Alkuviikosta tuntui siltä, että saattaa tulla flunssa. Ajattelin, että ei, ei juuri nyt. Ensi viikolla voin sairastaa, mutta ei nyt. Ostin kaupasta pari (banaanivapaata) supersmoothieta ja join toisen niistä. Tiistaina kokeilin edesmenneen mummini vanhaa vinkkiä siihen, mitä tällaisissa tilanteissa tulee tehdä: tee jotain fyysistä, ja testaa, tuleeko huonompi vai parempi olo. Jos fyysisestä tekemisestä tulee parempi olo, olet terve. Jos olo huononee, olet oikeasti kipeä.
Kävin siis lenkillä, ja olo parani. Kohdallani tuo mummin vinkki sairausasteen mittaamiseen on toiminut vuosien ajan hyvin, molempiin suuntiin.
Lauantaiaamuna jännitti. Ihmettelin, miten voi jännittää näin paljon, vaikka maraton on minulle jo kolmaskymmenesneljäs. Tosin maratonuran alkuvaiheessa saatoin jännittää monta päivää etukäteen. Nykyisin jännitys rajautuu oikeastaan vain maratonpäivän aamuun. Fyysiset jännityksen oireet ovat aina yhtä ikäviä. On huono olo, joten on vaikeaa syödä, vaikka nimenomaan olisi tärkeää saada syötyä kunnolla. Pitää rampata vessassa. Tärisyttää.
Tulossa oli aurinkoinen päivä. Olen jo monta kertaa havainnut, että auringossa juostessa kannattaa suojata pää. Silti ajattelin maratonpäivän aamuna vain, että no eipä mulla nyt ole mitään päähinettä, täytyy vain kestää taas. Kumppanini heitti minut autolla numerolapunhakupaikalle ja kävi lähimmällä Tokmannilla ostamassa lippiksen, viime tingassa. Hän osti myös aurinkolasit, mutta siinä olisi jo ollut liikaa. Pelotti lähteä maratonille lippis päässä, sillä olin varma, että se putoaa päästä tai ei jotenkin muuten toimi. Jos lisäksi olisi pitänyt stressata aurinkolaseistakin, niin en olisi voinut keskittyä juoksemiseen.
Hain numerolapun. Oli hauskaa, että siinä luki nimeni. Tosin kukaan ei valitettavasti päivän aikana hyödyntänyt mahdollisuutta käyttää nimeäni.
Kuten aina, myös nyt pahin fyysinen jännitys oli hellittänyt lähtöpaikalla lähtöä odotellessa. Lähdin lompsottamaan.
Olin jo etukäteen päättänyt, että haluan vain päästä läpi. Juoksen hiljaa, nautiskelen Tuusulanjärven kulttuurinähtävyyksistä, menen oman kunnon mukaan.
Ensimmäisellä kierroksella, eli puoliväliin asti, juoksu tuntui kulkevan hyvin. Juoksin itselleni sopivaa vauhtia, eikä mitään merkittäviä ongelmia ollut. Kanssajuoksijoista oli jonkin verran haittaa: ensimmäisellä kierroksella aina joku juoksi edellä tai takana liian lähellä. Olen ihminen, joka haluaa juostessa reilusti omaa tilaa (vaikka haluan tapahtumissa kyllä myös, että näen välillä jonkun muunkin juoksijan, jotta tiedän olevani reitillä). Pistin merkille edellä juoksevan tavan näyttää suuntamerkkiä aina, kun hän vaihtoi tien laitaa. Hän juoksi välillä tien oikeassa laidassa ja välillä vasemmassa laidassa, ja aina, kun hän vaihtoi puolta, hän viittoi kädellään samalla tavoin, kuin pyöräilijöitä kehotetaan tekemään kääntyessään, mutta ehkä hieman vähäeleisemmin. Tämä suuntamerkin anto maratonilla oli minulle ennestään tuntematon asia. Enkä aio ottaa sitä itse käyttöön, vaikka se epäilemättä ihan hyvä, muut huomioon ottava käytäntö on. Miksi sitten en aio ottaa sitä käyttöön? No siksi, että en itse vaihtele juostessa puolta. Maratontapahtumissa valitsen sen puolen, mitä edellä juokseva tai suurin osa edellä juoksevista käyttää, jotta mahdollisten ohittajien, niin ihmisten, pyörien kuin mahdollisten autojenkin, olisi helpompi mennä meistä ohi, eikä heidän tarvitse mutkitella. Jos en näe edellä juoksevia, juoksen sitä puolta, jota jalankulkijoiden kuuluu käyttää, tai sitä puolta, jolla maratonin reittimerkinnät ovat. Yleensä ne ovat sillä puolella, jota jalankulkijat käyttävät, tai niitä ei ole ollenkaan. En ymmärrä, miksi eilinen edelläjuoksija vaihtoi jatkuvasti tien puolta. Ehkä hänellä oli siihen jokin mestarijuoksijan syy, ehkä reitti on lyhyempi tai helpompi, jos seuraa koko ajan tien kaartumista. Itselleni helpompaa on valita yksi tien laita ja pysyä siinä.
Toinen muista ihmisistä aiheutunut harmi oli pyörien kellojen kilkutus.
Tuusulanjärven maraton, jolla siis eilen olin, on, tai sen ainakin pitäisi olla, melko vakiintunut ja suorastaan historiallinen tapahtuma. Jo vuosikymmenten ajan sitä on juostu vuosittain suurin piirtein samaan vuodenaikaan. Silti Tuusulanjärven ympäri pyöräilevillä henkilöillä tuntuu olevan sellainen käsitys, että Tuusulanjärven kiertäminen on ainoastaan pyöräilijöiden etuoikeus, ja he ovat siellä kuninkaita. No, tämä oli nyt yleistys. Iso osa on varmaan ihan asiallista porukkaa. Silti niin tänä vuonna kuin edellisinäkin vuosina olen tuolla reitillä juostessani kuullut aivan liikaa pyörän kellojen kilkutusta. Väistä, MINÄ olen tulossa täältä. Pelkkä pyörän kellon rimputus ei riitä kaikille, osa myös kommentoi jotain siitä, jos joku juoksija on heidän mielestään väärällä puolella tietä tai jos joku ei väistä heitä tarpeeksi rivakasti. Useampi ensin kurvaa pyörällään huolimattomasti juoksijoiden eteen ja mutisee sitten, että "hei oliks täällä tänään se joku tapahtuma." Näiden kokemusten perusteella olisin sitä mieltä, että pyöräilijöiden kulkua tuolla reitillä tuona päivänä pitäisi jotenkin rajata.
No, tulin onnistuneesti puoliväliin.
Sain siellä kuulla kuulutuksen, jonka mukaan olen oman sarjani kärjessä, hienosti menee! Hetkeksi tuli hirmuinen innostus. Mitä ihmettä, en ole ikinä kuullut tällaisia sanoja maratonin puolivälissä! Olen KÄRJESSÄ. Olen monen monta kertaa ollut mukana vitsailemassa siitä, miten "kärki pääsi karkuun" tai muuta kärjessä olemisen vinoilua, mutta nyt oikeasti olen KÄRJESSÄ.
Aikaisemmin tällä maratonilla puolivälissä on ollut jotain lannistavaa. Olen juossut kamalan pitkän matkan, ja nyt pitäisi juosta toinen kierros ihan samaa reittiä. Tänä vuonna lähdin toiselle kierrokselle mahtavissa tunnelmissa. Olen kärjessä! Olen hyvä! Tämä menee hyvin!
Melko pian toisen kierroksen alettua tuli hirmuinen ahdistus.
Tiesin, että siinä ei ole mitään järkeä, mutta tieto ei auttanut ahdistukseen.
Ohitseni saattaa milloin tahansa juosta joku sarjani kilpailija. Ja hyvin todennäköisesti juokseekin, sillä monet ihmiset juoksevat maratonin lopun paljon kovempaa kuin alun. Itse juoksen usein alun kovempaa, ja loppua kohden vauhtini hiipuu, ihan viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta, jolloin saatan ottaa pikku loppukirin.
Nyt kun olen saanut maistaa kärjessä olemisen ihanuutta, joudun mitä varmimmin luopumaan siitä.
Kun se tapahtuu, tulen tuntemaan itseni niin paskaksi, että en enää halua elää.
Mieleeni palaa erityisesti yksi lapsuuteni tapahtuma, joka sijoittuu koulujen pakolliseen urheilukilpailuun. Tiedän, että kyseessä on tapahtuma, jossa minä en tehnyt mitään väärää, ja jota minun ei järjellä ajatellen pitäisi hävetä - mutta jonka aiheuttama vaurio ei poistu varmaan koskaan. Paikkailen sitä edelleen, olen ihan kuin jotain velkaa, ja niin kauan, kun ajattelen tällaisia ajatuksia, se vaurio ei ole poistunut mielestäni.
Kun toista kierrosta on kulunut muutama kilometri, kuulen kannustusjoukoiltani, että toinen sarjani kilpailija on "kymmenen minuuttia" minusta jäljessä.
Joillekin ihmisille tuo tieto ei merkitsisi mitään. Toisia pieni kilpailun tunne voisi motivoida.
Minulle se tuo musertavan tunteen siitä, että haluaisin keskeyttää.
Olen aikanaan löytänyt maratonin lajikseni ja jatkanut sitä, koska pidän pitkänmatkanjuoksua yhtenä keinona stressin purkamiseen.
Näin ollen en halua, että siitä tulee yksi stressin aihe. Toisin sanoen en halua alkaa harrastaa sitä tavoitteellisesti, niin että alkaisin treenata veren maku suussa tiettyihin aikoihin tai voittoihin pyrkien. Silloin se ei enää täyttäisi tarkoitustaan.
Kohdallani voi puhua kouluaikojen kilpailullisten liikuntatuntien ja jatkuvien pakollisten kilpailujen aiheuttamasta traumasta. Olen lapsena ollut aina liikuntaan liittyvissä asioissa huonoin, hitain, kömpelöin ja viimeinen. Surkimus, paska, jota kukaan ei halua parikseen tai joukkueeseensa.
Olen kokenut maratoonailun minulle sopivaksi harrastukseksi, koska siinä pääsee liikkumaan ja pitämään liikuntaharrastusta ja kuntoa yllä, mutta siihen ei liity samanlaista kilpailullisuutta kuin moneen muuhun lajiin. Täysmaratonia voi pitää suorituksena, vaikka sen juoksisi kuinka hiljaa. Täysmaraton on suoritus, vaikka sen konttaisi läpi. Bonuksena maratoneilla on tutustunut mahtaviin ihmisiin ja saanut kokea aivan ainutlaatuista yhteishenkeä.
Maratonharrastus on jollain tapaa korjannut koululiikuntatraumojani.
Jos joudun maratonilla miettimään sijoitustani, kaikki romuttuu.
Ei ole kyse siitä, että en jaksaisi juosta, mutta kaikki halu siihen on nyt mennyt.
Jatkan nyt hammasta purren. Yritän juosta ja aluksi toivon, että se toinen ei mene ohitseni. Olisihan hienoa päästä kärjessä maaliin asti - vaikka todennäköistä se ei ole.
Lopulta lopetan hammasta purren juoksun ja siirryn itkien juoksuun. Se on hankalaa, koska hengitys on jo muutenkin epätahtista.
Sitten vain yritän taapertaa maalia kohti ja ajattelen, että ihan sama.
En ole vielä maininnut, että koko juoksun ajan on lämmin. On Luojan lykky, että minulla on se lippis päässäni. Onneksi on jokunen varjopaikka ja jokunen tuulenpuuska. Illalla ihoni on kärventynyt. Kaipaisin viilentävää suihkua. Aurinkolaseille olisi käyttöä, sillä pari ötökkää lentää silmiin. Juosta taaperran silti, eteenpäin, eteenpäin.
Tuntuu todella, todella hyvältä saada kannustusta. Olen juossut monta maratonia, jossa hitaat maratoonarit ovat jääneet vaille kannustusta, koska liikenteenohjaajat ynnä muut ovat jo ihan leipiintyneitä. Maalia ja muita tykötarpeita on jo oltu keräämässä pois, kun olen tullut maaliin. Täällä kuitenkin, tänä vuonna, kannustus on hyvää: "tosi hieno suoritus!" liikenteenohjaaja sanoo noin 40 kilometrin kohdalla ja nostaa minulle peukkua, ja siitä tulee tosi hyvä mieli.
Loppuvaiheessa mieleni on jo vähän virkistynyt. En enää itke enkä pure hammasta, sillä ihan sama miten tämä menee, pääsen täältä kohta pois, ja se tuntuu hyvältä. Saan jostain kaivettua vähän voimaa, jonka luulin olevan jo kokonaan käytetty, ja saan askeleisiini vähän virtaa viimeiselle kilometrille.
Kun matkaa on jäljellä enää ehkä puoli kilometriä, rekisteröin, että takanani juoksee vauhtiaan kiristäen joku nainen, joka voisi kuulua samaan sarjaan kanssani. Iskee refleksinomainen paniikkiajatus: perkele jos toi on nyt se, joka on ollut mun perässä, ja jos se nyt ihan viime metreillä menee minusta ohi.
Paniikki nostattaa vähän lisää juoksuvauhtiani. Olo on huono ja tuntuu, että vauhtia ei kannattaisi nostaa, mutta paniikki on suurempi kuin huoli omasta terveydestä. Juoksen niin kovaa kuin pystyn. Tässä tapahtumassa vielä viime kilometrillä on muutama kunnon ylämäki, jotta varmasti kaikki tulee puristettua juoksijoista ulos. Niihin on ihan pakko hidastaa vähän, sillä tuntuu, että jalat muuten kramppaavat tai katkeavat kokonaan. Onneksi nainen takanani on jäänyt taakse, eikä ole kiristänyt vauhtia, vaikka minä olen niin tehnyt.
Vihdoin, vihdoin, se maali tulee sieltä näkyviin, kaikkien helkkarin ylämäkien jälkeen.
Tulen maalialueelle ja näen, että maalille on matkaa ehkä noin sata metriä, vähintään useampi kymmenen metriä.
Minulla on huoli siitä, pystynkö juoksemaan sinne asti.
Vielä suurempi on kuitenkin huoli siitä, jos vaikka putoan loppusuoralla kärkipaikalta.
Niinpä juoksen vain, vaikka pelkään, että kuolen.
En uskalla vilkaistakaan taakseni.
Ja sitten saan kuulla ne sanat.
Minun nimeni, ja sen, että tässä tulee nyt täysmaratonin naisten yleisten sarjan voittaja.
Se on kirkkaasti yksi maratonurani hienoimpia hetkiä.
Olen monen monta kertaa juossut paljon paremman ajan kuin nyt,
ja olen ennenkin voittanut jonkun pokaalin,
mutta en muista, onko minua koskaan kuulutettu maaliin näillä sanoilla.
Tulen maaliin täysmaratonin naisten yleisen sarjan voittajana ja ihmiset molemmin puolin tietä hurraavat minulle. Kaikkein rakkaimmat läheiseni ovat odottamassa heti maalialueen lähellä, näen heidät. Tällaista hetkeä ei unohda koskaan. Tämä on sellainen hetki, että tämän soisi jokaiselle ihmiselle.
Kun pysähdyn maaliintulon jälkeen, tuntuu siltä, että tulee ehkä oksennus.
Järjestäjä tulee heti opastamaan, että pitää tulla hakemaan pokaali. "Ihan rauhallisesti", hän sanoo.
Minulle tulee onnitteluja, "tosi hieno suoritus"-sanoja. Luulen, että olen tehnyt jonkun hienon ennätyksen, ja vasta myöhemmin saan tietää, että aika huonon ajan juoksin, mutta ajalla ei ole väliä, tein silti todella hienon suorituksen.
Tällaiset hetket ovat maratonharrastuksen parhaita hetkiä, joita aina joskus, hyvin harvoin, saattaa tarjoutua. Kuinka ne voivatkin limittyä pahimpien hetkien kanssa.
Sivumennen sanoen, sitä naista, jonka loppuvaiheessa näin takanani, ei näy vähään aikaan. Hän ei ole ollut kintereilläni maalialueella. Eikä hän ole samassa sarjassa kanssani.
Mitä ajatuksia tämänkertainen maratonmatkan kuvaus sinussa herättää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti