Viikko 37: Oi katsokaa, Finlandiaa

 Tällä viikolla olin yhdeksän vuoden tauon jälkeen Finlandia-maratonilla. 

Tämän blogipostauksen otsikko viittaa Pasin ja Anssin "Finlandia"-nimiseen kappaleeseen. Nykyisin usein kuullessani Finlandia-sanan päässäni alkaa soida tuon biisin kertosäe: "Oi katsokaaa, Finlandiaaaa..." Sillä ei siis oikeastaan ole mitään tekemistä Finlandia Marathonin kanssa. 

Olen juossut Finlandia Marathoneja neljänä perättäisenä vuonna ollessani opiskelija. Juoksin niitä siksi, koska kyseinen tapahtuma järjestettiin opiskelukaupungissani. Osallistumismaksusta sai myös opiskelija-alennuksen. Ensimmäisellä osallistumiskerralla mieleen jäi, että tapahtuma oli hyvin järjestetty ja reitti oli mukava, joten miksikäs en olisi mennyt uudestaan. Ja uudestaan. 

Sitten väliin tuli muuta, ja sitten muutin kauas. 

Miksi nyt sitten tänä vuonna, kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Siksi, että kumppanini sai alkuvuodesta päähänsä, että hänkin haluaa kokeilla maratonin juoksemista. 

Suhtauduin ajatukseen hieman skeptisesti, mutta oli siinä jotain innostavaakin. Tuntui kivalta ajatukselta, että juoksisimme vaikka yhdessä maratonin. Lupasin, että jos hän haluaa juosta, minä voin maksaa osallistumismaksun. Teimme niin. 

Aloitimme miettimällä, missä tuo kumppanini ensimmäinen maraton kannattaisi juosta. Aluksi ajattelin Helsinki City Marathonia, jossa olen itse aikoinaan juossut ensimmäisen maratonini. Se on suuri ja hieno tapahtuma, jossa on ainutlaatuinen tunnelma, ja jokaiselle maratonin juoksijalle soisi sen tunnelman, ja esimerkiksi maaliin tulon olympiastadionille. 

Helsinki City Marathon -tapahtumaan on kuitenkin hankala päästä autolla. Kumppanini haluaa ajaa autolla joka paikkaan ja joka paikasta pois, joten en nähnyt meitä sompailemassa julkisilla pääkaupunkiseudulla maratonin jälkeen ja ennen sitä. Lisäksi Helsinki on vähän hankala kannustajille: kannustajien pitää tarkkailla tilannetta koko ajan ja juosta pää kolmantena jalkana, jos he haluavat päästä joihinkin kohtiin kannustettavaansa katsomaan. Kannustajilla ja tukijoukoilla on mielestäni ensiarvoinen merkitys, aina ja kaikille, mutta erityisesti ensimmäisen maratonin juoksijalle. 

Helsingin jälkeen hyvänä kakkosena mieleeni tuli Finlandia: se on siinä määrin suuri tapahtuma, että siellä näkee koko ajan muita juoksijoita, siellä on reitin varrella livebändejä, siellä on aina ollut hyvät järjestelyt, hyvä huolto, hyvä liikenteenohjaus, hyvät eväät maaliintulon jälkeen. Lisäksi reitti on kaunis ja tasainen. Sanoin kumppanilleni, että suosittelen sitä. Hän päätyi valitsemaan sen. 

Tällä viikolla lähdimme siis yhdessä Finlandia Marathonille. 

Kun maraton on alkanut lähestyä, olen ollut enenevissä määrin sitä mieltä, että tämä ei ollutkaan hyvä juttu. 

Vaikka itselleni maraton oli jo kolmaskymmenesviides, olen silti edelleen todella epävarma omasta juoksusuorituksestani. Olisi kiva juosta yhdessä, mutta en tiedä, olenko vielä sellaisessa maratonuran vaiheessa, jossa pystyisi tarvittavalla tavalla tukemaan ja tsemppaamaan toista ensimmäisellä maratonillaan. Oma suoritus vaatii liikaa keskittymistä, en ehkä pystykään olemaan toiselle ainakaan kunnollinen juoksukumppani, vaikka kuinka haluaisin. 

Lisäksi kuluneet viikot ovat olleet muistakin syistä siinä määrin stressaavia, että elimistö on alkanut kapinoida erilaisilla, voimakkaillakin oireilla. Aiemmasta kokemuksestani tiedän, että nämä ovat oireita, joilla elimistö reagoi stressiin, eikä niistä siten tarvitse olla erityisen huolissaan. Koskaan ei voi kuitenkaan olla varma. Mietin vielä viimeisenä päivänä ennen maratonia, pitäisikö se jättää väliin. Tunsin itseni fyysisesti heikoksi ja huonokuntoiseksi. Jokin osa minusta toivoi, että tähän väliin tulisi jotain sellaista, että maratonille meno olisi pakko perua. Stressi tuntui jotenkin liialliselta: sen lisäksi, että jännitin omaa osallistumistani tavanomaiseen tapaan, jännitin hirveästi myös kumppanini puolesta - ja yritin olla näyttämättä sitä. Koin jonkinlaista hirveää vastuuta ja pelkoa siitä, että jos jotain kamalaa tapahtuu, se on minun syyni. Samaan aikaan yritin edes vähän huolehtia siitä, että kumppanini saa sen tuen, mitä hän ensikertalaisena tarvitsee. 

Mitään syytä perua ei ilmaantunut, ja lähdimme sitten.

Viime aikojen pitkittynyt stressi eri asioista on tuonut mukanaan lukuisten haittavaikutuksien lisäksi myös uudenlaista tyyneyttä tai välinpitämättömyyttä epävarmojen ja hallitsemattomien tilanteiden edessä. Ei voi tietää, pitää katsoa miten se menee. Pitää yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. Voi olla, että kaikki menee päin helvettiä, tai sitten ei. 

Maraton alkoi tuttuun tapaan ennen lähtölaukausta kajautetulla Finlandia-hymnillä. Meni kylmät väreet. Ei ole hienompaa tapaa aloittaa maratonia. 

Lähdimme juoksemaan yhdessä. Halusin juosta rauhallisesti, koska mukana oli pelkoa siitä, että edellisten päivien erilaiset fyysiset oireet olisivatkin jotain muuta kuin stressiä. Kumppanini juoksi kanssani, ja senkin takia halusin juosta rauhallisesti. Otetaan ainakin aluksi ihan rauhassa. 

Reitti oli muuttunut hieman sen jälkeen, kun olen viimeksi juossut sen. Reitti kulki samassa ympäristössä, ja siellä oli paljon tuttuja elementtejä, mutta nyt juostiinkin neljä kertaa sama kierros. En muista tarkkaan, miten reitti meni ennen vanhaan, mutta kierroksia oli vähemmän kuin neljä ja kierrokset olivat pidempiä. Mäennyppylöitä oli yhden kierroksen aikana nyt ehkä kolme, kun silloin joskus kierroksella oli tasan yksi nousu. Reitti oli onneksi kuitenkin edelleen valtaosin tasainen. 

Juoksimme ensimmäisen kierroksen yhdessä. Sitten kumppanini totesi haluavansa juosta hitaammin. Olin luullut, että juoksemme hitaasti, ja totesin mielessäni, että en ehkä pysty tästä enää hidastamaan tahtia, ellen hidasta kävelyksi asti, mikä ei käy. Vähän aikaa asiaa mietittyämme päätimme, että juoksemme omaan tahtiin. 

Tähän asiaan liittyy kivulias muisto omalta ensimmäiseltä maratoniltani kauan sitten. Lähdin tuonne maratonille äitini kanssa. Olin aina kantanut huolta äitini maratoneista, ja ensimmäisellä yhteisellä maratonillamme olin ajatellut, että nyt minun ei tarvitse olla huolissani. Olimme vitsailleet, että tarvittaessa minä vaikka työnnän äitini rattaissa maaliin. Silloin kävi kuitenkin niin, että äitini keskeytti maratonin, ja minä juoksin yksin noin puolet ensimmäisestä maratonistani. Itkin koko loppumatkan silloin, koska minulla oli voimakas tunne, että minun olisi pitänyt pystyä tekemään jotain, jotta äiti olisi päässyt maaliin - ja ainakaan en olisi halunnut kokea sitä, että minä juoksen yksin siihenastisen elämäni pisimmän matkan tietämättä, mikä äidin kunto on. Sattui vielä niinkin, että monen yhteensattuman seurauksena kukaan ei tullut minua vastaan maalialueelle, kun tulin ensimmäiseltä maratoniltani maaliin, ja päättelin mielessäni, että sen täytyy johtua siitä, että äidille on sattunut jotain kamalaa, kyllähän joku muuten olisi tullut minua vastaan. Vuosien ajan aina, kun joku kysyi minulta, millainen ensimmäinen maratonini oli, en halunnut puhua siitä. Edelleen muistan ensimmäisestä maratonistani lähinnä sen, että itkin melkein koko matkan, mutta itku ei johtunut juoksemisesta, enkä oikeastaan ajatellut mitään omasta juoksusuorituksestani koko matkan aikana. Vuosien jälkeen pystyn kertomaan asiasta, mutta edelleenkään en muistele sitä millään tavalla mielelläni. 

Tämä muisto yritti kauhealla tavalla nostaa päätään, kun lähdin juoksemaan omaa tahtia Finlandia Marathonilla, ja kumppanini jäi tekemään omaa suoritusta. Kauhea syyllisyys, pelko, suru, huoli, ahdistus. Mistä? Kai siitä, että jos asiat olisivat mielestäni menneet kuten kuuluu, minun olisi pitänyt jotenkin huolehtia kumppanistani alkumetreiltä loppumetreille. Jouduin nieleskelemään itkua moneen kertaan. 

Lopulta mieleeni tuli kuitenkin jonkinlainen vastavoima. 

Ei ole kummankaan meistä etu, että juoksemme väkisin yhdessä. On kumppanilleni parempi, että hän saa juosta omaan tahtiin. Täällä hän ei kuitenkaan voi jäädä yksin, täällä on niin paljon muita juoksijoita, ja vanhempani ovat tarvittaessa katsomossa tukijoukoissa. Hän on aikuinen ihminen, joka osaa pitää huolta itsestään, hänelle on parempi juosta omaan tahtiin kuin minun tahtiini, ja minä en kuitenkaan loppumatkasta pystyisi olemaan hänen tukenaan niin paljon kuin hän ehkä tarvitsisi, koska energia menee omaan suoritukseen. 

Juoksun jälkeen puhuimme siitä, että meidän olisi ehkä kannattanut alun pitäen lähteä omaan tahtiin. Kumppanini oli sitä mieltä, että oli hyvä, että lähdimme ensimmäisen kierroksen jälkeen juoksemaan omaan tahtiin, ja ehkä olisimme voineet tehdä sen aiemmin - toisaalta hänelle jäi nyt loppumatkalle enemmän pelivaraa, koska hän oli juossut alun kovempaa kuin oli laskelmoinut. 

Tästä kokemuksesta oli siis ainakin sellainen hyöty, että pystyin vähän keskustelemaan kivuliaan menneisyysmuistoni kanssa. 

Ehkä toisten aikuisten ihmisten asiat eivät ainakaan kokonaisuudessaan ole pelkästään minun vastuullani. 

Ehkä minulla on oikeus juosta oma suoritus, joka kuitenkin joka tapauksessa on aina raskas itsensä ylitys, silloinkin, vaikka olisi päättänyt juosta rauhassa. 

Asiat menivät siltä osin kuin aiemman kokemukseni perusteella ajattelin ja toivoin, että viime aikojen fyysiset oireeni pysyivät kokonaan poissa maratonin ajan. 

Tässä tilanteessa myös näin itseni juoksijana hieman uudessa valossa. 

Kun maratoneja on takana kymmeniä, niihin ei liitykään enää pelkkää epävarmuutta ja epäuskoa omiin kykyihin. Mukana on jonkinlaista itsevarmuutta siitä, että tästä kyllä selviää. On löytynyt jonkinlainen oma rytmi, johon juostessa haluaa hakeutua, ja josta pystyy jossain määrin ehkä jopa nauttimaankin. Juokseminen voi olla myös stressinpurkukeino: tunsin, kuinka viime aikoina ylivoimaisilta tuntuneet muut asiat alkoivat sulaa reitin varrelle jonnekin kolmenkymmenen kilometrin kohdalle ja ajalle sen jälkeen. 

Pyysin katsomassa olleita vanhempiani pitämään ensisijaisesti huolta kumppanistani. Olin helpottunut kuullessani, että hän on vain viitisen minuuttia perässäni, eikä hänellä ole hätää. 

Viimeinen kierros meni yllättävän hyvin. Olen tottunut siihen, että viimeiset noin kymmenen kilometriä ovat erittäin tuskallisia. Nyt ne olivat vain melko tuskaisia. Ajattelin, että olisin ehkä pystynyt parempaankin.

Tulin maaliin, ja minut kuulutettiin puolimaratonilta maaliin tulleeksi. Kiitokset vain siitä. 

Maalissa sain kuulla, että kumppanini on nyt noin puoli tuntia jäljessäni, hän oli hidastanut vauhtia loppuvaiheessa, mutta on tulossa. 

Odottelimme, ja sieltähän hän tuli. Huoleni oli ollut turha. 

Illalla kilistelimme hänen hienolle ensimmäiselle maratonilleen. 

Tunnelmani tällä hetkellä: 

- Juoksukokemukseni oli hyvä. Juokseminen tuntui suhteellisen hyvältä. Juokseminen toimi jonkinlaisena stressinpurkukeinona. Kokemus myös auttoi käsittelemään menneisyyden ikävää muistoa. 

- Olin pettynyt aikaani, ja pettynyt itseeni siitä, että ajattelen aikaa. Järjellä tiedän, että jos haluaisin alkaa juosta parempia aikoja, minun pitäisi myös alkaa treenata tavoitteellisemmin - ja se on juuri sitä, mitä en missään nimessä halua. Juokseminen on aina ollut minulle stressinpurkukeino, en halua siitä yhtä stressin aihetta muiden joukkoon. Silti jostain tulee koko pään täyttävä ääni, joka huutaa, että olet huono, pystyisit parempaankin, jos vähän edes yrittäisit. Olet huono, huono, huono.

 - Olin iloinen, että kumppaninikin pääsi maaliin. Samana iltana hänen äitinsä myös ilmoitti, että eihän meidän juoksuajoissammekaan juuri ollut eroa. 

Tästäpä sitten katsomaan, kuinka paljon edessä on uusia huonouden kokemuksia, tai olisiko joskus jokin sellainen hetki, jossa voisi tuntea, että ei ole niin kauhean huono. 

Viikko 33: Viisi vuotta vähintään

 Kuluneena viikkona tuli täyteen viisi vuotta parisuhdetta nykyisen kumppanini kanssa. 

Viikkoa ennen vuosipäiväämme tanssimme ystävän häissä Sata vuotta -nimisen kappaleen tahdissa. 

Kappaleessa lauletaan muun muassa näin: 

"Kukaan muu ei saa mua lupaamaan, sata vuotta vähintään, sekään ei tuu riittämään.."

Kappaleen alkuperäinen laulaja ei mielestäni osaa laulaa kappaletta erityisen sykähdyttävästi. Mainitsemissani häissä oli livebändi, jonka laulaja esitti tuttuja kappaleita, muun muassa tämän kappaleen, ja hänellä oli hyvä ja voimakas ääni. Olen onnellinen, että olen saanut kuulla tuon sanoitukseltaan kauniin kappaleen hänen kauniilla äänellään laulettuna, ja vielä tanssia sen tahdissa.

Sitten hieman ajatuksia parisuhteesta viiden vuoden jälkeen.

Elokuun alussa luin Jenni Haukion kirjan Sinun tähtesi täällä - Vuodet tasavallan presidentin puolisona, jossa Haukio kirjan nimen mukaisesti kertoo ajastaan tasavallan presidentin puolisona. Kirja oli monin tavoin mielenkiintoinen ja hyvä, suosittelen lukemaan sen. Erityisesti minua kosketti se, kuinka kauniisti ja arvostavasti Haukio puhui kirjassa puolisostaan ja puolisonsa työstä. Ajattelin, että tämän asian haluan ehdottomasti ottaa mukaan omaan parisuhteeseeni. 

En ole aina onnistunut puhumaan puolisostani kauniisti. Aina on kuitenkin hienoa oppia uutta ja ottaa uusia tavoitteita. 

Vain jonkin aikaa Haukion kirjan lukemisen jälkeen olin tuolla äsken mainitsemissani häissä, jossa soi Sata vuotta -kappale. Häissä pidetyssä hienossa puheessa hääparille annettiin neuvo: "Pitkän parisuhteen salaisuus on tämä: puhu aina puolisostasi kauniisti, koskaan älä nolaa."

Ajattelin, että se oli todella hyvä neuvo. 

Olen ottanut nämä neuvot ja esimerkit sydämeeni ja aion opetella niitä tulevina vuosina ja harjaantua niissä. 

Sitten hiukan toisenlaisia ajatuksia: 

Viiden vuoden aikana olen kuullut aika monelta ihmiseltä kysymyksen: "Mitä te oikein JAHKAILETTE, muuttaisitte nyt yhteen!"

Neuvoja ei suinkaan aina ole annettu juuri näillä sanoin. On tullut kierrellen kaarrellen kysymyksiä siitä, miksi meillä on kaksi asuntoa, olemmeko harkinneet yhteenmuuttoa, miksi emme asu yhdessä, ja miksi minä en ole muuttanut asumaan sinne, missä puolisoni nyt asuu, tai miksi emme voi asua sillä paikkakunnalla, millä itse nyt asun. 

Kysymys on ihmisille äärimmäisen tärkeä. 

Ihmisille ei ole mitään merkitystä sillä, että vietämme yhdessä lähes kaiken ajan. Meillä on kaksi asuntoa, mutta hyvin harvoin olemme asunnoissa ilman toisiamme. Uskallan väittää, että vietämme yhdessä enemmän aikaa kuin monet sellaiset pariskunnat, joilla on yksi yhteinen asunto. 

Sillä ei ole mitään merkitystä. Suuri osa ihmiskunnasta on sitä mieltä, että parisuhde on oikea vasta silloin, jos pariskunnalla on yksi asunto, jossa he asuvat. 

Ja sitten tietysti toinen kuuma puheenaihe:

milloinkas teidän häänne ovat? Jaaha, tuli kahvittelukutsu, OVATKOS NÄMÄ JO NE KIHLAJAISKAHVIT?

On hupaisaa, että vielä 2020-luvulla, avioerojen luvattuna aikana,  ihmiset näkevät kihlautumisen ja naimisiinmenon jonakin sellaisena, joka vasta kunnolla ja oikeasti sinetöi parisuhteen. Ei ole mitään merkitystä sillä, että olemme olleet yhdessä kauemmin kuin jotkut naimisiin ehtineet parit, eikä sillä, että viihdymme edelleen yhdessä. Kukaan tuskin osaa sanoa, mitä kihloihin tai naimisiin meno meidän kohdallamme muuttaisi. Itse en näe yhtäkään käytännön asiaa, mihin se vaikuttaisi. 

Silti se on hirmuisen tärkeä asia ihmisille. Ei yhtä tärkeä kuin yhteenmuutto. Yhteenmuutto on sellainen asia, jonka kanssa ihmiset eivät voi elää. Se, että emme asu yhdessä asunnossa, on ihmisille kestämätön asia. Naimisiinmenemättömyyden voi hyväksyä, mutta ei ilman, että sitä vähän kyseenalaistetaan. 

Mikä on syy siihen, miksi emme asu yhdessä asunnossa? Entä mikä on syy siihen, että emme ole kihloissa tai naimisissa?

Tänä päivänä mietin vain sitä, pitäisikö ennemmin kysyä jotain muuta. Voisiko olla jotain tärkeämpää.

Mikä esimerkiksi on syy siihen, että olemme yhdessä? Mikä on parisuhteemme syy? Mikä on syy siihen, että parisuhteemme on jo viiden vuoden ikäinen?

Näitä asioita kukaan ei ole koskaan kysynyt. Harmin paikka, sillä siinä olisi joutunut jo syvällisten aiheiden äärelle, ja ehkä siitä olisi ollut meille iloa ja hyötyä. 

Viikko 22: Pieni Saariston rengastie

Tällä viikolla toteutettiin sekä kumppanini haave että minun haaveeni.  

Kumppanini halusi moottoripyöräreissulle. 

Minä halusin Saariston rengastielle. 

Siispä lähdimme moottoripyörällä Pienelle saariston rengastielle. Ei tiedetty, pystytäänkö koko rengastiehen, joten aloitettiin pienestä. 

Ensin pakattiin moottoripyörän mukana kulkeviin laukkuihin se, mikä niihin mahtui, eli todella vähän tavaraa. 

Jo ensimmäisessä risteyksessä moottoripyörä meinasi kaatua. Onneksi ei kaatunut, eikä samanlaista vaaratilannetta ollut sen jälkeen. 

Otin mukaan yhden kirjan, joka piti palauttaa. Ajoimme ensin kirjaston pihaan ja harjoittelimme parkkeerausta siellä. Vein kirjan palautusluukkuun viitsimättä riisua kypärääkään. Joku muu kirjaston asiakas katsoi kauhistuneena. Jostain syystä moottoripyörävehkeet eivät sovi yhteen kirjastoasiakkuuden kanssa. 

Sitten ajoimme aika pitkän matkan. 

Kun vauhti oli maksimissaan 80 km / h, kaikki oli vielä ihan ok. 

Kun vauhti kohosi sataseen, pelkäsin henkeni edestä. Tuuli tempoi joka puolelta. Pidin henkeni kaupalla kiinni käsilläni kahvasta ja puristin moottoripyörää jaloillani. Olin melko varma, että tästä ei selvitä. Yritin vaihtelevin tuloksin turvautua jostain joskus lukemiini tietoisuusharjoituksiin, joissa keskitytään esimerkiksi vain omaan hengitykseen, eikä mihinkään muuhun, ja jos ajatus karkaa johonkin muuhun, palautetaan se vain omaan hengitykseen. 

Hakkasin ajajan selkää kypärälläni, kunnes hän suostui pysähtymään pysäkille. Ongelmaan ei ollut ratkaisua. Sen jälkeen jatkoimme ajamista, eikä hän enää pysähtynyt, vaikka kuinka hakkasin. 

Pysähdyimme Somerolla noin puolentoista tunnin ajon jälkeen. Paikat olivat puuduksissa ja kypärä puristi päätä. Ajokamppeissa oli vaikea liikkua ja vessassa oli vaikea saada housuja alas. 

Olin todella huonontuulinen, eikä asiaa auttanut se, että taivas meni pilveen ja vettä alkoi ripisiä. 

Tilanne parani lopulta, kun olimme ajaneet toisen ikuisuuden, ja aloin nähdä merkkejä Turkuun, eli määränpäähän saapumisesta. Eikä sitten enää tarvinnut ajaa satasta. 

Yövyimme ekan yön Turun keskustassa vanhassa puutalossa, jossa oli yläkerta ja sauna ja pihalla ihania kukkia ja joka oli tyylikkäästi sisustettu. Ajattelin, että olisin voinut valita sen asunnon kodikseni, jos saisin valita itselleni millaisen kodin vain. Siitä huolimatta en nauttinut olostani siellä. En tiedä miksi. 

Pääsin tuona iltana elämäni ensimmäisen kerran förin kyytiin. Se oli jännittävää! Tuntui ihan kummalliselta, että siellä vain pystyy jollain lossin tapaisella ajamaan joen yli keskellä kaupunkia. Itse olin jännittynyt siitä, miten kaikki menee, mahdummeko kaikki odottajat kyytiin, pitääkö kyytiin hypätä kiireessä vai voiko sen tehdä rauhassa ja miten siellä sitten ollaan, ja turkulaiset vain tyyninä odottivat keskellä iltalenkkiään. 

Seuraavana aamuna yritimme mennä Naantaliin syömään maailman parhaiksi vohveleiksi nimettyjä vohveleita, mutta eipä paikka ollutkaan auki. Lähdimmekin siis kohti ensimmäistä lossia ja matkasimme sillä Hankaan. Kun ajoimme Hangan (taipuukohan se noin?) läpi, näin vihdoinkin jotain järkeä siinä, että olimme lähteneet matkaan moottoripyörällä. Ihana kesäpäivä saaristossa ja moottoripyörän kyyti kohtuullisessa vauhdissa, mikäs sen mukavampaa. 

Hangasta menimme lautalla Nauvoon. Nauvon lautalla tuntui ensimmäisen kerran siltä, että voin iloita lomastani. Meren katseleminen oli ja on juuri sitä, mitä lomaltani tai vapaapäivältäni haluan. Moottoripyöräkamppeissa lautan kannella ei tullut edes kylmä. 

Pysähdyimme Seilin saarella matkalla Nauvoon. Olin koko kevään haaveillut käynnistä Seilin saarella, mutta nyt en uskaltautunut nousemaan kyydistä. Tiesin, että näin alkukesästä arkipäivänä siellä ei ole opastusta eikä sen joka kolkkaan välttämättä pääse. Tiesin myös, että seuraavaa lauttaa Seilistä Nauvoon voisi joutua odottamaan, eikä minulla ollut kärsivällisyyttä ryhtyä edes selvittämään sitä asiaa. Niinpä sinne se Seili jäi, tulipa käytyä rannassa lautan kyydissä, niin että voin kai nyt sanoa käyneeni Seilissä.

Nauvo oli ihana paikka lukuisine kauppoineen, kojuineen ja kujineen. 

Veimme kamat majapaikkaan, jonka kumppanini oli varannut. Etukäteen olin epäileväinen, mutta sain todeta, että majapaikka Nauvossa oli yksi parhaista, joissa ikinä olen yöpynyt. Ihana pienehkö, viihtyisä ja siisti huoneistohotelli loistavien etäisyyksien päässä, ystävällinen palvelu, herkullinen aamupala, kattava ravintolan valikoima ja hyvä ruoka. Kirjoitin ylistävää palautetta lähtömme jälkeen. 

Illalla kävimme Nauvon kirjastossa. Totesin, että en voi olla ihan väärällä alalla, kun haluan vapaa-ajallakin hakeutua työstä muistuttavaan ympäristöön ja olen kiinnostunut siitä. Kävimme myös Nauvon tunnelmallisessa kirkossa. Kävelimme ympäriinsä katselemassa nähtävyksiä. Söin herkullisen ja täyttävän illallisen hotellissa ja join päälle amarettokahvin. Kiitos! Olin erittäin tyytyväinen. 

Aamulla nautin aamupalasta. Aamupalan jälkeen itkin pitkään, koska tietyt ihmisten laittamat viestit aiheuttivat niin pahan mielen ja niin suuren vitutuksen. Kuljeskelin koko päivän silmät turvonneina. Ajattelin, että millään ei vittu ole enää merkitystä. En oikeastaan ole päässyt siitä yli vieläkään. 

Yritin käydä Nauvon kaupoissa ostamassa itselleni matkamuistoa, mutta en löytänyt mitään, mitä olisin raaskinut ostaa. Asiaa ei auttanut se, että moottoripyörän kyytiin ei olisi edes mahtunut mitään. 

Jatkoimme Nauvosta matkaa Paraisille. 

Olin jostain syystä olettanut, että Parainen on tosi hieno paikka, mutta en kyllä mitenkään erityisesti vaikuttunut siitä. Bongasin kirjaston. Kävimme herkullisilla kakkukahveilla keskustan leipomokahvilassa. Satoi ja oli kylmä ja tuntui hyvältä saada lämmitellä käsiä teekupissa. Kävimme myös Paraisten kotiseutumuseossa. Oli aina vain kylmempi ja tulin todella ahdistuneeksi siitä, mihin oikein pääsemme lämmittelemään. Rämmimme Paraisten näköalapaikalle ja katselimme vähän maisemia sieltä ja sitten aloin selata puhelimella yöpymispaikkoja. Ajattelin, että maksoi mitä maksoi, nyt on vaan pakko päästä johonkin. Päädyimme Ruissalon kylpylään. 

Ajoimme kylpylään ja ajatus oli viedä ensin kamat huoneeseen ja lähteä sitten vielä jonnekin ajelemaan. Päätin kuitenkin, että en jaksa enkä pysty lähtemään enää mihinkään muualle kuin syömään ja kylpylään lämmittelemään. 

Söimme hotellissa, jotta ei tarvinnut lähteä enää mihinkään ajamaan. Söin sienirisottoa, koska sieniä on otettava aina, kun niitä on tarjolla. Pidän sienistä, mutta minulla ei ole minkäänlaista halua poimia niitä tai opetella itse valmistamaan niitä. Siksi otan niitä mieluusti ravintolassa aina, kun se on mahdollista. Oli kiva, että mahdollisuus tarjoutui nyt. 

Ilta kylpylässä oli ihana. Porukkaa ei juuri ollut, joten saatoin uiskennella altaassa rauhassa. Porealtaan lämmössä lekottelu tuntui taivaalliselta. Kävin myös meressä pulahtamassa. 

Illan päätteeksi kävelimme katsomaan auringonlaskua. Se oli hetki, jossa tiivistyi tärkeä havainto: puitteet olivat täydelliset, mutta oloni silti melko paska. Aurinko laski kauniina kesäiltana, oli rauhallista, laiva lipui jossain horisontissa, mitään syytä suureen huoleen ei ollut, mutta ajatukseni olivat silti synkkiä, ja ajattelin, että en vain jaksa enää tätä elämää. 

Aamulla söimme aamupalan ja lähdimme sitten taas tummien pilvien saattelemana ajaa paahtamaan. 

Ensimmäinen pysäkki oli Turun linna.

En ole koskaan käynyt Turun linnassa. Nyt paikkasin tuon aukon sivistyksessäni.

Ja se kannatti! Aivan mahtava, jylhän hieno paikka, jossa olisi saanut aikaa kulumaan vaikka kuinka, siitä huolimatta, että sielläkään ei ollut varsinaista opastusta juuri sinä päivänä tarjolla. Kunpa saisin joskus vielä palata sinne. 

Turun linnasta ajoimmekin sitten kotiin päin. Paluumatka ei ollut yhtä painajaismainen kuin menomatka, ehkä koska ajoimme eri reittiä, jossa satasen pätkiä oli vähemmän, tai koska olin jo tottunut siihen. 

Tuntui hyvältä päästä kotiin lämmittelemään. 

Ehkä vielä joskus sille varsinaiselle Saariston rengastielle. 

Taivas ei oo rajana

 Olen ollut kohta kaksi ja puoli vuotta parisuhteessa. 

Jo monta kertaa olen ajatellut, että aiheesta pitäisi kirjoittaa postaus.

Kirjoitan vasta nyt, sillä 1) aihe on liian henkilökohtainen, lähestulkoon tietosuojakysymys, 2) aihe on liian suuri käsiteltäväksi, että siihen oikein uskaltautuisi, ja 3) kuten eri yhteyksissä tässä blogissani on tullut ilmi, onnellisuudesta on vaikea kirjoittaa, onnellisuus pakenee sanoja. 

Nyt, ystävänpäivän kunniaksi, vihdoin kuitenkin kirjoitan.

En kerro tyhjentävästi kaikkea, enkä varmasti osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin,

mutta kirjoitan jotain. 

Yksi versio, toisen osapuolen versio. 

Maaliskuussa kolme vuotta sitten itkin yhden kokonaisen yön huutoitkua eräässä asunnossa kaukana täältä. Asunnossa oli kylmä ja sen hengitysilma sai yskimään. Ympäristössä oli jo lähtökohtaisesti vaikea viihtyä. En kuitenkaan itkenyt sinä yönä mistään muusta syystä kuin siksi, että olin menettänyt parhaan ystävän. Koiran, joka minulla oli ollut 11 vuotta, ja joka oli niin paljon enemmän kuin vain koira. Se oli paras ystävä ja elämäni rakkaus. 

Sinä yönä päätin, että en enää koskaan ota lähelleni ketään. En ketään toista ihmistä enkä eläintä. Luopuminen on liian kivuliasta, että lähelle ottamisen ilo maksaisi sen takaisin. 

Neljä kuukautta myöhemmin olin päässyt vaiheeseen, jossa suru koirien näkemisestä oli muuttunut valtavaan koiran ikävään ja tyhjyyteen. Kaipasin lähelleni koiraa niin kovasti, että se teki kipeää. Kai siksi, että koiria on ollut lähelläni aina, ja erityisen lähellä viimeiset 11 vuotta. 

Olin käyttänyt tinderiä jo pari vuotta. Minulla ei ollut sieltä mitään kauhukokemuksia, mutta ei mitään erityisen hyviäkään kokemuksia. Tuohon aikaan en ollut kovin kiinnostunut sen käytöstä. Selailin sitä lähinnä matkustaessani julkisissa kulkuvälineissä ja odottaessani niitä, sillä tuohon aikaan kulutin paljon aikaa elämästäni matkustamalla julkisilla ympäriinsä ja odottamalla niitä. 

Tuolloin, eräänä heinäkuisena perjantaina tinderissä tuli vastaan kaunis ja ihana pitkäkarvainen collie. 

En kiinnittänyt huomiota koiran kanssa samassa kuvassa olevaan mieheen, mutta hurmaannuin koirasta ja painoin tykkää-nappia.

Pari päivää sen jälkeen mies aloitti keskustelun. 

Aluksi en ollut kovin kiinnostunut, mutta parin päivän kuluttua keskustelu lähtikin liikkeelle. 

Viikon viestittelyn jälkeen sovimme tapaamisesta. Samana viikonloppuna ostin ulkokirpparilta pehmolelun, joka oli aivan kuin aito pitkäkarvainen collie. 

Menin tapaamiseen samalla asenteella kuin useille sitä edeltäneille tinder-treffeille: ei mitään odotuksia, kunhan menen katsomaan. 

Hän oli odottamassa tapaamispaikaksi sopimamme ravintolan ovella. 

Tervehdimme, hän tuli halaamaan ja annoin hänen halata, vaikka yleensä en anna halauksia muille kuin lähemmille tuttavuuksille.

Tiesin, että tässä hän nyt on. 

Myöhemmin olen miettinyt, mistä sellainen tunne voi tulla. Viestien perusteella en odottanut mitään, ja kaikkien aiempien treffikumppanien kanssa oli vaadittu pidempi tutustumisaika, ennen kuin mitään johtopäätöksiä toisen syvemmästä olemuksesta oli voinut vetää. 

Tästä miehestä vain tiesin, että siinä on nyt etsimäni henkilö. 

Viikon kuluttua ensitreffeistä tulivat seuraavat treffit ja sen jälkeen tapailu säännöllistyi. 

Kahden viikon kuluttua ensitreffeistä tapasin sen kauan kaipaamani koiran. Alkuun koira käyttäytyi minua kohtaan välinpitämättömästi: ystävällisesti, mutta välinpitämättömästi.

Vajaan kuukauden kuluttua ensitreffeistä mies kysyi minulta, olisinko jo parisuhteessa hänen kanssaan. Vastasin, että olisin. 

Samana iltana harjasin koiraa, joka suhtautui harjaamiseeni vastahakoisesti. Kun olin harjannut vastahakoista koiraa vajaan tunnin, koira lopulta asettui paikalleen, katsoi minua silmiin ja vähän nuoli kättäni. Ajattelin, että siinä hetkessä sekin lopulta hyväksyi minut osaksi laumaa. 

Sittemmin myös koirasta on tullut paras ja rakkain ystäväni. Samana vuonna tuli niin ollen yksi korvaamaton  menetys ja sen jälkeen kaksi uutta rakkauden kohdetta yhdellä kertaa. 

Kaksi viikkoa ensitreffiemme jälkeen suosikki-ihmiseni oli sitä mieltä, että minun pitäisi ajaa autoa. En ollut ajanut autoa vajaaseen kymmeneen vuoteen, koska 1) en omista autoa, 2) olin asunut suurimman osan siihenastisesta aikuiselämästäni kaupungissa, jossa auton omistamisesta tai autolla liikkumisesta ei olisi ollut juuri muuta kuin haittaa ja 3) olen maailman huonoin kuski, ja liikenteessä on jo tarpeeksi idiootteja tappamassa itsensä ja toisensa, joten miksi minun pitäisi siellä lisänä olla. 

Suosikki-ihmiseni ajatuksen taustalla oli kuitenkin se, että tapaamisemme aikaan asuin kunnassa, josta oli vaikea liikkua yhtään minnekään julkisilla, ja etenkin meidän välimatkamme oli vaikea ilman autoa. Lisäksi hän on henkeen ja vereen automies, joten hänelle oli pitkään mahdotonta ymmärtää, miten negatiivisesti joku voikin suhtautua autoihin. 

Ensin pidin hänen ajatustaan autolla ajamisesta vitsinä. Kun lopulta sisästin hänen olevan vakavissaan, yritin kaikin tavoin väittää vastaan ja vedota ihmisen luontaiseen itsesuojeluvaistoon. Kun mikään sellainenkaan ei auttanut, suostuin lopulta menemään rattiin näyttääkseni miten sinä käy, jospa hänkin sitten uskoisi. 

Verkkokalvolleni porautui ikuisiksi ajoiksi kuva siitä, miten olimme hänen autossaan hänen pihassaan alamäessä lipumassa hyvää vauhtia kohti hänen harrasteautoaan, joka oli parkkeerattu kauemmas. Minä en löytänyt oikeita polkimia ja pihaa oli aluksi vaikea hahmottaa. Vauhti pysähtyi ennen rysähdystä. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan vaikuttanut olevan millänsäkään. 

Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että aloin ajella autolla. 

Yksin. 

Useamman tunnin mittaisia matkoja, viikottain. Moottoriteillä, tietöiden keskellä. Pimeässä ja tihkusateessa, ensilumen sataessa. Joskus hyvälläkin kelillä. 

Pari kertaa mokailin jotain, mutta kertaakaan mitään suurempaa ei sattunut, eikä kukaan loukkaantunut tai kuollut.

Sehän ei tunnu varmasti miltään sellaisen ihmisen mielestä, joita aika suuri osa on, jotka ovat ajaneet autoa jatkuvasti ajokortin saatuaan. 

Minulle se oli kuitenkin täysin ihmeellistä ja ennenkokematonta. Ajan tässä autoa, ja miksi en ajaisi? Miksi olen ollut vuosikaudet ajamatta autoa, miksi kaikki ovat aina sanoneet, että minä en pysty tähän? Miksi olen uskonut? 

Oikean ihmisen kanssa muuttuivat yhtäkkiä mahdollisiksi ne asiat, joita oli aina luullut mahdottomiksi. 

Meillä ei ole kovin paljon yhteistä ihmisinä. Emme ole kiinnostuneita kovinkaan monista samoista asioista, emmekä ymmärrä toistemme töistä mitään. 

Joskus olen ajatellut, että meidän oli tarkoitus tavata juuri tähän maailmanaikaan, suhteellisen vanhoina moneen muuhun pariskuntaan verrattuna. Jos olisimme tavanneet vaikkapa kymmenen vuotta nuorempina, ajattelen, siitä tuskin olisi tullut edes niitä ensitreffejä. 

Minä olen vaihtanut hänen kanssaan auton talvirenkaita ja maalannut autotallissa moottoripyörän osia. Olen ollut mukana automessuilla, konemessuilla ja katsomassa Päijänteen ympäriajoa. Olen istunut hänen autotallinsa parvella lukemassa samalla, kun hän on ryöminyt kädet öljyssä autojen alla. 

Hän on tullut mukanani kirjastoihin, kirjakauppoihin ja kirjamessuille. Hän tietää, kuka on väitöskirjani tutkimuskohteena oleva kirjailija, ja hän on ollut seuranani Kansallisteatterissa katsomassa Anton Tsehovin näytelmää. 

Hän pitää enemmän pyöräilystä ja minä juoksemisesta, molempia olemme harrastaneet yhdessä. 

Olemme olleet yhdessä kolme joulua. Jokaisena jouluna olen kirjoittanut joulukirjeen, joissa olen kertonut siitä, millaisia sen vuoden yhteiset kokemuksemme ovat minun näkökulmastani olleet, ja mitä asioita hänessä erityisesti arvostan. Hän on säilyttänyt kirjeet ja lukee niitä toisinaan, vaikka keneltäkään muulta hän ei ole kuulemma elämänsä aikana saanut kirjeitä.

Ensimmäisenä yhdessäolomme naistenpäivänä hän toi minulle suklaata kukkamaljakossa, koska tiesi, että suklaa on minulle tärkeämpää kuin kukat, ja kukkamaljakolle sen sijaan oli tarvetta. 

Nauran hänen kanssaan enemmän kuin kenenkään toisen kanssa. 

Voin olla hänen kanssaan oma itseni, mikä on harvinaista. 

Olen hänen kanssaan mieluummin kuin yksin, ja se on todella harvinaista. 

Mielestäni jollakin tavalla tärkein opetus erityisesti suhteen alussa ja edelleen, on ollut se, kuinka parisuhde nostaa ihmisen pimeän puolen esiin. 

Tarkoitan tällä nimenomaan itseäni. Jos pidän ihmisen kaukana itsestäni, minun on helppo näyttää hyvät puoleni. 

Kun ihminen muuttuu erityisen läheiseksi, minusta tulee esiin puolia, joita en haluaisi myöntää edes itselleni olevan olemassa. 

Mutta niistä kaikista huonoista puolista huolimatta tuo ihminen on halunnut olla kanssani tähän asti. 

Kun huonot puolet ovat tulleet hyväksytyiksi, ne ovat lakanneet nousemasta esiin samalla voimakkuudella. 

Suhteemme alussa minua kosketti erityisesti tämä kappale.

Taustallani oli useita huonoja kokemuksia, ja aluksi odotin vain, milloin tämäkin loppuu. Kannattaako nyt ottaa ihan tosissaan, koska aivan varmasti tämä loppuu. 

Kantava ajatus on kuitenkin: 

täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa

taivas ei oo rajana

tanssin avaruudessa

ja 

vaik kaikki loppuis huomenna, mä omenapuun istutan.