Kalmanväreitä

Ajattelin tänään puhua suhteestani sellaiseen kirjallisuuden ja elokuvan lajiin, kuin kauhu. Syystä että erehdyin taas eilen vilkuilemaan sen lajin edustajaa telkkarista ja haluan vähän avautua traumoistani.

En pidä itseäni kovinkaan hyvin kauhua sietävänä tyyppinä. Olen aivan liian herkkä. Kuitenkin mua on aina jollakin tavalla kiinnostanut kaikki kauhea ja pelottava. Voin kertoa, että se on hyvin ikävä ristiriita, joka on vaikeuttanut elämää jonkin verran.

Varsinkin lapsena siedin minkäänlaista kauhua todella huonosti. Menetin yöuneni ja sain kaikenlaisia pelkotiloja jo pienestäkin kauhun elementistä, vaikkapa siitä, että jossakin elokuvassa tuli kauhumusiikki jossakin tietyssä kohtaa ja onnistuttiin sillä tavalla luomaan karmiva tunnelma, tai siitä, että joku sinänsä realistisen kirjan hahmo kokee jotakin, minkä epäilee olevan yliluonnollista. Panikoiduin ihan täysin sellaisista lasten kauhujutuista ja lapsille suunnatuista kauhukirjoista, esim. R.L. Stinen Goosebumps- ja The Nightmare Room -sarjan kirjoista. Näin ne tapahtumat aina mielessäni liian selvästi. Ne jäivät pyörimään mieleeni aina liian kauaksi aikaa liian elävinä.
Silti minulla oli pakottava tarve lukea niitä. Olin ihan hulluna lasten kauhujuttuihin ja juuri noihin R.L. Stinen kirjoihin. Luin niitä ahmimalla. Ja jokaisen kirjan jälkeisissä, hirveissä pelkotiloissa vannotin itseäni, että enää ikinä en lukisi mitään sellaista. Aina silti vain palasin kirjojen pariin. Kunnes joskus 12-13-vuotiaana aloin paremmin tiedostaa omat rajani ja jättää kaiken kauhun katsomatta ja lukematta. En tiedä, miksi minulle silloin vasta valkeni kunnolla, että ei kannata lukea niitä kauhukirjoja, jos niiden jälkeen on sitten hirveä olo vaikka miten kauan.

Voin kertoa esimerkkinä, että muistan vieläkin elävästi erään Pikku Kakkosen kohtauksen, jonka olen nähnyt ehkä neljä- tai viisivuotiaana. Siis todellakin, Pikku Kakkosen, jonka nyt ainakin voisi kuvitella olevan turvallinen lastenohjelma. Kuitenkin, kun olin pieni, siinä näytettiin jonkinlaista kansansatuihin pohjautuvaa piirrettyä. En muista lapsena pelänneeni mitään muuta ohjelmaa, mutta sitä katsoin aina jostain pöydän alta tai vähintään omien sormieni lomasta kurkkien. Muistan elävästi jonkun kohtauksen, missä päähenkilöt menivät jonnekin maan alle, ja jossakin oli peikkoja, ja kammottava ääni alkaa puhua heille. Kylmät väreet menevät vieläkin, kun ajattelen sitä, enkä tosiaan edes muista tarkalleen, mikä ohjelma se on ollut.
Edelleen ehkä viisi- tai kuusivuotiaana olen nähnyt erään sellaisen Hilarius Hiiri -jakson, jossa kuvattiin päähenkilötytön todella kammottava painajainen. Unessa hän kävelee lyhty kädessään pimeän talon käytävällä ja jokin kammottava hahmo seuraa häntä. Tää on todella sellainen kohtaus, jota olen siitä lähtien pelännyt aina, kun makaan yksin yöllä hereillä, tai kun mun pitää yksin yön pimeydessä kävellä jonnekin. 12-vuotiaana näin tuon saman Hilarius Hiiri -jakson sattumalta uudelleen, ja olimme veljeni kanssa yhtä mieltä siitä, että se kyllä oli todella pelottava kohtaus. Varsinkin, kun Hilarius Hiiri on suunnattu aika pienille lapsille.

10-vuotiaana aloin lukea Harry Potter -kirjoja. En tiedä, miltä tämä muiden korviin kuulostaa, mutta minun mielestäni Harry Potterit olivat pitkään pelottavimpia kirjoja, joita olin koskaan lukenut. En pystynyt lukemaan niitä putkeen, vaan mun piti pitää kirjojen välillä vähintään puoli vuotta väliä, jotta ehdin toipua. Myös Harry Pottereiden kohdalla pohdin usein, että mun ei ehkä pitäisi ollenkaan lukea niitä, koska ne aiheuttivat mulle liian voimakkaita tunnereaktioita.
Myöhemmin olen ihmetellyt paljon sitä, mikä Harry Pottereissa oli niin pelottavaa. En oikein osaa sanoa.
Ensimmäinen lukemani sarjan kirja oli Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Siinä pelkoreaktioni voisi selittyä sillä, että olen aina pelännyt ja inhonnut hämähäkkejä ja käärmeitä, joilla molemmilla on tässä kirjassa keskeinen rooli.
Kaikkia Harry Potter -kirjoja ensimmäistä kertaa lukiessani, 10-11-vuotiaana, ajattelin itsekin, että koin niiden kirjojen vuoksi vähän liian voimakkaita tunteita. En tiennyt, miksi. Olen aina lukenut eläytyen, miksi juuri Harry Potterit aiheuttivat sellaisen reaktion, joka tuntui omalle silloiselle tunnekapasiteetille liian vaikealta kestää? Ja miksi kukaan ikätoveri ei kokenut samalla tavalla? Kaikki muut lukivat Harry Pottereita koko ajan.

Myöhemmin olen analysoinut, että Harry Potterit olivat ehkä ensimmäisiä niin pitkiä ja niin hyvin kirjoitettuja, eläydyttäviä kirjoja, joita luin, että tunnevyöryt ovat mahdollisesti johtuneet siitä. Harry Potter -kirjan lukeminen oli kuitenkin paljon "normaalia" kirjaa pitkäkestoisempi ja intensiivisempi lukukokemus, jossa hahmoista ehti tulla läheisempiä kuin vaikkapa sellaisessa normaalissa, sivumäärältään puolet ohuemmassa lastenkirjassa. Jos ja kun hahmoille sitten aina tapahtui jotakin kamalaa, se oli minulle jollakin tavalla liikaa. Muistan yhä, kuinka Salaisuuksien kammiota lukiessani kuulin korvissani basiliskin kuolemankutsut ja näin kaikki ne hahmot, jotka makasivat jähmettyneinä jossakin elämän ja kuoleman välitilassa, katsottuaan basilisikia silmiin peilin kautta. KAMALAA.

No, kuitenkin. 12-13-vuotiaana lopetin kauhun kuluttamisen ja olen sittemmin palannut siihen vain aina silloin tällöin. Olen katsonut joitakin kauhuelokuvia kavereiden kanssa. Olen todennut, että toiset pelottavat pitkään, toiset eivät juuri ollenkaan, mutta että kauhu ei ole varsinaisesti minun genreni.

Parin viime vuoden aikana olen palannut kauhukirjallisuuden pariin. Se alkoi opinnoissa vastaan tulleesta Edgar Allan Poesta ja hänen loistavista novelleistaan, joiden fani minusta tuli oikopäätä. Myös Bram Stokerin Dracula oli mielestäni loistava lukukokemus, ja juuri sellaista kauhua, jonka faniksi voisin itseni luokitella. Näistä kokemuksista rohkaistuneena päätin kokeilla Stephen Kingiäkin, koska onhan noloa, että kirjallisuudenopiskelija ei ole koskaan lukenut ainuttakaan tunnetun kauhukirjailijan kirjaa.
Luin Carrien ja Hohdon. Kummastakaan en saanut mitään ihmeellisempiä kauhukohtauksia, vaikka jälkimmäisen kohdalla ehdin jo odottaa sellaista. Luulin jo päässeeni onnellisesti yli yliherkkyydestäni kauhun suhteen.
Sitten luin Uinu, uinu lemmikkini.
Hyi helvetti.
Anteeksi, en vain keksinyt kuvaavampaa fraasia tähän väliin.
Muistin yhtäkkiä kirkkaasti, miksi en ole vuosiin lukenut mitään pelottavaa. Se lapsuuteen jäänyt kammottava pelko palasi taas. Kävelin keskellä valoisaa päivää kaupungin keskustassa ja luulin sekoavani kauhusta. Mun oli pakko mennä palauttamaan tuo teos heti kirjastoon takaisin lukukokemuksen jälkeen, sillä olin varma, että muuten se langettaisi päälleni vielä jonkun kirouksen.
En edes tiedä, oliko se kirja niinkään pelottava. Ennemminkin se oli mielestäni kauhea siksi, että se oli niin sairas, niin hullu, mielipuolinen.
Lisäksi se ehkä kosketti joitakin omia elämänkokemuksiani liian läheltä.
Sain siis todistuksen, että en ole vielä turtunut. Sehän on kai ihan hyväkin asia.

Viime vuosina olen myös katsonut kauhuelokuvia jälleen. Olen katsonut kolme osaa Paranormal Activity -leffoja, edellä mainitun Stephen Kingin Carrieen perustuvan leffan ja vampyyreista kertovan Ystävät hämärän jälkeen. Jälkimmäisen katsoin jopa yksin. Mikään noista elokuvista ei ole mitenkään liiallisesti kammottanut mua, joten olen luullut päässeeni yli silläkin saralla.
Mutta ei.
Eilen katsoin telkkarista sellaista suomalaista elokuvaa, jonka nimi oli jokin "Syvälle salattu" tai jokin sellainen. En muista nimeä siksi, että en ollut alun perin kiinnostunut katsomaan sitä. Aloin vilkuilla sitä sivusta vain siksi, että äiti ja veljeni vieressäni seurasivat sitä. Sen ei kai olisi pitänyt olla pelottava, joten teen tässä itseni vain naurettavaksi, kun paljastan pelkotilani, mutta teen sen silti.
Ensinnäkin, näkki.
"Jos menet syvemmälle veteen, niin näkki vie!"
Minua ei ole koskaan peloteltu näkillä. Muistan, kuinka joskus 6-vuotiaana olin perheeni kanssa uimassa. Eräs pienten lasten isä kertoi äidilleni sanoneensa lapsilleen, että jos menee liian syvälle, niin näkki vie. Muistan, että itse ymmärsin siitä keskustelusta, että se isä sanoi niin vain pelotellakseen. Että mitään näkkiä ei oikeasti olekaan.
Silti, se saakelin näkki on traumatisoinut mut.
Pelkkä sana aiheuttaa mulle kylmät väreet. En tiedä miksi, mutta mulla on hyvin hämärä mielikuva siitä, että sekin olisi ollut osallinen noita Pikku Kakkosen satuja, joita niin kovasti pelkäsin. Mulla ei ole mitään mielikuvaa, miltä se näytti, mutta jotakin perin juurin kammottavaa näkkijaksossa on täytynyt tapahtua, sillä koko elämäni ajan olen kammonnut jo pelkkää mainintaa näkistä. Puhumattakaan mistään mielikuvasta.

Lisäksi olen aina pelännyt hukkumista, kuten täälläkin on kai käynyt ilmi. Ehkä sekin pelko liittyy näkkiin. Jos saisin jonkun toiveen kuolemastani esittää, niin hukkumalla en haluaisi kuolla.
Sitten, seuraavankin eilisessä elokuvassa esiintyneen pelonkokemuksen voi tiivistää yhteen lauseeseen. Ensin puhutaan Osku-nimisestä koirasta. Sitten elokuvan pieni poika kertoo, että Osku on kadonnut.
Yhteys on päivänselvä: taas on koira tapettu elokuvassa.
Veljeni kielsi minua katsomasta, mutta silti kurkin kirjani yli. En vain voinut olla katsomatta.
Ja siellähän se kellui, kuollut koira vedessä. Päähenkilönainen oli hukkua koiran perään mennessään. Seuraavaksi kuvioihin tulee veden henki, näkki, jolle perheen esikoispojat on tapana uhrata. Äiti yrittää pelastaa esikoispoikaansa hukkumasta, mutta näkki estää häntä kaikin tavoin, nostattamalla kaatosateen ja vedenpaisumuksen.
Onnelliseksi lopuksi näytetään vielä, mitä tapahtui todella: pallo pomppi järveen ja pieni tyttö kurottui nostamaan sitä. Tietysti hän molskahti pallon perässä järveen. Isoveli tuli auttamaan, koska tyttö ei osaa uida. Isoveli onnistuu pelastamaan siskonsa, mutta hukkuu itse. Kaiken taustalla vaanii se näkki. veden henki, jonka toimesta kaikki tuo tapahtui.
Niiden lasten huudot kaikuivat päässäni vielä yölläkin.

Mitä sitten, että se oli pelkkää elokuvaa? Tällä kertaa, näiden lasten kohdalla se oli pelkkää elokuvaa, mutta se olisi voinut olla totta. Lapsia hukkuu oikeasti. Oli näkkiä tai ei, pieniä lapsia hukkuu jatkuvasti. Jos se on tapahtuakseen, se tapahtuu, enkä usko, että sitä voidaan koskaan täysin estää, että riskit voidaan koskaan täysin minimoida.
Ja sen todellisuuden tiedostaminen  on todella ahdistavaa ja pelottavaa. Siitä ei haluaisi nähdä elokuvaa.

Sellaista hilpeää tekstiä tänään taas. Toivottavasti saitte jotakin selvää sekavista ajatuksistani. Itse olen nyt ajatukseni käsitellyt.