Viikonloppuna olin oikeastaan elämäni ensimmäistä kertaa valmistujaisissa. Hyvä ystäväni valmistui ihan oikeaan ammattiin ja juhli sitä. Hänen ympärillään oli myös muita, enemmän tai vähemmän valmiita ihmisiä: toisin sanoen ammattiin valmistuneita ja siinä ammatissa nyt työtä tekeviä, ja jo aika kauankin työskennelleitä, ihmisiä. Minä olin ainut, joka oli vain tällainen puolivalmis, raakile. Ulkopuoliselta tuntui.
Yhtä lailla kun tuntui ulkopuoliselta, tuntui myös aika kamalalta ajatella, että ei välttämättä ole enää pitkä aika siihenkään, että itse olen valmis. Enkä tiedä, olenko ollenkaan valmis olemaan valmis. En tiedä, onko mun kaltaisella ihmisellä, tai no, oikeastaan yhtään kellään, mitään mahdollisuuksia tulla valmiiksi. Ei kai. Aina puuttuu jotakin. Aina jokin piste tulee johonkin, ja sitten siitä pitää jatkaa eteenpäin.
Noiden valmistujaisten jälkeisenä päivänä nautin perheeni kanssa kakkukahvit myös sen kunniaksi, että itse olen taas yhden askeleen verran enemmän valmis. Mulla on nyt sellainen virallisissa kansissa oleva paperi sen todistajana, että yksi askel enää ja se on siinä. En oikeastaan tiedä, mitä sekään tarkoittaa, mutta ainakin kakku oli parasta, mitä olen aikoihin saanut.
Tässä oikeastaan mun filosofinen löpinäni tältä erää. Ei suoranaisesti ole intoa blogin kirjoittamiseen näinä aikoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti