Nyt olen nähnyt suopotkupallon MM-kisat, jotka pidetään vuosittain Hyrynsalmella, ja joihin veljeni joukkue otti osaa. Toisin sanoen olen rämpinyt suolle metsän läpi ja pitkospuita pitkin, sateessa ja ihmispaljoudessa, räpsinyt kuvia päästä varpaisiin mutaisista jalkapalloilijoista ja kannustanut aplodein sen, minkä hyttysten tappamiselta ehdin. Olen siedättänyt ukkospelkoani seisomalla urheasti suon laidalla kannustusjoukkona, vaikka ukkonen jyrisi ja salamat välähtelivät ihan päidemme päällä. Olen jälleen jännittänyt ja iloinnut, vihastunut ja pettynyt lihakset jäykkinä kannattamieni pelaajien puolesta, jotka itse osaavat ottaa ihan rennosti, tuli mitä tuli. Olen käynyt läpi koko tunneskaalan ja ihmetellyt, mitä täällä oikein teen, päättänyt ties kuinka monennen kerran, ettei mun pidä tällaista tulla katsomaan.
Olen myös nähnyt isäni synnyinseudut ja tavannut ihmisiä, jotka isäni on nähnyt viimeksi 47 vuotta sitten. Muistin taas, kuinka valtavan hienolta tuntuu tavata ihminen, jota ei ole koskaan ennen tavannut, mutta josta silti heti ensi näkemältä pitää. En tiedä teistä, mutta minulle moinen on harvinaista. Valtaosa ihmisisistä ei ensi näkemällä herätä minussa juuri mitään tunteita. Useimmiten positiiviset tai negatiiviset vaikutelmani syntyvät vasta ajan kuluessa. Vain harvoista ihmisistä tiedän heti pitäväni, vielä harvemmat herättävät vastenmielisyyttä ensi silmäyksellä. Siinä mielessä pidän ainakin omalta kohdaltani vähän kyseenalaisena sanontaa siitä, että ensivaikutelma on tärkein.
Ja koska viime aikoina olen potenut huomattavan paljon itseänikin inhottavaa, suoranaista vitutusta milloin ketäkin ihmistä kohtaan, olen kerran jos toisenkin tuskaillut kysymystä siitä, mitä vikaa minussa on ja miten sen korjaisi, vai voiko tosiaan yhden ihmisen ympärille kasaantua näin monta idioottia kerralla, tuntui erityisen huojentavalta huomata, ettei se tunne sentään ihan kaikkialle ole laajentunut. Vielä mulla oli tallella pitää tuntemattomasta ihmisestä ensimmäisestä kädenpuristuksesta lähtien. Jostain tuli sellainen palsamia haavoille valeleva tunne, että maailmassa on vielä sellaisiakin ihmisiä, joista voi vaistomaisesti löytää jotain kuin ennestään tuttua. Jotain, jonka ansiosta haluaisi tavata uudelleen. Ja joka herättää uudelleen uskon sekä ihmisiin että omaan itseen.
Olen syönyt leivoksia kahvilassa järven rannalla ja mättänyt kebabia ranskalaisilla suon laidalle kyhätyssä ravintolassa. Niinä hetkinä olen muistanut sen, miksi tällaisille reissuille kannattaa lähteä, ja miksi aina lähden, vaikka päätän kentän laidalla mielessäni toista.
Olen myös löytänyt tiedon Raatteen maratonista, kuuluisalla Raatteen tiellä sotamuistomerkkien ohi juostavasta maratonista, joka järjestetään itsenäisen maamme puolesta taistelleiden veteraanien muistoksi, talvisodan hengessä. Päässäni on siitä lähtien soinut erään laulun säkeistö. Pienet kukkivat kummut nuo kalmistojen, lie kaikki mi jäljellä on: siell' lepäävät sankarit Suomussalmen, Summan, Raatteen ja Kollaanjoen.
Saattaa olla, että Raatteen tie tulee minullekin tutuksi. Enemmän tai vähemmän tuskaisella tavalla.
Seuraavaksi pakkaan vedettävän, turkooseilla raidoilla koristetun matkalaukkuni ensimmäistä kertaa sitten Kanarian, ja huomisaamuna lähden lentoon. Palaan blogin äärelle ehkä viikon kuluttua.
Adios, amigos, poistun näyttämöltä. Kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti