2015

Oisko jonkunlaisen vuosikatsauksen paikka taas. Kirjoitin tämän toissapäivänä ja tämä olisi pitänyt julkaista eilen, mutta sitten jumiuduin näpräilemään nettiä vain uudella älypuhelimellani, koska mulla on nyt ihan rakkaussuhde sen kanssa, enkä osannut sitä kautta läpikäydä ja julkaista blogitekstiä.

Eli asioita, joita jäi mieleen vuodesta 2015, kuukausittain eriteltyinä. Olkaa hyvät, ja syvimmät pahoitteluni, jos jotakin tärkeää jää pois.

Tammikuu

Uudenvuodenpäivänä kävin elokuvissa katsomassa "Päin seinää", koska siinä näytteli Eero Ritala. Elokuva ei ollut mikään järisyttävän loistava kokemus, mutta hyvä se oli silti.


Joululoman jälkeen tuntui aivan karsealta palata opintojen pariin, koska se tarkoitti gradun kirjoittamisen aloittamista.

Kirjoitin ensimmäiset sivut pro gradu -tutkielmaa ja koko homma tuntui vain ja ainoastaan jotenkin absurdilta. En pystynyt näkemään, että siitä muka joskus tulisi se ihan valmis työ.

Juoksin maratonin Uudessakaupungissa, hallissa, kilometrin mittaisessa putkessa 42 kierrosta. Tykkäsin.

Ilmoittauduin Raatteen maratonille ensi tilaisuuden tullen. En halunnut, että se jää vuodelta 2015 väliin, kuten se jäi vuonna 2014, ensimmäisenä järjestämiskertanaan.

Aloitin kuntopotkunyrkkeilyn.

Aloitin opintoihin liittyvän harjoittelun yliopiston kirjastolla. Aloitus jännitti megalomaanisesti, mutta alusta asti siellä vain tiesin, että täällä on hyvä ihmisen, tai ainakin minun, olla.

Helmikuu

 Oli ihanaa olla kirjastolla harjoittelussa. Aamut, joina kävelin töihin, olivat uskomattoman kauniita. Gradun kirjoittaminen lakkasi pikkuhiljaa tuntumasta aivan kammottavan karsealta.

Ystävänpäivänä kävin ajamassa kartingia veljen ja tämän lasten kanssa. Oli yhtä kivaa kuin edellisellä kertaa. Jäljelle jäi vain ihmetys, miksi en ole käynyt siellä sen jälkeen.

Kesälle hahmottui joitakin suunnitelmia, joista iloitsin hulluna.

Aloin käydä yliopistoliikunnan tunneilla, joiden hyödyt ymmärsin vasta viidentenä yliopistovuonna. Kyllä, mulla on toisinaan hitaahko sytytys, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Kävin Ismo Leikolan keikalla ja sen loputtua tunnustin rakkauteni hänelle. En pysty vieläkään ymmärtämään, että olen jutellut Ismo Leikolan kanssa, että hän on seissyt puolen metrin etäisyydellä ja tullut oma-aloitteisesti halaamaan. En pääse siitä yli i-ki-nä. Ja tähän väliin: käykää jokainen äänestämässä Ismo Leikolaa Venla-palkinnon saajaksi!!!! Ei maksa mitään, ei vie paljoa aikaa, ilahdutatte minua, ja I.L. on vaan paras.
http://kultainenvenla.fi/ehdokkaat-/

Maaliskuu

Gradun kirjoittamisesta tuli rutiinia.

Huomasin, että yhden ystävän tapaamista seurasi aina paniikkiahdinko. Havaitsin, että sitä ihmistä ei oo sit pakko enää tavata, ainakaan ehdoin tahdoin.

Tilasin elämäni ensimmäisen Ismo Leikola -fanipaidan. 

Kävin Ismo Leikolan keikalla uudestaan parin viikon päästä edellä mainitusta, ja olen varma, että hänen silmissään kävi tunnistamisen pilkahdus. Uskokaa tai älkää, mutta minä olen varma.

Nautiskelin tuliviskiä muuan bileissä ja aiheutin sillä tietämättämäni yleistä hämminkiä.

Kesäsuunnitelma varmistui, ja olin iloinen siitä.

Odottelin pääsiäistä, koska l-o-m-a.

Huhtikuu

Vietin aivan ihanan pääsiäisen ilman gradua, muita opintoja tai tietokonetta. Seurasin veljen futsal-turnausta ja luin Stephen Kingin Tohtori Uni -teosta, vietin iltoja toisen veljen luona, kävin lenkillä ja olin onnellinen.

Koira sairasti kammottavan mahataudin, jonka seurauksena itkin non-stoppina kokonaisen viikonlopun, koska olin varma, että nyt se kuolee. Tuossahan tuo vieläkin porskuttaa. 


Yhtenä iltana sain tietää pääseväni marraskuussa Ateenaan. Kävelin töistä kotiin ja ajattelin, että oho, ja että miltäköhän se muu elämä mahtaa marraskuussa näyttää, onko sitä edes.

Vietin synttärini ukin synttäreillä, pidin puheen ja juttelemassa käydessäni en onneksi tiennyt, että sen jälkeen emme koskaan enää juttele. Vaikka arvattavissa se kai oli. Illalla vietin laatuaikaa veljieni kanssa, eikä mikään ole parempi tapa viettää synttäreitä, sen minä sanon.

Toukokuu

Vietin vapun ystävän luona Hämeenlinnassa. Oli tosi kivaa. Sillä reissulla matkustin elämäni ensimmäisen kerran Onnibussilla. Vaikutelma: täyttä ja ahdasta ja hiostavaa, mutta hinta-laatusuhde oli hyvä. Hienoa, että tällainen matkustusmahdollisuus on olemassa nykyään.

Vanhempieni pihalle nousi vihoviimein trampoliini, ja ajattelin, että tästä lähin en tee enää mitään muuta kuin pompin siellä.


Kirjoitin viimeisen luvun graduuni ja ihmettelin, että tässäkö tää nyt oli. Sovimme graduohjaajan kanssa, että nyt pidän vähän lomaa. Samana päivänä sain tietää pääseväni elämäni ensimmäisen kerran semmoiseen hemmottelu-kasvohoitoon. Jee!

Kävin aikuiskouluttajan pedagogisten opintojen pääsykokeessa, joka ei ollut kiva kokemus ja ajattelin, että kävinpä siellä nyt nolaamassa itseni, mutta väliäkös tolla nyt. 

Postiluukustani kolahti toinen Ismo Leikola -fanipaita. Olin menossa se päälläni illaksi töihin, mutta viime tingassa pyörsin päätöksen ja vaihdoin jonkun muka asiallisemman paidan.

Kesäkuu

Vietin aivan ihanan kesälomaviikon kummien luona. Kasvohoitoa ja yhdessäoloa ja Aino-jäätelöä ja Lottakoti-kahvittelua ja ja ja.... Onneksi on kummit. <33

Sain tietää päässeeni aikuiskouluttajan pedagogisiin opintoihin ja olin yksinomaan järkyttynyt.

Vietin tylsän ja sateisen juhannuksen kotona lukien kirjoja, joita ei ollut pakko lukea.

Aloitin työt kirjastolla ja taas aloitus jännitti hirveästi, mutta taas tulin maailman onnellisimmaksi siitä, että saan olla siellä. Oli i-ha-naaa.

Löysin kirjastosta lapsuudessani esitetyn "Parhaat vuodet" - tv-sarjan dvd-boxin ja tuijotin innoissani sitä. 

Heinäkuu

Olin töissä kirjastolla ja iloitsin jokaisesta aamusta, jona sain mennä töihin.


Kävin syömässä ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt aikoihin.

Kävin elämäni ensimmäisen kerran Wilhelmiinan konditoriassa. Suklaakakku ei ollut minun vaatimuksiani täyttävää, ei ollenkaan tarpeeksi makeaa, mutta olen iloinen, että tuli käytyä.

Koukuttauduin Blondi tuli taloon -tv-sarjan dvd-boxeihin.

Oli ihanaa istua töiden jälkeen puistossa kahvilla ystävän kanssa.

Löysin uuden lenkkipolun, josta tuli pitkäksi aikaa lempipaikkani.

Pääsin veljentytön kanssa tivoliin, mikä oli haaveideni täyttymys. Olen odottanut sellaista koko tätiyteni ajan.

Tein Jyväskylä-Pasila-Hämeenlinna-Tampere-Jyväskylä-rundin, johon sisältyi mm. futsal-turnaus, lapsuudenystävän tapaaminen ja Muumi-museo. Oli mahtavaa.

Elokuu

Huomasin yhtäkkiä uusin silmin ihmisen, jonka naaman olin nähnyt melkein kahden kuukauden ajan joka päivä. Elämästä tuli ihan hullunmyllyä.

Ahdisti aivan helvetisti, koska gradua piti ruveta viimeistelemään, valmistuminen ja työnhaku alkoi olla melko ajankohtaista ja maraton oli tulossa. Henkeä kuristi.

Kävin ahdistusta pakoon päästäkseni katsomassa "Elämältä kaiken sain" -leffan. Irtokarkeilla höystettynä toimi tarkoituksessaan hyvin. 

Kävin istumassa iltaa The Ihmisen kanssa ja haaveilin, että mulla on elämässä jotain romantiikkaa. Siirsin Ismo Leikolan ja minun yhteiskuvan aamukahvipöydästä jonnekin vähemmän keskeiselle paikalle, kun elämässä oli tärkeämpääkin.

Juoksin ennätyksellisen maratonin Raatteen tiellä. Se oli upeampi kokemus, kuin mikään muu aiempi maraton Roomaa lukuunottamatta.

Syyskuu

Elämä ja gradun viimeistely plus muu siihen liittyvä vetivät mieltä reippaasti alaspäin. Yritin jaksaa kestää.

Eräänä aamuna sain parhaan aamuherätyksen ikinä: ensimmäinen mitä silmät avatessani näin oli veljeltä tullut tekstari, jonka mukaan mulla on yksi veljenlapsi lisää. Julistin sitä koko päivän kaikille.

Samana iltana kävin taas istumassa iltaa The Ihmisen kanssa ja seurasi jo toinen maailmankaikkeuden järähdys saman päivän aikana. Ei siitä sen enempää.

Työni kirjastolla loppui, mikä oli ihan kamalaa, mutta onneksi lähtöjuhlallisuuteni olivat ihanat ja sain kokea olleeni pidetty työyhteisössä.

Tutkinnosta erilliset aikuiskouluttajan pedagogiset opinnot alkoivat, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä.

Sain pitää sylissä kymmenen päivän ikäistä ihmistä ja taas kerran ymmärsin, että tässä on ihme, vaikka noin yleensä en koe itseäni kovin lapsirakkaaksi. Silti, siinä hetkessä oli tiivistettynä kokonaisen elämän ihme.

Lokakuu 

Hoidin kaikkia asioita yllättävän järjellisellä ja ahdistumattomalla otteella. Pääsin jotenkin sellaiseen tunnetilaan, että nyt asiat ovat näin ja toimin parhaani mukaan ja olen iloinen siitä mitä on. Hain töitä, tein apo-opintoja, palautin gradun. Vihoviimeisen ja elämäni viimeisen version. Kävin kirjastossa, kävin yliopistoliikunnan tunneilla, aloin tutustua kirjaston koulutuksiin ja auttaa niissä apo-opintojen harjoittelun merkeissä.

Kävin katsomassa "Kätilö" -leffan, koska olin lukenut myös kirjan ja halusin nähdä leffaversion. Muistan, että kirja oli pettymys suurten odotusten jälkeen, ja niin oli elokuvakin. Vaikka ei kai mun olisi pitänyt niin kovin suuria odottaa.

Olin serkkuni häissä ja huomasin, että oon elämässäni osallistunut aika harvoin häihin. Oli tosi kivaa.

Marraskuu

Sain gradusta lausunnon ja arvosanan ja hain tutkintoa.


Lensin Ateenaan. Olin Ateenassa. Juoksin maratonin historian legendan mukaista, alkuperäistä reittiä myöten. En oikein vieläkään ymmärrä sitä, kai.

Vietin lähes viikon kummien luona ihmettelemässä tätä kaikkea. 

Olin kummien 70-lukutyylisillä synttäreillä ja pidin siellä puheen. Juhlissa olin onnellinen siitä, että mulla on elämässä niin paljon niin tärkeitä ja ihania ihmisiä.

Juhlista seuraavana päivänä kävin viimeisen kerran katsomassa ukkia.

Päätettiin, että pidetään valmistujaiset, kun kerta valmistun ja koska haluan iloiset juhlat itselleni.

Kävin katsomassa Jekyll ja Hyde -musikaalin teatterissa. Tästä tykkäsin tosi paljon. 

Joulukuu

Oltiin veljen lapsen ristiäisissä. Jee! :)


Ihmettelin sitä, onko kohta jo joulu.

Vietettiin valmistujaisiani. Mikä tärkeintä, rakkaimmat ihmiset kasassa ja tarjoilutkin parasta mahdollista.

Saatettiin ukki viimeiselle matkalle.

Ostin joululahjat suht viime tingassa, vaikka olin ajatellut, että tänä vuonna en osta muille kuin kummilapselleni.

Sain joulupäivänä puurosta mantelin. Suoraan sanottuna tuntui vaikealta uskoa, että mulla muka olisi edessä onnekas ensi vuosi.

Oma suurin toiveeni on, että ensi vuonna saisin työpaikan. Olisin maailman onnellisin ihminen, jos asiat pysyisivät suurin piirtein samalla tavalla kuin ne nyt ovat, eli että kukaan lähipiirissä ei ole kuollut eikä vakavasti sairas, ja että mulla olisi työpaikka. Mielestäni se on aika paljon, mutta ei liikaa toivottu.
Tietysti olisi kiva, jos elämässä olisi tapahtunut jotain muutakin muutosta, eli muutakin kuin turhaa ja yksipuolista romantiikasta haaveilua, mutta se ei  ole prioriteetti numero yksi, eikä edes numero kolme.

Oma virallinen uudenvuodenlupaukseni tänä vuonna on olla vähemmän itsekäs ja ottaa muita ihmisiä huomioon enemmän. Jos lupaan parantaa suhteessa vuoteen 2015, niin se ei ole paljon sanottu, sillä olin ihan karmea. En tiedä, mitä uskallan luvata,
mutta lupaan parantaa itseäni näissä asioissa. 

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin, onnekasta ja rakkaudentäyteistä vuotta 2016 jokaiselle, joka tämän lukee, näkee tai kuulee!






 

Kuha valmistuu

Facebookissa kiersi jonkin aikaa meemi tekstillä "Ei välii kauan opinnot kestää, kuha valmistuu". Kuvassa oli uuniin menevä kala. Kuha pistetään uuniin ja kuha valmistuu, siitä huolimatta kauan kuhan valmistajan opinnot kestää.

Olen taas joutunut pohtimaan aiemassa postauksessani muiden muassa esittämääni kysymystä siitä, olenko enemmän vaatimaton ja syrjäänvetäytyvä vai suorastaan oksettavan itseriittoinen kusipää. Valitettavasti olen joutunut ehkä kallistumaan enemmän viimeksi mainitun puoleen viimeisten päivien osalta.

Käsitykseni mukaan ei ole mikään varsinainen tapa juhlia valmistumistaan enää ylioppilasjuhlien jälkeisessä elämässä.
Minä kuitenkin olen puristanut ihan kaiken mahdollisen huomion irti siitä, että sain maisterin paperit. Ensin hilluin Ateenassa ja sitten pidin valmistujaiset, joihin askartelin kutsukortit ja halusin tietynlaisen kakun, tietynlaiset keksit, tietynlaisen ruuan, tietynlaiset astiat, tietyn ajankohdan, tietyt ihmiset. Halusin, että minua tullaan juhlimaan. Halusin olla päätähti ja halusin että kaikki menee kuten haluan.

Kuten kaverilleni sanoin: Kun en kerta häitä saa, niin pidän sit valmistujaiset korvikkeeksi. On ollu häitä ja synttäreitä ja ristiäisiä, niin kai mullakin pitää juhlat olla.

Valmistujaisissa aloin vasta miettiä, oliko sitä kaikkea niin järkevää haluta, kun ottaa huomioon tänä vuonna vallinneen mielentilani.
Ismo Alangon sanoin: Vituttaa niin ankarasti, voi vittu kun vituttaa.
Joka päivä, joka hetki, aina, koko ajan.

Olen jatkuvasti hermona kaikille kaikesta, kaikki ärsyttää, olen kireä kuin joku jousi, enkä voi sietää mitään. Jos se olisi ollenkaan varteenotettava vaihtoehto, olisin tehnyt joka kuukausi raskaustestin.

Olin enemmän tai vähemmän hermona siellä valmistujaisissakin.

Mut siitä huolimatta, kyllä ne kannatti pitää. Ihmiset olivat ihania, ja järkytyin jälleen kerran siitä, kuinka käsittämättömän ihania ihmiset osaavat olla ja kuinka kauniisti minua kohtaan tehdä. On vaikea ymmärtää, miten joku aina nappaa jostakin asioita, joista pidän ja pistää ne mieleensä ja toteuttaa toiveita, ja on vaikea ymmärtää olevansa niin etuoikeutettu, että kaikesta omasta vittumaisuudestaan ja kamaluudestaan huolimatta saa kerta toisensa jälkeen tuntea itsensä niin tärkeänä pidetyksi.

Kerron vain sellaisen suht tiivistetyn version, koska muuten tälle ei loppua tule.

Perjantaina kävin veljeni kanssa lenkillä, tai siis ei juostu yhdessä mut lähdettiin ja tultiin takaisin yhdessä. Olin kiitollinen, että pystyin juoksemaan 8 km samassa ajassa kuin veljeni 10 km, vaikka viime aikoina on tuntunut, että juoksu ei kulje yhtään.

Lauantaina olin ihan hermona ja kampailin hiuksiani ja suihkin siihen lakkaa ja kampailin taas, enkä ollut ikinä tyytyväinen. Lakkasin kynnet ja hermostuin, kun sekään ei oikein onnistunut. Hermostuin, kun isäni ei saanut pukua päälle mielestäni tarpeeksi ajoissa (eli vähintään puolta tuntia ennen ilmoitettua alkamisaikaa). Hermostuin, kun veljeni lähti vielä aamulla lenkille, vaikka mielestäni kaikkien olisi kai pitänyt olla kanssani kotona hermoilemassa tunteja ennen juhlien alkamista.

Sain ihania ruusuja ja lahjoja, en ole pitkään aikaan saanut ruusuja, ja niitä olin erityisesti odottanut ihmisten lisäksi.


Kun ihmiset tulivat, nostimme maljat ja koska olen tämän vuoden aikana erikoistunut puheiden pitämiseen, pidin taas puheen. Tai siis en oikeastaan puhetta, vaan sellaiset tervetuliaissanojen tyyppiset. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pidin puheentapaisen lukematta sitä suoraan paperista. Jalkani tärisivät ihan törkeän paljon enkä muutenkaan voi tällä kertaa kehua puhelahjakkuudellani, mutta en välitä siitä, sillä pidän puheen pitämisen tietynlaisena esikuvana tätä suosikkinäyttelijäni Eero Ritalan puhetta:
https://www.youtube.com/watch?v=VIlMjs2gfnU

Syötiin ruokaa ja syötiin kakkua ja se oli taivaallista, vaikka aina moisissa tilanteissa olen niin tohkeissani pääroolissa olostani, että en oikein jaksa keskittyä maalliseen taivaallisuuteen.

Ja sit pidettiin tietovisa, jonka aiheena oli minä, ja johon olin keksinyt kysymykset edellisenä iltana. (Palatkaa ihan alkuun ja tuskailuun siitä, olenko sympaattisen vaatimaton vai jonkinlainen narsisti.)
Ja voi jessus, jumantsuigeli, mitä tulin luvanneeksi palkinnoksi.

Sitte hengailtiin ilta rennosti ja lopulta join liikaa skumppaa ja lähdin veljieni kanssa baariin ja join siellä vähän lisää ja seuraavana päivänä mietin elämäni ensimmäisen kerran, pitäisikö mun pitää tipaton tammikuu.

Lopputiivistys: Oli ihanaa, KIITOS. Teitte minulle lahjaksi päivän, josta tuli elämässäni erityinen. 

Itsenäisyyspäivänä

Tykkään itsenäisyyspäivästä.
En tiedä miksi, mutta olen aina tykännyt siitä.
Ehkä siksi, että se on päivä, jona juhlitaan, jona on juhlallinen tunnelma, mutta joihin ei kuitenkaan lataudu liikaa odotuksia. Ei mitään överiksi menevää hössötystä eikä härdelliä. Mukava, rauhallinen päivä, jona saa vain nauttia tunnelmasta.

Ehkä siksikin, että paras aika vuodessa on mielestäni ehdottomasti aika ennen joulua. Sanotaan nyt marraskuun lopusta jouluaattoon asti - parasta mitä on. Odottaminen, tunnelma, sellainen olo, että jotain kivaa tapahtuu, mutta ei vielä. On jotain kivaa jota odottaa, ja se lähenee, mutta ei vielä.

Joka tapauksessa, itsenäisyyspäivä on hyvä päivä koota pari ajatusta, jotta blogi pysyisi elossa, jollakin tavalla.

Ajatus yksi:
Koska tämä aika on paras aika vuodesta, on erityisen kiva, että saan pitää valmistujaiseni tähän aikaan vuodesta.
(Tosin, jos valmistumiseni ei olisi osunut tähän aikaan, en ehkä olisi pitänyt koko valmistujaisia. Oli oikeastaan sattuman kauppaa ja aivan viime tingassa päätettyä, että ne ylipäätään pidetään.)

Ajatus kaksi:
Luin syksyllä vuoden 2014 Finlandia -voittajakirjasta lauseen, päähenkilön ajatuksena esitetyn lauseen, joka jäi soimaan päähäni. Lohdullisimman, parhaan ja ravistelevimman lauseen pitkään aikaan.
Kirjan kohdassa keski-ikäiseksi ehtinyt naispäähenkilö kertaa elämänkulkuaan opiskeluajoistaan siihen, missä hän on nyt ja hänen mieleensä johtuu kysymys siitä, olisiko sen saman elämän voinut elää myös olematta koko ajan niin ahdistunut.

Kysymys, jota olen sittemmin itse kiivaasti pyöritellyt.
Olisinko voinut lukion päättyessä heittäytyä nauttimaan täysillä siitä, että lukio on ohi ja siihen liittyy kaikkea kivaa, kuten penkkarit, abiristeily ja ylioppilasjuhlat ja kaikki niihin liittyvä nuoruuden ilo ja riemu, sen sijaan, että kaikkea sitä varjosti helvetinmoinen ahdinko ja huoli?
Voisinko nyt vastaavasti olla iloinen ja nauttia työni tuloksista sen sijaan että olen niin peloissani ja huolissani?

Ajattelen, ja olen aina ajatellut, että ahdistus on käyttövoima. Ahdistus on se, mikä pitää liikkeellä. Suurimmat saavutukseni ovat aina seuranneet oikein kammottavaa ahdistuksen ja paniikin tunnetta.

Jos elän hetken ilman ahdistuksen häivää, huolestun heti. Onko kaikki hyvin? Jääkö jotakin nyt huomaamatta? Nyt on jotain vinossa.
Auttaako pitkäkestoinen, ikuinen ja jokaista hetkeä varjostava ahdistus todellakin? Onko se sellaisena enemmän käyttövoima vai jarruttaja?
Voisiko saman elämän elää ilman sitä?
Saman elämän, samat teot, samat saavutukset, ainoana erona se, että jatkuva murhe ja huoli olisi poissa?

En ole vielä keksinyt vastausta.

Koko syksyn ajan olen tietyistä syistä joutunut pohtimaan myös sellaista kysymystä, kuin miten oppiminen tapahtuu.
Syyskuussa minulle esitettiin mielestäni käsittämätön ajatus kokemuksellisesta oppimisesta, jonka idea on, että aikuinen ihminen on elävä oppikirja. Oppijalla itsellään on se tieto, jonka hän tarvitsee. Opettajan tehtävä on auttaa oppijaa löytämään tieto, vahvuus, itsestään.  

Perjantaina pidin elämäni ensimmäisen oppitunnin, kokonaisen tunnin, jonka olin itse suunnitellut ja jonka toteutuksesta vastasin täysin itsenäisesti.
Palaute oli, että olin kuin olisin pitänyt vastaavanlaisia oppitunteja jo vaikka kuinka monta.

Omassa mielessäni oli tiukkaan juurtuneena ajatus siitä, että en mä tällaiseen pysty. En pysty olemaan opettaja.
Kukaan ei kysynyt, selviänkö siitä, tai edes tarvitsenko apua. Kukaan ei antanut vaihtoehtoja. Minulle vain annettiin tehtävä: pidä näille oppitunti tästä aiheesta.

Vasta kun olin niin tehnyt, ja palautteen saanut, aloin ajatella.
Miksi luulin, että en muka siihen pystyisi?

 

Enemmän tai vähemmän valmis

Viikonloppuna olin oikeastaan elämäni ensimmäistä kertaa valmistujaisissa. Hyvä ystäväni valmistui ihan oikeaan ammattiin ja juhli sitä. Hänen ympärillään oli myös muita, enemmän tai vähemmän valmiita ihmisiä: toisin sanoen ammattiin valmistuneita ja siinä ammatissa nyt työtä tekeviä, ja jo aika kauankin työskennelleitä, ihmisiä. Minä olin ainut, joka oli vain tällainen puolivalmis, raakile. Ulkopuoliselta tuntui. 

Yhtä lailla kun tuntui ulkopuoliselta, tuntui myös aika kamalalta ajatella, että ei välttämättä ole enää pitkä aika siihenkään, että itse olen valmis. Enkä tiedä, olenko ollenkaan valmis olemaan valmis. En tiedä, onko mun kaltaisella ihmisellä, tai no, oikeastaan yhtään kellään, mitään mahdollisuuksia tulla valmiiksi. Ei kai. Aina puuttuu jotakin. Aina jokin piste tulee johonkin, ja sitten siitä pitää jatkaa eteenpäin. 

Noiden valmistujaisten jälkeisenä päivänä nautin perheeni kanssa kakkukahvit myös sen kunniaksi, että itse olen taas yhden askeleen verran enemmän valmis. Mulla on nyt sellainen virallisissa kansissa oleva paperi sen todistajana, että yksi askel enää ja se on siinä. En oikeastaan tiedä, mitä sekään tarkoittaa, mutta ainakin kakku oli parasta, mitä olen aikoihin saanut. 

Tässä oikeastaan mun filosofinen löpinäni tältä erää. Ei suoranaisesti ole intoa blogin kirjoittamiseen näinä aikoina.