Lähestulkoon koko aikuisuuteni ajan olen ollut kiinnostunut normaaliuden ja epänormaaliuden käsitteistä ja rajoista. Mikä on normaalia, minkä tai kenet taas voi määritellä normaalista poikkeavaksi ja missä tilanteissa tällaisia määrittelyitä ylipäätään tarvitaan.
Yliopistoaikanani näin yliopiston seinällä joskus mainosjulisteen, jonka suhteen en enää tarkkaan muista, mitä siinä mainostettiin. Julisteen lause on kuitenkin jäänyt mieleeni, ja se puhuttelee minua edelleen.
Siinä luki:
Vain erityinen haluaa olla normaali.
En lähde tässä nyt avaamaan, mikä kaikki lauseessa puhuttelee minua, koska 1) teksti ei loppuisi koskaan, ja 2) toivon, että lukija voi jäädä itse miettimään sitä.
Törmäsin normaaliuden ja poikkeavuuden kysymyksiin viimeksi lukiessani Ismo Leikolan ja Angelika Leikolan kirjoittaman, tänä vuonna ilmestyneen kirjan, Unelmaero - Elämä 2.0.
Kaikkien näiden vuosien aikana Ismo Leikola -faniuteni ei ole kaikonnut mihinkään, vaikka enää en juoksekaan hänen perässään keikoilla aivan koko ajan. Kaksi vuotta sitten luin Ismon ja hänen vaimonsa kirjoittaman, ensimmäisen yhteisen kirjan, Suo, kuokka ja Hollywood, jossa he kertovat elämästään Amerikassa. Pidin tuosta kirjasta kovasti. Totta kai minun oli saatava lukea myös tänä vuonna ilmestynyt kirja.
Kirjassa puhutaan sen nimen mukaisesti paljon Ismon ja Angelikan erosta. Kuten voitte arvata, suurin kysymykseni kirjaa lukiessani oli, miksi, voi MIKSI minä en ollut tinderissä viime vuonna, kun Ismo oli siellä.
Kirjassa Ismo ja Angelika kirjoittavat luvun vuorotellen. Olin kiinnostunut Angelikan ajatuksista, koska en ole koskaan aiemmin lukenut niitä, ja olen aina miettinyt, millainen hän mahtaa olla. Olin olettanut, että Ismon vaimon täytyy olla ihan mahtava tyyppi.
Sain pettyä.
Sen enempää tässä vaiheessa pettymykseeni menemättä kerron, että heti kirjan alussa Angelika määrittelee itse itsensä poikkeukselliseksi.
Miten hänen poikkeuksellisuutensa ilmenee?
Kuulemma muun muassa siten, että hän havainnoi muita ihmisiä poikkeuksellisen tarkasti, ja tietää aina vaistomaisesti heti, mitä muut ihmiset ajattelevat ja tuntevat. Hän tietää muiden ihmisten ajatukset ja tunteet läpikotaisin jopa silloin, kun ihmiset itse eivät ole perillä omista tunteistaan ja ajatuksistaan.
Jäin miettimään tätä.
Olen elämäni aikana miettinyt paljon sitä, mitä muut ihmiset mahdollisesti tuntevat ja ajattelevat, ja lukenut paljon psykologiaan liittyviä tietokirjoja.
Niistä minulle on tullut sellainen käsitys, että ihmisillä on taipumus peilata omia tunteitaan ja ajatuksiaan muihin.
Niinpä, jos ihminen menee vaikka yleisön eteen esiintymään, ja jännittää kovasti sitä esiintymistä, hän voi tulkita muiden ihmisten käytöksen eri nyansseja merkeiksi siitä, että muut nauravat hänelle tai suhtautuvat häneen vihamielisesti. Hänen omat tunteensa vaikuttavat siihen, millaisia tulkintoja hän tekee muiden tunteista.
Lisäksi ihmisen pää on täynnä erilaisia asioita, niin, että niistä tuskin koskaan kukaan voi päästä täysin perille. On tutkittu, että ennakkokäsitykset vaikuttavat kaikkeen. Ihminen huomaa ja havaitsee sen, mihin hän osaa varautua, tai mitä hän odottaa. Toisaalta hän huomaa sen, mikä poikkeaa räikeästi hänen odotuksistaan. Hänen ennakkokäsityksensä asioista ja ihmisistä ohjailevat sitä, mitä hän huomaa ja havaitsee ja tulkitsee. Jos hän on jonkin alan asiantuntija, hän huomaa omaan alaansa liittyviä asioita ja tulkitsee niitä eri tavoin kuin sellainen, joka ei tiedä kyseisistä asioista mitään. Mikäli hänellä on huonoja kokemuksia jostain, hän tulkitsee asioita eri tavalla kuin sellainen, jolla puolestaan on aiempia hyviä kokemuksia samasta asiasta.
Näin ollen minulle jäi epäselväksi, mistä Angelika Leikola voi tietää, onko hänen tulkinnoissaan muista ihmisistä todellakin kyse absoluuttisesta tiedosta, vai voisiko kuitenkin olla kyse tulkinnoista. Kuinka hän oikeastaan voi tietää varmasti sellaista, mitä joku ihminen ei itsekään tiedä?
Sitten poikkeuksellisuudesta.
Miten Angelika määrittelee sen, että juuri hän havaitsee muita ihmisiä poikkeuksellisen tarkasti?
Onko hän verrannut omia havainnointikykyjään jokaiseen maailman ihmiseen? Kuinka hän on mitannut omaa ja muiden havainnointikykyä? Missä kulkee raja siihen, että juuri hän on poikkeuksellisen tarkasti havainnoiva, ja muut ovat keskinkertaisia tai huonoja havainnoijia? Keitä nämä muut ovat, ja miten heidät määritellään?
Toisaalla kirjassa Angelika avautuu traumaattisesta kokemuksestaan deittailumarkkinoilla eron jälkeen. Hän on tavannut miehen, joka on antanut hänen ymmärtää, mutta ei ole sitten ymmärtänyt antaa. Mies on julmasti käyttänyt hyväkseen häntä, juuri eronnutta, haurasta naisparkaa. Nyt hän purkaa traumaa psykologien ja ystävien tuella.
Kuinka tämä on mahdollista?
Sitten mennään vähän tarkemmin siihen minun pettymykseeni.
Angelika kertoo kirjassa myös muista poikkeuksellisista kyvyistään. En enää edes muista niitä kaikkia, mutta hirmu lahjakas hän omasta mielestään on, monella saralla.
Kirjassa hän määrittelee muun muassa rakkauden, sen, mitä rakkaus on. Käsittääkseni eri alojen toimijat ovat kautta aikojen yrittäneet turhaan etsiä vastausta, mutta Angelika Leikolalta vastaus löytyy.
Angelika kertoo, mitä rakkaus on ja millaisia tunteita siihen liittyy.
Hän kertoo, että hän on kokenut todellisen rakkauden elämässään.
Hän sanoo lukijalle näin: Jos sinä et ole kokenut tällaisia tunteita, sinä et ole kokenut todellista rakkautta. Minä olen kokenut sen, joten minä tiedän, mitä se on.
Selvä. Mitäpä sitä vastaan sitten väittämään.
Kirjassa Angelika kertoo olevansa perusteellinen, fiksu ja mielettömän älykäs, tarkka, osaava henkilö, joka haluaa aina tutkia kaiken läpikotaisin. Näin ollen hän on tätä rakkausasiaakin tutkinut, sen lisäksi että on kokenut sen, ja pystyy latelemaan siitä faktoja. Kirjan lopussa hän on luetellut lähteensä, kuten tutkimuksessa kuuluu. Lähteinä hän on käyttänyt eri lehtien artikkeleita, muun muassa Iltalehden kaltaisia luotettavia lähteitä. Tutkimuksenteon tohinassa on unohtunut tieto siitä, millainen lähdeluettelon kuuluu olla, sekä ilmeisesti tieto siitä, että tutkimukseen kuuluu aina epäilyä - et voi koskaan tietää mitään täysin varmaksi tai tutkia mitään niin perin pohjin, että muuta tutkittavaa tai kysyttävää ei enää jää. Ehkä nämäkään perusasiat eivät sitten koske poikkeuksellista Angelikaa.
Angelika tekee kirjassa myös selväksi, että hän on pääasiassa kirjoittanut hänen ja Ismon edellisen kirjan. Oikeastaan hän on kirjoittanut kaikki Ismon jututkin. Ismo vain esiintyy. Hän on se, joka on aina hoitanut käytännössä kaiken, että Ismo ylipäätään pääsee yhtään mihinkään tai saa aikaiseksi yhtään mitään.
Epäselväksi minulle jäi vain se, kuinka sitten on mahdollista, että Ismon luvut tässä kirjassa olivat juuri niin hyvin kirjoitettuja ja inspiroivia, kuin edellinen kirja kokonaisuudessaan oli. Ismon luvut olivat selkeästi saman kirjoittajan kirjoittamia, kuin edellinen romaani - ja Angelikan luvut taas olivat vähän vaikeaselkoisia, rasittavia löpinöitä, joissa ainut punainen lanka oli "minä"-sana. Minä, minä, minä, eikä kukaan muu.
Uskon, että Angelikalla on ollut suuri vaikutus Ismon uralla menestymiseen. En osaa edes kuvitella, millaista myllerrystä hän on mahtanut joutua kokemaan ollessaan Ismon vaimo, muuttaessaan Amerikkaan ja niin edelleen. Sen vuoksi hänelle on ehkä suotavaa kirjoittaa tietyllä tavalla tässä vaiheessa.
Silti, kun Angelika kirjan lopussa hehkuttaa kirjoittavansa jo toista kirjaa, nyt kun hän on oman äänensä löytänyt, minulle jää ainoastaan yksi mielipide: ei jatkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti