaa, halusin ensisijaisesti pitää huolta siitä, että löytäisin oikeaan paikkaan. Näin yliopiston heti, kun astuin hotellista ulos, ja näin hotellin ollessani yliopistolla. Edes minä en voinut eksyä.
Ihailin heti Turun yliopiston aluetta, jossa opasteet olivat selkeitä, rakennukset hienoja ja opiskelija-asuntolat ilmeisen lähellä yliopistoa. Mietin, olisinko onnellisempi ihminen, jos olisin opiskellut täällä, enkä siellä, missä aikoinaan opiskelin. Kuinka toisenlaiseksi elämäni olisi muodostunut.
Illalla kävimme syömässä hotellin ravintolassa. Ravintolasta näki lasiseinän läpi hotellin kylpyläpuolelle, jonne meillä ei ollut pääsyä - en ollut halunnut maksaa asiasta, josta en ehtisi nautiskella. Seurasin lasin takaa mielenkiinnolla, miten työntekijä pesi kylpylän altaita.
Illan päätteeksi kävin oman esitelmäni diat vielä läpi ja toivoin parasta.
Aamulla söin yllättävän hyvän hotelliaamupalan ja suunnistin sitten yliopistolle.
Siitä se riemu sitten alkoi.
Olin ajatellut, että saan varmasti olla päivillä aika itsekseni. En ole pitkään aikaan tavannut ketään tutkijakavereita, ja muun työn ohessa tutkimusta tekevänä tunnen itseni usein kovin ulkopuoliseksi tutkimuskentältä. Mietin, onkohan täällä enää ketään edes etäisesti tuttua.
Odotukseni eivät kuitenkaan täyttyneet.
En ollut hetkeäkään missään yksin.
Seuraani hakeuduttiin, ihmiset halusivat jutella ja tutustua toisiin. Joku, jotkut, jopa muistivat tutkimusaiheeni ja olivat kiinnostuneita siitä, vaikka he itse vaikuttivat eri yliopistoissa. Olimme tavanneet ja he olivat kuunnelleet esitelmääni joskus jossain aiemmin. Todella moni oli muuten vain mukava ja kiinnostunut tutustumaan saman alan tutkijaan.
Kun ensimmäisen päivän iltapäivänä pidin oman esitelmäni, kaksi ihmistä kävi erikseen kiittämässä kiinnostavasta esitelmästä.
Tuntui superhypermahtavalta saada keskustella oman alan ihmisten kanssa pitkästä aikaa.
Kaikkein parasta oli vuosien jälkeen saada kokea, että oma ala on merkityksellinen.
Olen elämässäni saanut kuulla paljon kommentteja, joita ei ehkä ole tarkoitettu tahallisen ilkeämielisiksi, mutta joiden kuuleminen on tuntunut surulliselta, loukkaavalta ja huolestuttavalta. Olen kuullut paljon kommentteja, jotka voisi tulkita tutkimustani tai ylipäätään kirjallisuuden alaa tai kirjoja tai lukemisharrastusta vähätteleviksi. "Kenen intresseissä olisi tukea tollasta tutkimusta?" (kysymys apurahahakemuksiin liittyen) "Tämä on vähän kuin sun tutkimus, ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa, hehheh!" (erään ihmisen nerokas lohkaisu), ja kaikkein surullisin ja huolestuttavin: "äänikirjat on hyviä, kun kuuntelee äänikirjoja, niin se lukemiseen käytetty aika ei mene hukkaan! Siinä voi tehdä muita asioita samalla! Ja sit voi vielä kuunnella tuplanopeudella, niin se kirja kuluu nopeemmin!"
Puhumattakaan lukuisista viittauksista siihen, että lukeminen on "ei-minkään tekemistä", typerän näköistä ja turhaa.
Olisin toivonut, että joku kyseisistä henkilöistä olisi kuullut edes yhden puheen tai esitelmän Kirjallisuudentutkimuksen päiviltä.
Toivoisin, että elämässäni olisi useammin tällaisia tilaisuuksia, joissa saisin olla sellaisten ihmisten seurassa, joilla on sama tärkein kiinnostuksenkohde kuin minulla, ja jotka näkevät sen asian merkityksellisyyden. Toivon, että niitä tulee lisää.
Palaan ensimmäisen päivän jälkeen hotellille aivan fiiliksissä.
Mietin, että vielä viikkoa aiemmin olin aikonut perua osallistumiseni, koska kaikkien asioiden järjestely, esimerkiksi koiran vieminen hoitoon, matkustaminen ja yöpyminen, tuntui niin vaikealta ja työläältä. Mietin, että oli aivan mielettömän hieno juttu, että pääsin tänne, ja että sain lähdettyä tänne.
Kumppanini kolusi päivisin yksin kaupungin nähtävyyksiä. Illalla kävimme syömässä, vierailin kaupunginkirjastossa (ja olin mykistynyt sen hienoudesta) ja kävelin joen vartta pitkin tuntien samaa syvää ihailua, mitä aina tässä kaupungissa tunnen. Olen aina haaveillut Turussa tai Turun seudulla asumisesta, mutta nyt mietin, olisiko asuminen siellä loppujen lopuksi niin hienoa - karisisiko kaiken hienous, jos nämä maisemat näkisi joka päivä.
Rannassa oli jäätelökioski, ja tietysti minun oli käytettävä tilaisuus hyväkseni. Istuin Aurajoen rannassa penkillä ja söin jäätelöä, vaikka oli jo valmiiksi kylmä, hyytävä tuuli puhalsi, tuuli lennätti hiuksia ja hiukset olivat koko ajan sotkeutumassa jäätelöön, ja linnut yrittivät hyökätä kimppuun. Siinä oli tunnelmaa!
Keskustassa näin ketun. Kettu hyppäsi parkissa olevien autojen takaa viereisen kerrostalon pihalle ja tuijotti sieltä, yrittämättäkään lähteä pakoon. En ole koskaan nähnyt kettua luonnossa, vaikka olen kotoisin maalta. Turun ydinkeskustaan oli mentävä, että se tapahtui.
Perjantai oli aivan mahtava päivä, koska minun ei tarvinnut enää jännittää omaa esitelmääni. Sain vain nautiskella toisten esityksistä, kuunnella ja osallistua kiinnostaviin keskusteluihin.
Päivän päätteeksi soitin kumppanilleni ja kysyin, missä hän on. Hän kertoi olevansa Turun tuomiokirkossa. Varmistin kolmeen kertaan, onko hän varmasti ja ihan oikeasti sisällä siellä kirkossa.
Sitten suunnistin Turun tuomiokirkolle, jonne oli ihanan helppo suunnistaa (kuten näillä päivillä joka paikkaan) koska sitä ei voinut olla näkemättä keskustassa ollessaan.
En tiedä, kuinka normaalia tällainen on, mutta olen haaveillut Turun tuomiokirkossa käymisestä 15-vuotiaasta asti. Kyse ei tosin ole sellaisesta haaveesta, jonka eteen olisin ollut valmis tekemään juuri mitään. Ripille päästyäni mieleeni vain tuli ensimmäisen kerran, kuinka epätasa-arvoisessa asemassa ihmiset ovat ilman omaa syytään: jotkut pääsevät ripille pienissä kirkoissa, joissa ei ole mitään nähtävää, ja joillekin se sama tapahtuu Turun tuomiokirkossa, joka on valtakunnallisesti tunnettu ja ylistetty turistikohde.
Olin sanonut kumppanilleni edellisenä iltana, että tuolla kirkossa haluaisin käydä, mutta 1) osin oletin, että se ei voi olla niin hieno kuin uskon, joten miksi tuottaa itselleen pettymys, ja 2) osin pelkäsin muuten vain mennä sinne, koska en ole koskaan mennyt mihinkään kirkkoon vain katselemaan, aina olen mennyt jostain syystä, yleensä jonkun juhlan takia.
Nyt kuitenkin marssin Turun tuomiokirkolle ja astuin sisään (vahingossa sivuovesta), tänä toukokuisena päivänä, Kirjallisuudentutkimuksen päivien jälkeen.
Kirkossa soi musiikki ja siellä istui jotain ihmisiä, ja joku kääntyi katsomaan. Pelästyin, että siellä on meneillään joku tilaisuus, ja mietin, pitäisikö minunkin vain hiipiä vaivihkaa johonkin penkkiin istumaan. Vähän aikaa ympäristöä tarkkailtuani totesin, että mitään tilaisuutta ei ollut, musiikki vain soi, ja ihmiset olivat siellä kuka mistäkin syystä.
Kirkko oli suuruudessaan, korkeudessaan ja koristeellisuudessaan suorastaan yliluonnollisen hieno. Sain siellä kävellessäni ja maalauksia, katon koristelua ja tilan erilaisia yksityiskohtia katsellessani kylmiä väreitä. Sinne on saatava palata joskus.
Viikonlopun koittaessa toteutin vielä yhden haaveeni: menimme yöpymään Ruissalon kylpylään huoneeseen, josta oli merinäköala. Illalla tuijotin pitkään ikkunasta merelle. Seurasin taivaan värien vaihtumista ja veden liikkeitä, purjeveneitä ja paria isoa, ohi lipunutta laivaa, ja sitä, miten illan hämärtäessä kaukana vedessä näkyviin poijuihin syttyivät valot. Illalla kävimme meressä uimassa.
Onneksi lähdin, onneksi sain sen tehtyä. Mikä onni olikaan saada kokea Kirjallisuudentutkimuksen päivät juuri tänä vuonna.
Niiden päättyessä ajattelin mielessäni laulun sanoja, jotka kuulin viime syksynä, ja ajattelin, että voisin tiivistää nämä päivät näihin sanoihin:
ja mä mietin et
onnellisempi
mä voisi olla en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti