Tällä viikolla luin loppuun koskettavimman ja puhuttelevimman kirjan aikoihin. Kyseessä oli Kullervo Kivikosken Harvat meistä elävät - Sairaalapapin muistelmat.
Nimensä mukaisesti se on sairaalapappina uransa tehneen, juuri eläköityneen miehen muistelmateos.
Jos olet kiinnostunut kirjasta, etkä halua tietää siitä mitään etukäteen, älä lue tätä postausta, sillä tämä sisältää spoilausta.
Kirjaa lukiessa sai itkeä, nauraa ja jäädä ajattelemaan monia asioita.
En mitenkään pysty käsittelemään kaikkia kirjan suuria teemoja yhdessä postauksessa, mutta nostan tähän joihinkin aiheita.
Papin työn arvostus. Olen aina luullut, että pappi on arvostettu ammatti. Olen kuvitellut, että pappeja kunnioitetaan ja katsotaan ylöspäin. Itse saatan jollain tasolla pitää pappia vähän parempana ihmisenä kuin muita, ja näin ainakin odottaa pappisihmiseltä vähän kohtuuttomiakin, ikään kuin papilla pitäisi olla jotain yliluonnollisia voimia.
Järkytyin kirjaa lukiessani siitä, millaista kohtelua ja kommentteja pappi on työssään saanut, vaikka toki hän on saanut myös hyvää palautetta, onnistumisia, merkityksellisiä kokemuksia.
Sairaalapapin työssä on kuitenkin ilmeisesti joutunut kokemaan myös vähättelyä. Hoitohenkilökunnan asenne saattaa olla se, että jos talossa ei juuri nyt satu olemaan ketään uskovaista tai kuolevaa, pappia ei tarvita - vaikka pappi mielellään keskustelisi ihmisten kanssa jo ennen näiden kuolemaa ja vakaumuksesta riippumatta, jos ihminen vain kaipaa juttuseuraa. Sairaalapapin työtä vähätellään myös siksi, että se suuntautuu vanhojen, sairaiden ja kuolevien, siis vähiten tuottavan yhteiskunnan osan pariin. Parhaatkin papin työnäytteet kuolevat, eli katoavat pian.
Olen aina ajatellut, että sairaalapapin työ on hirvittävän tärkeää ja raskasta, ja siksi on todella kunnioitettavaa, että joku jaksaa ja pystyy sitä tekemään. Näin kirjoittajakin ajattelee omasta työstään, mutta hän on kohdannut sairaalan henkilökunnan osalta sensuuntaista kohtelua, että häntä ei tarvita, että hän voi mennä ehtoollisleipineen muualle.
Puhumattakaan nykykultturista, jossa jokainen pahoittaa mielensä jostakin, ja jossa siksi pitäisi siivota kaikki uskonnon merkit ja viitteet pois joka tilanteesta. Sairaalan kappelissa ei saisi olla ristiä, sillä jonkun muun uskontokunnan edustaja voi kokea sen loukkaavaksi, kukaan vanhus ei saisi katsoa jumalanpalvelusta telkkarista, ettei kellekään toiselle tule paha mieli, eikä yksinäisen vanhuksen kuullen saa veisata virttä, koska hänen uskonnollisesta vakaumuksestaan ei ole varmaa tietoa - eikä siitä saisi kerätä mitään tietoa, sillä se on henkilökohtainen asia.
Jotkut ovat lukemani mukaan myös olleet sitä mieltä, että pappi ei saisi ansaita kuukausipalkkaa, sillä papin työn kuuluu olla kutsumus.
Kirkkoon kuulumattomat uskovat. Kirjassa puhutaan myös kirkon ja kirkon työntekijöiden erilaisista rooleista ennen ja nyt. Jotkut kirkon työntekijät ovat esimerkiksi sitä mieltä, että ihmisten on tultava kirkkoon, ja oikeaa seurakunnan työtä tehdään vain kirkossa. Toiset, muun muassa tämän kirjan kirjoittaja, uskovat jalkautumiseen, eli siihen, että kirkon työntekijöiden tulee mennä ihmisten luo. Kirjassa tuodaan esiin papin oma vakaumus siitä, että ihmisiä ei jaotella parempiin tai huonompiin sen perusteella, mihin uskontokuntaan ihminen kuuluu tai tunnustaako hän mitään uskontoa. Pappi on samalla tavalla valmis auttamaan kaikkia. Kirjoittajan kokemuksen mukaan monet ihmiset haluavat kuoleman lähestyessä jutella papin kanssa, vaikka olisivat eläessään olleet piinkovia ateisteja, ja pappi ilman muuta tulee heidän luokseen. Kirjassa nostetaan myös esiin ihmisten erilaiset tavat uskoa: aina uskonto ei ole sidoksissa kirkkoon kuulumiseen. Kirkko on voinut pettää ihmisen jollain tavalla, ja silti ihminen uskoo Jumalaan ja voi haluta papin puheille. "Näitä ihmisiä siunaan erityisen mielelläni", pappi sanoo.
Hyvät asiat pahuuden keskellä. Kirjassa kerrotaan monia kohtauksia papin uran varrelta, joille sai nauraa. Häät, hautajaiset, ristiäiset, erilaiset ihmiset murheineen ja elämäntarinoineen. Liikutuin elämän monista puolista, jotka sekoittuvat toisiinsa papin työssä. Erityisesti liikutuin lukiessani, kuinka pappi oli vihkinyt sairaalassa avioparin, joista mies sairasti syöpää ja jolle oli sen vuoksi luvattu vain pari päivää elinaikaa. Hoitohenkilökunta oli haalinut jostain kukkia vihkiseremoniaan. Pappi oli vihkinyt parin yöllä ja aamulla mies oli kuollut, viimeisenä kokemuksenaan avio-onni. Kyyneleet valuivat silmistäni, kun luin tämän kohtauksen, sillä se ei ollut Syke-sarjan kohtaus vaan jonkun ihmisen ihan oikeaa elämää - ja erityisen liikuttunut olen aina ihmisten hyvyydestä. Huomaan usein ajattelevani, että suurin osa ihmisistä (itseni tietysti mukaanlukien) on oikeastaan kusipäitä, ja ihmiset tekevät hyvää pääasiassa vain silloin, kun pystyvät jollain tavalla itse hyötymään siitä. Tuossa kohtauksessa, kukkien haalimisessa avioparille sairaalaan ja vihkimisestä viimeiseksi ennen kuolemaa, oli kuitenkin pilkahdus jotain pyyteetöntä hyvää. Ehkä maailma ei ole täysin mätä.
Elossa oleminen ennen kuolemaa. Kirjan nimi, "harvat meistä elävät" on niin ikään puhutteleva. Kaikki meistä ovat hengissä ennen kuolemaa, mutta harvat meistä elävät. Kuolinvuoteella tulee mieleen asioita, mitä olisi pitänyt ja halunnut tehdä. Pappi sanoo kirjassa jotenkin niin, että jokainen meistä voisi tavoitella sitä, että tuntisi olevansa elossa, edes hetken ennen kuolemaansa.
En tiedä, tuleeko muille tästä mieleen ajatuksia.
Itse ainakin tunnustan, että nykyisessä elämässäni on harvoin hetkiä, jolloin tunnen olevani elossa.
Otan tavoitteeksi, että niitä olisi enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti