En aloita tätä jaarittelulla siitä, miten aloin ylipäätään harrastaa juoksua, sillä tää paisuisi ylimaallisiin mittoihin silloin. Voin kertoa siitä joskus toiste. En myöskään kerro tässä sen tarkemmin niistä kahdesta puolimaratonista, jotka juoksin ennen kokonaisia, vaan keskityn nyt tähän kunniakkaan kymmenluvun saavuttaneeseen täysmaraton-liutaan.
Aloittakaamme.
1. Elokuu 2009, Helsinki City Marathon, Helsinki. Monille ensimmäinen maraton muodostuu erityisen merkitykselliseksi, ja olenkin kuullut (varsinkin) muilta maratoonareilta paljon kysymyksiä siitä, millainen oli minun elämäni ensimmäinen maraton. Olen kuitenkin sitä mieltä, että mulle tämä ensimmäinen ei ollut merkityksellisin eikä tärkein. Se oli hieno kokemus, mutta en nostaisi sitä jalustalle muihin verrattuna.
Tälle ensimmäiselle maratonille, kuten oikeastaan koko juoksu- ja maraton-harrastukseen, katson oikeastaan vain ajautuneeni. Juoksin monta vuotta yhdessä äitini kanssa ja sekä äitini että pari muuta sukulaistani olivat innokkaita maratoonareita. Minuun iskostettiin jo 14-vuotiaana ajatus maratonin juoksemisesta sitten, kun mulla siihen on lupa, eli täysi-ikäisyyden saavutettuani. Kasvoin siihen ajatukseen. En koe, että mua olisi painostettu millään tapaa. Kannustettiin kyllä, ja koska lähipiirissä oli maratoneja juoksevia henkilöitä, siitä alkoi hiljalleen muodostua omakin tavoite pitkällisen juoksuharrastuksen myötä.
Tälle maratonille lähtivät minun lisäkseni äitini, veljeni ja kummisetäni (äitini veli). Tämän kaltaiseen suureen ja suht kansainväliseenkin juoksutapahtumaan kannattaa ilmoittautua ajoissa, niinpä äitini ilmoittautui maratonia edeltävän joulun alla, ja kysyi siinä samalla, ilmoitetaanko minutkin. Koska olin täyttämässä tuon vuoden aikana 18, vastasin sen enempää ajattelematta myönteisesti, koska osallistumisestani oli puhuttu jo niin monta vuotta.
En muista edes jännittäneeni mitenkään erityisesti, sillä tuntui, kuin olisin tosiaan vain ajautunut kohti maratonia, ja aiemman oman kokemuksen puutteessa oli vaikea edes kuvitella, minkälainen kokemus se tulisi olemaan. Alusta lähtien periaatteeni on ollut, että en lähde metsästämään mitään aikoja, enkä yritä treenata mihinkään huipputuloksiin. Pääasia mulle on, että pääsee maaliin. Maratonin mittaisella matkalla se todella on saavutus.
Tuosta ensimmäisestä maratonista päällimmäiseksi on jäänyt kaiken kattava epätodellisuuden tunne. Juoksin ja juoksin, mutta vielä kolmenkymmenenkään kilometrin jälkeen en jotenkin voinut uskoa, että todella olen maratonilla. Juoksu kulki kevyesti, eikä mitään ongelmia tullut. Tai sitten en vain siinä ihmetyksessäni huomannut niitä ongelmia.
Maaliintuloni oli hienoin, mitä voi kuvitella. Juoksemassa oleville voi etukäteen kirjoittaa "terveisiä", joita kuuluttaja sitten lukee aina, kun ihminen lähestyy maalia. Äitini oli kirjoittanut minulle tällaisia terveisiä, jotka kuuluttaja sitten luki, kun tulin maalisuoralle. Mulla ei etukäteen ollut aavistustakaan tällaisesta mahdollisuudesta, joten ihmettelin suuresti kuuluttajan sanoja, kun hän alkoi selostaa, että "siellä lähestyy maalia vihreässä paidassa (kappas, mulla on vihreä paita)... (mitä, se sano mun nimen)... joka ei vielä muutama vuosi sitten ollut ollenkaan kiinnostunut liikunnasta, mutta on nyt juossut ensimmäisen maratoninsa! Ja aikahan oli..." Juoksin loppumatkan niin kovaa kuin pystyin, tuntui, että lennän. Maalisuoran molemmin puolin oli sankat väkijoukot yleisöä, kiisin maalisuoralla ihan yksin, ja kaikki ne ihmiset hurrasivat ja taputtivat minulle. Heilutin heille kättäni kuin joku kuninkaallinen.
2. Elokuu 2010, Helsinki City Marathon, Helsinki.
Ensimmäisen maratonini jälkeen ajattelin, että en välttämättä juokse enää enempää maratoneja. Olin innokas kokeilemaan, miten maraton sujuisi, miltä kokonaisen maratonin juokseminen tuntuisi, mutta ajattelin ensimmäisen jälkeen, että en välttämättä kaipaa sitä elämystä enää toista kertaa.
Lähes vuosi ensimmäisen maratonini jälkeen maratoonari-kummisetäni kuitenkin kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan Helsinki City Marathonille, jossa hän oli olosuhteiden pakosta päättänyt juosta hitaammin kuin yleensä, eli suurin piirtein samaa vauhtia, kuin minä vuosi sitten.
Aluksi epäröin, sillä ehdotus tuli aika lyhyellä varoitusajalla, enkä ollut ehtinyt valmistautua maratonin juoksemiseen fyysisesti enkä henkisesti samalla tavoin kuin edellisenä vuonna, jolloin se oli ollut tiedossa jo kauan. Lisäksi tuolloin takana oli sellainen hellekesä, etteivät juoksulenkit olleet onnistuneet edes normaalin harrastuneisuuden nimissä, saati sitten maraton-treenauksen kannalta.
Juokseminen yhdessä maratoonari-kummini kanssa tuntui kuitenkin kivalta ajatukselta, ja lisäksi ajatus toisesta maratonista oli alkanut hiljaa kyteä mielessäni. Kaksi viikkoa ennen maratonia tein siis myönteisen päätöksen lähtemisestä.
Tuolloin oli pahin juoksukeli, jossa olen koskaan, ikinä, milloinkaan, maratoonannut. Ilma oli ukkosta enteilevän painostava, tukahduttava kuumuus, tuulenvirettäkään ei käynyt. Ei koko 42 kilometrin aikana. En ole koskaan kärsinyt nestehukan / suolan puutteen aiheuttamasta jalkojen kramppauksesta, mutta tuo oli ainut maraton, jolloin se oli jo lähellä. Joskus 30 kilometrin jälkeen hoin mielessäni, kuin Heikki Kinnunen muuan tunnetussa Youtube-videossa, pienellä muunnelmalla: rakkaat jalkani, älkää krampatko, älkää krampatko. Ja voi ihmettä, eivät ne alkaneet krampata.
38 km oli jonkinlainen rajapyykki. Aloin itkeä hiljaa mielessäni, sillä tuntui, että olen niin loppuun puristettu kuin voi olla, ja silti pitäisi vielä neljä kilometriä jaksaa. Neljä kilometriä ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä matkalta. Jouduin keskittymään jokaiseen askeleeseen, jouduin käskemään jalkojani joka kerta erikseen raahautumaan sen yhden juoksuaskeleen verran taas eteenpäin.
Silti, jokaisella näistä pahimman kriisinkin hetkistä, sain jollain ihmeen ilveellä kiskaistua kohteliaan hymyn huulilleni joka käänteessä. Se oli kummisetäni ja minun ensimmäinen yhteinen maraton, ja ainakin mulle se oli hieno ja mukava kokemus. Tuntui, kuin olisin juossut julkkiksen kanssa, sillä niin tunnettu kummisetäni on maraton-piireissä ja niin paljon kannustusta hän sai matkan varrella. Emme olleet koskaan aiemmin tehneet juurikaan asioita yhdessä, ja yhteinen maraton oli todella hieno kokemus. Silti varsinkin jälkikäteen tuntuu suorastaan koomiselta, että kaiken sen tuskan ja kuumuuden keskellä piti kaiken lisäksi pitää kohteliasta (tai edes jokseenkin kohteliasta) rupattelua yllä, ja repiä automaattisesti kohteliaisuushymy naamalle pahimmallakin hetkellä.
No, siitä turhasta kohteliaisuudesta kyllä päästiin seuraavilla yhteisillä maratoneilla.
Yleisesti HCM-tapahtumaa voi kehua ainakin maisemiensa puolesta. Varsinkin minun kaltaiselleni maalaisjuntille maraton-reitti oli hieno Helsinki-näköalakierros, ja mertakin sai ihailla. Tuolla toisella maratonillani juoksimme myös benji-hyppypaikan ohi, ja tein päätöksen sinne paluusta joskus. En tosin osannut ajatellakaan, että se haave toteutuisi parin vuoden kuluttua.
3. Maaliskuu 2011, Maratona di Roma, Rooma.
Toisen maratonini jälkeen päätin, että sekään ei jäisi viimeiseksi. Lisäksi olimme kummisetäni kanssa yhtä mieltä siitä, että voisimme vielä toistekin juosta yhdessä.
Vuoden 2011 uudenvuodenpäivänä kummisetäni sitten suunnitteli kevään maraton-reissujaan ja kysyi, lähtisinkö mukaan Roomaan tai Rotterdamiin. Tulin hulluksi ilosta jo pelkästä ajatuksesta, että pääsisin juoksemaan maratonin Roomassa.
Tuo oli ensimmäisen yliopistovuoteni kevät. Olin ensimmäistä kevättä uudessa kaupungissa, omillani, suhteellisen vieraiden ihmisten seassa, uusien, silloin kiivastahtisten opiskelujen härdellissä. Sairastuin pari viikkoa ennen Rooman-matkaa, kuume nousi 40 asteeseen, jota ei ole sattunut koskaan ennen sitä eikä sen jälkeen, ja perheessäni sattui toinenkin ikävä sairastapaus. Lensin siis lopulta Roomaan itku kurkussa, stressistä äärimmilleen pingottuneena ja kauhuissani, sillä olen matkustanut minimaalisen vähän, ja kummieni kanssa en ole matkustanut ikinä ennen.
Roomassa sai onneksi hengähtää pari päivää ennen maratonia. Maraton-jännitys iski vasta juoksua edeltävänä iltana, eikä silloinkaan juuri ehtinyt panikoida.
Maraton-aamuna söimme perinteisen italialaisen hotelliaamiaisen, eli leivoskahvit, ja sen päälle vielä pizzapalat, lähdimme sitten metroasemalle ja matkustimme juoksun lähtöpaikalle niin täydessä metrossa, että kaatumaan ei mahtunut, vaikka joutuikin seisomaan. Kaiken kruunasi lähes parimetrinen kummisetäni siellä väkijoukon yläpuolella hymyillen toteamassa, että "tää on näitä reissun kohokohtia".
Lähtöpaikalla se vasta hillitön väkijoukko olikin. Jos Helsinki City Marathon on suuri ja kansainvälinen, niin Rooma oli sitä ehkä potenssiin kolme. Lähtölaukauksen kajahdettua kesti kymmenisen minuuttia päästä edes lähtöviivan yli.
Pahin ryysis haihtui viimeistään puolivälin tienoilla, jonka jälkeen sai juosta pelkäämättä toisten kantapäitä tai kyynärpäitä. Myös Rooman maraton oli ihanteellinen turisteille, sillä sen laitamilla olivat kaikki kuuluisat nähtävyydet.
Rooman maratonilla sattui se suorastaan eeppiseksi mielessäni noussut välikohtaus, jonka aina kerron jokaiselle, joka vähänkin jaksaa korvaansa lotkauttaa. 38 km kohdalla kompastuin mukulakivikadulla pystyssä törröttäneeseen kiveen ja kaaduin. Jotenkin se kompurointi oli viimeinen pisara, joka katkaisi kamelin selän kaiken kasaantuneen stressin ja paineen jälkeen. Nousin (tai oikeastaan mut nostettiin) ylös ennen kuin tuskin itsekään tajusin kaatumistani, ja sisälläni paloi mielipuolinen raivo, sellainen, jota en ole tuntenut ikinä ennen enkä sen jälkeen. Muistan ajatelleeni, että etenin punaisessa sumussa, kuten jotkut väkivallantekijät ovat kertoneet toimineensa. Nousin ja lähdin juoksemaan kohti maalia niin kovaa kuin ikinä jaloista lähti, olin niin vihainen, että halusin vain päästä pois maratonilta niin nopeasti kuin mahdollista, en välittänyt enää mistään mitään, juoksin ja juoksin vain, ja ruoskin itseäni juoksemaan aina kovempaa. Huusin kaikki tuntemani kirosanat niin kovaa kuin ääntä lähti, luettelin ne kerta toisensa jälkeen, ja kummisetäni sanoi myöhemmin, ettei hän tiennyt, että mä osaan kirota sillä tavalla. Juoksin ja huusin ja raivosin, ja kummisetäni nauroi vieressä. Kaikki sen jälkeiset kilometritolpat jäivät huomaamatta, oikeastaan aivan kaikki jäi huomaamatta loppumatkasta. Muistan ikuisesti saapumisemme jonkun sellaisen suoran päähän, minkä toisessa päässä häämötti ihan maalin näköinen paikka. Vetäisin viimeisen loppukirin, ja maaliviivan ylitettyämme käännyin kysymään kummisedältäni, ollaanko me nyt maalissa. En voinut uskoa, että maali oli yhtäkkiä siinä, en ymmärtänyt, mihin ne viimeiset neljä kilometriä katosivat.
Sitten aloin itkeä, eikä siitä itkusta tullut loppua, vaikka smurffiksi pukeutunut palautusjuomien jakaja tuli halaamaan, likisti mut itseään vasten ja kyseli monta kertaa englanniksi, oliko tää mun ensimmäinen maraton, kummisetäni haki minulle ja itselleen tuulensuojaviitat, kummitätini otti kuvia meistä, taistelimme tiemme väkijoukosta metroasemalle, metroon ja hotellille, jossa valloitin ensimmäisenä suihkuhuoneen.
Valtava onnellisuus syöksähti päälleni vasta suihkun jälkeen.
4. Syyskuu 2011, Finlandia Marathon, Jyväskylä.
Vuotta ennen tuota ensimmäistä Finlandia Marathonia aloitin opinnot Jyväskylässä ja päätin silloin, että seuraavana vuonna osallistuisin Finlandia Marathonille, josta meille lupailtiin opiskelija-alennustakin. Tämä oli ensimmäinen maraton, jonne hoidin sekä ilmoittautumisen että maksamisen täysin yksin ja omatoimisesti. Samalla tämä oli myös ihka ensimmäinen maraton, jonne lähdin yksin, ilman ketään seuralaista ja tukijaa.
Juuri siksi ehkä jännitin enemmän kuin koskaan. Maraton-päivän aamuna en ollut saada palaakaan alas. Muistan elävästi aamukahvikupin ja näkkileivän, jota epätoivoisena koetin nakertaa, ja sen paniikin, siitä näkkileivän aiheuttamasta huonosta olosta ja kaikesta muusta. Olo oli kuin maailmanlopun edellä, olin varma, ettei siitä tulisi yhtään mitään.
Lähtöpaikalla vallitseva tunne oli hämmennys, joka johtui juoksijoiden vähyydestä. Helsingin ja Rooman jälkeen tuntui suoranaiselta ihmeeltä, että kaikki maratoonarit mahtuivat osapuilleen samalle viivalle. Vanhempani seurasivat lähtöä yleisön puolelta ja vain hetki ennen lähtölaukausta kajahti Finlandia-hymni soimaan. Juuri Finlandia-hymnin vuoksi Finlandia-maratonin lähtö on mielestäni hienompi kuin missään muualla.
Sain myös juosta aika tavalla yksin. Jatkuvasti näin kyllä jonkun juoksevan jossain edelläni, tai joku juoksi ohitseni tai takanani, mutta missään vaiheessa ei tarvinnut tempoa eteenpäin suuressa väkijoukossa eikä varoa toisia. Ainakin kahdella ensimmäisellä Finlandia-maratonillani tuli myös erityisen hienosti esiin tällaisten juoksutapahtumien yhteishenki: tuntemattomatkin juoksijat kannustavat toisiaan. Tsemppihuutoja satelee puolin ja toisin ja kaikin tavoin on läsnä se samassa veneessä olemisen yhtä aikaa epätoivoinen ja jotenkin tarunhohtoinen tuntu.
Finlandia-maratonien vastaansanomaton positiivinen puoli on myös reitin tasaisuus ja kauneus, jonka vuoksi tuota tapahtumaa voi suositella kaikille. Reitillä ei ole sen enempää jyrkkiä ylä- kuin alamäkiäkään, ja se kulkee pitkälti rantaa myöten. Saa ihailla luontoa ja järveä, ja minulle tietysti vielä kodiksi muuttunutta maisemaa.
Tuolla maratonilla minua kannustivat äitini, isäni ja veljeni, jotka hurrasivat milloin Kuokkalan sillalla ja reitin varrelle ripotelluilla penkeillä. Lisäksi minulle merkitsi erityisen paljon se, että opiskelukaverini olivat löytäneet tiensä reitin varrelle, epävakaasta ja ikävästä säästä huolimatta. 12 km kohdalla, metsän reunustamalla pyörätiellä ihmettelin jo kaukaa, keitä nuo tien varressa haahuilevat tyypit ovat, ja vasta lähempää, kannustushuudot kuullessani, tunnistin heidät. Tulin tosi iloiseksi, sillä en ollut osannut odottaa heitä ollenkaan.
Toinen opiskelukaverijoukkio oli majoittunut rantanurmelle omien sanojensa mukaan "krapuloimaan" edellisen illan juhlimisen tienoilta. Kärsin juuri suuresta 38 km ohittamisen epätoivosta, kun kuulin sivusta heidän huutonsa ja uusi voima virtasi jäseniini. Se oli todellinen keidas aavikolla -elämys.
Maaliin tullessani kuulin tehneeni ennätyksen, ja suorastaan järkytyin siitä. Äitini sanoi kyllä huomanneensa, että juoksin kovempaa kuin aiemmin, mutta hän ei ollut huomauttanut asiasta, että oma rytmini ei sotkeutuisi. Maalissa minulle siis selvisi, miksi välillä juoksun aikana oli ollut paljon normaalia tuskaisempi olo.
Finlandia-maratonilta maaliin tullessa käteen ojennetaan muovikassi, jossa on mitali ja kaikenlaisia ruokatarpeita. Opiskelijalle se merkitsee suurin piirtein viikon ruokatarpeita, eli hinta-laatusuhde on tuolla kyllä todellakin kohdallaan.
Kaiken kaikkiaan tämä maraton on minulle ehkä kaikkein paras kokemus kaikista juoksuistani, paitsi ennätyksellisyytensä vuoksi, myös siksi, että kaikki oli hyvin, järjestelyt ansaitsivat kaikkinensa kiitosta ja reitin varrella oli valtavan paljon ihania kannustajia. Tietysti tämä oli erityisen hieno kokemus myös siksi, että se oli ensimmäinen täysin yksin ja itsenäisesti toteutettu juoksu.
Ainut negatiivinen muisto, joka tähän maratoniin liittyy, on sitä seuraava päivä. Maraton-päivän iltana tein virheen, josta olen kyllä ottanut opikseni, nimittäin lähdin opiskelukavereideni kanssa baariin. Seuraavana päivänä olin kipeämpi kuin ikinä, joka paikkaa särki ja kolotti niin tuskallisesti, että en ollut päästä liikkumaan yhtään mihinkään. Jo jääkaapille raahautuminen tuntui urheilusuoritukselta. Vielä seuraavanakin päivänä, jolloin minun oli pakko ajaa pyörällä neljän kilometrin matka yliopistolle, jokainen polkaisu tuntui kuin puukolla olisi isketty lihakseen. Teki mieli oksentaa silkasta kivusta.
Tarinan opetus: älkää lähtekö bilettämään maratonin jälkeen.
5. Lokakuu 2011, Åland Marathon, Ahvenanmaa.
Muutama viikko neljännen maratonini jälkeen, eräänä leppoisana sunnuntaiaamuna, kummisetäni soitti ja kysyi, haluaisinko lähteä Ahvenanmaalle maratoonaamaan. Jossain ihmeellisessä sunnuntaiaamun petollisessa onnellisuushumussa vastasin kyllä, ennen kuin ehdin edes sisäistää asiaa. Ja niin sitä mentiin.
En ehtinyt juuri jännittää enkä ajatella tuota maratonia, sillä tuona syksynä opiskelut olivat aika hektisiä. Vielä lähtöpäivän aamunakin kirjoittelin jotain raporttia opiskeluihin liittyen. Sitten lähdimme vanhempieni kanssa kummieni luo, josta jatkoimme matkaa Turkuun. Turussa hyppäsimme laivaan, matkasimme Ahvenanmaalle, katselimme vähän ympärillemme, kävimme syömässä ja menimme hotelliin nukkumaan. Aamulla nousimme aikaisin ylös ja suuntasimme aamupalalle. Tuo aamupala on jäänyt erityisen mukavana kokemuksena mieleeni: hotellin aamupalasali oli täyttynyt maratoonareista. Syödessä keskustelin ja vaihdoin kokemuksia jo aika asiantuntevasti noiden sielunkumppanieni kanssa.
Ja sitten vedettiin juoksureleet päälle ja lähdettiin. Ei ollut aikaa pysähtyä ajattelemaan eikä jännittämään.
Ahvenanmaalla oli mielestäni mukavin reitti: ensin juostiin 21 kilometriä suoraa tietä, ja sitten käännyttiin ympäri ja juostiin samaa tietä takaisin. Kuulostaa epäilemättä tylsältä, mutta ainakin minulle se oli maratonin mittaisella matkalla lohdullinen ajatus. Liian usein maraton-reitit näyttävät etukäteen kartalla niin pitkiltä, että käsityskyky ei riitä, epätoivo iskee, kun joku kartoista ymmärtävä selostaa, mihin ensin mennään ja missä sitten käydään kääntymässä ja mikä kierretään ja mistä tullaan takaisin minnekin ja missä tehdään minkäkinlainen kiepaus. Itse ainakin olin vielä hyvissä voimissa puolivälin kohdalla, jolloin käännyimme ympäri. Tuntui ihanalta, ettei tarvitse kuin juosta vain samaa tietä takaisin sinne mistä lähdettiin ja se on siinä.
Tuolla maratonilla mulla sujui ihmeekseni todella hyvin ja kivuttomasti 30 kilometrin rajapyykkiin asti. Sen jälkeen jokainen kilometri oli täyttä tuskaa. 35 km kohdalla halusin itkeä ensimmäisen kerran, mutta päätin, että koska en ole ennenkään itkenyt ennen kolmekasia, annan itselleni nytkin luvan itkeä vasta 38 km kohdalla. Purin siis vain hammasta.
38 km kohdalla itkua oli sitten patoutunut jo liikaa, ja kun aioin aloittaa hiljaisen kyynelehtimisen, purskahti ilmoille sellainen epätoivon ulvaisu, että kaikki vieressä juoksijatkin pelästyivät. Kummisetäni maalissa toteamien sanojen mukaan "meillä oli kolmekasin kohdalla herkkä hetki". Kesti hetken, ennen kuin pääsin taas kiinni hengitysrytmiin, eikä auttanut muu, kuin jatkaa eteenpäin, vaikka kuinka sattui.
Tähän kuvaan tiivistyy mielestäni koko viimeisten kilometrien kurjuus, matkaanlähtö viimeiseltä huoltopisteeltä kohti maalia:
Totta puhuen kuvassa näkyy toisiksi viimeinen huoltopiste, sillä viimeiselle emme enää malttaneet pysähtyä. Emme siitä huolimatta, että se oli koko maraton-historiani ainut huoltopiste, jolla oli tarjolla suklaata. Kummisetäni nimittäin huijasi minua, että jos emme nyt juoksisi kovempaa, emme enää ehtisi laivaan, joka lähtisi takaisin kohti Turkua. Tosiasiassa hän oli vain päättänyt teettää mulla uuden ennätyksen. Ja ennätys tuli. 4 tuntia ja 26 minuuttia, kaikkien aikojen nopein maratonini.
Ahvenanmaalla oli myös todella mukava maaliintulo: maalissa sai kahvia ja pullaa tavallisesti jaettavien palautusjuomien ja proteiinipatukoiden sijasta. Oi sitä autuutta, kun kerrankin sai ahmaista hyvällä omalla tunnolla ison, tuoksuvan, makean korvapuustin ja lokakuun viimeisen päivän kylmyydessä ja tuulessa tarjottiin kuumaa kahvia. <3 <3
6. Huhtikuu 2012, Tuusulanjärven maraton, Tuusula
Tuusulanjärven maraton oli ollut haaveenani jo jonkin aikaa, sillä siellä olin aikoinani juossut ensimmäiset puolimaratonini. Niinpä ilahduin, kun kummisetäni maksoi sen minulle syntymäpäivälahjaksi.
Maraton-päivän aamuna autossa matkalla koetin napsia ruissipsejä, välipalakeksejä ja miniluumutomaatteja. Joka paikkaa särki jo valmiiksi. Tuijotin auton ikkunasta ohi kiitävää moottoritietä ja ainut ajatukseni oli, että tästä ei hyvä seuraa. Olin kriiseillyt koko kevään sekä rakkaan koiramme sairastumista ja kuolemaa että ihmissuhdekuvioiden kivuliaisuutta, enkä ollut ehtinyt juoksutreenata tarpeeksi.
Tästä maratonista ei ole jäänyt mieleen mitään kovin ihmeellistä. Ärsyynnyin rakennustöistä, joita reitillä piti väistellä ja varoa. Askel kangerteli 28 km asti, jolloin lihakseni yhtäkkiä heräsivät eloon kuin taikaiskusta. Viimeiset 14 km olivat suhteellisen keveitä pitkäksi venyneen alkuverryttelyn päätteeksi. Äiti, isä ja Pietu olivat yleisönä.
Maalissa sain ilokseni suklaanmakuista palautusjuomaa gorillalta, johon Pietu kehitti rakkaussuhteen ensisilmäyksellä.
Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että Tuusulanjärven maraton on mukavampi puolimaratonina. Puolimaratoonarit kiertävät Tuusulanjärven vain kerran, jolloin siitä vielä jaksaa iloita. Toinen kierros päälle alkaa jo turhauttaa.
7. Syyskuu 2012, Finlandia Marathon, Jyväskylä.
Kun Finlandialle toukokuussa 2012 tarjottiin taas opiskelija-alennusta, en epäröinyt hetkeäkään ilmoittautumistani. Edellisestä vuodesta oli jäänyt todella hyvät muistot.
Vaikka maraton oli minulle jo tuttu, jännitin taas aivan liikaa. Maraton-päivän aamuna olin oksentaa jännityksen vuoksi. Kaiken lisäksi meille tuli niin kiire, että emme ehtineet etsiä edes parkkipaikkaa: isäni jäi etsimään, äiti ja minä lähdimme lähtöpaikalle. Lähtöviivalle ilmaantui ilokseni myös eräs opiskelukaverini kannustamaan, vaikka en ollut osannut sitä yhtään odottaa.
Tuolla maratonilla seurasin melkein loppuun asti neljän ja puolen tunnin tavoiteaikajuoksijaa. Se oli taas ihan erilainen ja mukava kokemus täysin yksin juoksemisen sijasta. Sää oli jälleen epävakainen: välillä satoi jopa rakeita taivaan täydeltä. Siitä huolimatta myös ihanat opiskelukaverini olivat jälleen tulleet tsemppaamaan: yksi odotti puolivälin tienoilla sadevaatteisiin viimeiseen päälle pakkautuneena ja toiset 41 km kohdalla, jossa oli jo jotain koomista. Näin heidät jo pitkältä, tulla hölkötin viimeisillä voimanrippeilläni, eikä sillä hetkellä näkynyt ketään muuta juoksijaa. Ollessani kohdalla henkäisin, että "kilometri enää!" "Hyvin menee!" vastaus tuli kuorossa.
Tulin maaliin tavoiteaikajuoksijan kirittämänä. Maalissa kohtasin vielä pari opiskelukaveriani, jotka halasivat ja onnittelivat. Värjöttelimme kaatosateessa hetken saavutuksestani iloiten ja sitten lähdin vanhempieni kanssa kotiin, edellisestä vuodesta viisastuneena.
8. Toukokuu 2013, Uusi Lahti -juoksu, Lahti
Keväällä 2013 aloin jo huolestua, kun uutta maratonia ei vain ilmaantunut näköpiiriin, ja mieli paloi taas juoksemaan. Tuusulanjärvelle en halunnut, sillä se osui synttäriviikonlopukseni. Kun kummisetäni sitten toukokuun alussa ehdotti Lahden maratonia, innostuin heti.
Tämä maraton tuli lyhyellä varoitusajalla, ja vaikka olinkin heti valmis, aloin myös heti panikoida. Pelkäsin, että en ole treenannut tarpeeksi, ja muutenkin ehdin jo pelätä ihan kaikkea mahdollista.
Lähtöön kuitenkin selvittiin, oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Tuolla maratonilla saimme seuraa myös eräästä aiemmin tuntemattomasta juoksijasta, joka oli bongannut meidät jo aiemmilta maratoneilta, muun muassa Tuusulanjärveltä. Minusta oli hauskaa, että aloin jo kuulua niihin, jotka tunnistetaan. Puhuimme siitä, että ns. "elämäntapamaratoonarit" kohtaavat toisensa lähes joka juoksussa, sillä monissa tapahtumissa puolimaratoonareita on paljon enemmän, ja täysmaratoonarit ovat sitä vähän pienempää, jokseenkin samaa joukkoa joka tapahtumassa.
Reitti oli jälleen kaunis, pääsimme juoksemaan veden äärelle. Tämäkin reitti oli lisäksi melko tasainen. Reitti siis ansaitsi kiitosta.
Tuona päivänä oli hyvä pyykinkuivatusilma. Aurinko paistaa helotti kauniisti siniseltä taivaalta aivan tauotta, oli ehkä ensimmäinen sen kevään kesäinen päivä. Välillä kävi pieni tuulenhenkäys. Voin todeta, että myös maratoonarin elimistön kuivatukseen ilma oli ihanteellinen. Aina, kun hikeäkin nousi pintaan, tuulenpuuska pyyhki sen pois. Loppua kohden alkoi käydä aika tuskalliseksi.
Pääsimme tulemaan maaliin siniselle urheilukentälle. Lapsena näin joskus telkkarissa sinisen urheilukentän ja siitä lähtien olen toivonut, että saisin joskus itsekin juosta tuskaisen punaisen kentän sijasta lempeän sinisellä. Nyt se toive toteutui.
Maalissa meille tarjottiin vihanneskeittoa, joka oli ihan hyvää. Kummisetäni löysi vanhan tuttunsa, miehen, jonka maraton-hulluudesta ei voi puhua edes samana päivänä esimerkiksi minun kanssani. Tämä mies kertoi olleensa edellisenä päivänä sellaisessa tapahtumassa, jossa oli ollut 24 tuntia aikaa juosta niin monta maratonia kuin ehti, halusi, jaksoi tai viitsi. Tuo mies oli ehtinyt juosta "vain kolme", koska "oli ollut kiire tänne Lahteen". Siinä hän sitten kastoi ruisleipää keittoon ja totesi, että pitää alkaa valmistautua jo seuraavaan, joka starttaa muutaman tunnin kuluttua. Itse ajattelin siinä vaiheessa, että en juoksisi enää ikinä askeltakaan, ja mua oksetti kuunnellakin tuollaista puhetta.
Matka kotiin oli pitkä ja tuskainen. Makasin tulikuumassa autossa henkitoreissani ja mietin, onko mulla koskaan ollut näin paha olo. Ensimmäiseksi kotiin päästyämme otin vaatteet pois ja menin pihalammikkomme kylmään rantaveteen makoilemaan. Vesi oli tuntunut niin kylmältä, että vielä sinä keväänä en ollut kunnolla uinut, mutta siinä hetkessä lojuminen rantavedessä tuntui enemmän kuin täydelliseltä. Vasta pitkän jäähdyttelyn jälkeen raahauduin suihkuun.
9. Syyskuu 2013, Finlandia Marathon, Jyväskylä
Toki olin jo perinteen vuoksi ilmoittautunut Finlandia Marathonille.
Tätä maratonia jännitin edellisenä päivänä, mutta lähtöaamuna olin jo suhteellisen rauhallinen. Heti lähdössä joku mies alkoi neuvoa minua sopivasta kengännauhojen pituudesta. Alkoi ärsyttää.
Tämä maraton meni oman juoksun ja kuntoni kannalta hyvin. Missään vaiheessa ei tullut ylipääsemättömän oloisia kipu- tai epätoivotiloja. Huumori lensi vielä viimeisillä kilometreillä. Kaiken kaikkiaan tää tapahtuma ja ylipäätään maratonin juokseminen tuntui käyvän jo aika rutiinilla.
Tämän vuoden Finlandia oli samalla myös SM-maraton, eli siellä oli normaalia enemmän porukkaa. Kun aiemmin olen ylistänyt Finlandia Marathon -tapahtumaa aina ja kaikille, tänä vuonna mulle ei jäänyt yhtä hyvää muistoa. Puolimaratoonareiden (joita oli jälleen enemmistö) ja täysmaratoonareiden lähdöt oli esimerkiksi porrastettu sillä tavalla typerästi, että olimme tulossa maaliin yhtä aikaa. Toisin sanoen, siinä vaiheessa kun kaikkensa antaneet, hitaammat täysmaratoonarit punnertavat viimeisiä kilometrejään kohti maalia, kovaa juoksevat puolimaratoonarit rynnistävät täyttä vauhtia ohi niin, että ryminä vain kävi. Itsekin sain viimeisten kymmenen kilometrin aikana koko ajan vilkuilla olkapääni yli ja hypellä sitten ojaan puolimaratoonareiden tieltä. Puolimaratoonarit tömistivät sieltä kuin joku villieläinlauma, suurensuurissa ryhmissä, kovaa vauhtia, hullunkiilto silmissä kohti maalia, välittämättä pätkääkään siitä, jääkö joku maratoonari alle vai ei. Todennäköisesti he olisivat juosseet ylitseni, jos en olisi koko ajan pitänyt varaani ja väistellyt. Kiitin monta kertaa onneani siitä, että olin vielä niin hyvässä kunnossa, että jaksoin olla skarppina ja väistellä, mutta kammottaa kyllä ajatella niitä, jotka eivät olleet siinä kunnossa. Niitäkin nimittäin aina on. Ja jokaisen juoksijan pitäisi tietää, että nopeampi väistää. Se on niin perussääntö, että en voi käsittää, miksei se joidenkin kalloihin ole painunut. Jos haluaa ohittaa, pitää huomioida toiset. Jos ei halua huomioida toisia, ei tarvitse ängetä juoksutapahtumiin. Voi juosta ihan itsekseen.
Viimeisellä kolmella kilometrillä nuo puolimaratoonari-idiootit olivat nostattaneet minussa sellaisen raivon, että en voinut olla ottamatta loppukiriä. Juoksin maaliin samaa tahtia niiden hullujen villilaumojen kanssa, en antanut enää kenenkään ohittaa itseäni. Vauhdin nopeutuessa myös raivoni kasvoi entisestään, ja maalisuoralle tulin suorastaan mielipuolisena. Isäni on saanut vangittua kameraan ehkä hienoimman loppukirin, joka mulla koskaan on ollut, ainakin askeleen mitan puolesta:
Maaliin saavuttuani olin ehkä sekunnin hyväntuulinen, mutta sitten raivostuin uudestaan, sillä olin pettynyt aikaani. Olin luullut juosseeni paremman ajan, mutta aika olikin ollut hitaampi kuin millään aiemmalla Finlandia Marathonilla. Sitten ahdistuin siitä, että annoin itseni välittää ajasta, sillä eihän ajan pitäisi olla tärkeä asia. Maaliintulo on kaiken ydin. Mutta niin siinä sitten kävi, että matkustin vihaisena kotiin, ja tulin paremmalle tuulelle vasta, kun olin syönyt kunnolla.
10. Kesäkuu 2014, Paavo Nurmi -Marathon, Turku.
Myös Turussa juostavaa maratonia olin pohtinut kauan etukäteen, sillä Turku on mielestäni niin hieno kaupunki. Lopullisen päätöksen tein, kun näin kummisedälläni Paavo Nurmi -maratonilta saadun, vaaleansinisen paidan. Päätin, että tuollainen paita minunkin on saatava. Kuten näette, haen aina pätevät perusteet sille, mihin lähden maratoonaamaan.
Viime helmikuussa, eräänä yönä, tulin sitten ajatelleeksi, että mitä sitä sen enempää pohtimaan tai viivyttelemään. Otin ja ilmoittauduin Turkuun maratonille. Sekin tuntui ihan huikealta, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun ilmoittauduin omatoimisesti minnekään muualle kuin jo tutuksi tulleelle Finlandialle. Ehdottomana plussana haluan mainita, että Paavo Nurmi -maratonistakin sai opiskelija-alennuksen! Mahtavaa!
Oikeastaan en juuri jännittänyt tätäkään maratonia, sillä ensin se tuntui liian kaukaiselta jännitettäväksi, ja kun se tuli ajankohtaiseksi, oli jo sellainen härdelli päälle, ettei panikoinnille jäänyt aikaa. Kuten jo aiemmassa postauksessa totesin, huomasin tuolla, ettei välttämättä kannata lähteä maratonille noin kauas, ellei sitten ole niin kaukana, että matka on muutakin kuin maratonia varten, kuten Roomassa. Tuntui ikävältä miettiä, mitä kaikkea maratonia varten pitää muistaa, ja raahata niitä kaikkia kamoja sitten junaan. Ja vielä ikävämmältä tuntui istua autossa takaisintulomatka, vaikka kyllähän se kävi ihan hyvästä lepuutuksestakin.
No, joka tapauksessa pääsin Turkuun asti ja juoksin minkä juoksin. Vanhempani olivat katsomassa. Juoksu kulki jälleen yllättävän hyvin. Aloin oikeastaan ensimmäistä kertaa ajatella, että pitkänmatkanjuoksu taitaa oikeasti olla mun laji. Nimenomaan sellainen pitkänmatkanjuoksu, jossa ei tavoitella huippuaikoja, mutta juostaan kuitenkin koko matka.
Kaikki meni hyvin muuten, mutta ainoastaan opasteissa oli puutetta. Kuten edellisellä maratonilla mainitsemani ohittelusääntö, mielestäni pitkänmatkanjuoksun perussääntö on myös se, että opasteet ovat niin selkeät, ettei tyhmäkään voi eksyä. Mulle nimittäin ei monessakaan kohdassa ollut ihan selvää, minne nyt pitää kääntyä. Lisäksi maratoonareita oli niin vähän, että juoksin pitkiä matkoja näkemättä ketään toista. Välillä joku vilahti horisontissa, välillä jonkun askeleet kuuluivat takana. Yhden kerran jäin odottamaan takana tulevaa, ja pohdimme sitten yhdessä, mihin tästä pitää kääntyä, eli syy ei edes ollut yksin minun vajavuudessani. Toisen kerran juoksin vähän aikaa henkeni kaupalla, että pysyin yhden edellä menijän kannoilla, mutta ei sekään pidemmän päälle ollut hyvä taktiikka.
No, maaliin selvisin kuitenkin, joten mitään peruuttamatonta ei tapahtunut.
Hauskinta oli, että viimeisillä kilometreillä, loppukiriä ottaessani, jouduin juoksemaan sellaisen kauppakadun läpi, jonka molemmin puolin oli ihmisiä tulvivia terasseja ja mainoksia halvasta jäätelöstä, kahvista ja munkista ynnä muusta. Koska ilma oli mainio, terassit tietty pursusivat virvokkeita nauttivia ihmisiä, jotka kannustivat innokkaasti ohi juoksevia. Mun teki mieli käydä tempaamassa jäätelö jonkun kädestä ja sanoa, että mä tarvin tätä nyt enemmän kuin sä. Hyvähän sieltä on kuulkaa huudella.
Eikä ne paidatkaan mitään vaaleansinisiä tänä vuonna olleet. Ne olivat keltaisia. Mutta kyllä sekin minulle kelpaa.
Tässä olivat siis lyhyenlaisesti minun kymmenen maratonia kattava historiani tältä erää. Ei muuta kuin seuraavia odottelemaan!
Onneksi olkoon ensimmäisestä kymmenestä!
VastaaPoistaterv kummisetä