Äiti

Tänään on päivä kaikkien äitien kunniaksi.
Koska haluan osoittaa kunnioitukseni ja kiitollisuuteni omaa äitiäni kohtaan mieluummin kasvokkain kuin täällä blogissa, en omista tätä postausta omalle äidilleni. Omistan sen henkilölle, jolle en voi puhua kasvokkain, en millään muulla tavalla kuin hiljaa omassa mielessäni. Hänelle, jolle en koskaan ole voinut puhua kuin omassa mielessäni.

Äitini äiti kuoli kauan ennen minun syntymääni, vain vähän vanhimman veljeni syntymän jälkeen liikenneonnettomuuden seurauksena.
Olen joskus kuullut sanottavan, että sellaista ei osaa eikä oikein voi kaivata, joka ei ole koskaan ollutkaan osa elämää.
Olen eri mieltä. Olen sitä mieltä, että juuri sellaistahan ihminen nimenomaan kaipaa. Kaipaus kohdistuu nimenomaisesti aina siihen, mitä ihmisellä ei ole, mitä häneltä puuttuu, vaikka hänellä olisi miten paljon kaikkea muuta. Vaikka hänellä jonkun toisen silmissä olisi kaikki se, mitä ihminen vain voi toivoa.

Minä en ole koskaan saanut tavata äitini äitiä. En ainakaan kasvokkain. Hän on elänyt  ainoastaan niissä tarinoissa, mitä olen kuullut äidiltä ja äidin puoleisilta sukulaisilta. He ovat rakentaneet minulle jonkinlaisen kuvan, jota olen täydentänyt itse. Pienestä lapsesta lähtien olen kaivannut äitini äitiä ja surrut sitä, että se kaipaus ei ikinä pääty. Joka kerta, kun kuulen tarinan kuolemaan johtaneesta onnettomuudesta jonkun kertomana, suren sitä menetystä uudelleen, yhä uudelleen sisälläni elää omituinen toive siitä, että tarina tällä kertaa päättyisi toisella tavalla. Että kaikki tähän asti kerrottu olisikin vain silkkaa väärinkäsitystä.

Jäljelle jää vain tyytyminen siihen lohduttomaan lohtuun, että kannamme häntä mukanamme. Ihminen ei ole kuollut niin kauan, kun on olemassa yksikin toinen ihminen, joka hänet muistaa. Muistoissa hän elää.
Äitini on sanonut, että minä muistutan hänen äitiään hetkittäin. Että joskus, välähdyksenomaisesti minussa on jotain hyvin paljon samaa. Ne ovat olleet kauneimmat sanat, jotka koskaan olen kuullut.
Tiedän, että äitini äidillä on ollut hymykuopat ja R-vika, aivan kuten minulla. Kuten ei kellään muulla meistä, sisaruksistani.

Lukion aloittaessani äitini sanoi, että hänen äitinsä olisi ylpeä minusta, kun kirjoitan ylioppilaaksi.
Lakkiaisjuhlissani ajattelin, että toinenkin mummoni oli läsnä. Sinä päivänä hän oli siellä, vaikkemme häntä nähneet. Myöhemmin sytytin kynttilän. Osoittaakseni, että edelleen kaipaan ja ajattelen. 
Nyt sytytän virtuaalisen kynttilän, muistomerkiksi täällä blogissa. Osoittaakseni, että yhä edelleen muistan ja kaipaan, ja että niin ollen hän on minulle elävä.