Tänään on mun virallinen tätipäiväni. Siksi, että tänään mulla on ollut tasan yhdeksän vuotta kunnia olla täti. Yhdeksän vuotta on mielestäni aika hurja määrä. Se kertoo myös, että mun itseni täytyy olla aika vanha.
Tuntuu ihan oudolta, että jo yhdeksän vuotta tosiaan on kulunut siitä yöstä, jona kännykkäni alkoi metelöidä tekstareiden merkiksi niin, että isäni hermostui ihan täysin, vaikka nukkui eri kerroksessa kuin mina. Tekstarit tulivat veljeltäni, joka aluksi viestitti olevansa hermosauhuilla, ja lopuksi, minuuttia vaille kolme aamuyöllä, onnellinen, tuore poikalapsen isä.
Seuraava päivä vietettiin ihan jännityksissä. Sukulaiset soittelivat meille ja me muille. Tekstasin kaikille kavereilleni. Maistelin uutta sanaa suussani: minä olen täti.
Seuraavana päivänä matkustimme katsomaan vuorokauden ikäistä ihmettä. Olin ennenkin nähnyt vauvoja, mutta ensimmäistä kertaa nyt ajattelin, että siinä oli pieni ihme, kaunein lapsi, jonka olin ikinä nähnyt.
Ensimmäistä kertaa elämässäni sain pitää vauvaa sylissäni. Jännitin kamalasti, sillä en oikein ollut perillä siitä, miten se tehdään. Vauva kuitenkin pysyi sylissäni suhteellisen tyynenä ja rauhallisena. Ihmettelin, miten pieni ja suloinen se onkaan, miten ihanat, tuuheat hiukset ja pikkuiset sormet, jotka takertuivat kiinni omaan sormeeni.
Sinä kesänä olin onnellinen, sillä pääsin osallistumaan vauvan hoitamiseen. Sain nostaa, kantaa ja pitää sylissä, sain syöttää, pestä, vaihtaa vaippoja ja työnnellä vaunuja. Juttelin veljenpojalleni, kerroin hänelle silloisesta ihastuksen kohteestani ja hän vastasi sopivin väliajoin "göö", joka mielestäni tiivisti kaiken olennaisen.
Minulle jokainen kehitysvaihe oli oma pieni ihmeensä, jotain sellaista, mitä en koskaan aiemmin ollut nähnyt. Kuinka pieni ihminen vähitellen kasvoi, sanavarasto laajeni, ilmestyi erilaisia ilmeitä, opittiin ryömimään, konttaamaan, nousemaan ylös, ottamaan ensimmäiset askeleet, tarttumaan kiinni pieniin esineisiin.
Seuraavana kesänä yksi elämäni kohokohta oli se, kun tuo sama pieni ihminen alkoi itse ottaa minua kädestä kiinni. Luottavaisesti hän ojensi minulle aina kätensä, kun tarvitsi apua kynnyksissä tai portaissa. Kun potkimme pihalla jalkapalloa, hän nauroi katketakseen joka kerta, kun minä juoksin pallon perään.
Leikkien monipuolistuminenkin oli minulle suuri ihme ja odotuksen aihe. Pallottelimme, luimme kirjoja ja leikimme autoilla. Myöhemmin meillä oli oma kahdenkeskinen leikkimme, jossa toinen teki aina jonkin liikkeen tai ilmeen ja toisen piti matkia perässä. Sitten tulivat palapelit ja muistipelit, joissa veljenpoikani hakkasi minut ihan täysin jo kolmevuotiaana. Yhdessä vaiheessa pelasimme loputtomasti Kimbleä, peli pelin jälkeen, ja ajattelin, ettei se lopu koskaan. Myös piiloleikki tuntui säilyttävän viehätyksensä, vaikka olisi luullut kaikkien piilojen jo tulleen moneen kertaan kolutuksi, etsityksi ja löydetyksi. On hypitty hyppynarua ja heitetty tikkaa. Vuosien myötä olen joutunut hyväksymään pienen pojan kasvamisen isoksi myös uusien taitojen karttuessa: enää taidot eivät ulotu vain kävelemiseen ja pelaamiseen, vaan myös uimiseen, pyöräilemiseen, lukemiseen, kirjoittamiseen, skeittaamiseen, kaikkeen sellaiseen, jossa minun täytyy aina hyväksyä johtopäätös ajan vääjäämättömästä kulumisesta.
Olen ihmetellyt myös tunne-elämän varhaista kehitystä: yksikään mies ei ole elämässäni kohdellut minua kauniimmin kuin veljenpoikani, joka jo 5-vuotiaana kertoi minulle aina peilin edessä seisoessani, että "näytät hyvältä", "olet kaunis" ja, tämä oli kaikkein ihanin: "Mä viihdyn tosi hyvin sun seurassa." <3 <3 <3
En olisi tädiksi päästessäni voinut kuvitella, minkälainen määrä tunnetta niin lyhyeen ja yksinkertaiseen sanaan voi latautua. Täti. Kun sanavarasto oli vasta kehittymässä, ensimmäinen sana millä minuun viitattiin oli "täti". "Täti leikkimään!" "Moi täti!" Myöhemmin olin Erika-täti ja lopulta täti-liite jäi kokonaan pois. Vaikka sanaa ei enää käytetä, merkitys ja arvo on silti pysyvä. Täti on arvonimi.
Jatkan onnellisena tädinelämääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti