Viikko 21: Tunnetko itsesi?

 Oletko koskaan miettinyt, kuka oikein olet?

Tiedätkö, kuka olet?

Tunnetko itsesi?

Oletko varma?

Mten suhtaudut tähän kysymykseen:

"Kuka sinä oikein luulet olevasi?"

Onko se ylimieliselle ihmiselle suunnattu näpäytys?

Vai onko se vilpitön kysymys?

Entä mikä on itsetuntosi tila?

Itse olen nuoresta pitäen ajatellut, että minulla on huono itsetunto. 

Olen ajatellut, että huono itsetuntoni on syy moniin ongelmiini. 

Olen ajatellut, että jos itsetuntoni olisi parempi, elämäni olisi parempi. 

Eikä tämä ole mikään kummallinen ajatus. 

Moni ihminen ajattelee näin. 

Hyvää itsetuntoa myydään lääkkeenä moneen. 

Mutta entä jos syy ongelmiin ei löydykään itsetunnon tilasta?

Entä jos hyvä itsetunto ei takaa onnellisuutta, eikä huono itsetunto ole syy vaikeuksiin. 

Sain nämä ajatukset ja kysymykset tällä viikolla lukemastani Arto Pietikäisen tietokirjasta Joustava mieli ja hyvän itsetunnon ABC. Otin kirjan luettavakseni saadakseni tukea itsetuntoni kohentamiseen, mutta sainkin kiinnostavasti kyseenalaistaa koko itsetunnon käsitteen. Kyseenalaista sinäkin se!

Lisäksi näin uudessa valossa kysymyksen siitä, keitä ja millaisia me kukin ihminen olemme. 

Nuoresta pitäen olen saanut joka tilanteessa ohjeeksi sen, että ihmisen "pitää vain olla oma itsensä."

Se on vinkki yhtä lailla työhaastatteluun, treffeille kuin mihin tahansa muuallekin. 

Kukaan ei kuitenkaan kerro, millainen ihminen on silloin, kun hän on oma itsensä, ja kuka sen lopulta määrittelee. 

Kuten mainitsemassani kirjassa todetaan, sama ihminen käyttäytyy usein hyvin eri tavalla riippuen siitä, onko hän työhaastattelussa, treffeillä tai psykologin vastaanotolla. Ilman, että hän mitenkään pyrkisi valehtelemaan siitä, millainen on. 

Itse mietin etenkin lapsena sitä, kuka ja millainen oikeasti olen. 

Koulussa olin hiljainen ja minun oli vaikea sanoa omia mielipiteitäni tai viitata tunneilla. 

Kotona olin äänekäs ja puhelias, eikä minulla ollut mitään ongelmia ilmaista mielipiteitäni. 

Kummassakaan paikassa en kokenut vetäväni mitään roolia. 

Kysyin kerran äidiltäni, kumpi noista olen, kun olen oma itseni. 

Hän sanoi, että ehkä olet joku noiden välimuoto. 

En tiedä, olenko itse koskaan tavannut sitä välimuotoa, tai onko kukaan muu. 

Keitä me olemme?

Lentoon

 

Elokuun viimeisellä viikolla tapahtui jotain suurta.

Sellaista, jota tapahtuu harvoin.

Asia, joka tuottaa harvinaislaatuista iloa, inspiraatiota, hurmautumisen tunnetta. Aikuisen elämässä, ainakin minun havaintojeni ja kokemusteni mukaan, tällaiset hetket ovat niin harvinaisia, että niihin suhtautuu kuin lapsuudessa kuultuihin tarinoihin jostain kerran vuosisadassa kukkivasta, erityislaatuisen kauniista kukasta.

 Toteutui yksi vuosia elättelemistäni haaveista.

Ja ei, en lähtenyt toteuttamaan sitä samalla hurmoksella, jota tunsin sen jälkeen, ja jolla aloitin tämän blogitekstin. Kokemuksen hienous avautui minulle koko todellisuudessaan vasta, kun se oli ohi, kun olin kokenut sen, ja tiesin, tiedän, että en osaa kuitenkaan kirjoittaa siitä, ei sellaisista asioista osaa kirjoittaa, ja silti juuri nämä ovat sellaisia asioita joista on aivan pakottava tarve kirjoittaa.

 En tiedä, mistä aloittaisin, joten aloitan ihan alusta.

Jo ihan pienestä asti olen haaveillut lentämisestä. Maan alle tai syvänmerensukelluksille minua ei saisi, mutta kaikki lentämiseen liittyvä on aina kiehtonut minua valtavasti.

 Muistan, kuinka ihan pienenä olin sisäistänyt tässä maailmassa hoetun sanonnan siitä, kuinka ”ihan mitä tahansa voi oppia, jos oikein kovasti opettelee”.

Tuhlasin tämän vuoksi aika pitkän ajan hyppimällä olohuoneen sohvalta alas, räpyttelemällä käsiäni ja uskomalla, että opin kyllä lentämään, kun vain tarpeeksi kauan tätä teen, kun vain hypyn jälkeisellä ilmassa olon hetkellä löydän oikean tavan pysytellä ilmassa.

 Jossain vaiheessa elämääni olen luovuttanut, ja kuten ehkä joskus aiemminkin olen todennut, sellaiset sloganit kuin ”ihminen pystyy ihan mihin vaan” tai ”sinä pystyt ihan mihin vain haluat” aiheuttavat minussa joko huvittuneisuutta tai aggressiota, riippuen päivästä. Mutta ei mennä nyt siihen.

 Lentämishaaveissani olen ensin haaveillut benji-hypystä ja tehnyt sen, ja sen jälkeen haaveillut tandem-hypystä ja olen iloinen, kun ajattelen, että joskus vielä voin ehkä tehdä sen. Olen haaveillut myös laskuvarjohypystä, mutta toisin kuin nuo muut, se on uskallukseni rajalla. Haaveilen siitä, mutta en ole ihan varma, uskaltaisinko oikeasti yrittää sitä. Tähänkin aiheeseen voin palata tarkemmin joskus toiste.

Muutama vuosi sitten, yliopisto-opiskelujeni loppuvaiheessa, näin telkkarissa tuulitunnelilentoa.

Ensin en yhtään ymmärtänyt, mikä juttu se oli. Ihmeellinen tunneli, jossa ihminen pääsi lentoon ja kieppumaan ilmassa ilman mitään näkyviä apuvälineitä. Ei varjoa, liidintä, lentokonetta, mutta siellä tunnelissa ihminen vain pääsi ilmaan, lentämään.

Tiesin heti, että tuota minun on joskus päästävä kokeilmaan.

 Luulin alkuun, että se on joku sellainen juttu, mihin kuka tahansa tavallinen ihminen ei voi noin vain päästä. En yhtään tiennyt, mistä siinä oli kyse, en kuullut silloin edes sitä sanaa ”tuulitunnelilento”, joten en tiennyt, mistä hakisin tietoa siitä. Näin vain jonkin poikkileikkauksen, lyhyen väläyksen jostakin tuulitunelilentäjästä, ja jäin ihmettelemään, mikä ihmeen juttu tuo oli.

 Joskus myöhemmin minulle selvisi, että se on sellainen juttu, mihin oikeasti voi päästä kuka vaan, maksamalla vähän rahaa.

Paikkoja, joissa tuulitunnelilento on mahdollinen, on kuitenkin harvassa, eikä minulle muutenkaan ollut oikein selvää, miten sinne mennään ja mitä sellainen vaatii.

 Puolisentoista vuotta sitten suosikki-ihmiseni osti minulle syntymäpäiväksi lahjakortin, joka oikeutti kahteen minuutin kestoiseen lentoon. Suosikki-ihmiseni toimi niin kuin hänellä on tapana toimia: osti minulle ensimmäisenä yhdessäoloaikamme syntymäpäivänäni juuri sen lahjan, josta olin niin suuresti haaveillut.

 Ajattelin, että nyt se toteutuu...

.. ja kun aloin varata aikaa lennolleni, en päässytkään nettisivulle. Yrityksen nettisivu oli kaatunut lahjakortin ostoa seuraavana päivänä, ja puhelimeenkaan he eivät vastanneet. Kuukauden kuluttua, kun olimme yrittäneet monta kertaa uudestaan sekä nettivarausta että puheluita, tuli tieto, että yritys on menyt konkurssiin. Saimme selville, että voisimme toki ottaa yhteyttä kuluttaja-asiamieheen, mutta oikeastaan ei vain oikein kannattaisi ostaa lahjakortteja. Lahjakortti on kuulemma vähän kuin ostaisi sian säkissä. Jos yritys myy lahjakortin ja menee konkurssiin heti sen jälkeen, ei ostaja vain sitten saa mitään.

 Lentohaluni menivät joksikin aikaa. Päätin, että joskus vielä ostan itse itselleni tuulitunnelilennon ja menen sellaiselle, mutta ainakaan ihan heti en jaksa lähteä minnekään yrittämään.

 Kului reilu vuosi, ja edessäni oli loppukesälle jätetty yksittäinen lomaviikko, eikä sinne ollut mitään suunnitelmia.

Jostain ajatus tuli mieleeni: nytpä minä menen sinne tuulitunnelilennolle.

 Ja minä etsin tuulitunnelilentopaikan ja varasin itselleni ajan heti lomaviikkoni alkuun.

 Odotin viimeiseen asti, että kyllä se peruuntuu, koska se ei toteutunut viime yritykselläkään. Yritys menee konkurssiin, tai lopettaa toimintansa väliaikaisesti koronan takia, tai sitten itse saan joitain flunssan oireita, enkä voi lähteä minnekään. Siksi en oikein uskaltanut sen enempää iloita kuin ottaa asioista selvääkään ennen kuin vasta lentoa edeltävänä iltana.

 Lentoa edeltävänä iltana viimein surffasin lentopaikan nettisivuille ja luin tarkemmat ohjeet. Täytin vastuuvapautuslomakkeen, jonka voi täyttää joko paikan päällä tai jo etukäteen. Siinä vaiheessa aloin kunnolla pelätä, sillä lomakkeessa minulle kerrottiin, että osallistuessani tähän toimintaan minun tulee olla tietoinen, että seurauksena saattaa olla vakava loukkaantuminen tai jopa kuolema. Näin itseni mätkähtämässä maahan monesta metristä, kun jotain odottamatonta sattuisi. Näin itseni vammautuneena tai kuolleena, vain siitä syystä, että itse vapaaehtoisesti olin tällaiseen osallistumassa. Vähintäänkin näin, että en osaakaan mitään, yksinkertaisintakaan asiaa, ja kaikki ohjaajat ja muut osallistujat vain nauravat, kun minä kiepun holtittomasti tuulitunnelissa ja näytän typerältä, enkä osaa enkä ymmärrä yhtään mitään. Ohjeissa sanottiin jotain sen tapaista, että lennon todellinen kesto riippu siitä, kuinka nopeasti lentäjä pääsee tunneliin. Näin itseni jumiutumassa loputtomasti jonnekin välitilaan, pääsemättä edes itse asiaan. Kenen tahansa ei tarvitse sellaista pelätä, mutta ajattelen, että minulle on kaikki tuollainen mahdollista.

 Lentoreissulle lähtiessä en siis ollut iloinen. Olin ainoastaan peloissani ja stressaantunut. Asiaa ei auttanut se, että matkaan piti lähteä ensin junalla ja heti perään metrolla, maskit naamalla.

Perille kuitenkin päästiin, ja oltiin aivan ajoissa. Kävin ilmoittautumassa ja sain kuulla, että koska olin jo täyttänyt lomakkeen, voin tässä nyt vain odotella vielä puoli tuntia, ennen kuin lentokoulutus ja sen jälkeen varsinainen lento voi alkaa.

 Sittenpä odoteltiin, minä ja suosikki-ihmiseni, joka jälleen kerran oli tullut mukaan ja sai kuunnella kaikki stressipurkaukseni.

 Lopulta kouluttaja tuli kysymään meiltä odottajilta, olemmeko lähdössä lentämään. Minä ja muutama muu odotustilassa odottava nousi ylös. Menimme laittamaan vaatteita päälle. Kouluttaja kysyi, oliko lentäminen ollut oma idea, vai kuten yleensä, joltakulta saatu lahja. Minä osoittauduin ainoaksi itse ilmoittautuneeksi.

 Ensin laitoimme päällemme haalarit ja nauhakengät, sitten kypärämyssyt ja viimeiseksi kypärät.

Sitten käytiin läpi muutama perusasia: jokainen lentää ensin vuorollaan yhden kerran, sitten toisen kierroksen jokainen vuorollaan yhden kerran. Tuulitunnelin ovella sisään pitäisi vain kaatua, ei tarvitse osata muuta. Ohjaaja on jokaisen kanssa koko ajan tunnelissa ja pitää kiinni tarvittaessa. Kädet pitää pitää vartalon edessä, jalat vähän koukussa, koko vartalo vähän jäykkänä, ei liian jäykkänä mutta ei liian rentonakaan. Sopiva asento on jokaiselle vähän yksilöllinen. Tunnelissa ei voi puhua, sillä tuulelta ja tuulen vuoksi korviin laitettavilta tulpilta ei kuule mitään. Kommunikoimme käsimerkein. Muutama käsimerkki, kuten ”leuka ylös”, ”jalat enemmän koukkuun”, ”jalat suoremmiksi” ja ”rentoudu” käytiin läpi, ja ne pitäisi yrittää muistaa. Muuten yritettäisiin vain ymmärtää toistemme merkkejä. Toisella lennolla lentäisimme ohjaajan kanssa, ja silloin meidän ei itse pitäisi tehdä mitään. 

Ohjaus oli todella selkeää, sujuvaa ja ystävällistä. Kiitin erityisesti siitä jälkikäteen.

 Sitten pakkauduimme ensin kaikki lentäjät tunnelin odotustilaan, ja sen jälkeen lensimme jokainen vuorollamme.

 Kun oma vuoroni tuli, yritin viritellä itseni opeteltuun lentoasentoon tuulitunnelin ovella ja muistelin dramaattista kaatumistani sadanviidenkymmenen metrin korkeudesta benji-hypyssä vuosia sitten. Ohjaaja tuli kiskaisemaan minut käsivarresta sisään tunneliin, ennen kuin olin ehtinyt hioa asentoani mihinkään. Ei siis ollut pelkoa ainakaan siitä, että olisin jäänyt jumiin heti aluksi.

 Olin pelännyt, että tunneliin päästyäni lähtisin vain kieppumaan holtittomasti korkeuksiin, mutta ei.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että suosittelisin tätä elämystä jokaiselle. Se sopii mielestäni hyvin esimerkiksi korkeanpaikankammoiselle, joka kuitenkin haluaisi kokea tällaisen elämyksen, sillä se oli koko ajan lempeä ja turvallisen tuntuinen. Benji-hyppy oli aikanaan vähän epämukava putoaminen kohti meren pintaa, mutta tämä lentäminen oli turvallinen pudottautuminen leijailemaan. Ensimmäisellä lennollani en noussut kovin ylös, vaan palasin jatkuvasti lattiatasoon ja vartaloni tuntui lähtevän helposti pyörimään ympyrää. Tunsin itseni painavaksi, en noussut ylös, vatsani viisti melkein lattiaa. Välillä lähdin pyörimään ympäri tuulen mukana, mutta korkeuksiin en päässyt. Ohjaaja näytti minulle kaikki mahdolliset käsimerkit, mutta ensimmäinen lento meni kyllä ihan vain ihmetellessä. Ohjaaja tuli auttamaan parhaansa mukaan. 

Päästyäni ensimmäiseltä lennolta ulos yksi vuoroaan odottavista kanssalentäjistä hymyili minulle kannustavasti. Se oli ainut hetki, jona mielessäni kävi ainainen ajatukseni jokaisessa tilanteessa, että olen huono ja kaikki näkevät, kuinka huono olen. Itse tuulitunnelissa ollessa ei ehtinyt ajatella, mitä muut ajattelevat.

 Olin alkuun ahdistunut siitä, että tunneliin pitäisi mennä kahteen kertaan, mutta ensimmäisen kerran jälkeen havaitsin, että se olikin hyvä ja toimiva ratkaisu. Tunnelissa lennetty minuutti meni yllättävän nopeasti, ja vasta toisella lentokerralla ehti ajatella vähän sitä, miten tunnelissa pitäisi olla. Ensimmäisen kerran jälkeen sain katsoa videolta omaa lentoani ja tein mielessäni havaintoja siitä, miten voisin toimia seuraavalla kertaa.

 Toinen lentokerta oli paljon edellistä hienompi kokemus. Tiesin, miten tunneliin mennään: pääsin pudottautumaan lempeän tuulen kannateltavaksi. Tiesin jo vähän, miten minun pitäisi toimia: pitää itseni rennompana kuin ensin olin ajatellut, pitää jalkani suorempina kuin ensin luulin, keskittyä pitämään leukani ylhäällä.

Tuulen voimakkuutta oli kai lisätty toiselle lennolle, koska nyt pääsin kohoamaan vähän korkeammalle. Ymmärsin paremmin ohjaajan käsimerkkejä, vaikka kaikkea en vieläkään osannut tai ehtinyt tulkita. 

Ja sitten tuli se paras osuus: ohjaaja otti minusta kiinni ja pääsin lentämään korkeuksiin. Kolme tai neljä kertaa lensimme tunnelissa ihan ylös ja laskeuduimme alas. Vaikka siinä sai kokea vapaan pudotuksen tunteen, missään vaiheessa ei kuitenkaan pelottanut eikä tuntunut ikävältä. Koska korkealle lentoja kuitenkin oli useita, kohoamisen ja liitämisen tunne tuli useamman kerran, siinä oli myös tarpeeksi yhdelle kerralle. Ei jäänyt sitä tunnetta, kuin minulle joskus huvipuistossa kivan laitteen jälkeen jää, että tämä loppui ennen kuin ehti edes alkaa. Täällä ehdin päästä vähän nautiskelemaan. 

 Tultuani tunnelista ulos toisen lennon jälkeen jalkani tärisivät vähän, mutta voittajafiilis oli sitäkin suurempi.

Kun kaikki olivat lentäneet kaksi kertaa, ohjaaja piti meille lentonäytöksen, jossa hän teki hurjia syöksyjä ja temppuja ilmassa. Se oli valtavan hienon näköistä, mutta sitä en kuitenkaan haluaisi ikinä itse kokeilla.

 Kun olin lentänyt, ajatus vasta iskostui kunnolla mieleeni.

Nyt olen tehnyt sen. Haaveeni on toteutunut. Olen lapsesta asti toivonut voivani lentää, ja nyt olen lentänyt. Ja se oli juuri niin hienoa, kuin olin aina ajatellut. Tai oikeastaan paljon hienompaa. 

Lentäminen jätti myös ennenkokemattoman inspiraation tunteen. Tämä oli minun juttuni enemmän kuin mikään aikaisemmin koettu ikinä. Tätä on saatava lisää. 

Minulle tämä kokemus ei näyttäytynyt sellaisena elämyksenä, jonka haluaa kokea yhden kerran ja sitten suunnata kohti jotain uutta. Sen sijaan tästä tuli sellainen olo, että tämän oppisi vasta, kun sitä opettelisi kärsivällisesti pidempään. Vasta toisella lentokerralla aloin hahmottaa perusasioita, mutta oikeasti jotain voisi oppia, jos lentäisi monta kertaa ja keskittyisi siinä samalla kouluttautumiseen. 

Mikä parasta, se on mahdollista. Voin varata uuden lentokerran, voin varata uusia lentokertoja monta kertaa. Voisin varata kokonaisen lentokurssin. Voisin opetella lentämään. Saisin siitä lentolupakirjan. 

Sillä ei tekisi mitään, sillä minnekään lentotemppujen SM-tasolle en tähtää. Siitä ei olisi käytännön elämässä mitään hyötyä. Siinä oppisin vain tekniikoita, miten hallita itseäni ja ohjata omaa toimintaani tuulitunnelissa, noustakseni omin avuin korkeammalle ja kääntyilläkseni siellä eri suuntiin. 

Siinä ei päällisin puolin kuulosta olevan mitään järkeä, 

mutta jo pelkkä ajatus tuottaa minulle suunnatonta iloa. 

Vielä en ole varaillut sen enempää jatkolemtoa kuin kurssejakaan, koska haluan miettiä eri vaihtoehdoista itselleni parhaan ja varata aikataulut niin, että pääsen sinne mahdollisimman todennäköisesti ilman, että sattuu alun kaltaisia vastoinkäymisiä. 

Jatko on siis avoin, 

mutta jatkoa seuraa, aivan varmasti, jos se vain minusta on kiinni. 

Suosittelen lentämistä jokaiselle, jota se vähänkään kiinnostaa,

ja ennen kaikkea toivon näitä kuvaamiani ilon ja oman jutun löytämisen tunteita jokaisen koettavaksi tähän elämään.

 

 

 

Vuosikymmen

Koko blogini olemassaolon ajan minulla on ollut tapana tehdä kuluneesta vuodesta jonkinmoinen vuosikatsaus.

Kuluneena uutenavuotena, jona siirryimme 2010-luvulta 2020-luvulle, sosiaaliset mediat täyttyivät ihmisten kertomuksista siitä, mitä heille kuluneena vuosikymmenenä oli tapahtunut. Minunkin teki mieli kirjoittaa sellainen. Monesta syystä minun ei kuitenkaan tehnyt mieli kirjoittaa sitä esimerkiksi Facebookiin.

Kirjoitan sen siis blogiin.

Kulunut vuosikymmen oli elämäni ensimmäinen kokonainen aikuisuuden vuosikymmen. Kriisin paikka ehkä. Tai sitten vain normaalia elämää.

Tämä vuosikymmen oli myös selkeä matka. En tiedä, onko elämässäni enää odotettavissa tämän kaltaista matkaa, mutta todennäköisesti ei. Muunlaisia matkoja toivottavasti, mutta ei enää ikinä tällaista. Kaikki aikuisuuden asiat tapahtuivat ensimmäisen kerran, ja ne mahtuivat samaan vuosikymmeneen.

Kymmenen vuotta sitten, vuoden 2010 alussa, opiskelin viimeisiä hetkiä lukiossa ja asuin viimeistä vuotta vanhempien luona. Pelkäsin ihan helvetisti, että elämästäni ei koskaan tule mitään, että en onnistu mitenkään kaikessa siinä, missä minun pitää alkavana vuonna onnistua. Usein, kun puhutaan nuoruudesta ja esimerkiksi koulun päättämisestä, mainitaan sellaisia käsitteitä kuin toivo ja huolettomuus ja vasta myöhemmin tuleva harkinta siitä, mitä tämän jälkeen. Minulle toivo ja ilo uudesta elämänvaiheesta olivat pieniä sivuvivahteita. Pelko oli hallitsevin tunne.

Olen koko aikuisuuteni ajan inhonnut sydänjuuriani myöten kuunnella sellaista puhetta kuin "en mää oikeastaan lukenut yhtään ylioppilaskirjoituksiin, joo, mää en lukenu yhtään, mää vaan menin sinne, mää en opiskellu koko lukioaikana yhtään,  hei, mää en lukenu myöskään pääsykokeisiin, mää vaan menin pääsykokeisiin lukematta, kuulkaa koko opiskeluaikana mää en tehny mitään, mää en ees kattonu mihin mää hain opiskelemaan, mää vaan jotenki päädyin" ja niin edes päin.

Tällaisella puheella yritetään ehkä olla jotenkin vaatimattomia (jota en ymmärrä) tai sitten uskotella kuuntelijoille, että ollaan luonnonlahjakkuuksia, neroja.
Minun tekee mieli kysyä tällaisilta löpisijöiltä yksi ainoa kysymys, ja se kuuluu näin: "no, oisko sun ehkä kannattanut?"
Yleensä tällaiset puheet kuullaan vaiheessa, jossa ollaan jo päästy jonnekin. Ylioppilasjuhlissa kerrotaan, kuinka lakki on saatu tekemättä mitään, opiskelupaikka on saatu tekemättä mitään, työpaikka on saatu tekemättä mitään.
Jos se on käynyt näin helposti, niin mihin lie maailmanvaltiasasemaan nämä ihmiset pääsisivät, jos viitsisivät jotain tehdä. Kannattaisiko heidän siis vähän liikauttaa nerokasta sormeaan, niin heti sataisi kultaa? Mahtaa heitä vituttaa, kun he kuolinvuoteellaan tajuavat, että jotain tekemällä he olisivat voineet ehkä saada jotain muuta.

Lisäksi ahkerana lukijana olen lukenut kirjoista ja lehdistä useiden ihmisten kertovan, kuinka he vasta viisikymppisinä alkoivat miettiä, mitä oikeasti elämältään halusivat. Siihen asti he ovat kuulemma vain ajautuneet, vahingossa päätyneet jonnekin. Olen ajatellut joskus, että on siinä onnekkaita ihmisiä. Ei tarvi vaivaa nähdä, kun vahingossa saa.
Tämän vuosikymmenen vaihteessa voin kuitenkin huokaista helpotuksesta, koska en ole itse sellainen ihminen.

Minä en voi sen enempää leuhkia kuin harmitellakaan, että olisin vain ajautunut vahingossa ja leikillään jonnekin, koska tein töitä niin paljon kuin pystyin. Valmistauduin ensin ylioppilaskirjoituksiin ja sen jälkeen pääsykokeisiin kuin sotaan.

Olen kiitollinen siitä, että penkkareissa, penkkareiden jatkoilla ja abiristeilyllä helmikuussa 2010 minulla kuitenkin oli myös kivaa.

Tein ylioppilaskirjoituksissa parhaani, sen, mitä pystyin. Täytin yhteishakupaperit heti haun alkupäivänä maaliskuun alussa. Olin tehnyt joululomalla lopullisen päätöksen siitä, mihin haen.

Kevään luin yliopiston pääsykokeisiin, kolmeen erilaiseen pääsykokeeseen. Luin parhaani mukaan, mutta olin melko varma, että en pääse yliopistoon. Ajattelin, että vain harva pääsee yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä ja minä en varmasti kuulu tähän pieneen joukkoon.

Ajattelin, että päivä, jona hain ylioppilastulokseni koululta, oli siihenastisen elämäni onnellisin. Ajattelen myöhemmin, että vuoteen 2010 oli käsittämätön, koska sinä vuonna ajattelin kaksi kertaa, että tässä oli elämäni onnellisin hetki.

Juhlin ylioppilasjuhlani kesäkuussa 2010.
Muutama päivä juhlien jälkeen kävin tekemässä kolmannen ja viimeisen pääsykokeen.
Sen jälkeen sairastin parin päivän flunssan ja sitten tein suunnitelman syksyn varalle, koska pidin selvänä, että yliopiston ovi ei avaudu ennen kuin aikaisintaan toisella yrittämällä.

Heinäkuussa 2010 elin päivän, jota edelleen pidän tietyllä tavalla tähänastisen elämäni onnellisimpana. Sain kirjeen, jonka ensimmäinen lause oli "Onneksi olkoon!" ja seuraava lause "Olemme myöntäneet sinulle opinto-oikeuden."

En ole ollut ikinä niin innoissani, koska jo yläasteajoista lähtien olin toivonut, että joskus opiskelisin yliopistossa.
Aikuiselämäni aikana olen ajatellut joskus, että onnellisen elämän salaisus on osata haaveilla itselleen mahdollisista asioista.

Elokuussa 2010 juoksin elämäni toisen maratonin, joka oli samalla ensimmäinen yhteinen maraton kummisetäni kanssa. Pari viikkoa sen jälkeen muutin elämäni ensimmäisen kerran pois vanhempien luota. Kahden hengen solukämppä neljän kilometrin päässä keskustasta.

Syyskuussa 2010 aloitin yliopisto-opinnot. Kuten useimmat asiat, nekään eivät loppuviimein olleet ollenkaan niin hohdokkaat kuin olin ajatellut. Ensimmäisestä päivästä lähtien alkoi taas sama pelko kuin vuoden alussa: minusta ei koskaan tule mitään. Alusta loppuun asti pidin kovasti opiskelusta, mutta en epävarmuudesta, jota yliopisto-opinnot usein ovat täynnä, ja ehkä erityisesti minun opiskeluvuosieni aikaan.

Entä jos olen vain tehnyt väärän valinnan.

Entä jos jätän tämän kesken ja se on väärä valinta?

Vaihtui vuosi 2011. Alkuhuuma oli haihtunut opiskelunkin hauskuudesta ja tuntui, että vain rämmin ensimmäisen kevään läpi. Opiskelu yliopistossa oli ihan erilaista kuin lukiossa, eikä siellä ollut opinto-ohjausta. Minulla ei ollut ketään, keneltä pyytää apua. Opiskelu tuntui vaikealta ja epäselvältä. Niinsanottu opiskelijaelämä, rellestäminen opiskelijabileissä, ei kiinnostanut yhtään. Ajattelin, että ehkä minun on haettava täältä pois, jonnekin muualle. Olen tehnyt väärän valinnan.

Sairastin talvella 2011 aikuiselämäni pahimman flunssan. Ainut aivan mahtava asia oli, että pääsin maaliskuussa 2011 maratonmatkalle Roomaan.

Kesällä 2011 olin kesätöissä siivoojana ja tein samaan aikaan kesäopintoja opiskelukavereiden kanssa. Kesän aikana opiskelukaupunki alkoi vihdoin tuntua vähän paremmalta paikalta olla.

Syksyllä aloitin toisen opiskeluvuoden ja juoksin elämäni ensimmäisen Finlandia Marathonin. Toinen vuosi oli opiskeluaikani paras, sillä silloin opiskelukuviot ja -kaverit alkoivat olla jo tuttuja, mutta valmistumisesta ei kuitenkaan vielä ollut paineita. Syksyllä 2011 tapasin myös ihmisen, joka määritti tulevia vuosia aika voimakkaasti.
Loka-marraskuun vaihteessa 2011 tein Maarianhaminassa maratonennätykseni, joka oli voimassa melkein neljä vuotta.

Keväällä 2012 hyvästelin perheemme koiran, joka oli ollut meillä ala-asteaikojeni lopusta alkaen. Tiedän, että koiran elämän loppuminen on kamalaa, mutta suru oli silti niin suuri, että ihmettelin sitä.

Keväällä 2012 alkoi myös elämäni ensimmäinen parisuhteeseen viittaava, joka kai oli tärkeä kokemus, muttta tässä katsantokanassa olisi mieluummin saanut jäädä kokematta.
Juoksin Tuusulanjärven maratonin huhtikuussa 2012.

Kesällä 2012 toteutin lapsuudenhaaveeni, tein benjihypyn 150 metristä Helsingin Kaivopuistossa meren päällä.

Syksyllä 2012 aloitin kanditutkielman teon. Juoksin Finlandia Marathonin toisen kerran.
Vuodenvaihteessa 2013 muutin solukämpästä yksiöön. En ole koskaan ollut kämppisasuja. Viihdyn yksin.
Keväällä 2013 sain kandin valmiiksi ja olin sitä myöten saanut tarpeekseni kaikesta. Päätin, että opiskelulle on tultava muutos, elämälleni on tehtävä jotain. Olin siinä vaiheessa melko varma, että en koskaan tee yliopisto-opintojani loppuun.
Vuoden kestänyt ihmissuhdesotku oli kiristynyt umpisolmuun.
Juoksin maratonin Lahdessa vuoden ensimmäisenä todella kesäisenä päivänä.

Kesällä 2013 olin töissä rakennussiivoojana.
Syksyllä 2013 aloitin neljännen opiskeluvuoden, ja voin todella huonosti.
Marraskuussa 2013 hain ja sain vihdoin apua sekä opiskelun että ihmissuhteen tuottamaan täydelliseen umpikujaan, ja vaikka olin melko varma, että tästä ei selvitä, näin kuitenkin jotakin toivon kipinää jossain. Vuoden 2013 lopussa aloitin tämän blogin. Tämän blogin tarkoitus oli alun perin olla selviytymispäiväkirja. Ajattelin, että jos tästä selvitään, paino sanalla jos, tämä blogi jääköön siitä muistoksi.
Syksyllä 2013 juoksin kolmannen Finlandia Marathonin ja ajattelin, että nyt näitä Finlandia Marathoneja on juostu tarpeeksi, ensi vuonna jonnekin muualle.

Talvella 2014 aloitin sitten sen selviytymistyön pienin askelin, ja toukokuussa 2014 alkoi vihdoin tuntua siltä, että on mahdollista selvitä, kaikesta huolimatta.
Koukuttauduin Klikkaa mua -tv-sarjaan.

Kesällä 2014 sain vihdoin vähän sitä balsamia haavoihin, mitä itsetuntoni oli ollut vailla. Juoksin maratonin Turussa, ja ihmettelin sitä, että se tosiaan oli elämäni kymmenes maraton. Kymmenes. Olin iloinen siitä.
Vietin ihanan viikon kummieni luona ja tutustuin sukulaislapsiin. Tein lapsuudenystäväni kanssa Berliinin-matkan, joka oli minulle useiden vuosien haaveilun tulos. Ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen elämä alkoi tuntua jopa ihan hyvältä.

Syksyllä 2014 aloitin viidennen, viimeisen opiskeluvuoden ja ensimmäistä kertaa minulle oli selvää, mitä opintoja teen. Tiesin silloin myös, että ainakin tutkintoni puolesta minusta kyllä nyt tulee jotakin. Olen ihan pienen askeleen päässä ihan oikeasta ammatillisesta pätevyydestä, ja vielä sellaiseen työhön, johon haluankin työllistyä.

Syyskuussa 2014 juoksin Finlandia Marathonin viimeistä kertaa opiskelijana, vielä kerran kiellon päälle. Sen koommin en ole niitä juossut tähän päivään mennessä.

Syksyllä 2014 aloitin gradun teon ja työskentelyn opintojen ohessa yliopiston kirjastolla.
Loka-marraskuun vaiheessa 2014 juoksin tähänastisen elämäni kamalimman maratonin Sastamalassa.
Marraskuussa 2014 kävin elämäni ensimmäisen kerran Ismo Leikolan keikalla. Kriisini aikana vuosien 2013 ja 2014 aikana Ismo Leikolasta oli tullut minulle syystä tai toisesta niin tärkeä, että halusin nähdä hänet livenä. Pääsin eturiviin. Sain yhteiskuvan hänen kanssaan. Laitoin kuvan aamupalapöytään ja katsoin sitä joka päivä melkein vuoden ajan.

Itsenäisyyspäivänä 2014 juoksin elämäni ensimmäisen talvimaratonin Kuopiossa.

Talvella 2015 tein opintoihin liittyvän harjoittelun yliopiston kirjastolla ja aloin käydä säännöllisesti yliopistoliikunnan tunneilla. Juoksin elämäni ensimmäisen hallimaratonin Uudessakaupungissa. Kävin taas Ismo Leikolan keikalla ja tällä kertaa kävin kertomassa hänelle itselleen, mitä hän minulle merkitsee.

Kevään 2015 tein päätoimisesti gradua ja sain sen pääosin valmiiksi. Päällimmäinen tunne oli taas ahdistus, siitä, jos en koskaan saakaan työpaikkaa. Kävin vielä kerran Ismo Leikolan keikalla, ja se jäi viimeiseksi tähän mennessä.

Kesän 2015 olin päätoimisesti töissä Jyväskylän yliopiston kirjastolla. Nautin olostani siellä. Heinäkuun lopussa toteutin haaveeni ja kävin Tampereella Muumimuseossa. Elokuussa 2015 tein todella hienon maratonsuorituksen Raatteen tiellä.

Syksyllä 2015 valmistuin maisteriksi, mutta aivan kuten olin osannut pelätä, en saanut työpaikkaa. Aloin tehdä aikuiskouluttajan pedagogisia opintoja. Maisteriuteni kunniaksi pääsin kummisetäni kanssa maratonmatkalle Ateenaan.

Tammikuussa 2016 aloitin opetusharjoittelun yliopistolla ja olin epätoivoinen, koska en saanut oikeaa työpaikkaa. Helmikuussa tein maratonennätykseni Tampereen Pirkkahallissa.

Keväällä 2016 opintoni valmistuivat, ja niin ollen minulla oli maisterintutkintoni lisäksi opettajan pätevyys. Aloin saada kutsuja työhaastatteluihin. Työpaikkaa en kuitenkaan saanut.
Kesällä osallistuin promootioon, joka on ollut elämässäni hyvin ainutlaatuinen kokemus. Juoksin elämäni ensimmäisen yömaratonin Varpaisjärvellä. Syksyllä juoksin vielä Espoon Rantamaratoninkin, ilmeisesti, koska muuta tekemistä ei riittävästi ollut.

Syksyllä 2016 aloin saada opettajantöitä yliopistolta ja sain haettua jatko-opintoihin, haave, joka minussa oli elänyt yliopistoaikojeni alusta lähtien, ensin salaa ja sitten äänekkäämmin. Hakuprosessi koetteli kärsivällisyyttä, sillä kaikki oli hankalaa ja apua ei taaskaan ollut tarjolla. Ihmettelen edelleen, miten sain edes haettua, mutta ehkä siksi, että koin, että vaihtoehtoja ei ollut montaa.

Itsenäisyyspäivänä 2016 juoksin elämäni ensimmäisen kunnon pakkasmaratonin ja heti sen jälkeen aloitin väitöskirjan teon.
Tammikuussa 2017 aloin tutustua jatko-opintojen maailmaan, josta niin kauan olin haaveillut,
ja kas, ei sekään niin hohdokas ollut.
Aloin käydä jatko-opintoseminaareissa ja lähetellä tutkimusapurahahakemuksia. Aloin kirjoittaa oikeaa tekstiäkin ja tavata ohjaajia. Kun kirjoitin väitöskirjatekstiä, koin, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä, pääsin niin sanottuun todelliseen flow-tilaan. Käytännön elämään kuului kuitenkin koko nippu ahdistavia ja ikäviä asioita, kuten pelko siitä, että ei saa tutkimusapurahaa eikä vakituista tai edes pidempää määräaikaista työpaikkaa ikinä.

Keväällä 2017 pidin elämäni ensimmäisen kerran konferenssiesitelmän ja sain elämäni ensimmäisen tutkimusapurahan. Kävin läpi silmäleikkauksen, ja sen jälkeen karsastus ei ole enää kuulunut elämääni.

Kesällä 2017 juoksin maratonin Rovaniemellä. Elämässäni alkoi vihdoin olla myös romantiikkaa. Se ei tosin mihinkään ihmeelliseen johtanut.

Syksyllä 2017 juoksin maratonin Moskovassa ja rykäisin väitöskirjaani eteenpäin niin paljon, että ajattelin, että tämähän varmaan valmistuu joskus. Itsenäisyyspäivänä, Suomen täyttäessä 100 vuotta, juoksin maratonin.
Olin kuitenkin alkanut ajatella, että mitä sitten, vaikka väitöskirja valmistuu. Haluan töihin, en halua enää roikkua täällä, samassa kaupungissa, opiskelijayksiössä.
Olin saanut tarpeekseni,

Ja sitten mulla yhtäkkiä oli vakituinen työpaikka.
Tammikuussa 2018 muutin uudelle paikkakunnalle aivan toiselle puolelle Suomea ja aloitin työn kirjastossa. Pääsin töihin, ja pääsin puhumaan ruotsia töissä. Sain siis sen kaiken, mitä olin aina halunnut, vaikka olin jo luopunut toivosta.
Mielenkiintoista oli huomata, että vaikka minulla oli se kaikki, se ei riittänyt minulle. Yksiö ei enää riittänyt, halusin asua kaksiossa. Työpaikka ei lopulta riittänyt, halusin mukavamman työpaikan.

Maaliskuussa 2018 jouduin hyvästelemään rakkaimman ystäväni, joka siis oli koira.
Kesäkuussa 2018 pääsin maratonmatkalle Färsaarille.
Heinäkuussa 2018 tapasin ihmisen, joka on edelleen elämässäni, ja jota kutsun suosikki-ihmisekseni. Mikä kummallisinta ja hienointa, kaupan päälle sain elämääni hänen mukanaan myös koiran. Koira ei korvaa rakkainta ystävääni, mutta täytti hänen jättämänsä tyhjyyden ja osoitti, että elämä jatkuu.

Syksyllä 2018 juoksin maratonin Hangossa. Aloin voida huonosti, monesta syystä, lähinnä ehkä siksi, että töissä oli paljon stressiä eikä mulla ollut ollut juurikaan lomaa koko vuonna.
Vietin joulun elämäni ensimmäistä kertaa muualla kuin vanhempieni luona.

Vuoden 2019 alussa voin huonosti ja ajattelin, että parisuhdeyritelmästäni ei tule mitään.
Talvi kuitenkin kului, osin ihan hyvinkin, ja tuli kevät, ja päätin, että joku muutos on tultava. Muistin, miten hankalaa työpaikan saanti oli ollut, ja ajattelin, että työpaikan vaihto ei todennäköisesti onnistu, mutta varmasti se ei onnistu, jos ei edes yritä.

Aloin hakea uutta työpaikkaa huhtikuussa 2019 ja toukokuussa 2019 sain paremman työpaikan, kuin olisin osannut edes toivoa.
Kesäkuun alussa pidin elämäni ensimmäisen palkallisen parin viikon kesäloman, jonka aikana muun muassa muutin.
Sen jälkeen aloitin uuden työn.

Loppuvuosi 2019 kului lähinnä töissä, uuteen työhön opetellessa.
Juoksin maratonin vuoden aikana Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Joutsenossa.

Toinen tärkeä asia oli asunnon ostaminen. Yhtäkkiä kesän alussa minulle ilmaantui tarve, jota minulla ei koskaan aikaisemmin ollut ollut: haluan ostaa asunnon. Saunallisen asunnon, jossa on mielellään kaksi huonetta ja jota mielellään ei tarvitse remontoida.

Marraskuussa 2019 se toteutui. Nyt en enää asu vuokralla, olen asunnon omistaja.

Jos vertaa siihen kymmenen vuoden takaiseen pelkoon, että minusta ei tule mitään, ja mistään ei tule mitään,
niin aika pitkälle olen mielestäni päässyt.

Tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, että en toivo mitään lisää.
Ainoa toiveeni on, että asiat olisivat mahdollisimman pitkään näin hyvin, kuin ne ovat.
En tarvitse muuta.

Onnellista seuraavaa vuosikymmentä kaikille lukijoille!

2017

Blogi on jälleen hengissä. Sitä en tiedä, onko sillä enää lukijoita. Toivottavasti on!

Tammikuun päivitykset ovat viivästyneet, sillä kaikeksi ilokseni olen liittynyt kiireisten ihmisten joukkoon. Kadehdin vuosikaudet elämässäni sellaisia ihmisiä, jotka puhuivat kiireistään - toisin sanoen oman itsensä tärkeydestä ja merkityksellisyydestä, siitä, että jollekin on jotain väliä sillä, missä juuri he ovat milloinkin. Kadehdin ja ihmettelin, ja nyt ilokseni olen osa heitä, joilla kai on sellainen kiire, että oikeastaan mitään ei ehdi tehdä. Tämä tiivistyy havaintoon siitä, että iloitsen suunnattomasti metroaseman pitkistä liukuportaista: mikä mainio pieni ikuisuus luppoaikaa juoksevien asioiden hoitamista varten.

Nyt oli kuitenkin taas vähän pidempi hetki aikaa blogille. Täältä se siis tulee, jo perinteeksi muuttunut vuosikatsaus. Ajattelin tehdä sen suhteellisen tiiviisti, koska a) ketään ei kiinnosta kilometrin mittainen jaarittelu, ja b) ks. edellinen kappale. 

Nostan esiin asioita, jotka minulle tapahtuivat vuoden 2017 aikana, ja jotka jäivät mieleen. Pahoittelen sitä, jos jotain jää pois. Kiitän kaikkia vuoteeni 2017 osallistuneita. Olen iloinen siitä, että vuosi oli sellainen kuin se oli - 2017 oli käsittämättömän hieno vuosi, kaunistelematta.

Aloitin vuoden juomalla aitoa samppanjaa. En ollut tehnyt sitä koskaan ennen. Uudenvuodenyönä tinoja valettaessa tinani paloi kiinni kauhaan. Lopulta se saatiin irti. Lopputuloksena oli niin kummallinen tina, että sitä piti tulkita koko porukan voimin. Mainituiksi tulivat ainakin kakkulapio, lumilapio, lohikäärme ja lintu. Tina aseteltiin takanreunukselle, jossa se on edelleen.

Tapasin toisen väitöskirjaohjaajistani ensimmäisen kerran. Istuin eräänä kylmänä tammikuun aamuna tutun yliopistorakennuksen kolmannen kerroksen käytävällä nojatuolissa. Hän käveli paikalle käytävän toisesta päästä. Tunsimme toisemme ensi silmäyksellä. Tiesin, että tästä seuraa jotain hyvää.

Lekottelin kylpylähotellin ulkoaltaassa parina hiljaisena talvi-iltana ja ihailin maailman kauneutta. 

Aloitin tammi-helmikuun aikana elämäni tutkijana, työssä, jota olin kaikista eniten halunnut tehdä vuosikaudet. Kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa: tutkimussuunnitelmat, tutkijaseminaarit, tutkimusapurahahakemukset, tutkijayhdistyksen toiminta, konfrenssiesitelmäehdotus, väitöskirjatyöpajahakemus, jatko-opintokurssit, ohjaajien sähköpostin spämmäys. Kaikessa oli ensimmäisen kerran luomaa erityistä kimalletta, huumaa ja toiveikkuutta. 

Muistan parhaiten sen yön, jona työstin omaa tutkimustekstiäni iltayhdeksästä aamuviiteen, täyden työpäivän päälle, ja jota sen jälkeen olen aina muistellut pohtiessani, mitä tässä elämässä kaikkein eniten haluan tehdä, mikä ihan oikeasti niinsanotusti resonoi. Mielestäni sen yön hurmoksellisuus oli viimeinen sinetti sille, että nyt olen tekemässä jotain, mitä haluan, vaikka siihen toki liittyy niin paljon ahdistavia ja raskaitain puolia.

Minusta tuli elämäni ensimmäisen kerran hallituksen jäsen. Aloin istua kokouksissa ja järjestää tapahtumia tutkijoiden kanssa.

Annoin ystävänpäivän kunniaksi suklaasydämen ihmiselle, jota kuuden kuukauden jälkeen en olisi uskonut enää kohtaavani. Sain halata häntä, toive, joka puoli vuotta sitten ilmaantui mieleen ja jäi toteutumatta, ja jolla ei ollut enää kuukausiin ollut minulle mitään merkitystä. Elämässä voi tapahtua odottamattomia asioita.

Maaliskuu oli aika paska kuu. Huomasin ne tutkijana olemisen super-hyper-ahdistavat puolet liian kirkkaasti. Tarvoin loskassa ja keräilin positiivisia asioita tänne blogiin. Arjessahan niitä aina on, niitä on aina, kun ne vain herkistyy näkemään.

Maaliskuun isoimpia juttuja olivat varmaan se, että törmäilin ystävänpäiväsuklaasydän-tyyppiin viikottain, mikä oli todella kummallista, ja tein niin paljon opetustöitä, että siitä tuli rutiinia, mikä sekin oli vähän kummallista. Tykkäsin niistä opetustöistä muuten: ne kannattelivat maaliskuun muuten kaikenkattavassa kurjuudessa.

Syntymäpäivänäni satoi räntää taivaan täydeltä, maa oli valkoisena ja oli niin kylmä, että se tuntui paksusta takista huolimatta luihin ja ytimiin. Kirosin elämääni. Sain kuitenkin kaikesta kärsimyksestä huolimatta valmiiksi väitöskirjani ensimmäisen pienen osuuden.

Paria päivää ennen vappua istuin iltaa sellaisten ystävien kanssa, joita en ollut nähnyt kuukausiin. Se oli monella tapaa hieno ilta.

Vappuna oli jouluisempi keli kuin jouluna on ollut moneen vuoteen. Otatin koirastani lumisen kuvan joulukortteja varten (joita en sitten hankkinutkaan), sillä olin varma, että jouluna puolestaan on enemmän kevätkeli.

Heti vapun jälkeen sain tietää yhden tähänastisen elämästäni suurimmista jutuista, tuloksen, joka kuuluu kirkkaasti koko tähänastisen elämäni suurimpiin saavutuksiin. Ryntäsin ulos yliopiston kirjaston ovesta ja huusin uutiset puhelimeen ulko-oven välittömässä läheisyydessä niin, että koko kampus kaikui.

Nimipäiväni aamuna makasin sairaalan lavetilla loisteputkilamppujen alla odottamassa, että silmääni työnnetään puudutuspiikki. Kestin hetken, joka vaadittiin, että piikki työnnettiin sisään. Ensimmäisen minuutin ajan tunsin kipua, loppuviimein leikkaus oli lähestulkoon miellyttävä kokemus. Pari tuntia leikkauksen jälkeen oksensin kaiken, mitä olin ehtinyt siihen mennessä syödä.

Huomasin, että jos toista silmää käyttää johonkin, myös toinen silmä liikkuu aina, vaikka sen päällä olisi lappu. Mikäli toinen silmä on leikattu, ei pysty esimerkiksi lukemaan ilman kipua. Huomasin, miten valtavasti silmien liikkeitä normaali elämä vaatii, ja miten mittaviin toimenpiteisiin kivun välttäminen ajaa, vaikka vain toinen silmä päiväkirurgisesti operoidaan. Mutta nyt, nyt, voin viimein katsoa ihmisiä silmiin häpeilemättä. Te joiden silmät ovat syntymästä saakka katsoneet samaan suuntaan, ette voi edes kuvitella, mitä tämä prosessi minulle merkitsee.

Pari päivää leikkauksen jälkeen kävelin himmentävät lasit silmillä Cygnaeuksenpuistoon. Aurinko paistoi kirkaammin kuin vielä kertaakaan sinä vuonna. Leikattu silmä aristi valoa, mutta suurimmaksi osaksi pidin laseja piilottaakseni murjotun silmän tyypiltä, jota olin menossa tapaamaan.

Osallistuin elämäni ensimmäisen kerran tieteelliseen konferenssiin. Pidin elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän, lasit silmillä tietenkin, sillä myös yliopistorakennuksessa palavien lamppujen valo koski leikattuun silmään. Osallistuin siinä yhteydessä myös väitöskirjatyöpajaan.

Vietin Mauno Koiviston hautajaispäivän piknikillä. Mietin, millä logiikalla ihmiset pitkin päivää päättivät, pitäisikö ennemmin liputtaa helatorstaita vai suruliputtaa edesmenneen presidentin hautajaisia.

Olin onnellinen
ja sitten pari viikkoa vain itkin ja itkin ja itkin ja itkin, koska ilmeisesti voi joskus olla niin, että toisen ihmisen on tulkinnut aivan täydellisen väärin, että millään omalla havainnolla ei olekaan minkäänlaista todellisuuspohjaa.

Mittakaavassaan naurettavasta surun jaksosta mieleeni jäi parhaiten se, että aina on toivon ja valon pilkahduksia, jokaisena hetkenä, niitä on aina. Ihmiset tarttuvat ihmeellisellä tavalla apua pyytävään käteen. Ihmiset osaavat yllättää, ihmiset sanovat kauniita sanoja kun niitä ei odota ja kun toinen ei edes tiedä minun niitä juuri nyt tarvitsevan. Ihmiset ovat paitsi aika paskoja aika usein, myös yllättävän valmiita auttamaan ja osoittamaan myötätuntoa. Parhaiten muistan uunituoreen tohtorin minulle osoittamat sanat, kun onnittelin häntä hänen väitöstilaisuutensa päätteeksi, omana juhlahetkenään hän kohdisti kannustavia sanoja minulle, eikä hän edes tiennyt, minkälainen konkurssi henkilökohtaisessa elämässäni oli meneillään.

Vietin juhannusta mökillä, söin tukevasti ja join kallista konjakkia.

Juoksin maratonin Rovaniemellä. Jätkänkynttilä-silta oli hieno. Maraton meni aika heikosti, siitepölyallergiaoireiden ja koko matkan suoraan päähän porottaneen auringon ja / tai sitten ihan vain huonontuneen kunnon vuoksi, mutta pääsin maaliin kuitenkin. Maalissa oli ihania tonttuja. Aloin miettiä, miten voisi päästä kokopäiväiseksi tontuksi Rovaniemelle. Maratonin jälkeen kävin suihkussa ja uin yhden allasmitan uimahallissa.

Kirjoitin väitöskirjani ensimmäisen kokonaisen luvun. Ajattelin myöhemmin, että se oli parasta, mitä voi olla: hiljainen yliopiston kirjasto, jossa kukaan järkevä ihminen ei heinäkuussa ole. Työskentelen seisomatyöpisteellä tietyn tuntimäärän päivässä, saan hyvin aikaiseksi. Koska on Suomen virallinen lomakuukausi, ei ole mitään muuta, mistä pitäisi kantaa huolta. Sähköpostiin ei tulvi muistettavia asioita, kukaan ei vaadi mitään oheistoimintaa, takaraivossa ei tykytä mikään to do -lista. Sain keskittyä vain yhteen, minulle suurimpaan asiaan, ja sillä tavalla sain sen etenemään.

Sateisena heinäkuun perjantai-iltapäivänä tapasin kahviossa uuden ihmisen. Samana iltana kävelimme Jyväsjärven ympäri, 13 kilometriä. Seuraavalla viikolla matkustin ensimmäisen kerran paikkaan, jossa en ollut ikinä käynyt, ja mihin vaadittiin kaksi bussimatkaa, yhteensä kolme ja puoli tuntia aikaa. Ihmettelin, ja oikeastaan ihmettelen edelleen, miksi sen silloin tein, mutta kai siihen joku merkitys kätkeytyi.

Sen jälkeen lukuisia pieniä asioita, jotka jäivät mieleeni aina silloin tällöin pisaroittain putoavina kuvina. Se, miten ensimmäisen kerran pelkäsin hänen moottoripyöränsä kyydissä, ja heti perään koko elimistöön tulvahti adrenaliini, tunne siitä, että olen elossa, ja nautin siitä. Hänen tapansa nostaa kättä vastaantuleville moottoripyöräilijöille. Yksi heinäkuun lopun yö, jona astelimme yhdessä mökin saunasta järveen. Elämäni toinen lasillinen aitoa samppanjaa. Pahin myrsky, jonka elämässäni olen nähnyt, ja vaikka yleensä pelkään, silloin en pelännyt yhtään. Yksi pieni ikuisuus, joka täyttyi hetkistä,
ja joka sitten loppui, koska niin oli eittämättä parempi.

Ja sitten taas itkin ja itkin ja itkin, kirjoitin väitöskirjani toista lukua ja kävin keskellä päivää yliopistolta kotona ihan vain siksi, että sain itkeä rauhassa "ruokatunnin" ajan.  

Ja sitten lähdin Moskovaan, näin Moskovan, käsittämättömän hienon historiallisen kaupungin.
Nauroin enemmän kuin aikoihin.

Juoksin Moscow Marathonin. Maraton meni taas huonosti, esimerkiksi urheilujuoman puutteen vuoksi, mutta pääsin sen kuitenkin läpi, ja Moskovasta parhaiten muistan että nauroin, parin päivän aikana enemmän kuin kuukausiin.

Yhdet perhepiirin ja lähisuvun juhlat. Kirjamessut Helsingissä, elämäni ensimmäisen kerran. Toisen väitöskirjaluvun esittely seminaarissa. Käsittämättömän kauniit sanat, jotka siitä kuulin, vaikka taaskaan ihmiset eivät varmaan edes tienneet, kuinka paljon niitä juuri silloin tarvitsin.

Elämäni ensimmäinen symposium, ja symposium-esitelmä. (Tänä vuonna opin sekä symposium- että konferenssi-käsitteiden merkityksen ja eron.)

Ihmisten tapailua, enemmän kuin aiemmin elämässäni. Aiemmasta elämästäni radikaalisti poikkeavan suhtautumistavan oppiminen: aiemmin olen tuhlannut valtaosan ihmiskohtaamisista yksinomaan sen pohtimiseen, mitä tuo minusta ajattelee, ja miten voisin parhaiten olla sellainen, että tuo ajattelisi minusta hyvää. Nyt aloinkin ihmiskohtaamisten runsaudessa ja lähes konemaisessa toisteisuudessa ajatella enemmän sitä, mitä minä tuosta ajattelen, kelpaako toi mulle. Löysin itsestäni ennenkokemattoman, hetkittäin suorastaan pelottavan välinpitämättömyyden: ennen maailmassa jokainen kohtaamani ihminen oli minulle The Tapaus,  jumituin analysoimaan jokaista katsetta ja äänenpainoa. Syksyn myötä löysin itseni ihmisten seurasta ilman analyysiä siitä, mitä tässä nyt tapahtuu ja mitä toinen ajattelee tai ei ajattele, sillä mua vaan ei kiinnostanut. 

Suomen 100-vuotispäivänä juoksin itsenäisyysmaratonin ja olin sen jälkeen sitä mieltä, että jalkani voisi saman tien hakata irti, niin huono juoksija minusta on tullut. 

Yksi joulukuinen viikonloppu mahtavassa seurassa, jossa mulle tarjoiltiin suklaakarkkeja aamulla sänkyyn, takki ojennettiin valmiiksi naulakosta päälle puettavaksi ja muutenkin ihmiset osaa vaan joskus olla niin parhaita, erityisesti lapset. 

En nähnyt Eero Ritalaa livenä, kuten viime vuonna asetin toiveikkaaksi tavoitteekseni. Jouduin tyytymään Joulutarina-leffaan ja sain yllättäin extrana vielä Heinähattu ja Vilttitossu -leffan. Kyllä niillä pärjäs. Tänä vuonna uusi yritys. 

Aivan vuoden lopulla tapahtui jotakin yllättävää, joka käänsi elämäni täysin ylösalaisin, mutta siitä kirjoitan myöhemmin oman postauksensa.  

Lopetin vuoden katsomalla ilotulitusta erään toisen ihmisen kanssa, yhden niistä syksyn aikana kohdatuista. Mietin kaikkia niitä aiemman elämäni kertoja, joina olen kokenut vastaavankaltaiset hetket ihan vain yksin itseni kanssa, ja yritin ajatella, että kyllä tähänkin jokin merkitys varmaan kätkeytyy. Vaikkemme vielä sitä näe. 

Kohti uutta vuotta, uusia haasteita, pelkoja, toiveita ja toinen toistaan seuraavia, näkyviä tai kätkettyjä merkityksiä. 

En osaa sanoa, millainen blogivuosi tästä tulee, mutta tammikuun aikana lupaan ainakin perinteisen vuoden 2017 kirjapostauksen ja sen edellä mainitsemani, minulle tällä hetkellä suurinta asiaa käsittelevän postauksen. Sen lisäksi lupaan olla lopettamatta blogia. Kirjoitan aina, kun olen julkisessa kulkuvälineessä tai pitkissä liukuportaissa tai jos joskus muulloin on aikaa hengittää. Se olkoon (varmasti kaikkien mieltä lämmittävä) uudenvuodenlupaukseni vuodelle 2018.

Näihin tunnelmiin. 

Maaliskuukalenteri osa 4: Ain laulain työtäs tee

Takana on jälleen yksi maaliskuun viikko.
Viikko, jonka sijoittumista maaliskuuhun ei sovi epäillä.
Viikko, jonka aikana olin aika varma, että elämä on syvältä, oli sitten maaliskuu tai mikä tahansa muu kuu.
Ei kovin hyvä viikko siis.
Mutta jotain hyvää kuitenkin.

Yleisesti: sain aikaiseksi suht paljon. Sain aikaiseksi enemmän, kuin muutamana aiempana viikkona.
Silti horjuin ja horjun edelleen järisyttävien paniikkikohtausten partaalla, koska en saa aikaiseksi kerta kaikkiaan tarpeeksi, en ole tarpeeksi hyvä, itse asiassahan olen vaan ihan paska, väistämättä.

Sit niitä positiivisia juttuja.

Luukku 20: Lounasseura.
Minulle, joka aina olen ollut enemmän tai vähemmän erakkoluonne, ja joka tätä nykyä olen alkanut olla sitä jopa vielä enemmän, tämä oli historiallista. Hyvää ruokaa ja seuraa lounasaikaan, jee!

Maanantaina olin lisäksi supertehokas. Olin päivän töissä, illan vapaaehtoistöissä, päivän päätteeksi imuroin, pyykkäsin ja valmistauduin seuraavan päivän töihin. Kylläpä olinkin! En päivittänyt sitä Facebookiin, kuten aikamme vaatisi. Sen sijaan kerron siitä täällä. Tiedän, että kehuja on turha kalastella, mutta mulle riittää tässä tapauksessa, kun kehun itseäni. Maanantai meni hyvin, ja toivoisin, että joka päivä olisi tuon maanantain kaltainen.

Luukku 21: Kävelin illalla kotiin yliopistoliikunnan tunnin jälkeisessä euforian tilassa.
Havahduin siihen, että ympärille laskeutuva pimeä on kaunis.
Jopa maaliskuu voi siis tuoda tullessaan jotain hyvää. Maaliskuussa maailma alkaa muuttua iltaisin sen väriseksi, mitä eniten rakastan.
Sininen hämärä, jossa katulamput loistavat.
Räntäsadekin tuntui siinä sinisyydessä lempeältä.

Sain päähäni kaikenlaisia ajatuksia, kuten:
Mitä jos olenkin onnellinen, onnellisessa asemassa? Mitä jos kaikki onkin oikeasti todella hyvin? En vain pysty näkemään sitä. Olen sokea sille, koska ihminen ei inhimillisyytensä vuoksi näe metsää puilta.
Näen sen vasta, kun jotain pahaa tapahtuu, ja / tai kun tarpeeksi aikaa on kulunut.
Miksi en voisi saman tien alkaa nähdä sitä nyt?
Edes yrittää.

Lisäksi:
Onnen puuttuminen tulee siitä ajatuksesta, että luulee olevansa kahlittuna, vangittuna johonkin. Luulee, että asiat ovat näin ilman, että minä voin sille mitään.
Aina ei ole niin, että rajoitteet olisivat vain omassa päässä.
Joidenkin asioiden suhteen se kuitenkin voi olla niin.
Luulen olevani kahlehdittu johonkin, pakotettu toimimaan jollakin tavalla, mutta olenko? En välttämättä ole. On erilaisia tapoja, ulospääsyreittejä, tapoja kiertää umpikuja, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa. Ne pitää vain nähdä.

Luukku 22: Meinasin aamulla ensi töikseni talon alaovesta ulos astuessani kompastua portaissa. Siinä olisi voinut käydä todella huonosti. Olisin voinut lentää naama edellä kivetykseen, olisin voinut ruhjoutua pahasti, olisin voinut vähintään satuttaa itseni ja enintään taittaa niskani.
Sain kuitenkin korjattua tasapainoni suorastaan taiturimaisesti viime hetkellä.
Ekstrahyvää oli se, että kukaan ei ollut todistamassa tätä hetkeä.
Tai jos oli, minä en nähnyt häntä / heitä.

Luukku 23: Kävin tuhlaamassa bonussetelini Suomalaisessa Kirjakaupassa, vihdoin.

Vuoden 2016 aikana Suomalaisessa Kirjakaupassa tekemieni ostosten ansiosta minulle oli kertynyt yhdeksän eroa bonusta. Sillä summalla sain siis käydä hakemassa itselleni jotain sieltä, tämän maaliskuun loppuun mennessä.
Asiasta oli jo kasautumassa stressiä, kun maaliskuu kului uhkaavasti kohti loppuaan, eikä kirjakaupasta ollut parista kolmesta ekskursiosta huolimatta löytynyt oikein mitään, mihin olisin halunnut bonussetelin kuluttaa.

Ehkä siksi, että kyseessä on ehdoton suosikkikauppani. Siellä on yksiselitteisesti liikaa kaikkea, mitä haluaisin ostaa. En pysty päättämään, mihin siellä tarttuisin.
Toisekseen yhdeksän euroa osoittautui yllättävän hankalaksi summaksi. Toisaalta se on ihan liian vähän, maksettavaksi jäi monessa tapauksessa liian suuri summa, jotta olisin viitsinyt sitä hyödyntää. Toisaalta se taas on liikaa, enkä halunnut, että siitä jäisi yhtään yli.

Kuin tilauksesta kuulakärkikynästäni loppui keskiviikkoiltana muste. Tilanne, joka tulee elämässäni vastaan melko usein. Kirjoitan yllättävän paljon myös käsin.
Useimmiten niissä tilanteissa ei kuitenkaan ole sellaista mahdollisuutta, mikä nyt oli. Keskiviikkoiltana ajatus oli heti kirkkaana melessäni: huomenna, ennen kuin teen mitään muuta, menen ja kulutan sen bonussetelin. 

Menin ja ostin kaksi kuulakärkikynää, sinisen ja mustan. Ja päälle vielä Muumien Mörkö -kuvalla varustetun muistikirjan. Kanta-asiakkaana sain niistä vielä vähän lisää alennusta juuri sinä päivänä, joten kyllä kannatti!

Luukku 24. Olin yliopiston kirjastolla ja mielessäni pyöri nykyään valitettavan oletusarvoiseksi muuttunut ajatus: ei musta ole tähän, ei musta ole mihinkään, missään ei oo järkeä eikä merkitystä. 

Taas elämän sattumat, kohtalon oikut, mitkä lie, tulivat eteen.
Satuin pysähtymään kirjastossa juuri oikean lehtihyllyn eteen, silmiini sattui osumaan lehden kannesta juuri oikean tyypin haastattelu. Otin lehden ja luin sen, hyllyjen välissä, hiljaisuudessa. Haastattelu toi ihmeellistä toivoa. Tunteen siitä, että on tässä silti jotain järkeä, ehkä onkin, ehkä olen ollut ja olen jollakin tavalla oikeilla jäljillä, ehkä jossain on jotain merkitystä kuitenkin.

Illalla katsoin The Voice of Finland -jakson.
Yleensä halveksin sitä, miten ihmiset aina itkevät telkkarissa. Valmentajat ja laulajat. Aina, kun joku laulaa jotain muka ah niin herkkää ja kaunista. Ja oikeastaan aina muulloinkin.
Mielessäni on aina tietynlaisia ajatuksia, kuten, ihan suoraan sanoen, että ei nyt jumalauta. Opetelkaa käyttäytymään, aikuiset ihmiset, telkkarissa sentään. Ei kaikki voi aina, kerrasta kertaan toistuvasti olla niin helvetin hienoa ja herkkää. Ei missään ole enää mitään arvoa, jos joka kerta pitää teatraalisesti painella nenäliinalla silmänurkkia ja suoltaa ylitsevuotavia ylistyksiä.

Perjantai-iltana sain kuitenkin ansioni mukaan.
Yksi esiintyjä esitti oman versionsa kappaleesta, jota en ollut ennen kuullut.
Musiikkia, joka kerta kaikkiaan liikautti mannerlaattoja mielessäni. Ohjelman jälkeen kuuntelin ilmeisesti alkuperäisen kappaleen Youtubesta aika moneen kertaan ja ajattelin täsmälleen, kuten haastattelija telkkarissa esittäjälle sanoi, että "olen tän laulun jälkeen ihan säpäleinä".
En nyt ihan ääneen itkenyt, mutta se johtui vain siitä, että itkeminen ei noudata logiikan lakeja.
Mielen mannerlaatat vain järähtelivät. 
Muistin taas, mitä musiikki voi ihmiselle tehdä.
Ajattelin taas musiikin avulla hetken, että kaikessa, ihan kaikessa, on jotain merkitystä.
Voitte kuunnella sen tästä.

Luukku 25. Otin käyttöön sähöhammasharjan, vihdoin.
Jo monta vuotta on pitänyt, sillä sehän puhdistaa paremmin, niin kaikki hammaslääkärit ovat ainakin minulle saarnanneet.
En ole saanut aikaiseksi, sillä tykkään enemmän käsikäyttöisestä, perinteisestä hammasharjasta.
Nyt sitten vihdoin! Tästä alkaa kausi, jona hampaani ovat entistä paremmassa huollossa.

Illalla kävin, vaikka sitten juuri sen kunniaksi, ostamassa irtokarkkeja.
Mulla on jo parin viikon ajan ollut hillitön irtokarkinhimo.
Se on harvinaista, sillä en ole mikään erityisen kova karkinsyöjä. Usein ajattelen, että voisin aivan hyvin elää elämäni ilman muita herkkuja, kuin suklaata. Vain suklaata tarvitsen, ja sitäpä sitten todellakin tarvitsen. Suklaa eri muodoissaan, mutta eniten jäätelön muodossa.
Karkkeja en siis juurikaan tarvitse.
En tiedä miksi, mutta pari viikkoa on ollut ihan hirvittävä irtokarkinhimo.

Niinpä eilen siis päätin, että tänään pidän rennon irtokarkki-illan.
Pidin.
Menin lauantai-iltapäivänä yksin ilman erityistä syytä Kalpis-irtokarkkikauppaan, jossa muuten oli ahdistavasti ruuhkaa. Pujottelin sinnikkäästi ihmisten välissä metsästämässä lempikarkkejani ja ihan kaikkia sellaisia karkkilajikkeita, mitä sattuisi mieli tekemään. Päätin, että koska teen tällaista keskimäärin kerran tai kaksi kertaa vuodessa, niin nyt saan ostaa hyvällä omallatunnolla niin paljon karkkeja kuin haluan.
Onnistuin (ehkä sen ruuhkan ansiosta) kuitenkin pysymään jokseenkin säädyllisessä summassa.

Menin kotiin ja siivosin kunnolla, koska viimeiset siivoukseni ovat olleet melko hätäisiä. Sen jälkeen yritin vielä saada jotakin aikaiseksi, ja sitten vasta lysähdin nojatuoliin irtokarkkipussi edessäni.

Jee.

Luukku 26. Kesäaikaan siirtyminen.
Itsessään se ei ole positiivinen asia. Eläisin mieluummin maailmassa, jossa vallitsisi pelkkä talviaika, jossa kelloja ei käänneltäisi maaliskuussa.

Se on kuitenkin toiminut tänään lohdutuksena.
Aamulla herätessä säikähdin sitä, että kello on jo niin paljon, ja silti mulla on niin väsynyt olo. Vasta kahvikupin äärellä muistin, että nythän on tosiaan kesäaika, kellona toiminut älypuhelimeni oli itse päivittänyt itsensä oikeaan aikaan.
Kaiken väsymyksen, aikaansaamattomuuden, kaiken paskan, voi tänään pistää sen piikkiin, että on siirrytty kesäaikaan.

Lisäksi hyvää on, että syksyllä talviaikaan siirryttäessä en jaksanut kääntää seinäkelloni viisareita. Olisihan se nyt ollut aivan liian vaivalloista, kun muutaman kuukauden päästä niitä pitäisi vekslata taas uudelleen. Saman tien voi vain aina mielessään ajatella, että kello on tunnin vähemmän kuin seinäkello näyttää. Siinä on aina positiivinen aspekti mukana: kello näyttää tuota aikaa, mutta oikeasti se on tunnin vähemmän.
Nyt seinäkello on oikeassa ajassa.

Kiitos.
Ensi viikolla luvassa viimeinen maaliskuukalenteripäivitys!
Katsotaan, mitä sitten. 





 

 

Kuukausista julmin, vm. 2017

Jo parin vuoden ajan olen harkinnut jonkinlaisen joulukalenterin pystyyn pistämistä blogissani.
Kertaakaan en kuitenkaan ole päässyt itseni kanssa lopputulokseen siitä, mistä joulukalenteri sitten oikeastaan koostuisi.
Tänä vuonna keksin, että enhän minä mitään joulukalenteria edes tarvitse. Maaliskuukalenterille sen sijaan olisi kysyntää.

Kuten jo kai turhankin useasti olen maininnut, maaliskuu on minulle absoluuttisesti vuoden pahin aika. Sananmukaisesti marraskuun pitäisi olla kuoleman kuukausi, ja kuulemani mukaan se monille onkin. Minulle kuoleman kuukausi on kuitenkin yksiselitteisesti maaliskuu, jona luonto on yhtä raa'an ankea ja ruma kuin marraskuussa, mutta marraskuusta poiketen valo on kirkas ja paljastava. Marraskuun pimeys armeliaasti peittää maailman julmuuden. Maaliskuussa kuvottavan loskainen ja kurainen maailma loistaa alkukevään valossa. Lisäksi maaliskuuhun liittyy kuluneen elämäni varrelta eniten kuolemaa, rakkaiden menetyksiä ja surua.

Siksi tänä vuonna blogissa tarjolla maaliskuukalenteri.
Kunnianhimoinen tavoitteeni on koota jokaiselta maaliskuun päivältä talteen (vähintään) yksi positiivinen asia.
Pieniä ja suuria iloja. En ole koskaan osannut sanoa, kummat ovat arvokkaampia, eikä sitä kai tarvitsekaan osata eritellä.

Ajattelin, että voisin kiireisen (hehheh) elämäni keskeltä pysähtyä vaikka kerran viikossa blogin äärelle ja luetella kyseisen viikon ilot, yhden kultakin päivältä. Maaliskuu tulee siis olemaan aktiivisin blogikuukausi aikoihin. Pitäkää hatuistanne kiinni!

Koska olen niin innoissani tästä ideastani, niin aloitan vilpillisesti jo nyt, helmikuun kääntyessä kohti loppuaan. Iloisia asioita viime viikolta, ei nyt sentään joka päivältä, vaan näin alkajaisiksi vain muutama, esimakuna siitä, mitä tuleman pitää.

Tiistaina kävin liian pitkän tauon jälkeen hammaslääkärin tarkastuksessa. Olin valmistautunut pahimpaan, ja jo valmiiksi olin monesta syystä henkisesti surkuteltavassa tilassa. Hampaani tarkastettiin ja niistä otettiin myös röntgenkuva, koska sellainen on kuulemma hyvä ottaa noin kymmenen vuoden välein. Hammaslääkäri kehui hampaitani niin kauniisti, että sellaisia kehuja olen elämässäni saanut vain harvoin. Hän kehui hampaani ensin niitä tarkastaessaan ja sitten vielä tarkemmin tietokoneruudun röntgenkuvan äärellä. "Tosi hyvät hampaat, tosi hyvät!" Ette tiedä, millaista balsamia se oli niihin haavoihin, joita ala-asteaikana hammaslääkärikäynneillä saamani moitteet aikanaan aiheuttivat. Maitohampaissani oli aina jotain vikaa, milloin mitäkin, ja harjaustulokseni eivät ikinä kelvanneet. En tiedä, mitä tässä reilu kymmenessä vuodessa on tapahtunut, mutta jotain ihmeellistä epäilemättä. Ajattelin, että vaikka kaikki muu on ihan paskaa ja rempallaan, niin hampaat on hyvät! Kai sen voi ajatella jonkinlaisena lähtökohtana parempaan.

Yhtenä päivänä osallistuin yhdeksän hengen porukassa kädennostoäänestykseen, ekaa kertaa aika pitkään aikaan. Piti äänestää vaihtoehdoista x ja y. Valitsin mielessäni äksän. Ensin kysyttiin, kuka äänestää yytä. Huomasin, että kaikki muut nostivat kätensä ylös, minä yksin olin valinnut äksän. Salamana ajattelin, että mielipiteeni on väärä ja viallinen. Käteni lähti kuin vieteri nousemaan ylös, sillä enhän minä nyt voi poikkiteloin asettua, etenkään tällaisessa uusista ihmisistä koostuvassa porukassa.
Ja samalla hetkellä pysähdyin ajattelemaan, miksi. Jos annetaan kaksi vaihtoehtoa, ja olen valinnut niistä toisen, niin onko päätöksen pyörtämiseen riittävä syy todellakin vain se, että kaikki muut ovat eri mieltä? Onko se pätevä syy, onko sillä tekemistä sen kanssa, mistä tässä nyt on oikeasti kyse, mistä äänestyksessä on kyse?
Niinpä estin kättäni nousemasta. Seuraavaksi kysyttiin muodon vuoksi äksän kannattajia. Viittasin.
En osannut päättää, hävetäkö vai ollako ylpeä.
Päätin olla ylpeä siitä, että ainakin pysähdyin ajattelemaan sen sijaan, että olisin vain toiminut. Viime aikoina olen nimittäin soimannut itseäni siitä, että liian usein olen vain toiminut ajattelematta, ajattelematta ainakaan loppuun asti, tarpeeksi.
Myöhemmin mulle sanottiin, että "ethän sä ollut eri mieltä kuin ne, nehän oli eri mieltä kuin sä."
Niin. 

Keskiviikkona toimin täysin tapojeni mukaisesti tilanteessa, joka on minulle uusi. Huomasin ja muistin taas, miltä tuntuvat muutos- ja murrosvaiheet elämässäni, miltä ne ovat aina tuntuneet ja miltä ne mitä luultavimmin tuntuvat jatkossakin, mitä ne vääjäämättä aiheuttavat.

Lyhyesti sanottuna: keskiviikkona keskellä päivää yksi viisitoistaminuuttinen lukkiutuneena lähimpään vessaan. Koko ruumiin voimalla ylitse hyökyvä itku. Hillitön käsien ja jalkojen tärinä. Ajatus, että ei helvetti, en kykene tähän. Lopulta silmien pyyhkiminen, naaman korjailu, ajatus, ei vaan tietous, että tästä nyt vaan jatkan, tästä nyt nousen, ei mitään hätää, tällaista elämäni nyt vain on, tällainen minä olen.

Muutaman tunnin kuluttua siitä illalla seminaaritapaamisessa, tilanteessa, joka jo oli minulle tuttu ja rutiininomainen, tylsä.
Tapaamisen lopussa oman ohjaavan professorin kohtaaminen, pari sinänsä merkityksetöntä sanaa, katsekontakti, yhteisymmärrystä viestivä hymy. Kotiin kävellessä ihmettelin, miten siitä voi tullakin niin paljon parempi olo. Ihan vain pelkkä muistutus siitä, että en ole yksin tässä helvetisti huojuvassa ja keikkuvassa veneessä. On joku, joka on kanssani samalla puolella, joka sitä venettä ohjaa. En joudu tekemään tätä yksin.

Perjantaina monta sattumalta kohdattua ihmistä menneestä elämästä. Ei ketään, joka aiheuttaisi hullua tunnevyöryä tai mitään negatiivista, pelkkä miellyttävä kooste ihmisistä, jotka tiedän, ja jotka vielä muistavat minut. Tunne siitä, että täällä olen, tänne kuulun, täällä on jo vuosien ajan ollut jonkinlainen paikka minua varten, täällä on mun ihmiset. Täälläkin.

Nyt sitten, näiden ajatusten pohjalta, kohti ilonaiheista koostuvaa maaliskuuta. Kutsun teidät kaikki jakamaan se kanssani!

Med vänlig hälsning

Takana on viikko, jonka aikana vietimme ystävänpäivää.
Tänä vuonna tässä viikossa oli jotakin taianomaista.
Yleensä liitän kaiken taikuuden kaltaisen jouluun. Odotan joulun aikaan taikoja tapahtuvaksi, ja kun niitä ei koskaan oikein tapahdu, en ole siitä hirveän pettynyt. Joulussa on tarpeeksi taikaa itsessään.

Tänä vuonna ystävänpäiväviikko oli kummallinen, omituinen, ihmeellinen. Kukin itse valitkoon mielekkäimmän sanan sen perusteella, mitä kerron. Ystävänpäivän kunniaksi pari ystävällistä ajatusta.

Olen ensinnäkin itse löytänyt itseni tekemästä asioita, joita en olisi ajatellut tekeväni.
Uskallan sanoa, että tunnen itseni suhteellisen hyvin. Tiedän missä olen hyvä ja missä huono, mitä osaan ja mitä en osaa, ja mitä niin ollen teen tai en tee, mitä voin ehkä saavuttaa kovalla työllä ja mitä ei ehkä kannata edes lähteä yrittämään.
Elämäni taapertaa useimmiten tylsästi eteenpäin juuri noiden kaavojen mukaan.

Muutaman vuoden välein kuitenkin tapahtuu jotain ihmeellistä.
Kuulen sanovani jotakin, mitä en olisi vielä sekuntia aiemmin yhtään uskonut sanovani.  Ajaudun sillä tavalla mukaan johonkin, mikä vielä saman vuorokauden puolella on tuntunut täysin utopistiselta, tekaistulta, jota olisin pitänyt maailmankaikkeuden suurimapana vitsinä.

Kuten tämän viikon torstaina. Puoli tuntia aiemmin kauhistelin mielessäni, että "kuka hullu tollaseen nyt lähtee." Seuraavaksi joukolta, johon kuuluin, kysyttiin, lähtisikö joku meistä. Kuulin sanovani hiljaisuuden päätteeksi, että "olen käytettävissä." 

Tällaisina hetkinä mietin, tahdon uskoa ja ehkä uskonkin jonkun korkeamman voiman olemassaoloon. En puhu mistään tietystä jumalasta tai jumaluudesta, vaan jostakin salaperäisestä jostakin. Jotakin itsen ulkopuolistahan täytyy olla sellaisissa tilanteissa, jossa itse vain löytää itsensä tekemästä jotakin. Tällä hetkellä tällaisia, (onneksi) suhteellisen harvoja hetkiä elämässäni ajatellessani huomaan, että aikaisemmin niillä on ollut voimakkaan positiiviset seuraukset. Niiden ansiosta olen löytänyt itsestäni sellaista voimaa, josta ei ole ennen tiennyt. Voisiko siis olla joku muu kuin minä, joku korkeampi, johon sittenkin voisi jollakin tavalla turvata, joka tuuppaa eteenpäin aina silloin tällöin, aina jonnekin?

Toisekseen, ihmiset. 
Viime aikoina olen pohtinut paljon ihmissuhteitani ja sitä, mitä niiltä haluan.
Koska kriiseily on elämäntapani, myös viime aikoina olen kokenut sellaisia helvetillisiä hetkiä, joina olen yksiselitteisen vakuuttunut omasta kelvottomuudestani ja merkityksettömyydestäni. Sekä ihmisten kesken että oman elämäni kannalta.
Olen myös ikävöinyt niitä ihmisiä, jotka ovat poissa. Niitä, jotka ovat kaukana. Niitä, jotka ovat lopullisesti poissa. Niitä, jotka ovat olleet vasta jonkin aikaa poissa, ja niitä, joita en ole saanut edes tavata, mutta jotka olisin halunnut tavata, joiden kanssa olisin halunnut jakaa monta elämäni hetkeä.

Viime viikolla postitin taas ystävänpäiväkortteja, koska korttien lähettely on niin kivaa. Jouduin miettimään sitäkin, kelle niitä lähetän. Kävin läpi myös sen ajatuksen, että kuka nyt minun ystävänpäivätervehdyksestäni välittää.
Tällä viikolla saamani kiitokset ja ystävänpäivätoivotukset saivat taas kysymään itseltäni, miksi edes mietin mitään sellaista, miksi olen niin kiittämätön, miksi tavoittelen aina sitä mitä en ole saanut tai voi saada. Ja ennen kaikkea, miksi juuri minä sitten kaikesta huolimatta olen ansainnut tällaisia ihmisiä elämääni.
<3

Sydämet. Ennakoin ystävänpäivää ottamalla varuilta takkini taskuun muutaman suklaasydämen. Sellaisen pienen, suklaatäytteisen, sydämenmuotoisen, punaiseen paperiin käärityn. Ajattelin, että voin antaa ne joillekin, jotka viikon aikana kohtaan.

Kävi niin, että en kohdannut oikein ketään. Tai jos kohtasin, en juuri siinä hetkessä muistanut sydämiä taskussani. Jälkeenpäin aina sitten ärsytti. Auringon laskiessa ystävänpäivän päätteeksi ajattelin, että ojennan ne joillekin tuntemattomille vastaantulijoille. Sekään ei sitten kuitenkaan tuntunut oikealta.

Ystävänpäivän jälkeisenä päivänä ja erityisesti illalla ajattelin monesta syystä, että mistään ei tule mitään ja haluan kaivautua jonnekin maan alle. Ajattelin, kuinka kovasti toivoisinkaan, että seuraavana päivänä tapahtuisi jotakin kivaa, odottamatonta, jotakin hyvää muutaman kurjan päivän jälkeen.
Siitä seuraavan päivän iltana piti taas pysähtyä pohtimaan, onko olemassa joku korkeampi voima, joku, joka kuulee toivomukset ja heittää tapahtumia ja ihmisiä eteen, ei koskaan silloin kun juuri niitä toivoisi tapahtuvaksi, vaan vain silloin, kun juuri niitä ei odota, mutta toivoisi ja tarvitsisi jotain.

Alle vuorokausi ajattelemani toiveen jälkeen, kaksi päivää ystävänpäivän jälkeen kohtasin ihmisen, jonka kohtaamista muutama kuukausi sitten kaikkein eniten odotin ja toivoin. Jota en ole nykyisessä elämässäni enää ajatellut, odottanut enkä toivonut. Jonka ohi nytkin olisin vain mitään huomaamatta kävellyt, ellei hän olisi ensin pysähtynyt. Sekunnin suora katsekontakti, ensimmäinen kohtaaminen, puoli vuotta viimeisen kohtaamisemme jälkeen, kuukausia kaiken tapahtuneen jälkeen.
Molempien täydellinen pysähtyminen, molemminpuolinen yllätys ja jopa ilo odottamattomasta kohtaamisesta. Molempien kiireiden keskelle tiivistetyt parin minuutin kuulumiset, puolittain yhteen ääneen, ja taas vasta jälkikäteen ihmettelen, miksi olen tuon ihmisen kanssa kuin jonkun läpeensä tutun kanssa, vaikka emme oikeastaan tunne.

Koska molemmilla on kiire, sen parin minuutin jälkeen pitää lähteä eri suuntiin. Hetkeä ennen lähtöä muistan ne sydämet.
Kaivan yhden sydämistä takkini taskusta, en sentään kaikkia, vaikka sitäkin hetken harkitsen. Annan sen hänelle, ja tiedän, että tämän takia en kohdannut ketään muuta. Tämän hetken juuri piti tulla, juuri nyt, juuri hänen kanssaan. Tämän hetken vuoksi emme kohdanneet aikaisemmin, emme koskaan silloin kun sitä toivoin.

Samassa hetkessä muistan, miten kovasti silloin puoli vuotta sitten olisin halunnut halata häntä, edes yhden kerran, ja kuinka silloin annoin tilasuuksien lipua käsistäni. Koska halaaminen ei sitten kuitenkaan koskaan ole ollut oikein minun juttuni.
Nyt minun ei tarvitse pysähtyä kysymään itseltäni kertaakaan, tiedän, että tässä on nyt se hetki, jonka pitikin tulla.

"Saanko mä halata sua", kysyn sydämen annettuani ja ystävänpäivät toivotettuani, ja samalla se halaus jo tapahtuu, hän ennakoi sanatonta ajatusta, kehon kieltä, tulee eleellään vastaan ennen kuin ehdin oikeastaan edes kysyä.
Onneksi sen jälkeen on hirveä kiire, en joudu minkäänlaisiin ahdistaviin eroseremonioihin tai vaivautuneisiin "joo palataan nähdään joo katellaan joo heippa" -vuoropuheluihin, joita vihaan yli kaiken. Pikaisen halauksen jälkeen kirjaimellisesti juoksen pois paikalta ehtiäkseni sinne, minne alun perin olin menossa, ja hän lähtee omaan suuntaansa. Viimeiset sanamme ovat "Nähdään", vaikka en tiedä, missä me nyt nähtäisiin. Ehkä taas puolen vuoden kuluttua jossakin.

Kolme vuotta sitten joku tuntematon ojensi mulle ystävänpäivänä odottamatta kadulla paperiin käärityn karkin, jossa roikkui lappu, ja lapussa teksti: "Be realistic, expect miracles."
Tämän jälkeen ehkä uskon tuohon lauseeseen taas hippusen verran enemmän.

Kirjavuosi 2016

Vihdoin.
Jossain laiskuuden puuskassa lykkäsin ja lykkäsin tätä, vaikka heti vuoden alussa taas ilokseni ja mielikseni valitsin perinteen mukaisesti 12 kirjaa kuluneelta vuodelta. 12 sellaista kirjaa, joissa oli jotakin jaettavaksi valikoitunutta, ja joita en ole aiemmin maininnut täällä blogissa.

Vuonna 2016 luin jälleen lukumäärällisesti vähemmän kirjoja kuin keskimääräisenä vuonna. Kuitenkin monet lukemani kirjat olivat keskimääräistä huomattavasti paksumpia, joten veikkaan, että sivuissa mitattuna luin keskimääräisen verran.

Tässä tulevat ne viime vuodelta valitsemani kirjat, olkaa hyvä.  Pahoitteluni postauksen ylimittaisuudesta.

Erik Bertand Larssen: Paras
 
Sain tämän kirjan valmistujaislahjaksi.
Listalla tämä on kaikista eniten siitä syystä, että tätä kirjaa en olisi itse valinnut luettavakseni, tuskin koskaan olisin tähän tarttunut omasta aloitteestani. Lahjaksi saadut kirjat on kuitenkin kunnia-asia ottaa luettavakseen.

Kirjan kirjoittaja on Pohjoismaissa tunnettu ja arvostettu urheiluvalmentaja, joka tiivistetysti jakaa kirjassa vinkkejä siitä, miten tullaan parhaaksi. Miten olla paras siinä mitä tekee, miten tulla parhaaksi siinä missä haluaa, miten olla niin, että onnistuu olemaan paras oma itsensä. Kirjan kantava ajatus on tulkintani mukaan, että kaikki voivat tulla parhaiksi, olla kaikkein parhaita missä tahansa asiassa, jos vain tarpeeksi haluavat. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ole tarpeeksi hyvä. Aina voi tulla vielä paremmaksi, ja pitääkin tulla. Parhauden tavoittelussa ei tule pysähtyä, kuin ehkä juuri siksi pieneksi hetkeksi, joka kuluu skumppapullon korkkaamiseen välietappien voiton hetkillä.

Luin tämän myös siksi, että vuoden alussa ajattelin, että tänä vuonna jos koskaan tarvitsen tätä.

Kuten ehkä arvaattekin, kokonaisuutena tämä kirja herätti minussa valtaosin vastustusta, kuvotusta, välillä nauratti. Kirja nostaa mieleen kuvan, jossa maailma on aggressiivisesti vain omaa parhautta tavoittelevien ihmisten taistelukenttä, enkä halua tietää, mikä on siitä seuraava kuva.

Kirjassa oli kuitenkin muutama sellainen ajatus, jotka olivat mittaamattoman arvokkaita, joita olen voinut hyödyntää, ja joita en olisi saanut mistään muualta, koska niitä ei löydy sellaisista kirjoituksista, mitkä itse valitsen luettavikseni.

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Luin tästä kirjasta vuoden 2015 lopussa yhdestä kirjablogista, jonka ideana oli muistaakseni esitellä esikoisteoksia.

Tämä on dekkari, jossa rikostoimittaja selvittää perhesurmaa.
Perhesurma on yksi niistä aiheista, joihin ymmärrykseni ei riitä millään mittapuulla. Se on myös aihe, jota en ollut koskaan ennen tätä kuullut käsiteltävän kirjallisuudessa. Niinpä tähän teokseen oli pakko tarttua. Mitä kellään voi olla sanottavaa niin rajattoman kauheasta aiheesta?

Tämä teos käsittelee aihetta, jota ei käsitellä muualla, ja kokonaisuutena tämä on myös teos, jonka kaltaista ei ole toista. Tai siis minä en ole koskaan törmännyt mihinkään läheskään tämänkaltaiseen.

Kauhea ja silti kiinnostava kirja, ja lukijana oli pakko pysähtyä miettimään, miksi aihe kiinnosti. Vetävä ja nopealukuinen.
Erikoisinta oli huumorin käyttö. Posketon huumori ja äärimmäinen pahuus kietoutuvat tässä teoksessa yhteen tavalla, jota en lakannut ihailemasta. Miten lähellä toisiaan ovatkaan kaikkein kauheimmat ja kaikkein lämpimimmät tunteet? Kuinka häilyvällä rajalla voidaan tasapainotella kammottavien, ihmisarvoa loukkaavien asioiden ja sitten iloa ja nautintoa tuottavien asioiden välillä?

Ja miksi ihminen kirjoittaa ja lukee tällaista, asiaa, jota tuskin kukaan voi ymmärtää ja josta kukaan ei haluaisi tietää, ainakaan oman maailmansa sisällä?

Tommi Aitio: Spede - Pertti Pasasen elämä

Vuoden 2015 lopulla ja vuoden 2016 alussa kävin läpi yhden elämänmurroksen kriiseilyn, johon jostakin elämän tarjoamasta hauskasta kohtalonoikusta lomittui Spede Pasanen. Valmistuin maisteriksi ja olin ihan kauhuissani siitä, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Ajauduin katsomaan vanhoja SpedenSpelit -ohjelman jaksoja Youtubesta. Sain niistä lohtua, koska ne palauttivat elävästi mieleeni varhaisen lapsuuteni perjantai-illat ja perheen yhteiset hetket television ääressä. Jo pelkkä tunnarin kuuleminen nostatti nostalgisen lämmön ja toimi niin ollen pakopaikkana kylmästä todellisuudesta.

Kriisin seuraava vaihe oli, että aloin itkeskellä joka asiaa, siis ihan jokaista asiaa. Jossain vaiheessa SpedenSpelejä katsoessani minulle valkeni, että jumalauta, Spede on kuollut eikä tätä ohjelmaa enää koskaan, koskaan, koskaan tehdä. Ei ole toivoa uusista alkuperäisen kaltaisista jaksoista. Itkin sitä ehkä kaikkein eniten kaikista asioista silloin.

Sitä myöten aloin miettiä, mikä oli SpedenSpelien takana, mitä oli kaiken sen takana, mistä lapsuuteni perjantai-illat olivat vain pieni sivujuonne.
En löytänyt muuta elämäkertaa kuin tämän, mikä herätti hiukan ihmetystä, mutta koska en ole mikään elämäkerta-asiantuntija, en osaa sanoa, kenestä ja missä vaiheessa kuoleman jälkeen elämäkertoja ja niiden kaltaisia teoksia voisi tai pitäisi alkaa tehtailla enemmän. 

Heti tämän luettuani mieleeni nousi monia elämäkerran kokoamista koskevia pohdinnan aiheita, joista aioin silloin kirjoittaa blogiin, mutta joista en sitten kirjoittanut, koska ajattelin, että ketä se nyt kiinnostaa. Nyt harmittaa, että en kirjoittanut, sillä muistan enää vähän.

Joka tapauksessa tämä oli kiinnostava teos ja kertoi Speden elämäntarinan, tai ainakin jonkinlaisen version siitä, aivan kuten elämäkertojen kuuluu.

Mieleeni jäi kirkkaimpana tämän teoksen poikkeaminen siitä tyylistä, johon olen tottunut aiemmassa elämässäni eri henkilöiden elämäkertoja lukiessani. Mielestäni tämä teos ei vakuuta, kuten elämäkerran kuuluu. Teksti ei niinsanotusti ole "hyvän tieteellisen käytännön" mukaista. Lähteitä ei mainita, kuten tieteellisessä tekstissä ja elämäkerrassa on tyypillistä. Spedestä kerrotaan kuin kaunokirjallisen teoksen henkilöhahmosta, jonka mieleen kirjailijalla on esteetön pääsy. Tämä tyylillinen ratkaisu tuntuu mielestäni kummalliselta erityisesti siksi, että kirjoittaja itse kertoo, ettei hän koskaan edes tavannut Spedeä. Hänellä ei ole kirjoittamisensa tukena muuta kuin Speden kanssa tekemisissä olleiden ihmisten haastatteluja ja se materiaali, mikä Spedestä on jäänyt jäljelle.

Erityisesti teoksen loppupuolella kirjoittaja esittää monia väitteitä, jotka pysäyttivät miettimään, mitä "vikaa" tässä teosessa on suhteessa aiemmin lukemiini elämäkertoihin. Tekstissä todetaan kuin varmana asiana esimerkiksi, että "Spede ei itse ollut tyytyväinen saamaansa suosioon, sillä hän olisi halunnut enemmän korkeakulttuurista arvostusta työlleen populaarikulttuurisen suosion sijasta" ja "Todellisuudessa Spede olisi halunnut olla enemmän keksijä kuin viihdealan toimija". Nämä väitteet voivat aivan hyvin olla totta, mutta erityisesti tällaisten väitteiden perään kaipaisi lähdeviitettä tai edes jonkinlaista neutralisointia. Onko joku Speden tuntenut ihminen uumoillut haastattelussa näin, vai onko tämä Aition omaa päättelyä? Kuka voi sanoa, mitä joku jo kuollut ihminen olisi todellisuudessa  halunnut, kun ei ihminen itsekään sitä välttämättä koko elämänsä aikana tiedä?

Niin että jos joskus kirjoitatte elämäkerran, niin ottakaapa huomioon nämä seikat.
Siten säästytte minun blogiruotimiseltani.

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

Puolisentoista vuotta sitten luin äitini minulle näyttämän, erityisherkkyydestä kertovan jutun yhdestä naistenlehdestä.
Jutun yhteydessä oli linkki nettitestiin, jonka kysymyksiin vastaamalla voi laskea pisteet sille, onko kenties itse erityisherkkä vai ei.
Kaikenlaisiin tällaisiin testeihin pitää suhtautua varoen, sillä niiden antamat tulokset harvoin ovat absoluuttisen tosia. Kysymyksiin vastaamiseen vaikuttaa vastaushetken mielentila ja lähimenneisyyden tapahtumat, edellisestä kysymyksestä johdattuminen, kysymyksestä tehty oma tulkinta ynnä muut, monenlaiset asiat.

Minulle testi kuitenkin vahvisti asian, jonka tiesin jo ennen testin tekemistä, lehtijutun perusteella. Sain niin reilun pistemäärän, että epäilyksen vara oli pieni, ja tiesin, vain tiesin jo lehtijutun luettuani, vihdoin, yhden tärkeän asian.
Tämä se on. Se, mitä olen aina miettinyt. 
Paras ja vallitsevin tunteeni "erityisherkkä" -termin ja siihen liittyvän tiedon löytymisen jälkeen on ollut, että minussa ei ehkä olekaan mitään kuolemanvakavaa vikaa. Niin monet sellaiset asiat, jotka olen kokenut kestämättömiksi ja peitettäviksi vioiksi, ovatkin selitettävissä, ja minunlaisiani on muitakin. En ehkä olekaan yksin, en ehkä olekaan sellainen, joka pitäisi tuomita johonkin kellariin opettelemaan niinsanotusti normaaliksi.

Tässä teoksessa herkkyyden positiivisia puolia korostetaan välillä ärsyttävänkin paljon, käsittääkseni juuri siksi, että nykymaailmassa ja lähimenneisyyden maailmassa herkkyys on aliarvostettua, se jää auttamatta varjoon, se koetaan viaksi, siitä pitäisi päästä eroon ja oppia toisenlaiseksi.
Positiivisten puolien löytäminen ja nostaminen esiin oli minulle ja varmaan monelle muullekin valtava lohdun sanoma: tässä minun piirteessäni saattakin olla jotain hyvää, sen lisäksi, että monessa tilanteessa se on haitta.

Positiivisten puolien korostaminen on kuitenkin nähdäkseni kääntynyt itseään vastaan jossain mielessä, sillä sen seurauksena erityisherkkyys -termistä on tullut tunnettu ja muodikas, ja joka toinen julistaa olevansa ehdottoman erityisherkkä. Ennen tätä kirjoittamistani en ole halunnut puhua tämän teoksen herättämistä ajatuksista kuin joidenkin harvojen kanssa, koska silloin vain hukkuisin joukkoon. Ja ihmisillä on tapana ennen pitkää, yleensä ennemmin, suhtautua pilkkaavasti ja halveksivasti muotitermien käyttäjiin, erityisesti tämänkaltaisen termin käyttöön itsestään.

Olen kuullut jonkun julistavan, kuinka hänen erityisherkkyytensä ilmenee siten, että hän "huomaa heti, jos joku ihminen yrittää valehdella hänelle" ja "jos joku villieläin on metsässä lähelläni, pystyn haistamaan sen."
 En usko, että nuo piirteet liittyvät erityisherkkyyteen. Ymmärrykseni mukaan siihen voi liittyä myös fyysisten aistien keskimääräistä suurempaa herkkyyttä, mutta mikään yliluonnollinen kyky se ei todellakaan ole. 

Tiivistetysti erityisherkkyys tarkoittaa käsitykseni mukaan sitä, että ihminen havaitsee ympäristön asioita keskimääräistä enemmän ja tarkemmin ja käsittelee ne syvällisemmin.
Nämä saattavat kuulostaa kehuilta, yksinomaan positiivisilta puolilta, jotka siksi herättävät halveksuntaa ja lyttäystä.
Minun näkemykseni mukaan erityisherkkyys on ominaisuutena aivan samanlainen kuin kaikki muutkin ihmisten synnynnäiset ominaisuudet, ne ominaisuudet, joiden yhdistelminä me kaikki olemme erilaisia: ominaisuus itsessään ei ole hyvä eikä huono. Se ei ole mystinen taikavoima, joka vain harvoilta löytyisi. Se on yksi sellainen ominaisuus muiden ominaisuuksien joukossa, jolla on sekä hyvät että huonot puolensa, kumpikin kääntöpuolensa.

Esimerkiksi ympäristön tarkan havainnoinnin ja havaintojen syvällisen käsittelyn negatiivisena kääntöpuolena  on se, että elämästä tulee hankalaa. Tilanteet, joissa on yksiselitteisesti liikaa havainnoitavaa, esim. monimutkaiset ja pitkäkestoiset ja kenties itselle merkitykselliset tapahtumat väkijoukon keskellä ovat aivan helvetillisen kuormittavia. Kun ei-erityisherkät menevät perjantai-iltana bileisiin nollaamaan viikon aikana kasautuneita paineita, minä tarvitsen bileiden jälkeen kunnolla hiljaista ja rauhallista aikaa nollatakseni ne bileet. Monet tapahtumat voivat olla tosi kivoja ja siksi selviän niistä, vaikka ne kuinka kuormittaisivat, mutta kaikkein kivoimpiakin juttuja, ja usein juuri niitä, seuraa sellainen tunnetila, jonka kohdatessaan joka kerta vain ja ainoastaan toivoo, että kunpa en kokisi kaikkea näin, kunpa en imisi kaikkea itseeni näin herkästi. Muutokset ja siirtymävaiheet, erityisesti suuret ja / tai äkilliset elämänmuutokset ovat käsittämättömän hankalia ja vaikeita. Positiiviset tunteet nostavat lentoon ja negatiiviset tunteet vievät helvetillisiin kuiluihin, eikä kummassakaan ääripäässä ole kivaa. Ihmisten kanssa oleminen muodostuu aina välillä hankalaksi, ihmisten ymmärryskyky joutuu koetukselle. Erityisesti, kun erityisherkkyys ei kelpaa selitykseksi, koska "joojoo, kaikkihan niin sanovat olevansa" ja koska erityisherkkyys kuulostaa hienostelevalta selittelyltä.

Sen lisäksi, että mielestäni ja kirjan kannatteleman ajatuksen mukaan erityisherkkyys ei sinänsä ole hyvä eikä huono ominaisuus, pidän tärkeänä pointtina myös sitä, että herkkyyden taakse ei voi, saa eikä pidä yrittää piiloutua. Erityisherkkyys hankaloittaa elämää toisinaan, mutta toisissa tilanteissa se on yhtä lailla voimavara. Sitä voi jonkin verran hallita, se ei ole mikään ehdoton este mihinkään sen enempää, kuin se olisi ehdoton lupaus mistään. Se on yksinkertaisesti synnynnäinen ominaisuus muiden synnynnäisten ominaisuuksien joukossa. Eikä kukaan ole pelkästään erityisherkkä, kaikilla erityisherkillä on iso liuta muitakin ominaisuuksia. Erityisherkkyys ei liity kaikkeen eikä selitä kaikkea, ei esimerkiksi kaikkia niitä vikoja, joita minussa on.

Tämä oli itselleni tärkeä havainto siksi, että mieleeni juolahti, että ehkä muut ihmiset eivät (aina) pidäkään minua niin viallisena kuin itse olen pitänyt itseäni. En itsekään tuomitse ihmisiä heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi, sellaisten ominaisuuksien vuoksi, joille he eivät voi mitään. En tuomitse ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin minä, pitävät eri asioista, reagoivat ympäristöön eri tavalla, käyttäytyvät eri tavalla. Ajattelen vain, että tuo ihminen on näköjään tollanen, tuo teki näköjään noin, tai en ajattele mitään. Ehkä kukaan muukaan ei pysähdy ajattelemaan minusta, että herrajumala miten kelvoton ihminen. Ehkä saankin olla ihan rauhassa tällainen, omanlaiseni muiden omanlaistensa joukossa.

Fedor Dostojevski: Idiootti

Tämä teos odotti hyllyssäni pitkään.
Lopulta päätin, että nyt saa riittää tämä häpeä. En kestä sitä, että minä, kirjallisuusihminen muka, en ole lukenut kuin yhden Dostojevskin teoksen ennen tätä. Se oli korjattava.

Koska tämän teoksen ajatukset ovat liian suuria, ja jotta tämä postaus pysyisi edes jotenkin sovinnaisessa mitassa, yritän mahdollisimman yksinkertaisesti tiivistää sen ytimen, miksi tämä teos oli mielestäni niin hieno.

Tämä on ajaton, jokaiseen aikaan sopiva kuvaus ihmisistä. Kuvaus siitä, mitä näemme joka päivä ympärillämme, mitä on kaiketi ajasta aikaan nähty.
Fiksuina, tietävinä ja arvokkaina itseään pitävät ihmiset määrittelevät normaalin rajat. He määrittelevät suuressa viisaudessaan sen, miten kuuluu olla, miten kuuluu toimia, mikä on viisasta ja normaalia ja mikä ei.
Jossain vaiheessa he joutuvat törmäämään oman viisautensa kanssa yhteen, kun joku ei toimikaan yhtään niin kuin heidän viisautensa mukaan kuuluisi. Kun joku käyttäytyy eri tavalla kuin viisaat ihmiset ovat määritelleet, kun joku onkin määritellyllä mittapuulla idiootti.
Jos ihminen on todella viisas, hän alkaa pohtia omaa mahdollista piilevää idioottiuttaan.
Jos ihminen ei ole erityisen viisas, hän ei luovu omasta ehdottoman viisauden illuusiostaan.

Nykyaikaan sovellettuna: Suvaitsevaiset ihmiset ovat suvaitsevaisia niin kauan, kun heidän kanssaan ollaan samaa mieltä.

Paula Tilli: Toisin - Minun Asperger-elämäni

Joskus lukioaikana yritin vimmaisesti etsiä syytä siihen viallisuuteen, jota olen jo monesti reflektoinut, ja johon tunsin löytäväni pohjattoman lohdullisen selityksen erityisherkkyydestä.

Lukioaikanani en vielä saanut tietää erityisherkkyys-termistä. Koin, että lähimmäs itseäni tuli Aspergerin syndrooman määritelmä. "Sairaus", diagnoosi, persoonallisuuden piirre, miksi sitä nyt kutsuisi. Samaistuin aspergeriudessa sosiaalisten tilanteiden tuottamiin vaikeuksiin ja moniin muihin asioihin, kuten pikkutarkkuuteen, suorapuheisuuteen, kömpelyyteen yms. Jokin kuitenkin aina pysäytti, ehkä se, minkä uskon perustavanlaatuisimmaksi asiaksi Aspergerin syndroomassa: siitä kärsivän ihmisen on fyysisistä syistä vaikea tunnistaa muiden ihmisten tunteita ja sellaisia asioita toisten käytöksessä, jotka "normaalit" koodaavat automaattisesti, ajattelematta.

Aspergeriutta on varmasti monenlaista ja monentasoista eri ihmisillä, mutta tämä teos selvensi yhtä kaikki minulle, että olen ollut itseni suhteen väärässä. Diagnoosin merkit voi helpostikin yhdistää itseensä, mutta asian tajuaa eri tavalla vasta silloin, kun joku oikea ihminen kertoo, millaista todella on elää Aspergerin syndrooman kanssa. Ja elää normaalia, hyvää ja onnellista elämää.

Mielenkiintoisinta tässä teoksessa oli kurkistus oman maailman ulkopuolelle, tajuta oma elämisensä laatikossa. Ne asiat, joita minä pidän normaaleina ja tavallisina, automaattisina, voivat jollekin toiselle näyttäytyä täysin eri tavoilla, eikä siinä ole mitään väärää, ei mitään sen väärempää eikä oikeampaa kuin minunkaan katsantokannassani. Sitä ei vain koskaan tajua, ennen kuin joku sanoo tai kirjoittaa kokemuksestaan.

Toinen verrattoman mielenkiintoinen asia oli se, miten kirjoittaja esitti muut ihmiset. Miten niinsanotut normaalit ihmiset ovat hänelle asioita neuvoneet, miten hän on joutunut opettelemaan asioita, miten maailmassa hänen toisilta saamansa tiedon mukaan kuuluu toimia. Seurasin mielenkiinnolla hänen saamiaan ohjeita ja hiukan pelkäsin, että osaankohan minä käyttäytyä niin kuin tuolle Aspergerille neuvotaan. Yleensä osasin, olisin yhtynyt hänen saamiinsa ohjeisiin. Olin helpottunut.

Suzanne Collins: Nälkäpeli -trilogia

Luin, koska en ole aiemmin lukenut, ja tämä on sentään suuri ja mainetta niittänyt juttu.

Tämä oli laajuudestaan huolimatta nopealukuisin ja nopeatempoisin, sanalla sanoen vetävin kirja, minkä olin pitkään aikaan lukenut.
Nuortenkirjallisuudelle tyypilliset teiniromantiikka-kohdat oksettivat.
Monet asiat, kuten poikkeavuus ihan tavanomaisimmasta fantasiakerronnasta ja se vetävyys, hyvittivät niitä oksetuskohtia.
Loppu sai minulta pisteet, koska se ei ollut sellainen kuin odotin.

Susan Cain: Hiljaiset - Introverttien manifesti

Luullakseni kaikki tietävät tyypillisen, karkean jaon, joka ihmisistä voidaan tehdä: ulospäinsuuntautuneet ja sosiaaliset ovat ekstroverttejä, sisäänpäinkääntyneet erakot ujot yksin viihtyvät hiljaiset ovat introverttejä.

Kun minä olin yläasteella ja lukiossa, oli muotia ja tärkeää, välttämätöntä, kertoa olevansa sosiaalinen. Pidettiin parempana olla ekstrovertti kuin introvertti. Jos ei kokenut olevansa sosiaalinen ekstrovertti, piti parhaansa mukaan yrittää muuntua sellaiseksi. Nykymaailma vaatii sitä. Maailma tarvitsee ekstroverttejä, pitkään tuntui, että maailmassa oli tilausta ainoastaan ekstroverteille.

Sitten eräs introvertti kirjoitti tämän kirjan, jossa hän toi esiin, että introverttiys ei ole huonompi kuin ekstroverttiys. Kuten herkkyydessä, tässäkään asiassa kumpikaan ei ole sinänsä hyvä eikä huono. Kummassakin on hyvät ja huonot puolensa. Kumpiakin tarvitaan. Ainoa kiistattoman huono asia on se, että introverteillä on taipumus jäädä ekstroverttien jalkoihin. Voin kertoa esimerkin omalta kohdaltani: elämäni aikana olen kuullut aivan_helvetin_ liian monta kertaa sanat "Ei susta ole mihinkään, kun sä olet noin hiljanen, ota vähän mallia siitä, tästä ja tosta."

Kun introverttien hyvät puolet tuotiin esiin, introverttiydestä tuli muodikasta. Joka helvetin hölöttäjä-pölöttäjä kiirehtii nykyään kertomaan olevansa "pohjimmiltaan introvertti", koska hänessä on ne introverttiyden hyvät puolet. Okei, hän on toki sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, rohkea ja mukava, kuten ekstrovertit, ja saattaa siksi ulospäin vaikuttaa ekstrovertiltä. Syvällä itsessään hän on kuitenkin pohtiva, huolellinen, tarkka ja syvällinen, kuten introvertit. (Kummankaan tyypin huonoja puolia hänestä ei löydy, kappas.)

On tietysti valtavasti eroja siinä, miten ihmiset jakautuvat introvertti-ekstrovertti-akselille. Monet ovat jossain siinä välillä niin, että heidän on vaikea määritellä, kumpaa he ovat. Kukaan ei ole pelkästään ja aina ja joka tilanteessa joko introvertti tai ekstrovertti.

Minulle tämä on taas todistus siitä, että hahaa, saatankin olla ihan elinkelpoinen ihminen, vaikka niin monet ovat antaneet niin usein ymmärtää, että minun pitäisi muuttua radikaalisti voidakseni olla ja elää.
Tämä on kuitenkin jälleen sellainen asia, joka kääntyy itseään vastaan: introverttiyen positiivisilta puolilta menee painoarvo, kun kaikki haluavat liittää ne itseensä.
Mutta hyvä, hyvä, hyvä silti, että tämä kirja on tehty.

Jussi Viitala: Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen

Sattui käteen joskus kirjastossa.
Biologin kirjoittama kirja siitä, miten ihmiset liittävät inhimillisiä piirteitä eläimiin ja miten ihmiset itsekin lopulta ovat eläimiä.  
Mielenkiintoinen, erityisesti siksi, että en muista lukion jälkeen lukeneeni mitään biologia-asiaa.

Kirjassa parasta oli tulkintani mukaan lopputulema siitä, että ihminen ja eläin eivät todellakaan lopulta ole kovin kaukana toisistaan. Eläin voi olla ihmistä viisaampi siinä missä ihminen luulee olevansa eläintä viisaampi. Ihminen voi pyrkiä inhimillistämään eläintä turhaan ja olla itse eläimen kaltainen monessa asiassa.
Ihminen ei siis todellakaan ole mikään luomakunnan kruunu, vaikka hän koettaisikin uskotella itselleen niin.
Siis lyhyesti, pois kaikki turha ylimielisyys, me ihmiset. 

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Luin rentouttavana lukemisena, koska olen pitänyt aiemmin lukemistani Lundbergin kirjoista, esimerkiksi Finlandia-voittaja Jäästä ja sen itsenäisestä alkuosasta, Marsipaanisotilas. Erityisesti teosten sijoittuminen saaristoon, meren läheisyyteen ja ruotsinkieliseen ympäristöön koskettaa minua.

Lukemassani teoksessa oli yksissä kansissa toisistaan erilliset romaanit Kuninkaan Anna ja  Kökarin Anna. Tiivistetysti tämä on kertomus Ahvenanmaan saaristossa, Kökarissa, asuvan Annan elämästä lapsuudesta vanhuuteen.

Tulkintani mukaan tämä on kertomus elämästä, ei mistään enemmästä eikä vähemmästä. Kaikki mystisyys, selittämätön johdatus, upeat sattumukset, kliimaksikohdat ja ylimääräiset krumeluurit oli jätetty pois. Jäljelle jäi realismi, kuvaus siitä, mitä tapahtui, eikä lukija epäile hetkeäkään, voisiko tämä nyt olla todellisuutta vai kuvitelmaa.
Anna elää lapsuutensa, kuten kaikki muutkin ympäristönsä lapset, töitä tehden ja kovaan saaristoelämään tottuen, puoliorpona. Nuorena hän rakastuu Tukholmasta kesävieraaksi saapuneeseen mieheen ja lähtee tämän matkaan. Anna pettyy rakkaudessaan ja palaa lapsuutensa maisemiin nuolemaan haavojaan. Hän opiskelee opettajaksi ja tekee elämänmittaisen uran, ilman suurta tunteen paloa tai kutsumusta, mutta velvollisuudentuntoisesti ja ahkerasti. Uusia rakkauksia tulee ja menee jokunen. Ystävät vaihtuvat elämänkulun varrella. Keski-iässä Anna saattohoitaa äitinsä, selvittelee perintöriitoja sisarustensa kanssa ja totuttelee omaan vanhenemiseensa, edelleen saaristossa niissä oloissa, jotka ovat aina muodostaneet hänen elämänsä kehyksen. Vanhana hän kuolee.

Yllättämättömyydessään karu ja kuten elämä, hiukan surullinen. Ilman suuria suruja, ilman suuria iloja, elämää, tätäkö se on, onko siihen pakko alistua, mitä muuta sitten haluaisi? Samaan aikaan lohdullinen. Tällaista elämä on ollut ennen, tällaista se on nyt, tällaista se on tulevaisuudessa, muillakin, kaikilla, samassa veneessä me kaikki lopulta olemme.

Itkin ihan sydänjuuria myöten raastavasti lukiessani kirjan kohtausta, jossa lehmää viedään teuraaksi. Luin syysyöllä lampun valossa nojatuolissa ja vain itkin ja itkin ja itkin. Toivoin että teurasmatkan pitkä kuvaaminen johtaisi onnelliseen loppuun, eikä se saakeli johtanut. Viimeinen mitä kuului oli lehmän apuahuutava ammuuuuu.
En kestä.

Anni Blomqvist: Myrskyluoto

Luin, koska tämä on suomalaisessa kulttuurissa suuri juttu, ja siksi häpesin, että en ole aiemmin lukenut.
Tässä oli kaikki Myrskyluoto-sarjan kirjat yksissä kansissa.

Minulla oli hiukan hankaluuksia hahmottaa, mihin ajanjaksoon teoksen tapahtumat sijoittuvat, mutta veikkaisin, että 1800-luvulle, viimeisimmät korkeintaan 1900-luvun alkuun.
Tapahtumista ei siis ole suuressa mittakaavassa mikään aivan hirvittävän pitkä aika. Silti oma ja ympäröivän maailman tyystin täydellinen vieraantuminen tuon ajan maailmasta nauratti ja suorastaan pelotti välillä. Miten elämä voi muuttua niin toisenlaiseksi, ja muuttuvatko ihmisetkin, tai ihmisten tunteet, vai muuttaako vallitsevan ympäristön muuttuminen perusasioiksi miellettäviä juttuja, inhimillisiä tunteita ja kokemuksia tosiaan näin paljon?

Ensinnäkin suhtautuminen kuolemaan ja sen tuomaan suruun.
Myrskyluodon Maijalla on seitsemän lasta. Kappas, yksi tippui rantaveteen ja hukkui. No, nostetaan se ylös ja haudataan. Minkäs tuolle tekee. Se oli Jumalan tahto. Kun kuolleen lapsen äiti pyyhkäisee hautajaisissa silmäkulmaansa, vanhempi nainen suuttuu verisesti: on Jumalan halventamista itkeä, sillä lapsihan kuoli Jumalan tahdosta. Lapsi on nyt paremmassa paikassa. Äidin olisi syytä olla kiitollinen. Aina voi tehdä uusia lapsia. Sitä mieltä Maijakin on, kun vain tulee järkiinsä.

Toisekseen, naisen asema.
Nainen on miehen vallan alla, miehen palvelija, miehen alainen. Nainen ei saa tehdä minkään asian suhteen itsenäisiä ratkaisuja, mies päättää asiat. Naisen pitää itsestäänselvästi tehdä kaikki kotityöt, miehen työnä on hoitaa miesten työt. Vasta synnyttänyt nainen ei kuitenkaan saa esimerkiksi laittaa ruokaa miehelleen, koska synnytyksen ja kirkossa saadun papin siunauksen välissä hän on kaikkiin miehen hyväksi tehtäviin töihin liian likainen. Nainen ei myöskään saa jättää töitään tekemättä, koska hänen kuuluu palvella miestään. Lopputulemana on, että naisella ei ole muuta osaa, kuin toimia väärin ja saada yhteisön haukut.

Kolmanneksi, teknologia.
Kelirikon aikaan Myrskyluodon väki ei pääse saareltaan mihinkään, eikä posti kulje. Kriisitilanteissa, kuten tulipalon sattuessa, he miettivät epätoivoisina, miten saada viesti kellekään, miten saada apua. Ei ole muuta keinoa kuin odottaa kelirikon ohimenoa. Lukijan, minun, päähän pälkähti liian usein ajatus, että no hyvänen aika, soittakaa jollekin. Terveisiä älypuhelinkaudelta.
Kun Maija odottaa valoisia kesäöitä voidakseen työskennellä öisin kynttilöitä tuhlaamatta, minä löysin itseni hävettävän usein ajattelemasta, että no pistä valot päälle. 
Huh huh. Onneksi on näitä joitakin kurkistusaukkoja historiaan, että jonkinlainen kiitollisuus jostakin nykyajan ilmiöistä sentään pilkahtelee esiin.

Stephen King: Se

Koska kyllä pitää ihmisen saada annos kauhuakin, vaikka kerran vuodessa. Ei jaksa aina realismia, elämää kansien sisäpuolella sellaisena kuin se on kansien ulkopuolella. 

Hiplasin tätä kirjaa joskus kaupassa, kiinnostuin. Lainasin kirjastosta.
Pääsi listalle siksi, että tämä oli ylivoimaisesti vuoden kauhein, hirvein, karmein, raa'in kirja.
Lisäksi tämä oli aivan liian pitkä.
Vaikka tarina oli sinänsä hieno, pitkään ja perusteellisesti kehitelty, niin jonkin sivujuonteen olisi mielestäni aivan hyvin voinut pudottaa, eikä tarina olisi siitä kärsinyt.
Jos minulta kysytään, niin koiranpakastuskohtauksen olisi esimerkiksi voinut jättää pois. Sillä ei ollut edes mitään funktiota tarinan kannalta, käsitykseni mukaan.

Fantasioiko joku todellakin koiran tappamisesta pakastamalla elävältä?
Miksi joku haluaa kirjoittaa siitä?

Tästä on hyvä lähteä kohti uusia kirjaelämyksiä.