Vappuviikon palaset

Taas vuorokauden viimeisellä tunnilla. Hyyyvin ehtii; ei se oo niin justiinsa. En jaksa uskoa, että kenenkään sunnuntai menee pilalle siitä, jos minun postaukseni ei ilmaannu aiemmin vaan vasta viimeisellä kellonlyömällä. Sitä paitsi kuten pääsiäisenä, ostan jälleen itselleni lisäaikaa sillä, että maanantai ei ole normaali arkipäivä: oikeastaanhan siis tänään ei ole sellainen blogisunnuntai, vaan nyt on enemmän lauantaiolo.

Ajattelin kuvata vappuviikon maaliskuukalenterin tyylisesti, yksi positiivinen asia (tai kenties pari) per päivä.
Tiivistys: Epäonnistumisen, ahdistuksen ja kyynelten viikko, ja ehkä juuri siksi jollakin tavalla erityisen arvokas. Ja juuri siksi nyt tarvitaan positiivisten asioiden poimintaa.

Maanantaina ilmoittauduin maratonille, ensimmäisen kerran vuoden 2017 aikana. V-i-h-d-o-i-n sain aikaiseksi.
Kaikkia kiinnostaa, minne ilmoittauduin, mutta en kerro sitä suoraan, sillä pienellä arvausleikillä tästä tulee huomattavasti hauskempaa.
Kymmenen pisteen vihje: Olin jo ihan menossa sinne viime vuonna, mutta se ei sopinut aikatauluihini. Myös toissa vuonna haikailin sinne. Tänä vuonna sitten päätin jo alkuvuodesta, että nyt loppuu jahkailu, on tekojen aika.
Viiden pisteen vihje: Kyseessä on pohjoisin paikka, jossa koskaan olen maratoonannut.
Viimeisen pisteen vihje: Tapahtuma sijoittuu heinäkuulle. Olisin halunnut maratonille jo toukokuussa, mutta silmäleikkaus asettuu juuri kriittiseen aikaan suhteessa maratoneihin. Kesälläpä sitten!

Tiistaina livahdin yliopistolle keskelle tavallista arkipäivää kirjoittamaan työn alla olevaa tekstiä toivoen, että kukaan ei muista vanhenemistani. En halunnut juhlia, ei ollut syytä juhlaan. Halusin vain, että kaikki menee kuten menisi tavallisena arkipäivänä, että täällä nyt kirjoitan aamupäivän yhden ystävän seurassa. Toivoin ja luotin, että hän ei muista synttäriäni.

Sitten kyseinen ystävä ilmaantui paikalle yhteiskirjoittamisen sessioon mukanaan Arnoldsista juuri minua ajatellen haettu Hasselpähkinä Original -donitsi. Ystävä, jonka en olettanut muistavan synttäriäni, muisti sen, ja halusi muistaa minua. Hän, jolle tiedän olevan vastenmielistä kävellä yhtään ylimääräistä matkaa, oli tehnyt ylimääräisen mutkan matkallaan yliopistolle hakeakseen minulle donitsin, sinänsä yksinkertaisen mutta silti ja juuri siksi mittaamattoman arvokkaan lahjan. Hän oli jostain ihmeellisestä syystä muistanut, mistä donitsista tykkään eniten, vaikka olen viimeksi ollut hänen kanssaan Arnoldsilla kolme vuotta sitten. Hän kuljettaa sen pakettiin pakattuna muovipussissa kilometrin matkan yliopistolle, läpi harmaan räntäsateen.
Liikutuin.
Lievästi sanottuna.

Keskiviikkona kävin elokuvissa katsomassa Beauty and the Beast -leffan, Disneyn Kaunotar ja hirviö -piirroselokuvasta tehdyn uuden, ihmisten näyttelemän version.
Aiemmin en ole juuri ollut kiinnostunut Disney-leffoista tehdyistä uusista versioista, mutta jostain syystä Kaunotar ja hirviö -piirroselokuva on yksi niistä lapsuuteni elokuvista, jotka koskettavat minua erityisellä tavalla. En tiedä miksi. Tiedän vain, että siinä leffassa on jotain.
Niinpä jo jonkin aikaa sitten olin päättänyt, että tuon menen katsomaan.
En ehtinyt leffaan syntymäpäivänäni, joten menin siitä seuraavana päivänä.
Elokuva oli sanalla sanoen elämys. Liikuttava, koskettava ja kaunis, juuri sellainen kuin odotin ja toivoin. Paitsi ehkä tietysti jotain korjattavaa ja jotain paljon parempaa kuin odotin. Mutta lyhyesti: en pettynyt.
Elokuvan aikana itkin kahdesti tai kolmesti, vaikka yleensä en itke elokuvien takia.
On vaikea sanoa, itkinkö nytkään pääosin elokuvan vai sittenkin enemmän jonkin muun takia.

Torstaina sain aikaiseksi asioita ihan hyvin. Ei valittamista.

Perjantai-iltana juttelin uskosta ja uskonnosta parin sellaisen ihmisen kanssa, jotka ovat uskossa.
Maininnanarvoiseksi puheenaiheeksi nousi etenkin se, voiko uskosta puhua. Uskonnosta ja omasta uskosta puhuminen on kulttuurissamme kaiketi jonkinlainen tabu. Ihmiset eivät halua puhua suhteestaan omaan uskoonsa eivätkä kehtaa kysellä muilta, mihin he uskovat. Ateistit halveksivat uskovaisia ja uskovaiset pelkäävät tuputtavansa uskontoaan liikaa, jos puhuvat uskostaan sellaisille, jotka eivät usko.
Totesin näille ihmisille kuten ajattelen, että minä en vaivaannu uskosta puhumisesta, vaikka en itse uskokaan. Päinvastoin. Vaivaannun small talkista, nautin syvällisemmästä keskustelusta ja siitä, että puhutaan kullekin oikeasti tärkeiksi koetuista aiheista. On ainutlaatuinen lahja saada keskustella asioista sellaisten kanssa, joilla on omasta ajatusmaailmasta poikkeava ajatusmaailma: vain silloinhan sitä saa jotain selville. Jos ajattelen täysin samoin jonkun kanssa, niin ei minun tarvitse hänen ajatuksiaan joka välissä kuulla.
Silti myös itse pelkäsin, että jollakin sanomisellani tai kysymykselläni loukkaan heitä, heidän uskoaan. Aihe osoittautui siis yllättävän kompleksiseksi, mutta keskustelu oli mahtava. Käsittelimme edellä mainitun teeman lisäksi sellaisia keveitä kysymyksiä kuin elämän tarkoitus ja kärsimyksen ongelma. Toivon, että keskustelu saa jatkoa joskus.

Lauantaina sää oli varsin jouluinen. Päätin viettää vapun lukemalla kirjaa, jota nyt on pakko lukea. Vietän vapun sen seurassa, koska syystä tai toisesta se miellyttää minua nyt enemmän kuin vapaaehtoisesti lukeminen.

Vappuaattona söin vuoden ensimmäisen pehmiksen kirjan lukemisen lomassa. Sää vaihtui joulusta maaliskuiseen.

Lopuksi esitän lyhyen lainauksen Juha Itkosen romaanista Hetken hohtava valo, josta tietystä syystä jo aiemmin olen paasannut blogissani. Siteeraan ulkomuistista kohtaa, joka tällä viikolla, näinä päivinä, on soinut päässäni.

Ihmisellä on tarve uskoa oma elämänsä ainutlaatuiseksi ja elämisen arvoiseksi. 

Niin kuin minulla on tarve uskoa, että kaikesta huolimatta asioiden kuuluu mennä juuri näin, kun ne nyt ovat menneet. Että tällä on tarkoitus suuremmassa mittakaavassa, jota en vielä näe. Että elämälläni on tarkoitus. Että elämälläni on väliä. On tarve uskoa siihen, sillä jos siihen ei usko, niin mihin sitten uskoo?

Toukokuu on monena vuonna ollut lempeämpi kuin sitä edeltävät kuukaudet. Toivon ja haluan uskoa, että tänäkin vuonna toukokuu on ihmiselle hyvä, sekä minulle että teille muille.
Kohti parempia aikoja siis!
Iloista vappua!

Kalmanväreitä

Ajattelin tänään puhua suhteestani sellaiseen kirjallisuuden ja elokuvan lajiin, kuin kauhu. Syystä että erehdyin taas eilen vilkuilemaan sen lajin edustajaa telkkarista ja haluan vähän avautua traumoistani.

En pidä itseäni kovinkaan hyvin kauhua sietävänä tyyppinä. Olen aivan liian herkkä. Kuitenkin mua on aina jollakin tavalla kiinnostanut kaikki kauhea ja pelottava. Voin kertoa, että se on hyvin ikävä ristiriita, joka on vaikeuttanut elämää jonkin verran.

Varsinkin lapsena siedin minkäänlaista kauhua todella huonosti. Menetin yöuneni ja sain kaikenlaisia pelkotiloja jo pienestäkin kauhun elementistä, vaikkapa siitä, että jossakin elokuvassa tuli kauhumusiikki jossakin tietyssä kohtaa ja onnistuttiin sillä tavalla luomaan karmiva tunnelma, tai siitä, että joku sinänsä realistisen kirjan hahmo kokee jotakin, minkä epäilee olevan yliluonnollista. Panikoiduin ihan täysin sellaisista lasten kauhujutuista ja lapsille suunnatuista kauhukirjoista, esim. R.L. Stinen Goosebumps- ja The Nightmare Room -sarjan kirjoista. Näin ne tapahtumat aina mielessäni liian selvästi. Ne jäivät pyörimään mieleeni aina liian kauaksi aikaa liian elävinä.
Silti minulla oli pakottava tarve lukea niitä. Olin ihan hulluna lasten kauhujuttuihin ja juuri noihin R.L. Stinen kirjoihin. Luin niitä ahmimalla. Ja jokaisen kirjan jälkeisissä, hirveissä pelkotiloissa vannotin itseäni, että enää ikinä en lukisi mitään sellaista. Aina silti vain palasin kirjojen pariin. Kunnes joskus 12-13-vuotiaana aloin paremmin tiedostaa omat rajani ja jättää kaiken kauhun katsomatta ja lukematta. En tiedä, miksi minulle silloin vasta valkeni kunnolla, että ei kannata lukea niitä kauhukirjoja, jos niiden jälkeen on sitten hirveä olo vaikka miten kauan.

Voin kertoa esimerkkinä, että muistan vieläkin elävästi erään Pikku Kakkosen kohtauksen, jonka olen nähnyt ehkä neljä- tai viisivuotiaana. Siis todellakin, Pikku Kakkosen, jonka nyt ainakin voisi kuvitella olevan turvallinen lastenohjelma. Kuitenkin, kun olin pieni, siinä näytettiin jonkinlaista kansansatuihin pohjautuvaa piirrettyä. En muista lapsena pelänneeni mitään muuta ohjelmaa, mutta sitä katsoin aina jostain pöydän alta tai vähintään omien sormieni lomasta kurkkien. Muistan elävästi jonkun kohtauksen, missä päähenkilöt menivät jonnekin maan alle, ja jossakin oli peikkoja, ja kammottava ääni alkaa puhua heille. Kylmät väreet menevät vieläkin, kun ajattelen sitä, enkä tosiaan edes muista tarkalleen, mikä ohjelma se on ollut.
Edelleen ehkä viisi- tai kuusivuotiaana olen nähnyt erään sellaisen Hilarius Hiiri -jakson, jossa kuvattiin päähenkilötytön todella kammottava painajainen. Unessa hän kävelee lyhty kädessään pimeän talon käytävällä ja jokin kammottava hahmo seuraa häntä. Tää on todella sellainen kohtaus, jota olen siitä lähtien pelännyt aina, kun makaan yksin yöllä hereillä, tai kun mun pitää yksin yön pimeydessä kävellä jonnekin. 12-vuotiaana näin tuon saman Hilarius Hiiri -jakson sattumalta uudelleen, ja olimme veljeni kanssa yhtä mieltä siitä, että se kyllä oli todella pelottava kohtaus. Varsinkin, kun Hilarius Hiiri on suunnattu aika pienille lapsille.

10-vuotiaana aloin lukea Harry Potter -kirjoja. En tiedä, miltä tämä muiden korviin kuulostaa, mutta minun mielestäni Harry Potterit olivat pitkään pelottavimpia kirjoja, joita olin koskaan lukenut. En pystynyt lukemaan niitä putkeen, vaan mun piti pitää kirjojen välillä vähintään puoli vuotta väliä, jotta ehdin toipua. Myös Harry Pottereiden kohdalla pohdin usein, että mun ei ehkä pitäisi ollenkaan lukea niitä, koska ne aiheuttivat mulle liian voimakkaita tunnereaktioita.
Myöhemmin olen ihmetellyt paljon sitä, mikä Harry Pottereissa oli niin pelottavaa. En oikein osaa sanoa.
Ensimmäinen lukemani sarjan kirja oli Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Siinä pelkoreaktioni voisi selittyä sillä, että olen aina pelännyt ja inhonnut hämähäkkejä ja käärmeitä, joilla molemmilla on tässä kirjassa keskeinen rooli.
Kaikkia Harry Potter -kirjoja ensimmäistä kertaa lukiessani, 10-11-vuotiaana, ajattelin itsekin, että koin niiden kirjojen vuoksi vähän liian voimakkaita tunteita. En tiennyt, miksi. Olen aina lukenut eläytyen, miksi juuri Harry Potterit aiheuttivat sellaisen reaktion, joka tuntui omalle silloiselle tunnekapasiteetille liian vaikealta kestää? Ja miksi kukaan ikätoveri ei kokenut samalla tavalla? Kaikki muut lukivat Harry Pottereita koko ajan.

Myöhemmin olen analysoinut, että Harry Potterit olivat ehkä ensimmäisiä niin pitkiä ja niin hyvin kirjoitettuja, eläydyttäviä kirjoja, joita luin, että tunnevyöryt ovat mahdollisesti johtuneet siitä. Harry Potter -kirjan lukeminen oli kuitenkin paljon "normaalia" kirjaa pitkäkestoisempi ja intensiivisempi lukukokemus, jossa hahmoista ehti tulla läheisempiä kuin vaikkapa sellaisessa normaalissa, sivumäärältään puolet ohuemmassa lastenkirjassa. Jos ja kun hahmoille sitten aina tapahtui jotakin kamalaa, se oli minulle jollakin tavalla liikaa. Muistan yhä, kuinka Salaisuuksien kammiota lukiessani kuulin korvissani basiliskin kuolemankutsut ja näin kaikki ne hahmot, jotka makasivat jähmettyneinä jossakin elämän ja kuoleman välitilassa, katsottuaan basilisikia silmiin peilin kautta. KAMALAA.

No, kuitenkin. 12-13-vuotiaana lopetin kauhun kuluttamisen ja olen sittemmin palannut siihen vain aina silloin tällöin. Olen katsonut joitakin kauhuelokuvia kavereiden kanssa. Olen todennut, että toiset pelottavat pitkään, toiset eivät juuri ollenkaan, mutta että kauhu ei ole varsinaisesti minun genreni.

Parin viime vuoden aikana olen palannut kauhukirjallisuuden pariin. Se alkoi opinnoissa vastaan tulleesta Edgar Allan Poesta ja hänen loistavista novelleistaan, joiden fani minusta tuli oikopäätä. Myös Bram Stokerin Dracula oli mielestäni loistava lukukokemus, ja juuri sellaista kauhua, jonka faniksi voisin itseni luokitella. Näistä kokemuksista rohkaistuneena päätin kokeilla Stephen Kingiäkin, koska onhan noloa, että kirjallisuudenopiskelija ei ole koskaan lukenut ainuttakaan tunnetun kauhukirjailijan kirjaa.
Luin Carrien ja Hohdon. Kummastakaan en saanut mitään ihmeellisempiä kauhukohtauksia, vaikka jälkimmäisen kohdalla ehdin jo odottaa sellaista. Luulin jo päässeeni onnellisesti yli yliherkkyydestäni kauhun suhteen.
Sitten luin Uinu, uinu lemmikkini.
Hyi helvetti.
Anteeksi, en vain keksinyt kuvaavampaa fraasia tähän väliin.
Muistin yhtäkkiä kirkkaasti, miksi en ole vuosiin lukenut mitään pelottavaa. Se lapsuuteen jäänyt kammottava pelko palasi taas. Kävelin keskellä valoisaa päivää kaupungin keskustassa ja luulin sekoavani kauhusta. Mun oli pakko mennä palauttamaan tuo teos heti kirjastoon takaisin lukukokemuksen jälkeen, sillä olin varma, että muuten se langettaisi päälleni vielä jonkun kirouksen.
En edes tiedä, oliko se kirja niinkään pelottava. Ennemminkin se oli mielestäni kauhea siksi, että se oli niin sairas, niin hullu, mielipuolinen.
Lisäksi se ehkä kosketti joitakin omia elämänkokemuksiani liian läheltä.
Sain siis todistuksen, että en ole vielä turtunut. Sehän on kai ihan hyväkin asia.

Viime vuosina olen myös katsonut kauhuelokuvia jälleen. Olen katsonut kolme osaa Paranormal Activity -leffoja, edellä mainitun Stephen Kingin Carrieen perustuvan leffan ja vampyyreista kertovan Ystävät hämärän jälkeen. Jälkimmäisen katsoin jopa yksin. Mikään noista elokuvista ei ole mitenkään liiallisesti kammottanut mua, joten olen luullut päässeeni yli silläkin saralla.
Mutta ei.
Eilen katsoin telkkarista sellaista suomalaista elokuvaa, jonka nimi oli jokin "Syvälle salattu" tai jokin sellainen. En muista nimeä siksi, että en ollut alun perin kiinnostunut katsomaan sitä. Aloin vilkuilla sitä sivusta vain siksi, että äiti ja veljeni vieressäni seurasivat sitä. Sen ei kai olisi pitänyt olla pelottava, joten teen tässä itseni vain naurettavaksi, kun paljastan pelkotilani, mutta teen sen silti.
Ensinnäkin, näkki.
"Jos menet syvemmälle veteen, niin näkki vie!"
Minua ei ole koskaan peloteltu näkillä. Muistan, kuinka joskus 6-vuotiaana olin perheeni kanssa uimassa. Eräs pienten lasten isä kertoi äidilleni sanoneensa lapsilleen, että jos menee liian syvälle, niin näkki vie. Muistan, että itse ymmärsin siitä keskustelusta, että se isä sanoi niin vain pelotellakseen. Että mitään näkkiä ei oikeasti olekaan.
Silti, se saakelin näkki on traumatisoinut mut.
Pelkkä sana aiheuttaa mulle kylmät väreet. En tiedä miksi, mutta mulla on hyvin hämärä mielikuva siitä, että sekin olisi ollut osallinen noita Pikku Kakkosen satuja, joita niin kovasti pelkäsin. Mulla ei ole mitään mielikuvaa, miltä se näytti, mutta jotakin perin juurin kammottavaa näkkijaksossa on täytynyt tapahtua, sillä koko elämäni ajan olen kammonnut jo pelkkää mainintaa näkistä. Puhumattakaan mistään mielikuvasta.

Lisäksi olen aina pelännyt hukkumista, kuten täälläkin on kai käynyt ilmi. Ehkä sekin pelko liittyy näkkiin. Jos saisin jonkun toiveen kuolemastani esittää, niin hukkumalla en haluaisi kuolla.
Sitten, seuraavankin eilisessä elokuvassa esiintyneen pelonkokemuksen voi tiivistää yhteen lauseeseen. Ensin puhutaan Osku-nimisestä koirasta. Sitten elokuvan pieni poika kertoo, että Osku on kadonnut.
Yhteys on päivänselvä: taas on koira tapettu elokuvassa.
Veljeni kielsi minua katsomasta, mutta silti kurkin kirjani yli. En vain voinut olla katsomatta.
Ja siellähän se kellui, kuollut koira vedessä. Päähenkilönainen oli hukkua koiran perään mennessään. Seuraavaksi kuvioihin tulee veden henki, näkki, jolle perheen esikoispojat on tapana uhrata. Äiti yrittää pelastaa esikoispoikaansa hukkumasta, mutta näkki estää häntä kaikin tavoin, nostattamalla kaatosateen ja vedenpaisumuksen.
Onnelliseksi lopuksi näytetään vielä, mitä tapahtui todella: pallo pomppi järveen ja pieni tyttö kurottui nostamaan sitä. Tietysti hän molskahti pallon perässä järveen. Isoveli tuli auttamaan, koska tyttö ei osaa uida. Isoveli onnistuu pelastamaan siskonsa, mutta hukkuu itse. Kaiken taustalla vaanii se näkki. veden henki, jonka toimesta kaikki tuo tapahtui.
Niiden lasten huudot kaikuivat päässäni vielä yölläkin.

Mitä sitten, että se oli pelkkää elokuvaa? Tällä kertaa, näiden lasten kohdalla se oli pelkkää elokuvaa, mutta se olisi voinut olla totta. Lapsia hukkuu oikeasti. Oli näkkiä tai ei, pieniä lapsia hukkuu jatkuvasti. Jos se on tapahtuakseen, se tapahtuu, enkä usko, että sitä voidaan koskaan täysin estää, että riskit voidaan koskaan täysin minimoida.
Ja sen todellisuuden tiedostaminen  on todella ahdistavaa ja pelottavaa. Siitä ei haluaisi nähdä elokuvaa.

Sellaista hilpeää tekstiä tänään taas. Toivottavasti saitte jotakin selvää sekavista ajatuksistani. Itse olen nyt ajatukseni käsitellyt.

Ylistys toukokuulle.

Eilen kävin juoksulenkillä sellaisella reitillä, jolla en ole käynyt pitkään aikaan.
Tämä oli ensimmäinen kerta pitkään, pitkään aikaan, kun juoksin sen lenkin valoisassa.
On jännittävää, miten erilaiselta paikat näyttävät, kun ne näkee. Toteamisen arvoista, eikö? Juoksin sen lenkin, jonka olen juossut tämän vuoden aikana kymmeniä kertoja, mutta aina pimeässä. Muistin, että viimeksi taisin juosta sen valoisassa eräänä viime marraskuun aikaisena aamuna.
Ihmettelin, miten erilaiselta kaikki näytti. Reitti tuntui kerta kaikkiaan aivan uudelta. Mutkat, maisemat, tututkin paikat, olivat ihan kuin en olisi nähnyt niitä koskaan aikaisemmin.

Ajattelin. kuinka rakastankaan toukokuuta. Kuinka toukokuu on parasta aikaa vuodessa, juuri tämän takia. Järvi on sula, puut vihreinä, kasvit kukassa, maailma kukoistaa, ja jokainen väri loistaa juuri niin puhtaana, kuin vain keväällä ja alkukesästä on mahdollista. Kesän kuluessa ne värit hiljalleen haalistuvat ja muuttuvat erilaisiksi. Vain toukokuuhun kuuluu se jokin tietty kirkkaus ja puhtaus. Sitä ei kyllästy katselemaan.

Olin hetken aikaa niin iloinen kaikesta. Iloinen maailmasta ja itsestäni.
Ajattelin, että minä olen hyvä, ja minusta on vaikka mihin. Vaikka usein ei tunnu siltä.
Ylistin vähän aikaa itseäni. Kerroin itselleni, kuinka hyvä ja vahva olenkaan. Pystyn juoksemaan ja liikkumaan kevyesti ja kestävästi. Näen, kuinka kaunista ympärilläni on ja nautin siitä. Pystyn nauttimaan yksinolosta, itseni seurassa olemisesta, täysin rinnoin. Moni muu ei siihen pysty. Olen selvinnyt elämässäni monesta pienestä ja suuresta asiasta, vaikka olen luullut, ettei se olisi mahdollista. Minusta on johonkin, ja aika moneenkin asiaan.

On vain opittava antamaan itselleen arvoa. Ainakin vähitellen, opeteltava, vaikka se kävisi kuinka hitaasti.
On opittava antamaan itselleen anteeksi. Ainakin, ja varsinkin, ne asiat, joista kukaan muu kuin itse ei itseään syytä.
Ja on opittava olemaan ajattelematta ja välittämättä siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat. Ainakin sopivissa määrin.

Siinä päivän elämänviisausosio.
Sitten jaan kanssanne asian, joka on viime päivinä tehnyt minut valtavan onnelliseksi.
Olen löytänyt FilmTownin.

Kuulostaa ehkä oudolta ja tyhmältä, mutta koskaan aikaisemmin elämässäni en ole vuokrannut elokuvaa itse ja yksin. En ole koskaan oikein tajunnut ja huomannut, että olisi edes olemassa leffojenvuokrausmahdollisuus. Olen aikuisikäni ajatellut, että jos haluaa nähdä elokuvan, vaihtoehtoina on käydä elokuvissa tai ostaa se omaksi. Siksi elokuvien katseluni on jäänyt vähiin. Useimmiten en halua tuhlata rahojani leffalippuhin enkä niiden omiksi ostamiseen, varsinkin, kun usein haluan katsoa elokuvan vain kerran, ja sitten se jää hyllyyn pölyttymään ja viemään tilaa.

Tänä keväänä eräs ystäväni johdatti minut kotikaupunkini FilmTowniin, joka vielä sijaitsee aivan lähellä kotiani. Tietämättään hän johdatti minut uuteen maailmaan.
Olen siitä lähtien ollut ihan hurmiossa.
Näin paljon elokuvia, joita olen aina halunnut nähdä.
Aivan naurettavan halvalla.
Tällä viikolla olen katsonut kokonaista kaksi elokuvaa, jotka olen jo kauan halunnut nähdä. Ja mitä olen siitä maksanut? Kokonaisen euron ja viisikymmentä senttiä. Kahdesta elokuvasta. Kaksi loistavaa elokuvaa, kaksi ihanaa laatuaikailtaa itseni seurassa hyvän elokuvan parissa, yhteensä euro ja viisikymmentä senttiä. Vähemmän kuin opiskelijalounas.

Ja mikä kaikkein parhainta, siellä se FilmTown edelleen on, seinät tulvillaan ja turvoksissa elokuvia, jotka vain odottavat, että poimin ne käteeni ja katson ne. Mulla on edessä niin monta yhtä hienoa laatuaikailtaa, että pelkkä ajatus jo saa jonkinlaiseen hurmokseen.

Ei tällä erää muuta. Palataan!

Muumikuun alku

 Aurinkoista toukokuuta!
Ajattelin toukokuussa ottaa täällä blogissa käsiteltäväksi minulle erittäin rakkaan ja tärkeän asian, nimittäin Muumit.
Ajattelin joka postauksessa tästä eteenpäin esitellä lyhyesti yhden Muumilaakson tarinoita -TV-sarjan jakson ja sen minulle tuoman henkilökohtaisen merkityksen. Käyn jaksot läpi järjestyksessä. Niistä jaksoista, joista mulla on eniten sanottavaa, saattaa paisua koko blogimerkinnän pituinen mittaus, mutta ajattelin enemmänkin pitää tän sellaisena postauksessa esiintyvänä "Päivän Muumijakso" -osiona. 
En oikeastaan välitä siitä, kiinnostaako ketään lukea Muumeista tai minun mielipiteistäni niitä koskien, sillä en usko, että tällä blogilla muutenkaan on mitään sankkaa lukijakuntaa. Aloitan tämän "Muumikuun" siksi, että A) Minua itseäni kiinnostaa ja B) Haluan edes vähän suunnata ajatuksiani ja kenties muidenkin ajatuksia johonkin muuhun kuin omaan elämääni ja sen vittumaisuuteen. 

Tänään, toukokuun ensimmäisenä päivänä, ihan ensimmäiseksi Muumikuun aloitukseksi, otan käsittelyyn "Muumipeikko ja pyrstötähti" -elokuvan, sillä sehän on periaatteessa "ensimmäinen Muumi-tarina". Sen tapahtumat sijoittuvat kaiken alkuun, ennen Muumilaakson tarinoita -TV-ohjelman alkua. Elokuva perustuu ja on mielestäni melko uskollinen Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjalle. Tuo kirja on vasta toinen Tove Janssonin kirjoittaman Muumi-kirjasarjan osa, ensimmäinen kirja on Muumit ja suuri tuhotulva, jossa Muumiperhe löytää tiensä Muumilaaksoon. Siitä ei ole televisioversiota. 

Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjassa ja elokuvassa keskeistä on kaikkien odotusten mukaisesti pyrstötähden luoma uhka. Tarina alkaa siitä, että Muumiperhe asettuu asumaan Muumilaaksoon. Muumipappa rakentaa sillan joen yli, Muumimamma järjestelee kukkapenkit, Muumipeikko sukeltelee meressä ja Muumipeikon pikkuystävä Nipsu löytää rannalta ikioman luolan.

Turvallinen ilmapiiri särkyy, kun Muumit saavat vieraakseen joen törmässä asuneen filosofi Piisamirotan, jonka koti on tuhoutunut Muumipapan sillanrakennushössäkässä. Piisamirotta valistaa Muumiperhettä taivaalla näkyvän pyrstötähden vaaroista: Maapalloa lähestyessään se aiheuttaa pyörremyrskyjä, kuivuutta, heinäsirkkoja ja lopulta ihan oikean maailmanlopun huitaistessaan ohikulkumatkalla mukaansa koko maapallon Muumeineen kaikkineen.

Muumipeikko ja Nipsu, elokuvassa myös Pikku Myy, lähtevät vaellukselle kohti tähtitornia, aikomuksenaan selvittää, ovatko Piisamirotan puheet totta. Matka Yksinäisten vuorten takana sijaitsevalle tähtitornille on pitkä ja monien seikkailujen ja vaarojen sävyttämä. Matkalla he tapaavat vaeltaja Nuuskamuikkusen, josta tulee Muumipeikon paras ystävä, Niiskusisarukset, joista toisen ärhäkkä lihansyöjäkasvi on ahmaista suihinsa, sekä Hemulin, joka kadottaa pyörremyrskyssä postimerkkikansionsa. Tähtitornilla he saavat kuin saavatkin kauhukseen kuulla, että pyrstötähti lähestyy kovaa vauhtia, eikä kukaan tiedä, mitä tapahtuu, kun se lopulta iskeytyy maahan. 

Ystävykset kiiruhtavat takaisin Muumilaaksoon, jossa suoritetaan jo kiivasta joukkopakoa. Muumiperhe ystävineen evakoituu Nipsun löytämään luolaan, jossa he viettävät viimeiset kauhunsekaiset hetkensä ennen pyrstötähden tuloa. 

Sekä elokuva että kirja päättyvät onnellisesti uuteen aamuun, jossa vaaraa ei enää ole. Aurinko paistaa, pyrstötähden luoma painostavuus ja uhka on pois pyyhkäisty. Meri tulee takaisin ja Muumiperhe ystävineen riemuitsee elämänilosta ja selviytymisestään. 

Boel Westinin Tove Janssonista kirjoittaman elämäkerran (Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä 2007) mukaan Muumipeikko ja pyrstötähti kirjoitettiin toisen maailmansodan aikana, ja heijastaa niin ollen kaikkialla vallitsevaa kuolemaa, uhkaa, pelkoa ja maailmanlopullista tunnelmaa, joka kirjassa on keskeistä. Vasta aikuisena olen itse osannut yhdistää kirjan ja elokuvan hiljalleen lähestyvän uhan, kauhun ja hurjan pakenemisen sodan olosuhteisiin, jotka kirjan kirjoittamishetkellä ovat vallinneet. 

Olen nähnyt elokuvan ensimmäisen kerran joskus alle kouluikäisenä, 1990-luvun alussa, jolloin sitä esitettiin elokuvateattereissa. Olen kuulemma käynyt katsomassa sen veljieni kanssa, mutta itse en muista siitä juuri mitään - ehkä siksi että keskityin kuulemma pienenä elokuvissa lähinnä karkkien syöntiin sillä aikaa, kun muut tuijottivat elokuvaa. Kirjan olen lukenut ekaluokkalaisena ja samoihin aikoihin saanut lahjaksi myös Muumipeikko ja pyrstötähti -sarjakuva-albumit. Sarjakuva on vielä paljon elokuvaa uskollisempi kirjalle: molempiin sisältyy esimerkiksi elokuvasta kokonaan poisjätetty kohtaus, jossa Muumipeikko ystävineen poikkeaa paluumatkalla tansseissa ja kaupassa. 

Näin elokuvan 8-vuotiaana ensimmäistä kertaa niin, että muistan sen. Ihmettelin silloin sitä ahdistavaa ja paikoin jopa kauhistuttavaa tunnelmaa, joka elokuvasta huokuu ja joka on mielestäni todella vierasta esim. "Muumilaakson tarinoita" -TV-sarjan jaksoille. Elokuva kuitenkin teki vaikutuksen ja oli koko ala-asteen ajan ehdoton suosikkielokuvani. Ainut mikä itseäni häiritsi lapsena, on se, että muutamalla hahmolla on elokuvassa erilainen ääni kuin TV-sarjassa.

En muista, onko Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuva sallittu aivan kaikenikäisille, mutta mielestäni se ei ole pienten lasten elokuva. Muumeista kertovana elokuvana aikuiset saattavat luokitella sen kaikille sallituksi, mutta jo elokuvan taustamusiikit luovat tunnelmaa, jonka ainakin itse koin lapsena hyvin ahdistavana. 

Vuonna 2010 Muumipeikosta ja pyrstötähdestä tehtiin myös nukkeanimaatio, nimellä Muumi ja punainen pyrstötähti. Itse en ole koskaan välittänyt elokuvista tai TV-sarjoista, joissa seikkailee nukkeja, mutta Muumifanina kävin kuitenkin katsomassa myös sen. Piirroselokuva on mielestäni huomattavasti parempi, joten jos arvotte näiden kahden välillä, niin älkää edes harkitko nukkeanimaation katsomista. 

Lopuksi mainitsen vielä kohtauksen / repliikin, joka elokuvassa on ja josta erityisesti pidän.
Pyrstötähti syöksyy maata kohti. Muumit istuvat pimeässä luolassa, odottaen mitä tuleman pitää. Kova tuuli ja maanjäristykset irrottavat kiviä maasta ja kallioista, kivet singahtelevat holtittomasti ympäriinsä ja osuvat kylpyammeeseen, jolla Muumit ovat peittäneet luolan katossa olevan aukon.
"Jos amme halkeaa, meille tulee pulmia", Muumimamma toteaa huolestuneena.
"Niin... Ei enää pitkiä sunnuntaikylpyjä esimerkiksi", Muumipappa vastaa surullisesti.

Tässä oli postaukseni Muumipeikosta ja pyrstötähdestä, olkaa hyvä. Jatkoa seuraa huomenna, kenties lyhyemmissä merkeissä.  

Keskellä turvatonta maailmaa

Eilen kävin erään lapsuudenystäväni kanssa katsomassa väkivaltaisen elokuvan, jossa hirttäydyttiin, harrastettiin vesiletkukidutusta ja ruhjottiin ihmisiä rautatangoilla.
Se oli elokuva kahdesta miehestä, joista toinen taisteli toisen maailmansodan aikana liittoutuneiden, toinen taas akselivaltojen puolella. Liittoutuneiden puolella taistellut vietiin pakkotyöhön japanilaiselle rautatielle, Kuoleman rautatielle. Yksi japanilainen sotilas on päävastuussa hänen kidutuksestaan, vain yksi, jonka kasvot jäävät hänen mieleensä.

Vuosikymmeniä myöhemmin nämä miehet kohtaavat toisensa. Sotavankina pidetty mies on tullut kostamaan, saamaan itselleen lopultakin oikeutta, kuten hänen ystävänsä näkee asian.
Kaikki päättyy toisin, kuin voisi ajatella.
Anteeksiantoon ja elinikäiseen ystävyyteen.

Elokuvan jälkeen istuimme vähän aikaa autossa juttelemassa elämästä ja sen vaikeudesta.
Sanoin ystävälleni, että me olemme niin kuin ne miehet siinä elokuvassa. Ensin nuoria ja sitten vanhoja, mutta vielä vanhoinakin ystäviä.
 Toivottavasti.

Totesimme, että asiat järjestyvät aina.
Minäkin sanoin niin. Vaikka oikeastaan en ole sitä mieltä. Toivon, mutta en usko.
Tahtoisin vain olla turvassa. Mitään muuta en oikeastaan tahtoisi.