Puoliväli on ylitetty!
Viikon kantava ajatus, joka toisaalta lohduttaa, toisaalta ahdistaa.
Muuttuuko elämä helpommaksi, kun maaliskuu päättyy?
Vai onko pikemminkin hyvä, että ollaan vasta vähän yli puolenvälin?
Olisiko tärkeintä noudattaa elämänviisastelijoiden neuvoja ja yrittää nauttia jokaisesta hetkestä, jotka ovat parhaillaan käsillä? Mistään tulevastahan ei tiedä. Ties mitä kamaluuksia siellä odottaa.
Joka tapauksessa, jälleen viikkokooste positiivisuuksista.
Luukku 13. Vaihdoin talvitakin kevyempään takkiin. Takkiin, jota olen ikävöinyt kovasti. Lempiväriäni ja lempimalliani edustavaan, maailman kauneimman siniseen, polvimittaiseen villakangastakkiin. On taas sellainen ilmantila, että saan kääriytyä yhteen rakkaimmista vaatekappaleistani.
Luukku 14. Isäni tuli käymään kotikaupungissani lääkärin tutkimuksissa. Kävimme kahdestaan kahvilla, ehkä ekaa kertaa ikinä. Jee! Kahvittelun jälkeen käytiin kaupassa ja shoppailtiin meille muun muassa uudet treenipaidat. Iskä otti sinisen ja yritti tarjota minullekin sinistä. Koska olen viime vuosina pyrkinyt määrätietoisesti laajentamaan värirepertuaariani kaavoihin kangistumisen välttämiseksi, valitsin kuitenkin toisenlaisen värin. Olen kyllästynyt siihen, että minut tunnistetaan jo kadun toiselta puolelta, pitkän matkan päästä, ja huudellaan toistuvasti sellaisia sanoja kuin "nyt on kyllä jollain niin sininen takki, että se ei voi olla kukaan muu kuin sä!" Kyllä ihmisellä pitää olla mahdollisuus välillä naamioitua, kätkeytyä ihmismassaan. Yllätysmomenttikin on ihan hyvä olla käytössä. Siispä ostin (tai siis isä osti minulle) pinkin treenipaidan, sellaisen värin, mitä vaatekaapistani ei löydy ennestään yhtään!!!!!
Luukku 15. Sain aitoa ja oikeaa kirjepostia, ihanan itse tehdyn kortin ihanassa postitse toimitetussa kirjekuoressa. On vaikea löytää sanoja siihen ilon tunteeseen, kun postiluukusta putoaa kerran pari vuodessa jotain muutakin kuin virallisten organisaatioiden kirjetervehdyksiä.
<3
Luukku 16. Mulla oli vaihteeksi koko päivän paha mieli, lievästi sanottuna.
Olen oppinut, että sellaiseen päivään ja sellaiseen olotilaan on olemassa yksi takuuvarma lääke.
Menin illalla yliopistoliikunnan crosstraining-tunnille. Sellaiselle koko kehoa kuormittavalle, kovatasoiselle treenitunnille.
Lyhyesti: alkulämmittelyt, sitten ohjaaja ohjeistaa kolme eri lihaskuntoliikettä, ja niitä tehdään kymmenen minuuttia niin useina toistoina kuin ehditään niin, että jokaisella kolmen kierroksella lisätään muutama toisto jokaista liikettä. Kymmenen minuutin jälkeen on hetken tauko, sitten ohjeistetaan seuraavat kolme liikettä, joita tehdään seuraavat kymmenen minuuttia ja niin edelleen. Koko treeni kestää tunnin. Lopuksi lyhyt loppuverryttely.
Tällä tunnilla on usein poikkeuksellisen vähän porukkaa.
Ohjaaja koettaa ruoskia ja tsempata parhaansa mukaan, mutta kukin saa tehdä omaan tahtiinsa. Ketään ei pakoteta mihinkään. Saa lopettaa kesken reenin, saa tehdä hitaammin tai nopeammin, saa pitää omia lepotaukoja, jos haluaa. Ohjaaja kannustaa, mutta kukin määrittelee itse, kuinka hapoille itsensä vetää.
Kuten yleensä, myös tällä kertaa minä halusin, että treenin jälkeen tiedän antaneeni kaikkeni. Mitään muuta keinoa ei ole ravistaa henkisesti paskaa oloa itsestään ulos kuin ruoskia ja raastaa itse itseään treenissä niin, että lopussa oksennus nousee suuhun ja silmissä välkkyy.
Kolme muuta treenissä olijaa vaikuttivat huippukuntoisilta ja treeni näytti kevyeltä. Kaksi tyyppiä oli selvästi vain kokeilemassa, ihmettelemässä ja pitivät lepotaukoja enemmän kuin kunto-osuuksia.
Sen aikaa, minkä ehdin seurata muiden toimintaa, jouduin taas tuntemaan häpeää itsestäni. Siitä, että olen kasvoiltani ihan liian punainen ja ihan liian hengästynyt, enkä jaksa enkä pysty enää lopussa kaikkiin liikkeisiin niin kuin haluaisin. Tuntuu, kuin ohjaajakin nauraisi mulle, vaikka voihan hänen hymynsä tulkita myös ylpeydeksi, kannustukseksi siitä, miten joku sentään yrittää.
Onneksi valtaosa treenin ajasta menee jossain omassa kaiken muun ulkopuolelleen sulkevassa ulottuvuudessa, en ehdi enkä jaksa enkä pysty olemaan kiinnostunut siitä, mitä joku muu kenties ajattelee tai tekee. Juuri se on melkein parasta koko liikunnassa.
Tunnin jälkeen pudottaudun pukuhuoneen penkille hengittämään, kaivan puhelimen esiin ja tarkistan sähköpostin.
Sinne on juuri putkahtanut tieto, että elämäni ensimmäinen konferenssiesitelmäehdotus on mennyt läpi.
Rehellinen ollakseni olin ohjaavan professorin puheiden perusteella siinä käsityksessä, että melko varmasti ehdotus menee läpi, eli aivan yllätys se ei ole. Olen ollut varautunut tähän.
Mutta silti. Se olisi hyvin voinut olla menemättä läpi. Ja se meni. Ei jumalauta.
Pidän toukokuussa elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän.
Siinä hetkessä, sähköpostin luettuani käytän hetken aikaa sisäisesti kiljumiseen.
En tiedä, onko se riemua vai kauhua.
Luukku 17. On taas paha mieli, koska en saa päivän aikana aikaiseksi niin paljoa, kuin haluaisin ja kuin minun pitäisi nyt saada.
Iltapäivällä saan käsiini kirjevihkon, joka kummilapsellani ja minulla on käytössä. Hän on vuorostaan kirjoittanut ja piirtänyt sinne kaikkea sellaista, mitä haluaa minulle sanoa.
Säästän viestien lukemisen rauhalliseen, yksinäiseen hetkeen. Luen ne hiljaisuudessa, ikkunan ääressä, harmaan maaliskuun iltapäivän rumassa valossa.
En tiedä mitä sanoa.
Siellä on horjuvilla, hänen itsensä kirjoittamilla kirjaimilla sellaisia sanoja kuin
"sinä olet ihana ja paras kummitäti mitä voin toivoa, minä pidän sinusta, olet paras!"
Tunne on jotain liian suurta, että sitä osaisi edes käsitellä. Ainoa kysymykseni on, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaista, sillä mielestäni en ole tehnyt mitään. En ainakaan mitään ihmeellistä, en mielestäni välttämättä aina edes riittävästi. Olen ihan kelvoton ja tarpeeton ihminen, mistä nämä sanat tulevat ja kenelle?
Luukku 18. Kävin kattelemassa takkeja, huvikseni. En muuten kovin paljoa välitä vaatteiden katselusta enkä shoppailusta, mutta mulla on kaksi heikkoutta: takit ja mekot. Niiden katselemisesta nautin, ja niitä ostaisin koko vaatekaapin täyteen (olen jo melkein ostellutkin).
Suunniteltiin veljen kanssa mun synttäreitä. Olen iloinen siitä, että on veljiä, joiden kanssa voi viettää synttäreitä. Olen iloinen siitä, että keksitään kivoja asioita, mitä tehdä yhdessä. Reilun kuukauden päässä odottava vanheneminen tuntuu vähemmän pahalta veljien kanssa.
Luukku 19. Havainto jonkinlaiseen säädylliseen aikarytmiin pääsemisestä, viikonloppuna (joka tietysti sitten nyt rikkoutui). Lauantaiaamuna nousin tietystä syystä aikaisin ylös, minkä johdosta menin lauantai-iltana nukkumaan poikkeuksellisen soveliaaseen aikaan. Mistä puolestaan seurasi, että sunnuntaiaamuna heräsin ajoissa, olematta siitä ihan puolikuollut, ja koko päivä oli edessä. Kiitoksen arvoinen asia, ehdottomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti