Olen ollut jo monta päivää peräkkäin niin iloinen ja onnellinen, kuin olla saattaa.
Sitä se maraton teettää.
Se on jälleen yksi niistä monista suurista syistä, miksi vuodesta toiseen jaksan harrastaa maratoonailua, lähteä pitkälle kidutusmatkalle toisensa jälkeen, aina uudestaan ja uudestaan. Siitä tulee niin hyvä olo. Erään kunnioittamani maraton-konkarin mukaan maraton on "kuin pullon kossua joisi". En itse olisi ihan sanasta sanaan samaa mieltä, mutta tiettyjä yhtymäkohtia löydän kuitenkin. Maratonin jälkeinen päivä on usein kuin kuolemallisessa krapulassa: joka paikkaa särkee, nestehukka on huutava, olo niin heikko, ettei eväänsä pysty lotkauttamaan ja usein vielä oksettaakin. Alkoholille käänteisesti tätä huonoa oloa ei kuitenkaan seuraa tai sen rinnalla ei kulje minkäänlainen henkinen morkkis. Päinvastoin, maratonia seuraa sellainen humalatilaan verrattava euforia, joka kantaa kaiken tuon darraolon yli ja vielä kauas sen jälkeen.
Tämä hyvä olo on herättänyt mut miettimään, onko vielä koko kuluvana vuonna ollut näin montaa, tai edes kahta, peräkkäistä päivää, jona olisin ollut tällä tavalla iloinen ja ylpeä itsestäni ja omista saavutuksistani. Olen suorastaan ihmetellyt olotilaani, halunnut käännellä sitä käsissäni ja tarkastella joka kulmasta, niin uudelta ja oudolta se tuntuu, kuin en olisi koskaan ennen kokenut, tai kuin olisin kokenut joskus niin kauan sitten, etten enää muista.
Olen jo alkanut pelokkaana odottaa, mitä tästä seuraa. Milloin tästä sitten taas pudotaan ja laahaudutaan taas maan kurassa ja loassa sellaisia taipaleita, joille ei loppua näy, ja joilla jokainen lyhytkin eteenpäinkiskaisu repäisee uuden ammottavan haavan jo ennestään vereslihalla kytevään nahkaan.
Voisinpa säilöä tämän hyvän olotilan purkkiin. Ja tulevina aikoina, aina silloin tällöin, avata kannen ja haistella, saada edes hippusen tästä ilosta niihin tuleviin hetkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti