Mansikoita mahan täydeltä. Kahvia voi juoda ulkona. Jalkapohjat pitää harjata joka ilta. Kesä.
Vaihtelevia tunteita melkein kaiken suhteen. Välttelen blogikirjoittamista, sillä uskon, ettei ketään oikeasti kiinnosta. Muistuttelen mielessäni, että kirjoitan vain itselleni. Mutta kuitenkin samalla muillekin. Eikä kai itseäänkään pidä omilla teksteillä terrorisoida liikaa. Vaikutukset voivat olla vahingolliset. Vasta huomasin, että blogi on jo monen kuukauden ikäinen, ja aloin kelata tekstejä alusta lähtien.
Sain heti yliannoksen itseäni. En kestänyt ajatusta siitä, että minä tämän kaiken olen kirjoittanut, ja sitten joku muu vielä lukenut. Hyi olkoon.
Toisaalta kiitin itseäni siitä, että blogi tuli aikanaan aloitetuksi. Se on täyttänyt tehtävänsä sinä selviytymispäiväkirjana, jollaisesta sain idean joskus viime syksynä. Olen aika tavalla selvinnyt siitä, mikä tilanne oli vaikka vielä viime helmikuussa. Kumma kyllä. Lohdullista ja hienoa, että aika valuu pois kuin vesi kämmenistä, ja vie kaiken mennessään. Kaiken ikävänkin, kaiken sellaisen, mistä ei kuvittele selviävänsä koskaan. Kun aikaa kuluu tarpeeksi, ei enää välitä, ei välttämättä edes enää muista. Aika on ystävä, vaikka on se tietysti vihollinenkin.
Tänään olen pessyt yhden maton ja jynssännyt pihakaluston puhtaaksi. Eilen lenkkeilin ensimmäistä kertaa sitten kymmenennen maratonin. Kummallista, miten aika auttaa siihenkin. Reilut kaksi viikkoa sitten ajatus yhdestäkin juoksuaskeleesta tuntui ylivoimaiselta, nyt kuusi kilometriä oli taas vain yksi kevyt pyrähdys.
Eilen myös tappelin kirjastolla kopiokoneen kanssa. Kopiokone yritti syödä sen, mitä olin kopioimassa. Ei suostunut tekemään kopiota, päinvastoin nielaisi sen yhden alkuperäisenkin kappaleen. Aloin vakavissani epäillä, että se on elävä. Nostin kannen ja raastoin paperini ulos. Tiuskaisin koneelle, että pidä sitten kopiosi, en minä sinua tarvitse, mutta mun paperia et vie. Saakeli.
Tuon kopiointiepisodin aikana kolme ihmistä ehti käydä kysymässä minulta, missä täällä kirjastolla voi palauttaa kirjat. Ensimmäiselle jaksoin käydä henkilökohtaisesti osoittamassa palautusautomaatin, kahdelle seuraavalle vain annoin ohjeet ja päätin, että he saavat pärjätä niiden avulla perille sen kymmenen metrin matkan. Ihmettelen vain, missä olivat silloin ne kaikki innokkaat duunarit, joita Facebook tulvii. "Ihihi, oon menos duuniin, oon duunissa, oon tulossa duunista, huomatkaa, että mulla on duuniii!" Sillä hetkellä, kun joku ihminen ei löydä palautusautomaattia, ei koko kirjaston aulassa ole kuin yksi toinen ihminen, ja sekin vain tällainen hullu kopioitsija.
Olen vihannut ihmisiä taas urakalla. En ymmärrä, miten valtava voi olla joidenkin tarve korostaa itseään. Ja mistä aina löytyy se sankka ja uskollinen faniklubi niille muutenkin jo räjähdyspisteeseen asti itseään täynnä oleville pullistelijoille.
Vallitseva ajatus kaikkien ihmisten seurassa parin viime viikon aikana on jälleen ollut, että minä en kuulu joukkoon. En ole sopiva pala tähän palapeliin, olenko sopiva enää koskaan yhtään mihinkään?
Viimeisin ärtymyksen aiheeni oli pullien puolittaminen. Nappasin kotiini mukaan pussillisen korvapuusteja, joita äitini leipoi juhannuksena. Viime viikkoina olen aina välillä sulatellut niitä pakastimesta ja syönyt. Muutama korvapuusti on raa'asti noin vain puolitettu, niin että kun kaivan pullan pakastimesta ja luulen saavani ison sokerisen ihanan makeannälän tyydyttävän puustin, saankin vain puolet siitä. Vihaan sellaisia ihmisiä, jotka nyhertävät pullasta, kakusta, keksistä, mistä vain, aina yhden palan. Hemmetti. Sellaisia ihmisiä on lähipiirissäni ihan liikaa. Joko otatte kokonaisen pullan tai ette ota pullaa ollenkaan. Se on minun mielipiteeni asiaan.
Mutta muuten kaikki on hyvin ja kivasti. Aurinko paistaa, kesä kauneimmillaan ja kaikki monella tavalla mallillaan! Ennen kaikkea, alkuun on jo matkaa loppua enemmän, eikä mulla ole mitään hätää eikä ahdinkoa mistään suuremmasta. Kaikki hyvin auringon alla, ainakin silloin, kun jaksaa olla vihainen korvapuustien takia.
Ai niin, ja matkakuumetta pukkaa. Matka lähestyy. Liian lähellä se jo on, miten ikinä ehdin ahdistua kaikesta siitä, mistä epäilemättä täytyy? Alan heti kirjoittaa listaa kaikista huolenaiheistani. Reilu viikko, ja nousen taas ilmaan! Jei!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti