Takana on jälleen yksi maaliskuun viikko.
Viikko, jonka sijoittumista maaliskuuhun ei sovi epäillä.
Viikko, jonka aikana olin aika varma, että elämä on syvältä, oli sitten maaliskuu tai mikä tahansa muu kuu.
Ei kovin hyvä viikko siis.
Mutta jotain hyvää kuitenkin.
Yleisesti: sain aikaiseksi suht paljon. Sain aikaiseksi enemmän, kuin muutamana aiempana viikkona.
Silti horjuin ja horjun edelleen järisyttävien paniikkikohtausten partaalla, koska en saa aikaiseksi kerta kaikkiaan tarpeeksi, en ole tarpeeksi hyvä, itse asiassahan olen vaan ihan paska, väistämättä.
Sit niitä positiivisia juttuja.
Luukku 20: Lounasseura.
Minulle, joka aina olen ollut enemmän tai vähemmän erakkoluonne, ja joka tätä nykyä olen alkanut olla sitä jopa vielä enemmän, tämä oli historiallista. Hyvää ruokaa ja seuraa lounasaikaan, jee!
Maanantaina olin lisäksi supertehokas. Olin päivän töissä, illan vapaaehtoistöissä, päivän päätteeksi imuroin, pyykkäsin ja valmistauduin seuraavan päivän töihin. Kylläpä olinkin! En päivittänyt sitä Facebookiin, kuten aikamme vaatisi. Sen sijaan kerron siitä täällä. Tiedän, että kehuja on turha kalastella, mutta mulle riittää tässä tapauksessa, kun kehun itseäni. Maanantai meni hyvin, ja toivoisin, että joka päivä olisi tuon maanantain kaltainen.
Luukku 21: Kävelin illalla kotiin yliopistoliikunnan tunnin jälkeisessä euforian tilassa.
Havahduin siihen, että ympärille laskeutuva pimeä on kaunis.
Jopa maaliskuu voi siis tuoda tullessaan jotain hyvää. Maaliskuussa maailma alkaa muuttua iltaisin sen väriseksi, mitä eniten rakastan.
Sininen hämärä, jossa katulamput loistavat.
Räntäsadekin tuntui siinä sinisyydessä lempeältä.
Sain päähäni kaikenlaisia ajatuksia, kuten:
Mitä jos olenkin onnellinen, onnellisessa asemassa? Mitä jos kaikki onkin oikeasti todella hyvin? En vain pysty näkemään sitä. Olen sokea sille, koska ihminen ei inhimillisyytensä vuoksi näe metsää puilta.
Näen sen vasta, kun jotain pahaa tapahtuu, ja / tai kun tarpeeksi aikaa on kulunut.
Miksi en voisi saman tien alkaa nähdä sitä nyt?
Edes yrittää.
Lisäksi:
Onnen puuttuminen tulee siitä ajatuksesta, että luulee olevansa kahlittuna, vangittuna johonkin. Luulee, että asiat ovat näin ilman, että minä voin sille mitään.
Aina ei ole niin, että rajoitteet olisivat vain omassa päässä.
Joidenkin asioiden suhteen se kuitenkin voi olla niin.
Luulen olevani kahlehdittu johonkin, pakotettu toimimaan jollakin tavalla, mutta olenko? En välttämättä ole. On erilaisia tapoja, ulospääsyreittejä, tapoja kiertää umpikuja, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa. Ne pitää vain nähdä.
Luukku 22: Meinasin aamulla ensi töikseni talon alaovesta ulos astuessani kompastua portaissa. Siinä olisi voinut käydä todella huonosti. Olisin voinut lentää naama edellä kivetykseen, olisin voinut ruhjoutua pahasti, olisin voinut vähintään satuttaa itseni ja enintään taittaa niskani.
Sain kuitenkin korjattua tasapainoni suorastaan taiturimaisesti viime hetkellä.
Ekstrahyvää oli se, että kukaan ei ollut todistamassa tätä hetkeä.
Tai jos oli, minä en nähnyt häntä / heitä.
Luukku 23: Kävin tuhlaamassa bonussetelini Suomalaisessa Kirjakaupassa, vihdoin.
Vuoden 2016 aikana Suomalaisessa Kirjakaupassa tekemieni ostosten ansiosta minulle oli kertynyt yhdeksän eroa bonusta. Sillä summalla sain siis käydä hakemassa itselleni jotain sieltä, tämän maaliskuun loppuun mennessä.
Asiasta oli jo kasautumassa stressiä, kun maaliskuu kului uhkaavasti kohti loppuaan, eikä kirjakaupasta ollut parista kolmesta ekskursiosta huolimatta löytynyt oikein mitään, mihin olisin halunnut bonussetelin kuluttaa.
Ehkä siksi, että kyseessä on ehdoton suosikkikauppani. Siellä on yksiselitteisesti liikaa kaikkea, mitä haluaisin ostaa. En pysty päättämään, mihin siellä tarttuisin.
Toisekseen yhdeksän euroa osoittautui yllättävän hankalaksi summaksi. Toisaalta se on ihan liian vähän, maksettavaksi jäi monessa tapauksessa liian suuri summa, jotta olisin viitsinyt sitä hyödyntää. Toisaalta se taas on liikaa, enkä halunnut, että siitä jäisi yhtään yli.
Kuin tilauksesta kuulakärkikynästäni loppui keskiviikkoiltana muste. Tilanne, joka tulee elämässäni vastaan melko usein. Kirjoitan yllättävän paljon myös käsin.
Useimmiten niissä tilanteissa ei kuitenkaan ole sellaista mahdollisuutta, mikä nyt oli. Keskiviikkoiltana ajatus oli heti kirkkaana melessäni: huomenna, ennen kuin teen mitään muuta, menen ja kulutan sen bonussetelin.
Menin ja ostin kaksi kuulakärkikynää, sinisen ja mustan. Ja päälle vielä Muumien Mörkö -kuvalla varustetun muistikirjan. Kanta-asiakkaana sain niistä vielä vähän lisää alennusta juuri sinä päivänä, joten kyllä kannatti!
Luukku 24. Olin yliopiston kirjastolla ja mielessäni pyöri nykyään valitettavan oletusarvoiseksi muuttunut ajatus: ei musta ole tähän, ei musta ole mihinkään, missään ei oo järkeä eikä merkitystä.
Taas elämän sattumat, kohtalon oikut, mitkä lie, tulivat eteen.
Satuin pysähtymään kirjastossa juuri oikean lehtihyllyn eteen, silmiini sattui osumaan lehden kannesta juuri oikean tyypin haastattelu. Otin lehden ja luin sen, hyllyjen välissä, hiljaisuudessa. Haastattelu toi ihmeellistä toivoa. Tunteen siitä, että on tässä silti jotain järkeä, ehkä onkin, ehkä olen ollut ja olen jollakin tavalla oikeilla jäljillä, ehkä jossain on jotain merkitystä kuitenkin.
Illalla katsoin The Voice of Finland -jakson.
Yleensä halveksin sitä, miten ihmiset aina itkevät telkkarissa. Valmentajat ja laulajat. Aina, kun joku laulaa jotain muka ah niin herkkää ja kaunista. Ja oikeastaan aina muulloinkin.
Mielessäni on aina tietynlaisia ajatuksia, kuten, ihan suoraan sanoen, että ei nyt jumalauta. Opetelkaa käyttäytymään, aikuiset ihmiset, telkkarissa sentään. Ei kaikki voi aina, kerrasta kertaan toistuvasti olla niin helvetin hienoa ja herkkää. Ei missään ole enää mitään arvoa, jos joka kerta pitää teatraalisesti painella nenäliinalla silmänurkkia ja suoltaa ylitsevuotavia ylistyksiä.
Perjantai-iltana sain kuitenkin ansioni mukaan.
Yksi esiintyjä esitti oman versionsa kappaleesta, jota en ollut ennen kuullut.
Musiikkia, joka kerta kaikkiaan liikautti mannerlaattoja mielessäni. Ohjelman jälkeen kuuntelin ilmeisesti alkuperäisen kappaleen Youtubesta aika moneen kertaan ja ajattelin täsmälleen, kuten haastattelija telkkarissa esittäjälle sanoi, että "olen tän laulun jälkeen ihan säpäleinä".
En nyt ihan ääneen itkenyt, mutta se johtui vain siitä, että itkeminen ei noudata logiikan lakeja.
Mielen mannerlaatat vain järähtelivät.
Muistin taas, mitä musiikki voi ihmiselle tehdä.
Ajattelin taas musiikin avulla hetken, että kaikessa, ihan kaikessa, on jotain merkitystä.
Voitte kuunnella sen tästä.
Luukku 25. Otin käyttöön sähöhammasharjan, vihdoin.
Jo monta vuotta on pitänyt, sillä sehän puhdistaa paremmin, niin kaikki hammaslääkärit ovat ainakin minulle saarnanneet.
En ole saanut aikaiseksi, sillä tykkään enemmän käsikäyttöisestä, perinteisestä hammasharjasta.
Nyt sitten vihdoin! Tästä alkaa kausi, jona hampaani ovat entistä paremmassa huollossa.
Illalla kävin, vaikka sitten juuri sen kunniaksi, ostamassa irtokarkkeja.
Mulla on jo parin viikon ajan ollut hillitön irtokarkinhimo.
Se on harvinaista, sillä en ole mikään erityisen kova karkinsyöjä. Usein ajattelen, että voisin aivan hyvin elää elämäni ilman muita herkkuja, kuin suklaata. Vain suklaata tarvitsen, ja sitäpä sitten todellakin tarvitsen. Suklaa eri muodoissaan, mutta eniten jäätelön muodossa.
Karkkeja en siis juurikaan tarvitse.
En tiedä miksi, mutta pari viikkoa on ollut ihan hirvittävä irtokarkinhimo.
Niinpä eilen siis päätin, että tänään pidän rennon irtokarkki-illan.
Pidin.
Menin lauantai-iltapäivänä yksin ilman erityistä syytä Kalpis-irtokarkkikauppaan, jossa muuten oli ahdistavasti ruuhkaa. Pujottelin sinnikkäästi ihmisten välissä metsästämässä lempikarkkejani ja ihan kaikkia sellaisia karkkilajikkeita, mitä sattuisi mieli tekemään. Päätin, että koska teen tällaista keskimäärin kerran tai kaksi kertaa vuodessa, niin nyt saan ostaa hyvällä omallatunnolla niin paljon karkkeja kuin haluan.
Onnistuin (ehkä sen ruuhkan ansiosta) kuitenkin pysymään jokseenkin säädyllisessä summassa.
Menin kotiin ja siivosin kunnolla, koska viimeiset siivoukseni ovat olleet melko hätäisiä. Sen jälkeen yritin vielä saada jotakin aikaiseksi, ja sitten vasta lysähdin nojatuoliin irtokarkkipussi edessäni.
Jee.
Luukku 26. Kesäaikaan siirtyminen.
Itsessään se ei ole positiivinen asia. Eläisin mieluummin maailmassa, jossa vallitsisi pelkkä talviaika, jossa kelloja ei käänneltäisi maaliskuussa.
Se on kuitenkin toiminut tänään lohdutuksena.
Aamulla herätessä säikähdin sitä, että kello on jo niin paljon, ja silti mulla on niin väsynyt olo. Vasta kahvikupin äärellä muistin, että nythän on tosiaan kesäaika, kellona toiminut älypuhelimeni oli itse päivittänyt itsensä oikeaan aikaan.
Kaiken väsymyksen, aikaansaamattomuuden, kaiken paskan, voi tänään pistää sen piikkiin, että on siirrytty kesäaikaan.
Lisäksi hyvää on, että syksyllä talviaikaan siirryttäessä en jaksanut kääntää seinäkelloni viisareita. Olisihan se nyt ollut aivan liian vaivalloista, kun muutaman kuukauden päästä niitä pitäisi vekslata taas uudelleen. Saman tien voi vain aina mielessään ajatella, että kello on tunnin vähemmän kuin seinäkello näyttää. Siinä on aina positiivinen aspekti mukana: kello näyttää tuota aikaa, mutta oikeasti se on tunnin vähemmän.
Nyt seinäkello on oikeassa ajassa.
Kiitos.
Ensi viikolla luvassa viimeinen maaliskuukalenteripäivitys!
Katsotaan, mitä sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti