Kolmekymmentä maratonia

Koska viimeisin maratonini oli minulle kolmaskymmenes, on taas tullut aika perinteen mukaisesti muistella viimeistä kymmentä maratoniani. Koska olen kertonut melkein kaikista pitkästi täällä blogissa ne juostuani, muistelen näitä jo aiemmin kerrottuja vain tuokiokuvina, päällimmäisiä mieleen jääneitä asioita. Muutamaa aiemmin selostamatta jäänyttä hiukan pidemmin. Olkaa hyvä:

21. Rovaniemi, heinäkuu 2017

Muistan Jätkänkynttilä-sillan, joka mielestäni oli tosi hieno, Erityisen hienoa oli, että joulupukki ampui lähtölaukauksen. Juostessani puolivälin kohdasta ohi, joulupukki päivysti maalialueella vähän leipiintyneen näköisenä. Ihan parasta oli, että maalissa oli tonttujoukko vastaanottamassa. Tontut tulivat tuomaan mehua ja komensivat istumaan, vaikka koetin kieltäytyä, ja tulivat ystävällisesti yhteiskuviin. Tämän reissun jälkeen ajattelin, että jätän urani yliopistolla ja rupean itsekin tontuksi.

Lisää Rovaniemen reissusta voi lukea täältä.

22. Moskova, syyskuu 2017

Lähdin tälle reissulle surullisena yhden ihmissuhteen päättymisen jälkeen. Mukana oli myös minimaalisesti pelkoa, sillä juuri ennen tätä maailmalla oli esiintynyt useita terrori-iskuja ja Moskovaa povattiin hyvinkin mahdolliseksi seuraavaksi kohteeksi. Terrori-iskua ei kuitenkaan tapahtunut. Päällimmäisenä muistan, että kolmen hengen porukallamme oli todella mukava yhteinen reissu. Toisena mieleeni ovat jääneet Moskovan kaupungin henkeäsalpaavan kauniit rakennukset ja arkkitehtuuri. On mahdoton kuvitella sitä taitavan ihmiskäden työmäärää, joka kaiken sen toteuttamiseen on tarvittu. Suosittelen ihan jokaiselle tututustumista!

Lisää voit lukea täältä.

23. Kuopio, Itsenäisyysmaraton, 2017

Halusin ja sain osallistua maratonille sen vuoden itsenäisyyspäivänä, jona Suomi täytti 100 vuotta.

Päällimmäisenä muistan, että tuon maratonin jälkeen olen ollut kaikista kolmestakymmenestä maratonistani pettynein omaan suoritukseeni.

Kuopiossa juostaan kahdeksan reilun viiden kilometrin kierrosta. Juoksin tuolloin ehkä ensimmäiset viisi kierrosta hyvin, mutta viimeisillä kierroksilla vauhtini hyytyi täysin. Pystyin kyllä juoksemaan, mutta juoksin hitaasti ja voimani tuntuivat olevan täysin poissa. Tämä saattoi johtua siitä, että olin minulle hyvin epätyypillisesti sairastanut vatsatautia muutaman maratonia edeltävän päivän ajan, ja vaikka maratonpäivä oli ensimmäinen täysin vatsaoireeton päivä vähään aikaan, elimistöni oli kuitenkin tyhjentynyt ihan kiitettävästi.

En kuitenkaan tuolloin antanut yhtään armoa itselleni. Vaikka yleensä olen tyytyväinen päästyäni maratonilta maaliin, tuolloin olin ainoastaan vihainen itselleni. Mielessäni oli ainoastaan, että epäonnistuinpa surkeasti.

Lisää Suomen satavuotispäivän maratonkokemuksestani täällä.

24. Färsaaret, kesäkuu 2018

On aivan selvää, mitä täältä on jäänyt päällimmäiseksi mieleen: maisemat. Näin täällä aivan ehdottomasti kauneimmat maisemat, jotka olen ikinä nähnyt, kuvat ja televisiokuvat mukaan luettuna. En usko, että tulevaisuudessakaan tulen koskaan juoksemaan maisemissa, jotka miellyttäisivät minua enempää kuin Färsaarten maisemat. Puhdas luonto, vuoret ja kalliojyrkänteet, vesiputoukset, kesäpäivän auringossa välkehtivä aava valtameri. Jokaisen pitäisi saada kokea se.

Tarkemmin ja vähän myös kuvitetusti tästä uskomattomasta matkasta täällä.

25. Itämeri-maraton, Hanko, lokakuu 2018

Vuonna 2018 juoksin vain kaksi maratonia, ehkä siksi, koska samaan vuoteen mahtui elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka ja niin ikään elämäni ensimmäisen vakavan seurustelusuhteen aloitus. Ensimmäinen maraton, jota parisuhteen toinen osapuoli tuli katsomaan, oli tämä maraton. Ehkä siksi pystyin siellä vähän parempaan kuin olin olettanut.

Lisää voit lukea täältä.

26. Helsinki, toukokuu 2019

Lähdin tänne ihan vain siksi, koska halusin juosta maratonin mahdollisimman lähellä silloista kotipaikkakuntaani. En halunnut matkustaa kauas. Silloinen kotipaikkakuntani oli kaukana vähän kaikesta, joten Helsinki oli niitä lähimpiä mahdollisuuksia. Lisäksi halusin ensimmäisen kerran kokea Helsinki City Running Dayn: aiemmin olin juossut Helsingissä maratonin kahdesti, elokuussa vakiintuneena maratonpäivänä. Parina viime vuonna tuo elokuun päivä on kuitenkin siirretty toukokuulle ja siitä on tehty paitsi maraton-, myös puolimaraton- ja lyhyempienkin juoksureittien päivä. Siksi se on Helsinki City Marathonin sijasta Helsinki City Running Day, ja sainpa senkin kokemusvarastooni!

En ole kirjoittanut tästä omaa postaustaan. Päällimmäisenä mieleeni jäi, että päivä oli kaunis, osallistujia oli paljon eikä siis tarvinnut pelätä eksymistä, ja oli hauskaa, että numerolapussani luki nimeni, joten tuntemattomat ihmiset saattoivat kannustaa minua nimeltä mainiten. Monet tekivät niin, ja aluksi ihmettelin, keitä he oikein olivat. Olin erityisen otettu myös siitä, että tuntemattomien lisäksi tuttujakin oli katsomossa, ja juoksuni päätyi myös yhteen instagram-stooriin!

27. Hämeenlinna, elokuu 2019

Jo vuosia olin miettinyt Hämeenlinna-maratonille osallistumista, ja tuolloin se sitten toteutui. Olen tyytyväinen aina, kun olen vuosia miettinyt jotain, ja saan sen sitten toteutettua. Olen tyytyväinen myös siitä, että haaveeni pysyvät sopivan kokoisina toteutettaviksi.

Tuolta valitettavasti päällimmäisenä mieleeni on jäänyt eksyminen, ja sen jälkeen yritys kysyä liikenteenvalvojalta apua, kuitenkaan saamatta sitä. Haluaisin tässä vielä kerran yleisesti ja yhteisesti korostaa: maraton on sen mittainen matka, että puolivälin jälkeen juoksija ei ole kaikkein skarpeimmassa olotilassa. Maratonilla olisi siis ensiarvoisen tärkeää olla mahdollisimman selkeät opasteet ja / tai ohjaajat. Ja jos jompikumpi tai molemmat näistä pettävät, niin kyllä edes järjestäjätiimiin kuuluvan pitäisi osata opastaa kysyttäessä. Ja jos tämäkin osoittautuu mahdottomaksi, niin sanoisin vielä sen, että ystävällisyys ei maksa mitään. Ystävällinen voisi edes yrittää olla, vaikka ei osaisi neuvoa.

Tuo oli minulle ensimmäinen (mutta ei viimeinen) maraton, jolla tein vähän ylimääräistä lenkkiä, mutta juoksin silti itseäni tyydyttävän ajan. Lisäksi olen ylpeä siitä, että onnistuin eksymistilanteessa välttämään paniikkiin joutumisen, vaikka paniikki on minulle inhottavan tavanomainen reaktio. Hämeenlinna tuli koettua, mutta ei ole minkäänlaista halua lähteä sinne uudestaan.

Tarkemmin siitä voit lukea täältä.

28. Kullervo-maraton, Joutseno, lokakuu 2019

Tämä oli minulle juhlamaraton, sillä jo joskus maratonharrastukseni alussa olin asettanut itselleni tavoitteen, että jospa joskus saisin juostua oman ikäni verran maratoneja. Tuolloin se sitten toteutui. Olin 28-vuotias, juoksin kahdennenkymmenennenkahdeksannen maratonini, ja jonkin kosmisen yhteensattuman seurauksena myös juoksunumeroni oli 28.

Tämä oli pitkästä aikaa yhteinen maratonreissu kummisetäni kanssa.

Täällä opasteet ja ohjaus olivat todella selkeitä, ja tällä olen myöhemmin lohduttautunut miettiessäni, onko aivoissani jotain vialla, kun eksyn maratonreiteillä ja muillakin reiteillä. En sentään aina joka paikassa eksy, siitäkään huolimatta, että ympäristö oli minulle täällä täysin vieras.

Tämän jälkeen oli hyvä mieli!

29. Paloheinä, Helsinki, kesäkuu 2020

Jatkumonhan piti olla sellainen, että olisin juossut kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kotipaikkakunnallani 29-vuotissyntymäpäivänäni, mutta korona tuli väliin.

Koronakevään jälkeen oli pakko päästä juoksemaan jonnekin, ja kun oikeastaan muuta ei ollut tarjolla, tartuin tarjoukseen lähteä hardcore-tasolla maratoneja harrastavien reitille Paloheinän ulkoilumaastoon. Ei olisi ehkä kannattanut, mutta tulipahan tehtyä. Tästäkään en ole kirjoittanut omaa postaustaan, ihan vain siksi, että olen oikeastaan halunnut vain unohtaa tämän.

Jos Hämeenlinnassa aloitin eksymisen eksymällä vähän, niin täällä harrastin eksymistä enemmän kuin juoksemista. Koska tämä oli pienen harrastajajoukon maraton, täällä ei ollut opasteita. Täällä oli ainoastaan muita, jotka tiesivät, minne pitää juosta. Täällä oli myös ihan joka mutkassa mahdollisuus juosta harhaan. Ja voin kertoa, että minä käytin ihan jokaisen mahdollisuuden.

Puoliväliin asti juoksin muiden perässä ja sitten ajattelin, että kyllähän tämä nyt jo täytyy osata. Jossain kahdenkymmenen maratonin jälkeen minulle on muodostunut tärkeäksi saada juosta omassa rytmissä, ilman että tarvitsee lisätä tai vähentää vauhtia jonkun toisen mukaan ainakaan koko maratonin ajan. Lähdin siis juoksemaan omaan tahtiin.

Täälläkin juostiin kahdeksan noin viiden kilometrin kierrosta, ja se eksyminen alkoi, kun olin juossut puoli kierrosta itsekseni puolivälin jälkeen. Kun olin eksynyt ensimmäisen kerran ja ehtinyt jo pelätä, että en enää ollenkaan löydä takaisin, kun olin kysynyt usealta ulkopuoliselta ja kun minua oli etsitty ja huudeltu ympäri Paloheinää, jaksoin vielä olla vihainen ja juosta kovaa, ajatella, että nyt otan kiinni ainakin osan siitä eksymisestä.

Seuraava yksin juostu kierros uusine eksymisineen taas tappoi juoksemisen halun ennenkokemattomalla tavalla. Kun olin tulossa kuudennelta kierrokselta, olin päättänyt, että nyt menen sanomaan tuolle järjestäjälle, että keskeytän tähän. Keskeyttämisen ajatus ei ollut koskaan aikaisemmin maratoneilla käynyt edes mielessäni, mutta tuolla juoksemishaluni oli täysin ennenkokemattomasti tapettu. Olin kunnossa, ei ollut kipuja, ei ollut mitään muuta syytä keskeyttää, mutta pitkien turhien lenkkien juokseminen tuntui niin pahalta, niin perin juurin turhauttavalta, että en enää halunnut juosta askeltakaan.

Tullessani kuudennelta kierrokselta järjestäjä kuitenkin kysyi minulta itse, aionko vielä jatkaa. Kuulin itseni vastaavan, vastoin omia ajatuksiani, että aion jatkaa. Järjestäjä kehui. Lähdin seitsemännelle kierrokselle, ja toiset maratoonarit lähtivät juoksemaan kanssani samaan tahtiin, heidän viimeistä ja minun toisiksi viimeistä kierrostani. Selvisin sen kierroksen heidän avullaan eksymättä ja jos on jäljellä enää viimeinen kierros, niin siitä kyllä aina selviää.

Juoksin pari kertaa harhaan vielä viimeiselläkin kierroksella, mutta pääsin kuitenkin maaliin.

Kotiin tullessani itkin, enkä ole ikinä sillä tavalla itkenyt maratonin jälkeen.

30. Tuusulanjärvi, elokuu 2020

Kolmaskymmenes maraton, juhla.

Ensimmäinen maraton vuosiin, jolle pääsin lähtemään täysin huolettomasti, sillä kotioveltani oli lähtöpaikalle niin lyhyt matka, ja jonka jälkeen pääsin kotiin suihkuun. 

Rankin maraton maratonieni historiassa. Liiallinen kumuus, kamalat itseä soimaavat mielen täyttävät ajatukset omasta huonoudesta. Tietysti pieni eksyminen kuului tähänkin, kotimaisemissa juostavaan maratoniin, kai se sitten vain kuuluu asiaan.

Mutta se oli kolmaskymmenes! Ja siellä minä juoksin, samoilla teillä joilla äitini ja äitini äiti ovat kulkeneet. Juoksin kotini ohi ja työpaikkani ohi, ja torin poikki, jolla hengailevat ihmiset eivät vähäisen osallistujamäärän vuoksi varmaan edes tienneet, että tässä tulee maratoonari henkihieverissä, ja kannustusjoukot.

Juoksin / matelin tuolla huonoimman aikani, mutta siitä huolimatta olin hyvin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni päästyäni maaliin, sillä olin ollut varma, että en selviä tästä.

Jos haluat vielä kerrata tätä viimeksi juostua, voit tehdä sen täällä.

Lopputulos ja ajatukseni nyt tästä kokonaisuudesta:

Kun olin saanut juostua kymmenen maratonia, olin hyvin onnellinen.

Kun olin saanut juostua kaksikymmentä maratonia, oloni oli juhlava ja onnellinen.

Nyt, kun olen saanut juostua kolmekymmentä maratonia, olen ihan tyytyväinen virstanpylvään saavuttamisesta, mutta aikaisempien virstanpylväiden suuri ilo on poissa.

Tällä hetkellä oloni on sellainen, että monet maratoneistani ovat epäonnistuneet ja itse olen epäonnistunut ja huono. En pysty juoksemaan hyviä aikoja, eli olen huono juoksija. En pysty edes pysymään maratonreitillä, eli aivoissani on varmaan jotain vikaa.

Kuten joskus aikaisemminkin, olen jälleen joutunut puntaroimaan, onko maratonien juoksemisesta minulle edes mitään iloa.

Olen miettinyt, mitä muuta matkaa kuin maratoneja voisin juosta, sillä haluaisin kuitenkin juosta. En ole keksinyt sitä. Puolimaraton on minulle liian kevyt, ellen ala juosta kovempaa vauhtia, ja sitä taas en halua, en usko sen ainakaan parantavan tätä asiaa. Täysmaraton tuntuu pituudeltaan minulle ihan maksimimatkalta. En tiedä mikä olisi välimuoto.

Olen huomannut, että maratonmatkasta selviytyminen ei tuota minulle enää iloa. Vaadin itseltäni parempaa aikaa ja onnistumista, eli koko maratonharrastukseni perusta on järkkymässä. Olen harrastanut pitkänmatkanjuoksua juuri siksi, että juokseminen on ollut minulle rentoutumiskeino, ei tapa lisätä suorituspaineita elämään. Maraton on ollut vain se matka ja tavoite, joka saa lähtemään tavallisille juoksulenkeille päivästä toiseen ja ajasta aikaan.

Olen huomannut, että oikein mikään ei riitä. Edessä odottaa aina seuraava ja seuraava ja seuraava, lisää lisää lisää, ja tiedän, että mikään ei tule kuitenkaan koskaan täysin riittämään.

Lopputulos näissä ajatuksissani on kuitenkin, että

jatkan tästä vielä.

Jos joskus tulee neljäskymmenes maraton, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että en tiedä haluanko jatkaa, niin sitten voin taas puntaroida mahdollisuuksiani.

Kiitos jokaiselle, joka on ottanut osaa maratonieni ilojen ja surujen hetkiin! <3

Tuusulanjärven kärsimysnäytelmä

 Pitkästä aikaa haluan kirjoittaa vanhan kunnon maratonpostauksen. Olkaa hyvät.

Jo viime vuoden puolella aloin odotella kotiseudullani syntymäpäivänäni juostavaa maratonia. Näin liikuttuneena mielessäni, miten juoksen samoissa maisemissa, joissa äitini ja äitini äiti ovat asuneet, ja että juoksen kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä syntymäpäivänäni. 

Niin ei käynyt, kiitos koronan. 

Ei kuitenkaan toteutunut myöskään se pelkoni, että maraton jätettäisiin tältä vuodelta väliin kokonaan. Sen sijaan se siirrettiin elokuulle. Ilmoittauduin siis sinne. 

Vajaata viikkoa ennen maratonia ajattelin, että "ihanaa, ihan kohta pääsen juoksemaan sen odottamani maratonin". Minulle harvinaiseen tapaan nautin ajatuksesta ja ihmettelin, miksi en jännitä sitä, kuten yleensä. 

Muutamaa päivää ennen maratonia aloinkin sitten jännittää ja kunnolla. 

Pari päivää ennen maratonia ilma lämpeni ja pysähtyi paikalleen. Maratonia edeltävänä iltana tutkailin säätilaa huolestuneena. Kuumassa ei ole hyvä juosta. En koskaan lähde harjoituslenkeille liian kuumassa. Kylmässä vielä pystyy juoksemaan, mutta kuumuus on kaikkein pahin. 

Yritin heikosti lohduttautua sillä, että ei sentään ole luvassa ukkosmyrskyä. Kaikki muut säät vielä menettelevät, mutta ukkosta pelkään, enkä halua olla ukkosella ulkona. Lisäksi ajattelin, että olen ennenkin selvinnyt maratoneista kuumassa säässä. Muistan esimerkiksi elämäni toisen maratonin Helsingissä olleen painostavan kuuma, ukkosta enteilevä seisova ilma, ja että jalkani, jotka yleensä eivät kranppaa, meinasivat silloin krampata. 

Ja loppujen lopuksi, mikä on tullakseen, se tulee. En peru maratonille osallistumistani säätilan vuoksi. Täytyy vain yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. 

Maratonpäivän aamuna liikutuin kyyneliin saadessani kaksi tsemppiviestiä maratonille. 

Kävin hakemassa juoksunumeron ja ajattelin, että ilma on liian lämmin edes ulkona olemiseen, saati sitten juoksemiseen. 

Mutta edelleen, mikä on tullakseen, tulee. Jos on tarkoitettu, että selviän siitä, selviän siitä.

Lähtöpaikalla oli vain vähän porukkaa. Järkevät ihmiset olivat lähteneet ”hitaampien juoksijoiden lähdössä” tuntia ennen varsinaista lähtöä. Itse olin lähdössä varsinaisessa lähdössä ensinnäkin siksi, koska luulin, että siinä olisi enemmän porukkaa ja sitä myöten pienempi eksymisen riski. Toisekseen ensimmäisen lähdön juoksijat olivat joutuneet huolehtimaan huollostaan itse ensimmäisen juoksutunnin ajan, enkä halunnut sitä.

Varsinaisessa lähdössä oli kuitenkin niin vähän porukkaa, että eksymisen riski oli ihan samanlainen kuin monta kertaa ennenkin.

No, en kuitenkaan ollut ainut juoksija.

Lähdin juoksemaan muiden perään.

Huomasin heti, että keli on liian kuuma, juuri sellainen, johon en ikinä lähtisi juoksulenkille. Alussa olin kuitenkin vielä positiivinen: jospa keli vaikka yhtäkkiä jäähtyisi, jospa tulisi sadekuuro, jospa tämä ei olekaan niin paha kuin pelkään.

Muutaman kilometrin jälkeen pääsin omaan juoksurytmiini, jonka olen hiljalleen löytänyt vuosien ja kymmenien maratonien myötä. En enää välittänyt siitä, missä muut juoksijat ovat. Päätin luottaa siihen, että tunnen nämä paikat ja täällä on hyvät opasteet.

Tuntui hyvältä kerrankin tuntea paikat ja maisemat, joissa juoksin maratonin. Juoksin samaa tietä, jota niin monet kerrat jo olen sekä juossut että pyöräillyt. Näin kulttuurinähtävyydet, joista olen kuullut ja lukenut ja joissa tänä vuonna ensimmäisiä kertoja olen myös vieraillut. Tiesin, missä olen, ja osasin paikantaa itseni. Tiesin, että en voi ainakaan ihan totaalisesti eksyä reitiltä, tiedän suurin piirtein, missä reitti menee enkä voi juosta ainakaan montaa kilometriä harhaan. Myös opasteet olivat valtaosin todella hyvät ja selkeät.

Olen juossut Tuusulanjärven ympäri ennen tätä neljästi: alaikäisenä olen juossut siellä elämäni ensimmäiset ja toistaiseksi viimeiset puolimaratontapahtumani. Kaksi kierrosta sisältävän täysmaratonin olen juossut aikaisemmin yhden kerran. Tällä kertaa kuitenkin vasta ensimmäisen kerran tietoisesti näin Tuusulanjärven. On mahdollista, että olen nähnyt sen ennenkin reitillä, mutta en ole tietoisesti katsonut sitä, eikä se ole jäänyt mieleeni: en ole oikein kunnolla sisäistänyt juoksevani järven lähellä. Nyt kuitenkin näin, että tuolla on Tuusulanjärvi, se järvi jonka ympäri nyt olen juoksemassa, ja aurinkoisella kelillä se on niin kaunis.

Kahdentoista kilometrin paikkeilla aloin saada tarpeekseni kuumassa juoksemisesta. Kaksitoista kilometriä on harjoituslenkkinä minulle niin sanottu ”perusmatka”, sen olen juossut vuosien ajan säässä kuin säässä ja tiedän selviäväni siitä, mutta nyt huomasin, että tällä säällä se alkoi olla maksimi.

Neljäntoista kilometrin kohdalla ajattelin ensimmäisen kerran vakavissani, että en ehkä selviä tästä. On liian kuuma, eikä yhtään varjopaikkaa. Pelkkiä pitkiä teitä ja aukeaa, johon aurinko porottaa estottomasti ja asfaltti polttaa. Tuulenvirekään ei käy, tai ainakaan se ei helpota. Tarvitsisin vähintäänkin jotakin, millä edes vähän viilentäisin itseäni, märän rätin tai jotakin, mutta sellaisia ei ole saatavilla.

Tiesin kammottavalla varmuudella, että neljäntoista kilometrin kohdalla ei pitäisi tuntua tältä. Nykyisin ajattelen, että puolimaraton sujuu minulta kevyesti, täysmaratonin vaikeudet alkavat vasta puolivälin jälkeen. Neljätoista kilometriä ei pitäisi tuntua vielä missään, eikä missään tapauksessa siltä, että maaliin ei ehkä selviä.

Päätin, että yritän väkisin kestää puoliväliin asti. Siihen on helppo lopettaa: jos ihan oikeasti tuntuu, että toiselle kierrokselle ei pysty lähtemään, en lähde.

Jollain ihmeellisellä tavalla pääsin puoliväliin, ensimmäisen kierroksen loppuun, ja huomasin siinä vaiheessa kellosta, että aikakin näytti siinä vaiheessa paremmalta kuin olin pelännyt. Päätin, että lähden yrittämään toista kierrosta. En tiedä, pystynkö siihen, mutta pakko on ainakin yrittää.

Ainut kohta, jossa juoksin harhaan, oli toiselle kierrokselle lähtemisen kohta. Juoksin puolivälin kohtaan ja lähdin toiselle kierrokselle. Tuli kohta, jossa en tiennyt, mihin suuntaan nyt pitää juosta. Kokeilin lähteä siihen suuntaan, joka tuntui loogiselta. Huomasin opastenuolen ja ajattelin, että ilmeisesti lähdin oikeaan suuntaan. Jatkoin juoksemista, ja yhtäkkiä huomasin lähestyväni uudestaan puolivälin kohtaa. Olin siis juossut ensimmäisen kierroksen opasteiden mukaan.

Ajattelin, että no ei tässä ole suurempaa hätää, siellä puolivälin kohdallahan on järjestäjiä ja huoltopisteen porukkaa. Voin kysyä niiltä neuvoa ja ne voivat opastaa, mihin pitää juosta.

Puolivälin kohdalla oli kyllä porukkaa, mutta kukaan niistä ei vastannut kysymyksiini. He ainoastaan ihmettelivät, miksi tulin uudestaan samaan paikkaan. Kun yritin kysyä, he kysyivät vastaan, että ”etkös sä juossut tästä jo, mitä sä taas siinä teet?” En jaksanut jäädä jankuttamaan heidän kanssaan, vaan lähdin uudestaan uudelle kierrokselle ja päätin katsoa tällä kertaa tarkemmin, mihin pitäisi mennä.

Tulin taas samaan kohtaan, missä viimeksi en tiennyt, mihin pitää lähteä, eikä asia ollut minulle sen selvempi nytkään. Katsoin joka suuntaan ja harkitsin taas lähteväni samaan suuntaan kuin viime yrityksellä, mutta onneksi muistin, että tuohon suuntaan yritin äsken ja se vei vain taakse päin. Ajattelin, että helvetti, tähänkö jäin nyt ympyrää juoksemaan.

Ainut minkä katsoin järkeväksi tehdä, oli pysähtyä paikalleen. Yritin sanoa itselleni, että tässä ei ole mitään syytä paniikkiin, nyt pitää vain rauhoittua ja miettiä vähän. Takaraivossani tykytti äskeisten huoltopisteiden ihmisten reaktiot ja omat kammottavat ajatukseni: miksi, miksi, miksi olen tällainen aivovammainen paska? Miksi aivoni eivät pysty samaan kuin muiden ihmisten aivot? Miksi en tiedä, mihin suuntaan tästä pitää juosta? Miksi helvetissä eksyn joka maratonilla, jolla joku ei ole mukana opastamassa? Ekstranoloa tietysti oli, että tiesin tarkalleen, missä paikassa olin: se oli paikka, jonka ohi kävelen tai pyöräilen joka ikinen arkipäivä, ihan työpaikkani vieressä, kotini lähellä. Mutta ei se auttanut yhtään hahmottamaan maratonreittiä siinä tilanteessa.

Pahimmalla epätoivon hetkellä näin tutun asuntoauton ja lähdin helpotuksesta huutaen syöksymään sitä kohti. Luojan kiitos.

Auto pysähtyi keskelle tietä ja isäni kurottui ikkunasta huutamaan ohjeita.

”Sun pitää mennä tolle toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen kääntyä tonne oikeelle!”

Katsoin toiselle puolelle tietä ja ajattelin, että no sitä en olisi kyllä ikinä tajunnut.

”No onpa aivan helvetin hyvin opastettu”, huusin kovaan ääneen, äänellä, jolla en ikinä kehtaisi huutaa muualla kuin maratonilla. Juoksin toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen pysyin onnekseni reitillä loppuun asti.

Myöhemmin sain kuulla, että tässä kohdassa olisi kyllä pitänyt olla liikenteenohjaaja sanomassa, että olisi pitänyt ylittää tie, mutta hän ei vain sattunut olemaan siinä juuri silloin, kun minä tulin kohdalle. Eikä häntä näkynyt missään silloinkaan, kun tulin kohdalle toista kertaa ja jäin siihen ihmettelemään, mihin pitää mennä.

Suutuin tästä välikohtauksesta niin paljon, että sen voimalla sain juostua muutaman kilometrin vähän kevyemmin.

Juoksuiloani laimensi vähän lisää se, että pian puolivälin jälkeen minua vastaan pyöräili tapahtumanjärjestäjä, joka kysyi, osaanko reitin nyt, kun lähden jo toista kertaa samalle kierrokselle. Hän on liikenteenohjaaja, mutta hän ajatteli nyt lähteä pois, kun ei täällä ole enää oikein ketään.

Ajattelin, että no, johan tässä on tosiaan kaksi ja puoli tuntia kulunut. Kyllähän siinä ajassa normaalin ihmisen pitää pystyä täysmaraton juoksemaan, eikä liikenteenohjaajia sen jälkeen enää tarvita. Sanoin, että en kyllä pysty takaamaan, että osaan reitin, sillä juuri äskettäin juoksin harhaan. Liikenteenohaaja neuvoi, että ”seuraat vaan noita nuolia ja opasteita”. Ajattelin, että se oli kyllä paras kuulemani neuvo, sitä en olisi itse ikinä keksinyt.

Pian tämän jälkeen toinen järjestäjiin kuuluva tuli kysymään minulta, aionko tosiaan lähteä vielä toiselle kierrokselle.

Toinen kierros oli tuskien taival.

Tästä maratonista muodostui kamalin, rankin ja hirvein, minkä olen koskaan juossut.

Kuumuus ei helpottanut, se vain jatkui ja jatkui. Pienintäkään helpotusta siihen ei tullut. Aurinko jatkoi paahtamistaan, ei pienintäkään varjopaikkaa missään.

Vanhempani alkoivat tuoda minulle kylmään veteen kastettua pipoa ja tiskirättejä. Juoksin pipo päässä ja pyyhin räteillä naamaani, niskaani ja huoltopisteillä lähmääntyviä käsiä ja käsivarsia.

Useimmiten en kävele maratoneilla, yritän viimeiseen asti pitää yllä edes kaikkein hitainta ja kevyintä mahdollista hölkkää. Sisimmässäni tykyttää jokin sellainen pelko, että jos kävelen, niin saman tien luovutan ja keskeytän, se on lopun alkua. Minulla ei ole mitään terveydellisiä tai muita hyviä syitä kävellä välillä, joten kävelen vain jos ihan lopullisesti tuntuu, että nyt en pysty mihinkään muuhun. Jos olen kävellyt, olen yleensä kävellyt muutaman askeleen viimeisten kilometrien aikana.

Nyt kuitenkin toisen kierroksen aikana aloin säännönmukaisesti hidastaa kävelyyn. Ihan vain siksi, koska tuntui, että en enää pysty juoksemaan. On liian kuuma, on liian tuskaista, tuntuu kaikin tavoin liian pahalta.

On huoltopisteitä, mutta mikään määrä nestettä ja niitä ravinteita, jotka yleensä riittävät, eivät nyt riittäneet mihinkään. Vanhempani toivat juotavaa ja uudelleen kasteltua pipoa ja rättejä. Ajattelin, että nyt me kyllä vaihdetaan koronavirusta oikein huolella. Join kaiken minkä sain, eikä vatsani täyttynyt ollenkaan, vaikka yleensä mahassani alkaa hölskyä heti, jos erehdyn juomaan mukillisen liikaa helteisessä juoksutapahtumassa.

Olin suunnitellut asustukseni, kuten aina suunnittelen ennen maratontapahtumia. Yleensä en pidä itseäni kovin ulkonäkökeskeisenä ihmisenä, en nauti vaatteiden katselusta enkä ostelusta ja vedän töihin päälleni vaatteet, jotka käsiini saan. Maratontapahtumiin koetan kuitenkin vähän panostaa. Tällä kertaa päälläni oli ainaisten mustien juoksutrikoiden ja sinimustien lenkkareiden seurana lempiväriäni edustava, kirkkaansininen Helsinki City Marathon -paita ja paidan kanssa sävy sävyyn olevat juoksukat. Ajattelin, että koko tyyli oli menetetty, kun kiskoin märän pipon pääni suojaksi. Ajattelin, että kaikki ihmiset tuijottavat, ihmettelevät ja nauravat, kun juoksen se päässä, mutta ei sillä nyt enää ole väliä.

Olin varma, että en pääse maaliin. Olin varma, että vaikka kävelisin, konttaisin tai ryömisin väkisin maaliin, en ainakaan pääse sinne kuuden tunnin määräajassa, jossa maraton pitää suorittaa saadakseen mitalin. Minun pitäisi pystyä juoksemaan, mutta en vain pysty. Juoksen pieniä pätkiä, kävelen, pakotan itseni juoksemaan, kävelen.

Sain vähän lohtua, kun yksi liikenteenohjaaja sanoi ohi kävellessäni, että ”sun askelhan näyttää hyvältä”. Vastasin, että joo, olen tällainen hidas maratoonari. Hän sanoi, että ”mutta sä pääset maaliin”.

Huoltopisteiden henkilökunta oli myös hyvin ystävällistä.

Joku parivaljakko pyöräili ohitseni ja heidän ohi mentyään kuulin, miten toinen sanoi toiselle, että ”tää on kyllä varmasti rankka keli juosta”.

Vanhempani ajoivat koko toisen kierroksen autolla perässäni varmistamassa, että en enää juokse harhaan ja tuomassa uudelleen kasteltuja pipoja ja rättejä. Suurimman osan ajasta olin kiitollinen siitä, jossain vaiheessa hermostuin, koska ei nyt ihan joka mutkaan tarvitse pysähtyä kannustamaan.

Äiti käveli kanssani Järvenpään keskustassa ja huusin itkunsekaisesti, että en pääse maaliin enkä jaksa juosta. Siinäpä viattomat sivulliset Järvenpää Soi -festivaalikansa mukaanlukien sai nähdä, mitä maraton voi olla.

Asiaa ei helpottanut se, että toisella kierroksella en nähnyt yhtäkään muuta juoksijaa. Olin luullut, että tämä maratontapahtuma on sen verran suuri, että ainakin joitain muita näkisi koko maratonin ajan jossain, mutta tänä vuonna toisella kierroksella tuntui, kuin olisin ainut osallistuja. Sivulliset tuskin edes havaitsivat, että mitään juoksutapahtumaa olikaan. Kun ei näe muita juoksijoita, ei säily myöskään minkäänlainen kokonaiskuva: ei tajua sitä, että muillakin on ehkä vaikeuksia tai että näin pitkällä matkalla muillakin on erilaisia vaiheita. 

Yleensä saan vähän voimaa päästyäni 30 kilometriin. Yleensä siinä vaiheessa ajattelen, että tästä mä kyllä pääsen maaliin; kun olen tähän asti päässyt, niin kyllä pääsen maaliin.

Nyt en ajatellut niin. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla ja sen jälkeen olin yhtä varma kuin kauan aikaisemminkin, että tästä en selviä, tällä kertaa en selviä, en ainakaan määräajassa. Vaikka tiesin, että periaatteessa jäljellä oleva matka on lyhyt, tiesin myös, että tässä kuumuudessa se oli liian pitkä. Mikään tsemppaaminen, mikä normaalisti auttaisi, ei nyt auttanut.

Jälkikäteen olen ajatellut, että pahimpia ovat omat mieleen tunkevat ajatukset. Kun voimat ovat vähissä, mieli täyttyy aivan hirvittävästä epätoivosta. Ajattelin, että jokainen ihminen täällä varmasti ajattelee, että kylläpä toi on paska juoksija, miten se voikin juosta noin huonosti. Ajattelin, että varmasti kaikki jälkikäteen kysyvät, että miten ihmeessä sä nyt juoksit noin huonosti, yleensähän sä oot juossut paljon paremmin. Kylläpä sä oot huono.

Ja ajattelin, että minä olen maailman huonoin juoksija, ja mun pitää lopettaa maratonien yrittäminen. Kaikki tämän vuoden maratonit ovat menneet huonosti. Kuntoni on huonontunut. Olen täysi paska, eikä musta ole yhtään mihinkään.

On kummallista, että vaikka pidän itsetuntoani heikkona, olen kuitenkin tähän mennessä pystynyt läpäisemään maratonit kaikista näistä kamalista ajatuksista huolimatta. Tässäkin tilanteessa pystyin aina lopulta pääsemään näistä ajatukisista irti, vaikka ne yrittivät tulla uudestaan ja uudestaan. Pystyin työntämään ne pois ja sanomaan itselleni, että nyt on vain keskityttävä juoksemiseen, eteenpäin menemiseen, askel kerrallaan, ei mihinkään muuhun.

Järjestäjät tulivat vajaata kymmentä kilometriä ennen maalia kysymään, miten menee, ja kehottamaan, että sano vaan, jos tarvit jotakin. Yksi heistä tuli vähäksi aikaa kanssani kävelemään, ja sanoi, että ”sä selviät kyllä tästä, kyllä sä pääset maaliin ihan määräajassa”. Se tuntui tosi hyvältä.

Tulin omiin lenkkimaisemiini ja oman kotini kohdalle, jo toista kertaa. Tiesin, että maaliin on enää lyhyt matka, mutta en tiennyt, selviänkö siitä.

Kun maaliin oli kymmenisen kilometriä jäljellä, onnistuin juoksemaan joitakin pidempiäkin pätkiä, ja jalkani alkoivat krampata. Ensimmäisen kerran elämässäni jalkani kramppasi niin, että jouduin sen takia lopettamaan juoksemisen vähäksi aikaa. Onneksi se kuitenkin meni kävelemällä ohi, ja pystyin jatkamaan juoksemista.

Tuntui oudolta juosta oman kodin ohi, nähdä naapuri postilaatikolla ja tietää, että maaliin on suurin piirtein sama matka, jonka kuljen joka arkipäivä. Arkipäivässäni se on pieni, lyhyenlyhyt vilahdus, joka ei tunnu missään. Nyt se oli matka, josta en tiennyt, selviänkö. Yleensä olen maratoneilla saanut voimaa ja ottanut loppukirin tietäessäni, että maaliin on enää lyhyt matka: nyt pari kilometriäkin tuntui aivan liian paljolta.

Saapuessani keskustaan, viimeiselle kilometrille ennen maalia, äiti hyppäsi autosta tielle ja lähti juoksemaan kanssani, tavallisissa vaatteissa, farkuissa ja sandaaleissa. Juoksimme torin läpi, jolla ihmiset istuivat syömässä jäätelöä. Ihmiset katsoivat ihmeissään, kun toinen tulee edellä hölkäten tavallisissa vaatteissa ja toinen henkihieverissä perässä. Yksi pikkulapsi nauliutui seuraamaan meitä, osoitti edellä juossutta äitiä ja kuulutti: ”toi voittaa!” Ajattelin, että nyt olen sitten elänyt tällaisenkin hetken. Toivottavasti aivan kamalan moni tuttu ei ole näkemässä.

Sain juostua melkein koko viimeisen kilometrin, mutta pari viimeistä ylämäkeä oli vielä pakko kävellä. Ajattelin, että tällaiset jyrkät ylämäet ovat varsin mukava lisä aivan maratonin loppuvaiheeseen tällaisena päivänä. Että vahingossakaan ihminen ei pääsisi liian helpolla livahtamaan maratonista läpi. Juoksin ja huusin alkukantaisesti.

Sitten tultiin viimeiseen mutkaan, ja ihmettelin, kuinka monta mutkaa vielä, missä helvetissä on maali.

Sitten näin sinisenä lepattavan ”Maali”-lipukkeen, naulitsin katseeni siihen ja lähdin juoksemaan sitä kohti.

”Juokse tonne iskän luokse”, äiti sanoi ihan samalla tavalla kuin elämäni ensimmäisissä juoksukilpailuissa kaksikymmentäkolme vuotta aikaisemmin, ja jättäytyi pois matkasta maalisuoralla. Juoksin sinisen lipukkeen luokse ja viime tingassa ymmärsin, että piti vielä osata tähdätä jalkansa sellaiselle korokkeelle, joka mittasi loppuajan. Useimmiten se on maalipaikalla sellainen leveä matto, mihin ei voi olla osumatta maaliin tullessa, mutta täällä siihen piti osata tähdätä.

Sitten se oli ohi.

Nykyisin olen aina pettynyt, jos olen juoksu on mielestäni mennyt huonosti, mutta tällä kertaa olin vain ja ainoastaan onnellinen. Juoksu oli mennyt ajallisesti todella huonosti, mutta olin ollut sataprosenttisen varma, että en selviä siitä, ja silti selvisin siitä. Ajattelin, että tätä tunnelmaa mikään ei voi pilata.

Tämä oli kertomus siitä, millainen oli elämäni kolmaskymmenes maraton.

Niin, että kyllä maaliin tulo oli juhlan paikka.

Kiitos maratonieni matkassa mukana olleille! <3

Minun silmieni tähden

Haha, yllätyksellisesti lauantaipostaus sunnuntain sijaan. Jotta emme aivan kaavoihin kangistuisi.

Viime viikolla ei ollut mitään kerrottavaa, tällä viikolla on.
Tarjolla on jälleen yksi epäilemättä rönsyilevä, ahdistavan avoin ja hölmö, mutta minun elämäni mittakaavassa elämää suurempi kertomus silmistä. 

Silmäni ovat karsastaneet, siis katsoneet vähän eri suuntiin, ennenaikaisesta syntymästäni lähtien. Taaperoikäisenä karsastus oli huomattava, mutta sille ei tehty mitään, sillä käytin molempia silmiä ja molemmissa oli hyvä näkö. Ajateltiin, että se korjautuu itsestään.
Ja se korjautui. Ala-asteaikana karsastus ei haitannut minua eikä ketään, sitä ei huomaa valokuvista, kukaan ei koskaan huomautellut siitä. Ainoastaan matematiikan geometriatehtävissä epäonnistumiseen se oli yksi mahdollinen syy, mutta hei, kuka nyt kaikkea osaisi.

Yläasteaikana vasemman silmän näkö alkoi huonontua ja karsastus alkoi häiritä myös itseäni. Kouluterveydenhoitaja suositteli silmälääkärin kontrollia. Ei laittanut lähetettä, vaan suositteli sitä.

Ja arvatkaa, tottelinko suositusta?
En, sillä kaikki silmiin liittyvä on aina kauhistuttanut aivan liikaa. Harva asia tässä maailmassa pelottaa minua niin paljon, kuin se, että pitäisi mennä silmälääkäriin. En tiedä miksi, mutta niin vain on. Olen aina mennyt täydellisen paniikkiin jo siitä, että vettä roiskahtaa silmään. Muuten mua saa pistellä piikeillä mihin vaan ja saa tehdä lääkärissä mitä vaan, mutta silmiini ei kosketa, niin ajattelin silloin. Karsastus häiritsi hiukan, mutta silmälääkäriajatus oli kerta kaikkiaan ylivoimainen, joten arvatkaa, tottelinko terveydenhoitajan suosituksia.
En.

Parin viime vuoden aikana karsastus on sitten jälleen alkanut jostain syystä enenevissä määrin haitata. On tuntunut, että karsastus on jälleen pahentunut. Alkoi tulla sellaisia elämässäni ennenkokemattomia hetkiä, joina tuntui, että en pysty hallitsemaan toista silmää, en pysty katsomaan vasemmalle tai ihmistä suoraan silmiin. Jouduin noloihin tilanteisiin ihmisten kanssa. Voi tietysti olla, että jokin osa on vain omaa kuvitelmaani, josta sitten on tullut itseään ruokkiva oravanpyörä, mutta joka tapauksessa se johti siihen, että karsastuksesta ahdistuminen tuli ennenkokemattoman suureksi osaksi elämääni.

Sitten ihmiset alkoivat huomautella siitä.
Opiskelukaveri: "Sun silmä kattoo tossa kuvassa eri suuntaan kun toinen."
Minä (mielessäni): "No kappas, onpa hyvä, kun kerrot sen mulle. Itse en olisi huomannut."

Työkaveri: "Tuota noin, nyt kun tässä ollaan juteltu, niin pahastutko jos kysyn, että karsastaako toi sun silmä vähäsen?"
Minä: "......... En pahastu. (Mielessäni: oikeasti kyllä vähän pahastun.) Karsastaa se."

Korva-nenä-kurkkulääkäri nenää tutkiessaan: "Miksei sun karsastukselle ole tehty mitään?"

Kun nuo olivat tapahtuneet peräkkäin, päätin että nyt jumalauta sinne silmälääkärille. Olen jahkaillut kymmenen vuotta, mitä tässä nyt enää voi menettää.

Viime vuoden huhtikuussa se sitten koitti, historiallinen hetki, elämäni ensimmäinen silmälääkärikäynti, ellei mukaan lasketa niitä keskosuuden vuoksi tehtyjä tarkastuksia, joita en itse muista. Nyt olin itse sen vapaaehtoisesti varannut, menin sinne yksin, istuin odotushuoneessa ja mietin, että mitähän vittua oikein olen mennyt tekemään.
Kun lääkäri tuli kutsumaan sisään, harkitsin viimeisen kerran vakavissani pakoa. Jos tästä nyt vain juoksisi pois, vielä ehtisi.

Menin kuitenkin.
Aluksi avauduin siitä, kuinka paljon tilanne pelottaa minua, vaikka en oikein tiedä miksi. Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Tiesinhän, että ei nyt missään ensimmäisellä yhdellä silmälääkärikerralla ruveta tökkimään neuloja silmiin. Ja silti pelkoni lähenteli hysteriaa.

Lääkäri suhtautui aivan ihanasti.
Lähdin pois kiitellen, hyvillä mielin. Maksoin elämäni suurimman lääkärilaskun silmääkään räpäyttämättä, ihan vain koska olin  niin iloinen. Nyt se asia oli hoidettu, olin päässyt kynnyksen yli, olin selvinnyt siitä itse yksin itsenäisesti, nyt mikään ei enää voisi olla niin pahaa.

Viime syksynä sairaalan silmäpolilla ravaamisesta tuli aika arkipäiväistä.
En enää, jaksanut pelätä joka kerta hysteerisesti.
Löysin peräti jonkinlaisen hauskuuden siitä, kun mua kierrätettiin hoitajien huoneista odotushuoneiden kautta lääkärien vastaanotolle, näyteltiin kuvia, pistettiin laseja silmille, heiluteltiin silmien edessä milloin mitäkin ja kyseltiin. Näätkö ton, näätkö nyt, näätkö tän, mites nyt, näätkö tässä mitään, näätkö sitä näätkö tätä näätkö tuota miten sä tän näät.
Näin siinä samanlaisia elementtejä kuin kyselytutkimuksissa, joihin hirveästi tykkään vastailla, kun niitä kolahtelee sähköpostiin. Ilokseni vastailin. No nyt nään, en nää, tuon näen, joo, nyt näen, ei, joo, näen, hämärästi, jaa, ei, kyllä.

Loppusyksystä lääkäri sitten kertoi minulle, mitä on tulossa, jos haluan viedä tämän loppuun.

Leikkaus, jossa karsastus poistetaan.
Jossa neula työnnetään alaluomen läpi.
Yleensä se tehdään paikallispuudutuksessa aikuisille, päiväkirurgisena toimenpiteenä. Puudutuspiikin laitto siihen alaluomeen on ikävin vaihe, mutta sen jälkeen en tunne enkä näe mitään, sillä silmäni peitetään ja puudutus vaikuttaa kyllä. Pystyn milloin vain nostamaan kättäni, jos haluan jotakin, siinä on kyllä ihmisiä ympärillä sitten.
Nukutus on myös vaihtoehtona, mutta siihen on vielä pidemmät jonot.
Luulenko pystyväni kestämään sen muutaman sekunnin, mikä kestää puudutuspiikin läpi työntämiseen?

Ensimmäinen vastaukseni oli selvä: nukutus ei tuntunut yhtään paremmalta vaihtoehdolta, ei missään tapauksessa. Jos leikataan, niin leikataan puudutuksessa.
Vastaus kysymykseen numero kaksi oli yksinkertaisesti: En tiedä. En tiedä, pystynkö kestämään sen, että piikki työnnetään alaluomeen. En voi luvata, että en juokse karkuun.
Se oli kamalaa ja nöyryyttävää, sillä yleensä elämässäni teen aina loppuun sen, minkä aloitan. Saatan jahkailla aloitusta naurettavan kauan, kuten vaikka sitä silmälääkärille menoa, mutta siinä vaiheessa, kun juna lähtee liikkeelle, en enää hyppää kyydistä pois.
Nyt jouduin kuitenkin toteamaan, että en tiedä, en osaa sanoa.
Lääkäri sanoi, että tarvittaessa päätäni voidaan pidellä paikallaan. Minun ei tarvitse luvata, että pystyn itse pysymään paikallani.
Ja onneksi siihen puudutusleikkaukseenkin oli luvassa pitkä jono. Se ei tapahtuisi missään nimessä vielä muutamaan kuukauteen. Minulla olisi aikaa laskeutua ajatukseen.
Muistan, kuinka kävelin sairaalasta poispäin sinä päivänä, ja mielessäni tykytti yksinomaan vain ei, ei ikinä, ei puudutuspiikkiä silmään, ei elämäni päivänä, en kestä sellaista, ei i-ki-nä. 

Suojelin itseäni lakkaamalla ajattelemasta asiaa.
Olin kiitollinen, kun aika kului, eikä silmäpolilta kuulunut mitään.

Sitten koitti se huhtikuinen päivä, jona sain tietää, että pidän toukokuussa elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän. Ja poltteli lähteä maratonille joko toukokuussa tai heinäkuussa.
Totesin, että minun on pakko tiedustella, milloin silmäleikkaus mahdollisesti on, että voisin vähän suunnitella elämääni.

Sain tietää, että siihenhän se osui, viisi päivää ennen konferenssia.
Juttelin sairaanhoitajan kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä, pitäisikö leikkaus perua tai siirtää, voiko mennä pitämään esitelmää viisi päivää silmän ruhjomisen jälkeen. Vastausta oli vaikea sanoa, sillä paranemisajat ovat yksilölliset, mutta sain sen käsityksen, että mikään ehdoton este se ei missään nimessä ole. Kyseessä olisi suhteellisen pieni rutiinitoimenpide, jolla olisi lopultakin aika vähäiset seuraukset. Olin esimerkiksi pelännyt kuukausien ehdotonta liikuntakieltoa leikkauksen jälkeen, mutta sainkin tietää, että "pari viikkoa" leikkauksen jälkeen "olisi hyvä välttää raskasta liikuntaa", ja käytännössä silmä ei aiheuttaisi kuin esteettisen haitan ja tarpeen tiputella silmätippoja neljästi päivässä.

Niinpä sitten päätin olla perumatta leikkausta ja mennä esitelmöimään hätätilanteessa vaikka lappu silmällä. Valmistelin mielessäni jo aloitussanat siitä, kuinka tässä nyt ollaan kirjaimellisesti laput silmillä, hehhehhehehe.
Huomasin, että ehdoton kammo puudutuspiikistä alaluomessa oli laimennut kuukausien myötä. Ahdisti se vieläkin, mutta enää en nähnyt sitä täysin ylivoimaisena.
Ihmeitä voi siis tapahtua.

Kolme päivää ennen leikkausta se vasta tuli, räjähdysmäinen pelko.
Ei, ei, ei, en pysty tähän. Leikkaus on pakko perua. En pysty, en kykene.
Ihmettelin sitä, että se tunne tuli vasta niin myöhään.
Pääsin sitä pakoon keskittymällä kaikkeen siihen, mikä oli pakko saada tehtyä ennen leikkausta, siltä varalta, että leikkauksen jälkeen en pystyisi tekemään mitään.
Se toimi. Kolme päivää ennen leikkausta olin lähestulkoon 24/7 hoitamassa asioita, jotka piti saada hoidettua siltä varalta, että leikkauksen jälkeen en kykene mihinkään.

Viimeisenä iltana ennen leikkausta kokeilin jotain historiallista: Tein Facebook-päivityksen, jossa kerroin, mitä nyt on tapahtumassa, ja miten paljon sitä pelkään. Kerroin, että nyt jos koskaan olisi tarve tsemppi- ja kannustusviesteille kaikilta ystäviltä, kavereilta ja tutuilta, jos mulla sellaisia on.

Koskaan ennen en ole tehnyt mitään vastaavaa. Ennen tätä olen käyttänyt Facebookia voittopuolisesti ilon jakamiseen.  En siksi, että haluaisin kertoa ihmisille, kuinka hienoa elämäni on, vaan siksi, että olen ajatellut, että kukaan ei reagoi mitenkään negatiivisiin tunteisiin. Iloisille asioille voi aina nostaa peukkua, niitä on helppo käsitellä, niihin on tuntemattomammankin helppo kommentoida. Surun, pelon ja ahdistuksen tunteet eivät saa Facebookissa samanlaista vastakaikua, ainakaan minä en ole uskonut sitä saavani. Ihmisten on vaikea kommentoida ja tykätäkään ei voi, ja / tai sitten niitä ei vaan kiinnosta.

Nyt tilanne oli kuitenkin sen verran poikkeuksellinen, että päädyin poikkeukselliseen tekoon. Kerroin rehellisesti, tosin tiivistetysti, millaisen matkan kautta tähän on tultu, ja millaisia tunteita tämä minussa herättää. Pyysin ihmisten tukea, suoraan pyysin sitä. Kerroin, että koska tiedän sanojen löytämisen olevan joskus vaikeaa, otan tässä yhteydessä myös tykkäykset tuen osoituksina.

En tule ikinä unohtamaan sitä, mitä siitä seurasi.

Tykkäyksiä ja kommentteja alkoi sataa, illalla vain tuntien päässä siitä niin kauan ja niin paljon kammoamastani leikkauksesta. Sellaisetkin ihmiset, joiden en olisi ikinä uskonut sitä tekevän, olivat klikanneet tykkää-nappia päivitykseni kohdalla (eli toisin sanoen lukeneet sen viimeiseen lauseeseen saakka ja päättäneet haluta osoittaa tukensa) ja ihmiset, joilta sitä en olisi osannut odottaa, kirjoittivat ihania ja kauniita kommentteja.

Olen suuren osan somessa viettämästäni ajasta ajatellut, että sosiaalinen media on loppujen lopuksi ihan paskaa, siellä ei pitäisi olla, se tappaa kaikki positiiviset tunteeni ihmisiä kohtaan.
Nyt minun on vaikea löytää sanoja sen kuvaamiseen, mitä tapahtui.
Käsittämätön, odottamaton oli se ihmisten määrä, puoliksi tuntemattomienkin, jotka siinä hetkessä, kiistatta yhdessä tähänastisen elämäni pelottavimassa hetkessä halusivat tulla tuekseni. Ilman tapaa, tottumusta, vahingoniloa tai velvoitetta. Pystyin melkein tuntemaan, miten ne ihmiset kokoontuivat ympärilleni, tulivat jakamaan sen kauhean minun kanssani, rinnallakulkijoiksi.

Yksi, myöskin odottamattomalta taholta saatu yksityisviesti kruunasi kaiken.
"Minusta on tosi hienoa ja rohkeaa, että kirjoitit tuosta! Susta tulee niin vilpitön olo, ja varmasti sellainen, että ihmiset on sun puolella. Muutenkin sun kirjoituksia on mielenkiintoista lukea."

<3
Mutta eihän toki mikään, kaikkein kaunein ja hienoinkaan, voinut poistaa sitä faktaa, että aika kului väistämättä, ja se kauhein asia tuli koko ajan kohti, mikään ei enää pysäyttäisi sitä.
Valvoin melkein koko leikkausta edeltävän yön, puoliksi ahdistuksen vuoksi ja puoliksi siksi, että sairaalalle oli tunnin kävelymatka ja siellä piti olla aamulla aikaisin.
Nousin ylös aikaisin, voimatta juoda kahvia tai syödä mitään, sillä keskiyöstä lähtien piti olla syömättä ja juomatta. Pesin hiukset, koska niin piti tehdä, pukeuduin mukaviin vaatteisiin, marssin reipasta tahtia läpi hiljaisen aamukaupungin katujen. Tuntui niin kamalalta, että ei tuntunut enää miltään.

Saavuin sairaalalle, jouduin odottamaan odotushuoneessa yllättävän pitkään ennen ensimmäistäkään sisäänkutsua. Jostain syystä tuli toiveikas olo: entä jos ne ei kutsukaan sisään, sitten mun ei tarvitsekaan kestää sitä. Ja samalla pelko: entä jos se ei tapahdukaan, kaiken tämän souvin jälkeen, minkä olen pistänyt pystyyn. Ja samalla toivo: eli siis oikeasti olen valmis kestämään sen, sillä en halua enää tästä perääntyä. Luin puhelimella vielä viimeiset Facebook-kommentit. Sitten, lopultakin, sairaanhoitaja kutsui sisään.

Sekoilin sairaanhoitajan huoneessa käsittämättömällä tavalla. En osannut pukea sairaalapaitaa päälle. En meinnannut muistaa laittaa sisäkenkiä jalkaan, vaikka minuuttia aiemmin kysyin hoitajalta, että nytkö vaihdan kengät sisäkenkiin. Oli hirveän vaivalloista selittää, mitä lääkkeitä mulla on käytössä vaikkei niitä ole kuin yksi säännöllinen ja yksi satunnainen. Onneksi tiesin, että koko silmäpolin porukka tietää jo kaiken silmiin liittyvästä kammostani, olen puhunut siitä heille syksyllä. Ei ole mitään menetettävää sen enempää kuin pelastettavaakaan.

Hoitaja vei mut odotushuoneeseen.
Yksi leikattiin ennen minua. Aika huoneessa kului kummallisessa sumussa, vajaan tunnin odotus ei tuntunut miltään. Toinen tyyppi tuli leikkauksesta ja näytti mielestäni kauhealta valtava sidetuppo toisen silmänsä päällä. Tiesin, että minä olen seuraava. En tuntenut mitään, ihan vain siksi, että se kaikki oli liian kamalaa.

Sitten sairaanhoitaja tuli hakemaan minua leikkaussaliin. Loisteputkien alle, lavetille, monien ihmisten keskelle.
Mieli oli täysin tyyni ja tunteeton, koska se kaikki oli jo niin ylimitoitettua. Lääkäri tuli paikalle. Minuun pisteltiin kaikennäköisiä piikkejä ja lappuja. Kysyttiin, onko ennen leikattu mitään. Kerroin, että ei. Mietin, miksi helvetissä elämäni ensimmäinen leikkaus pitää koskea silmiä.
Puudutusta valmistellessa ihmettelin, miksi en tunne mitään, ja sitten keho alkoi reagoida. Koko vartalo alkoi vapista ja täristä täysin holtittomasti. Hoitohenkilökunta koetti rauhoitella, en pystynyt yhtään hallitsemaan kehon paniikkia. Tuli jäätävän kylmä, niin kuin olisi pakkasessa ilman vaatteita, ja koko vartalo tärisi ja vapisi.
Ensin laitettiin pinnallispuudutustippa silmään. Sitten puudutuspiikki laitettiin silmään, eikä se tuntunut edes erityisen pahalta. Lääkäri kannusti ja rohkaisi, ja hetkessä se oli paikallaan. Pahin oli kuulemma ohi.

Sitten silmääni alettiin sörkkiä. Se tuntui kurjalta, ei varsinaisesti kivuliaalta mutta inhottavalta. Järkytyin ajatuksesta, että tällaistako nyt pitää tunnin verran kestää. Lääkäri sanoi, että silmäni on puudutettu, ei pitäisi tuntua mitään. Häpesin omaa yliherkkyyttäni.

Alkuvaiheen jälkeen helpotti sitten vihdoin. Ilmeisesti jotain rauhoittavaa saatiin riitävästi pumpattua suoneen, sillä suurimman osan aikaa tuntui suorastaan miellyttävältä maata lämpimässä peiton alla. Kuuntelin hoitajan ja lääkärin puhetta keskenään ja palautin mieleeni niitä saamiani kauniita kommentteja ja tykkäyksiä Facebookissa. Mieli oli sen verran selkeä, että jouduin määrätietoisesti ohjailemaan sitä pois käsillä olevasta tilanteesta, mutta vartalo oli lakannut tärisemästä ja oli nautinnollisen lämmin. Ajattelin niitä saamiani kommentteja, lääkärin ja hoitajan puheita, veljien lapsia, viime kesän promootiotansseja, suklaata ja jäätelöä, katossa olevia loisteputkilamppuja ja milloin mitäkin, viedäkseni ajatukseni pois siitä, että silmilläni olevan peitteen takana silmääni juuri leikataan. Hoitohenkilökunta oli verrattoman ystävällistä ja kannustavaa.

Sitten se oli ohi, voi hyvänen aika sentään. Ohi.  
Raahauduin hoitajan saattelemana takaisin odotushuoneeseen ja yritin kestää siellä olevien ihmisten tuijotuksen. Mulle tuotiin mehua, mikä tuntui sen kahdentoista tunnin syömättömyyden ja juomattomuuden jälkeen taivaan lahjalta. Seuraavaksi tuotiin kahvia ja sämpylää. Tunsin ylimaallista kiitollisuutta siitä, että sillä tavalla passattiin ja palveltiin.
Aika kului edelleen ihmeellisellä tavalla. Istuin tunnin verran tuolissa vailla tarvetta nousta siitä tai lähteä mihinkään. Sitten lopulta tultiin kysymään, haluanko lähteä. Menin pukemaan omat vaatteet, sain kotihoito-ohjeet, soitin kyydin, hyppäsin sairaalan pihassa auton kyytiin. Kaikki sujui kummallisen vaivattomasti ja samalla epätodellisessa sumussa. Se on ohi, olen kestänyt sen. Ja olen ollut elämäni ensimmäisen kerran leikkauksessa.

Kotona sitten vasta onneksi alkoi helvetillinen särky. Nappasin lääkärin määräämät kipulääkkeet ja kirosin sitä, että ne eivät toimineet nopeammin. Siitä huolimatta, tietysti, mun oli aivan pakko päästä Facebookiin jakamaan tilannepäivitys. Nyt se on ohi, kirjoitin. Kirjoitin tiivisteyn version, ja taas ne ihmiset sieltä tulivat, ihmeellisesti, jälleen sieltä jostain ryöpsähti ennennäkemätön määrä ihmisiä, joita kiinnosti sen verran, että he lukivat ja reagoivat.
Päivityksen kirjoitamisen jälkeen koko mahalaukun sisältö lähti nousemaan ylös, onneksi olin kotona eikä vessaan ollut pitkä matka. Olen elämässäni oksentanut harvoin, enkä vielä koskaan tällä tavalla. Kaikki mitä olin saanut siihen mennessä syötyä, ensin sairaalassa leikkaiuksen jälkeen ja sitten kotona vähän jotakin pientä, ryöpsähti ulos kerralla, ilman ennakkovaroitusta, ilman että mitään olisi voinut tehdä. Kirosin sitä, että siinäkö ne kipulääkkeet nyt sitten meni.

Mutta sen jälkeen olo oli parempi.
Leikkauksen jälkeisen illan kaikki silmien liikuttamista vaativa oli hankalaa. En pystynyt lukemaan tai katsomaan telkkaria, sillä vaikka toinen silmä oli täysin terve, jotain katsoessa myös peitetty silmä liikkui väkisin ja se sattui aivan saakelisti. En pystynyt liikkumaan mihinkään, sillä jokainen liike sattui silmään.
Siitä seuraavana aamuna, vuorokausi leikkauksen jälkeen otin ohjeiden mukaisesti lapun pois silmän päältä. Teippiä oli paljon, ja sideharsoa, ja sellainen muovinen kupu silmän päällä. Ajattelin, että ehkä se pahin hetki oli sittenkin siinä: en ollut ollenkaan varma, pystynkö kestämään sen, mitä peilistä nyt näkyy.

Irrotin teipit, sideharsot ja kuvun mahdollisimman hitaasti, liike kerrallaan. Otin tukevasti pöydän reunasta kiinni. Nostin katseeni milli kerrallaan, osin silmien liikuttelemisen kivuin takia ja osin kauhun vuoksi. Ajattelin, että tässä vaiheessa ansaitsisin kyllä jo urhoollisuusmitalin.  
Ja mitä sitä kaunistelemaan, ihan hirveältähän se näytti.
Mutta ei auttanut, pakko oli laittaa silmätippa, ohjeiden mukaan neljä kertaa päivässä. Muun päivän ajan käytin aurinkolaseja, osin siksi, että silmä oli valonarka, suurelta osin siksi, että minun ei tarvitsisi nähdä silmää vahingossakaan peilistä.  

Sen jälkeen olen kuitenkin voinut lukea ja tehdä ties mitä, kuten kirjoittaa kammottavan pitkän blogijaarituspostauksen. Tilanne ei siis voi olla vakava. Kyllä tästä selvitään!

Ja nyt se on tehty,
olen selvinnyt siitä
voin selvitä sellaisesta, mistä en olisi ikinä, i-ki-nä uskonut selviäväni. 
 Sellaista voi tapahtua, mitä ei usko mahdolliseksi. 

Tämä on hyvä muistaa siksikin, että ensi viikolla edessä on taas ennenkokemattomia koitoksia, ja tuntuu naurettavalta, että asioiden pitää aina tapahtua yhdessä putkessa pitkien suvantovaiheiden välissä.
Kiitän jokaista tähän asti lukenutta (jos sellaisia on) ja pyydän, että pitäkää nyt (taas) peukkuja, että jatkostakin selvitään. 
Rakkautta <3

 

Kaksikymmentäkertainen maratoonari

Taas on aika palata yhteen bloggailuni vakioaiheista, nimittäin maratonien raportointiin. 
Uskokaa tai älkää, itse en oikein tahdo uskoa, mutta viimeisin maratonini oli järjestyksessään kahdeskymmenes.
Olen nyt juossut maratonin kaksikymmentä kertaa.

Ajattelin virstanpylvään kunniaksi kirjoittaa joskus lähitulevaisuudessa jonkinlaisen asioita suuremmin yhteen summaavan tarinapostauksen juoksuhistoriastani.
Aloitan nyt kuitenkin omalla yksittäisellä tarinallaan, taas yhdellä niistä monista yhtä aikaa toistensa kaltaisista ja kuitenkin niin omanlaisistaan, tarinalla numero kaksikymmentä.

Yhtenä iltana viime viikolla sain (taas yhden) huonon illan päätteeksi piristävän whatsapp-viestin. Viestissä kysyttiin, kiinnostaisko lähteä itsenäisyyspäivänä maratonille. Vastasin, että kiinnostaa. Tunnin sisällä ilmoittautuminen oli hoidettu, tarvitsi enää vain saapua paikalle ja juosta.
Oli hauska havaita saapuneeni elämässäni jo sellaiseen pisteeseen, missä voin ihan tuosta noin vain juuri ajattelematta ilmoittautua maratonille alle viikon varoitusajalla.
Siis oikeasti, alle viikon varoitusajalla.

Totta puhuakseni se oli mahdollista lähinnä siksi, että olin itsekseni miettinyt maratonille ilmoittautumista muutaman kerran viime aikoina. Tiesin, että seuraava maratonini on juhlava kahdeskymmenes, ja ajattelin, että olisi kiva juosta se vielä tämän vuoden puolella. Vaihtoehtoja ei ollut ihan kauhean paljon. Tuntui hienolta ajatukselta juosta se itsenäisyyspäivänä, sillä minussa on koko annos isänmaallista paloa. En ollut kuitenkaan saanut aikaiseksi itse ilmoittautua sinne, koska viimeisen parin viikon aikana olin erinäisistä syistä saanut aikaiseksi surkean vähän. Tarvitsin jonkun apua, tönäisyä, että pääsisin liikkeelle taas. Onneksi, voi onneksi apu on joskus lähellä, yhden whatsapp-viestin päässä.

Innostuin aluksi kauheasti. 
Itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana itkin, koska viime aikoina olen itkenyt kaikkia asioita. Nyt itkin, koska olin varma, aivan täysin täydellisen kuolemallisen varma, että maraton menee pilalle, varmasti menee. Mulla oli joku omituinen yskä, joka oli jatkunut jo pari viikkoa, mutta ei yltänyt flunssaksi asti, ei kovin paha mutta yskä kuitenkin, eikä silloin varmaan ole kovin järkevä lähteä pakkaseen maratonia juoksemaan. Pakkasta oli luvassa huomattava määrä, en ollut vielä koskaan juossut maratonia sellaisessa kylmyydessä.
Itkin ja vaikeroin, että eikö niitä epäonnistumisia ole jo viime ajoille kerääntynyt tarpeeksi, pitääkö nyt ehdoin tahdoin laittaa itsensä vielä maratonillekin epäonnistumaan.

Tiesin kuitenkin, että lähden. Jos olisi joku kunnon sairaus, kunnon flunssa, en lähtisi. Kun on vain epämääräisiä oireita, voin lähteä. Todennäköisesti ne helpottavat, kun pääsee juoksemaan, sillä mitä ilmeisimmin olen alkanut reagoida psyykkiseen stressiin fyysisillä oireilla. Jos oireet pahenevat juostessa, voin aina keskeyttää. Mutta lähden.

Maratonpäivän aamuna, kuten tähän mennessä aina, viimeisen illan paniikki oli muuttunut omanlaisekseen rauhaksi. Sellaiseksi kummalliseksi, yhtä aikaa nöyryyden ja voiman tunteeksi, että nyt lähden, enkä muuta voi. Teen parhaani ja loppuosuus on tuuria ja jotain muuta, kokonaisuuden osat ovat lopulta jonkun muun kuin itseni kädessä, oli se sitten kohtalo tai jumalallinen voima tai silkka arpapeli.

Vanhempani lähtivät huoltojoukoiksi, kuten melkein aina.
Matka alkoi peruuttamalla kotipihasta ylämäkeä ylös tielle, koska iso auto ei noussut lumista ja liukasta mäkeä muuten.
Kuski pyysi minua vahtimaan takaikkunasta, tuleeko tieltä autoja vai ei.
Sanoin, että tässä on nyt kaikki katastrofin ennusmerkit.

Yhtään autoa ei tullut, missään ei näkynyt edes kaukaisia auton valoja, pääsimme tielle onnellisesti ja lähdimme matkaan. Ajattelin, että siinä oli hyvä merkki.
Koko matkan katselin ikkunasta ulos, sillä talviaamu oli niin kaunis. Kauneimpia, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. (Ehkä myös siksi, että harvoin olen katselemassa maisemia tuollaisiin aikoihin.)
Tunteeni siitä, että kaikki on hyvin, sai vahvistusta. Jotenkin tuli ihan sellainen tunne, että näin kuuluu olla, juuri tällaisena aamuna jos koskaan minun kuuluu lähteä kahdennellekymmenennelle maratonilleni.

Tultiin ajoissa paikalle, hain juoksunumeron, vaihdoin juoksuvaatteet.
Puoli tuntia ennen starttia hermoilin ihan samaan tyyliin kuin aina ennenkin ja olin huoltojoukoiksi tulleille ihmisparoille ihan samalla tavalla perinteisen vittumainen kuin aina. Olin vihainen ja hermostunut muun muassa siitä, että en kuitenkaan sitten pysty juoksemaan ja ei mulla ole tarpeeksi vaatetta mukana ja vaatteeni eivät ole oikeanlaisia ja ei ylipäätään kenenkään ole terveellistä lähteä maratonille 16 asteen pakkasella.

Lähtöpaikalle kuitenkin selvittiin, ja siellä kajautettiin Maamme-laulu (tosin melko vaimeasti).
Ja sitten lähdin.

Reitti oli minulle tuttu ja siinä mielessä hyvin miellyttävä, että siinä juostiin sama reilun viiden kilometrin lenkki kahdeksan kertaa.
Siis melko lyhyt lenkki, vain kahdeksan kertaa. Niin lohdullista verrattuna kaikkiin niihin loputtoman pitkiin taipaleisiin, joista maratonit useimmiten koostuvat.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin liian kovaa ja tiesin koko ajan juoksevani liian kovaa.
En kuitenkaan nähnyt muita vaihtoehtoja, sillä ensinnäkin halusin pitää näköpiirissäni muut maratoonarit ainaisen eksymisen pelkoni vuoksi. Reitti oli minulle tuttu kahden vuoden takaa ja viimeistään ensimmäisen kierroksen jälkeen se normi ihmiselle tulisi vielä tutummaksi, mutta minun eksymiselläni ei ole mitään rajoituksia. Vasta kolmen kierroksen jälkeen uskaltauduin luottamaan siihen, että nyt osaan itsekseni, opasteisiin nojaten, ja voin juosta omaan tahtiini. Silloin myös kylläkin päätin, että mieluummin eksyn kuin jatkan tätä vauhtia enää.

Toinen syy alun liian kovaan vauhtiini oli jalkojeni kylmeneminen.
Koko maratonin aikana minulle ei tullut kylmä muuten, päälläni oli tarpeeksi vaatetta muuten, mutta jalat, lenkkareiden sisällä olevat jalat olivat alussa ja lopussa pelkät jääkalikat. En ollut koskaan tuntenut vastaavaa, vaikka olen juossut kovillakin pakkasilla pitkiä harjoituslenkkejä. Jostain syystä jalkani olivat ensimmäisen 15 kilometrin ajan tunnottomat jääkalikat, jotka sitten viimein alkoivat lämmetä, kun yritin liikutella niitä normaalia kovempaa. Viimeisten kymmenen kilometrin ajan ne sitten taas olivat jääkalikat ihan vain siksi, että olin juossut pakkasessa niin kauan. Mietin, menevätkö ne nyt kuolioon. Eivät onneksi menneet. Mietin, mitä asialle voisi jatkossa tehdä, onkohan olemassa mitään juoksulenkkareihin mahtuvia villasukkia tai vastaavia.

Kolmas syy alun liian kovaan juoksemiseeni oli se uudelainen itsevarmuus, jonka olen alkanut löytää itsestäni viimeisimpien maratonien myötä.
Ennen olin varovaisempi.
Nyttemmin olen uskaltanut välillä irrotella, koska tiedän pystyväni siihen. Tiedän, että pystyn läpäisemään maratonin, vaikka vähän riskeeraisinkin, vaikka juoksisin vähän kovempaa kuin mihin luulen pystyväni.
En tietenkään voi tietää sitä koskaan satavarmasti, ei kukaan voi, mutta tietoisuuteni on erilainen kuin ennen, erilainen kuin missään muualla elämässäni. 

Puoliväliin asti meni mielestäni kivasti.
Puolivälin jälkeen alkoi tuskaisuus.

Reitti kulki jonkin matkaa täysin aukeaa järven rantaa ja tuuli puhalsi järveltä päin. Normaalisti tuulen tunteminen maratoneilla ainakin jossain määrin piristää minua. Taistelutahtoni nousee vastatuulessa. Tuntiessani tuulen kasvoillani tunnen olevani erityisellä tavalla elossa.
Tässä tuulessa ei kuitenkaan, varsinkaan pidemmän päälle, ollut mitään tuollaisia positiivisia elementtejä. Nyt tuuli oli erilainen kuin millään aikaisemmalla maratonilla.
Se oli vastatuuli, kova, riepottava, jäätävän kylmä, raaka. Välillä tuntui vaikealta pysyä pystyssä. Useamman kerran tuli mieleen, että tällaisissa olosuhteissa ei todellakaan pitäisi juosta maratonia, eihän tämä voi olla millään mittapuulla terveellistä.

Pakkanen tai tuuli ei kuitenkaan ihme kyllä käynyt yhtään hengitykseeni, mikä oli kummallista ja rohkaisevaa.

Purevan tuulen lisäksi kunnon talvi toi omat haasteensa reitin lumisuuden ja liukkauden suhteen. Reitillä oli epätasaisuuksia, hiekoittamattomia kohtia ja lumikokkareita. En kompastunut kertaakaan (kehitystä on siis tapahtunut), mutta noin sata kertaa olin vähällä kompastua. Useamman kerran ajattelin haluavani juosta vähän rennommin, antaa oman juoksurytmin ruveta rullaamaan, mutta en voinut tehdä niin, sillä tärkeämpää oli pysyä varuillaan liukastumisen ja kompastumisen estämiseksi.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin siis liian kovaa, että lämpenisin. Neljäs kierros meni vielä ihan hyvin.
Viides, kuudes ja seitsemäs kierros olivat helvetillisiä.

Teki mieli itkeä. Ajattelin, että en jaksa juosta. Pakkanen söi yllättävät määrät energiaa. Tiedostin, että on liian kylmä ilma juosta neljää tuntia putkeen vaikka päällä olisi mitä, pitäisi päästä lämmittelemään. Teki mieli yrittää juosta kovempaa lämmittelyn vuoksi, mutta jäsenet tuntuivat kankeilta ja kangistuneilta, liikkeet olivat kuin hidastetusta elokuvasta. Sain pidettyä yllä suht kelvollista juoksuvauhtia kuitenkin. Välillä teki mieli kävellä, koska ei jaksanut juosta, mutta en uskaltanut kävellä, koska tuntui, että sitten kaikki olisi mennyttä, olisin pelkkä jääpatsas.
Ihmettelin moisia ajatuksia, sillä eihän siellä nyt mikään ylimaallisen kylmä kuitenkaan ollut. Ihmettelin, miten järjestäjät ja huoltopisteiden ihmiset pystyivät olemaan paikoillaan ja vielä sitten kannustamaan meitä juoksijoita.

Aina välillä sain jostain energiaa, jonka avulla tsemppasin eteenpäin. Parhaita energian lähteitä olivat tietysti kierroksen vaihdokset, koko ajan vähenevä kierrosten määrä. Järjestäjät kannustivat todella ystävällisesti. Kanssajuoksijat tukivat. Vastaantulijoissa oli tuttuja naamoja, tuttujen ihmisten kannustushuutoja, mikä piristi erityisesti.

Minulle oli uutta, että urheilujuoma oli lämmitettynä huoltopisteillä. Kai se oli kaksi vuotta sittenkin, mutta en muistanut enää. Ihmettelin, miksen ikinä maratoneilla osaa juoda urheilujuomaa sivistyneesti, tai edes niin kuin lapsena on opetettu mukista juomaan. Aina muka tuhannen kiireessä kaadan juomaa kurkkuun niin, että osa valuu pitkin naamaa. Tuolla se sitten kostautui, urheilujuomat naamalle jäätyneinä sai juosta.

Koko maratonia leimasi ennenkokematon, outo ja vähän pelottava epätodellisuuden tunne.
Juoksen helvetin kylmässä, juoksen ja juoksen vain, kaiken sen yskän ja kröhimisen ja pelon jälkeen, ja tuuli on kammottava ja olen täällä yksin ja matka on liian pitkä, mutta silti vain juoksen juoksen juoksen, pystyn aina vain jatkamaan juoksemistani, pystyn jopa pitämään ihan soveliasta vauhtia. Kuka tässä nyt oikein juoksee, en se voi olla minä. 

Viimeinen kierros oli hitain, mutta se oli vii-mei-nen, eikä sitä tunnetta voi kuvata sanoin.

Maali oli urheilukentällä ja kentälle oli kolattu yhden ihmisen mentävä käytävä maalisuoraksi.

Urheilukenttää, maalialuetta, lähestyessäni havaitsin edelläni kaksi naista, jotka juoksivat yhdessä, jotka ehtisivät käytävälle ennen minua.
Tiesin, että en pääsisi heidän ohitseen, sillä käytävälle mahtui todellakin vain yksi ihminen kerrallaan, enkä todellakaan kehtaisi ruveta väkisin tunkemaan heidän ohitseen.
Ajattelin hidastaa tahtiani, että he ehtisivät reilusti edelleni ja saisin tulla maaliin omaan tahtiini, joutumatta tarpomaan heidän vanavedessään.
Tein niin, mutta ilmeisesti he olivat vielä hitaampia. Saavuimme maalisuoralle yhtä aikaa. Jäin heidän taakseen köpöttelemään ja ajattelin, että kai nyt yhden loppukirittömän maratonin tässä elämässä voin kestää.

He juoksivat peräkkäin.
Edelläni juokseva nainen kääntyi minuun päin, siirtyi sivuun, toinenkin siirtyi. "Mene vaan!" he ilmoittivat. Kiitin ja menin. Mielessäni kiitin ja ylistin koko sydämestäni; voi, miten vielä kuitenkin löytyy ihmisistä puhdasta hyväntahtoisuutta.

Otin kunnon loppukirin, kuten tykkään ottaa.
Tunne oli edelleen epätodellinen.
Katsomossa, siellä urheilukentän sivulla, joku alkoi taputtaa, läpyttää käsiään yhteen ihan hulluna, ja huutaa kovaan ääneen "hyvä hyvä hyvä, hieno loppukiri, hienoa, hyvä!" Vasta pitkän aikaa maaliintulon jälkeen havahduin kysymään maalilla katsomassa olleilta vanhemmiltani, kuka siellä oikein huusi, kuka kannusti niin sydämellisesti. Joku järjestäjistä se kuulemma oli. Kysyin, kannustettiinko siellä kaikkia noin paljon. Kuulemma kannustettiin, mutta ehkä minua erityisesti loppukirini vuoksi. Sanonpa vain, että sellaista kannustusta kuulee harvoin.

Maaliviivan ylitettyäni kaksi ihmistä kätteli, onnitteli, ojensi mitalin ja toivotti hyvää itsenäisyyspäivää.
Kylmyyden vuoksi ei ollut yhtään ylimääräistä aikaa jäädä rupattelemaan. Astelin rivakasti maalin lähellä olleelle huoltopisteelle ottamaan mukillisen kuumaa mehua ja suuntasin sitten pikaista tahtia suihkuun.

Olin ehtinyt kuoriutua pukuhuoneessa ensimmäisestä vaatekerroksestani ulos, kun joku tuli sanomaan jotain jostain pokaalista. Joku ilmaantui jostakin ja kysyi, onko täällä sen nimistä henkilöä kuin (minun nimeni), tuolla olis pokaali tarjolla.  Sumuisen epätodellinen oloni ei siitä ainakaan hälventynyt.  Olin ihan pihalla, kun tyyppi kysyi, haluanko ensin käydä suihkussa vai tulla hakemaan pokaalin heti. Lähdin heti hakemaan sitä. Onneksi olin ehtinyt kuoriutua vain ensimmäisestä vaatekerroksesta, sillä muuten olisin varmaan siinä sumuisuuden tilassa lähtenyt vaikka ilman vaatteita hakemaan pokaalia.

Lähdin yhden toisen kanssa hakemaan pokaalia. Tiesin, että toinen meistä on hopeasijalla ja toinen pronssilla. Ajattelin ilman muuta olevani kolmossijalla.
Pokaalia joutui odottelemaan, luulin jo, ettei sitä tulekaan.

Kun nimeni huudettiin, nostin vain häpeällisesti käteni ylös ja sanoin olevani tässä, ennen kuin hoksasin, että pokaali pitää mennä virallisesti hakemaan. Astelin salin eteen, kättelin pokaalin antajaa, salamavalot räpsähtelivät.
Olinkin hopeasijalla, voi jumankekka. Voitin pronssille tulleen jollain minuutilla. 

On koomista, että koko aiemmassa elämässäni mulla ei ollut pokaaleja yhtään, ja nyt yhtäkkiä, tänä muuten niin epäonnistuneena vuonna, niitä on yhtäkkiä kolme.
Vielä koomisempaa on, että ensimmäinen pokaali oli minulle maailman hienoin, paras, upein spektaakkeli, toinenkin oli todella hieno ja upea asia, ja nyt sitten jo olin suhteellisen välinpitämätön. Siinä seisoin pokaali kädessä ja ajattelin, että kato tällanen taas tuli, täähän on mulle jo ihan arkipäivää.

Pokaali oli totta kai uskomattoman hieno juttu, mutta mielessäni se jäi kirkkaasti sen varjoon, että olen nyt juossut kak-si-kym-men-tä maratonia. Minä, joka opin kävelemään 2-vuotiaana. Joka koko lapsuuteni ja varhaisen nuoruuteni ajan olin täysin kömpelö köntys ja sohvaperuna. Joka inhosin koululiikuntaa enemmän kuin mitään muuta aina lukioaikoihin asti, jolloin viimeinen pakollinen liikunnankurssi saatettiin loppuunsa ja elämässäni koitti sitä myöten häikäisevä vapaus. Minä, joka en ole koskaan ollut mikään urheilija, joka en vieläkään kuvailisi itseäni urheilulliseksi, en välttämättä edes liikunnalliseksi, sillä en vain vieläkään osaa liittää sitä osaksi minäkuvaani.


En ole tehnyt tätä yksin, en todellakaan. En olisi ikinä kyennyt tähän yksin, enkä olisi halunnut tehdä tätä yksin.
Suurin kiitokseni kuuluu heille, jotka tämän ovat mahdollistaneet, toivoakseni he tietävät, keitä he ovat.
Kaikkinainen apu ja tuki on ollut korvaamatonta, eikä siitä voi koskaan kylliksi kiittää.

 

Hiljaiselon jälkeen

Mitä tapahtui sinä aikana, kun blogi on ollut tauolla, taas?


Ensin jostain ilmaantui lähes blogin alkuaikojen veroinen tarve ja halu kirjoittaa joka päivä jotain.
Sen mukana tuli ihmetys siitä, miksi nyt yhtäkkiä haluan kirjoittaa, mitä saa tai ei saisi kirjoittaa, mikä kannattaa tai ei kannata ja miksi.
Sitten tuli taas yksi postaus, jonka kirjoitin, ja jonka jopa julkaisin, mutta jonka kävin vähän myöhemmin poistamassa, koska tuli mieleen, että ei sellainen teksti kuulu tänne.
Samalla rysäyksellä poistin pari muutakin tekstiä.
Lopulta tuli ajatus, että jos kerta poistamaan ruvetaan, niin pitäisikö sitten poistaa koko blogi.



Viimeisin ajatus edellä kuvaamassani ketjussa siis oli, että annetaan blogin nyt olla. Tässä tilanteessa en mieti, pitäisikö sitä kirjoittaa vaiko eikö pitäisi, en kirjaudu sinne, en edes avaa sivua, ohitan mielessäni ne aiheet, jotka johtavat "kirjoittaisinko tästä blogiini?" -kysymykseen.


Blogikirjoittaminen ei kiinnosta tälläkään hetkellä suuresti, mutta julkaisen joitakin paloja hiljaiselon ajalta, joitakin ajatuksia, joita tulevaisuudessa voin palata lukemaan.


1. Reilu viikko sitten kävin lääkärissä hoitamassa asian, jonka hoitamista olen lykännyt jo niin luvattoman pitkään, että en kehtaa edes sanoa. Syynä oli pelko, ihan hillitön ja järjetön pelko ellei suorastaan kauhu tätä lääkärikäyntiä kohtaan, syystä jota en ymmärrä. En osaa sanoa, mitä niin kamalasti pelkäsin. Pelkäsin kuitenkin niin paljon, että ajat toisensa jälkeen vain lykkäsin asian hoitamista ja vielä vastaanotolle sisään astuessa, siinä vaiheessa kun nimeni oli huudettu, pohdin viimeisen kerran vakavissani pakoa.


Lääkäri oli mukava, ja koska kerroin hänelle avoimesti pelokkaasta suhtautumisestani, hän oli varmaan vielä mukavampi. Tärisin ja panikoiduin vain aika vähän siihen nähden, mihin lähtötilanteessa olisi ollut aineksia. Lähtiessä ajattelin, että tässäkö se nyt oli, miksi ihmeessä en hoitanut tätä jo kauan sitten. Oli enemmän voittajafiilis kuin kuukausiin, eikä vähiten siksi, että pystyin, pystyin, pystyin siihen ja pystyin siihen yksin ja itsenäisesti, vaikka en olisi ikinä uskonut. Maksoin lääkärin laskun silmää räpäyttämättä, ensimmäistä kertaa elämässäni maksusumman kuullessani ei edes häivähtänyt mielessä, oliko se liian kallista vai ei. Kaiken kruunasi maksutilanteessa tapahtunut mokailu ja sähläily, joka johti kaikenlaisiin toimenpiteisiin, ja jotka selvensivät minulle yhtäkkiä kristallinkirkkaasti erään asian: vielä pari vuotta sitten olisin ollut aivan kuolemallisessa paniikissa tällaisista mokista, mutta nyt ne eivät hetkauttaneet yhtään, lähinnä vähän nauratti.


Mulla on siis kai toivoa.


2. Viime viikolla yliopistoliikunnan tunnilla painoja nostellessani tajusin erään asian.
Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, miksi painojen nostaminen ja muut treenit tuntuvat niin kevyiltä suhteessa siihen, miten romuna olin samojen treenien jälkeen vielä vuosi sitten.
Viime viikolla sitten yhtäkkiä hoksasin, että hyvänen aika, jos mä olen vuoden säännöllisesti harrastanut, niin kai on ihan luonnollista, että kunto on noussut.
Lihaskuntoni, lihasmassani, tasapainoni, notkeuteni, kaikki ne ovat kehittyneet huimasti verrattuna vuoden tai varsinkaan parin vuoden takaiseen, huomaamatta.
Voi mikä voimantunne voi tulla siitä, että huomaa pystyvänsä harjoittelulla parantamaan taitojaan. Että kaikki ei ole aina sattuman, kohtalon, tuurin tai synnynnäisten kykyjen varassa, kuten liian usein tuntuu. Harjoittelu auttaa, ja se auttaa moneen.
En ole koskaan ollut missään synnynnäisen hyvä, mutta olen aina ollut sellainen, joka jaksaa harjoitella vaikka kuinka pitkään.
Mulla on siis oikeasti toivoa.

Mikä parasta: en tarvitse esim liikunnan harjoittelemiseen mitään 30 päivän haasteita, tiukkoja dieettejä, kontrolloituja ohjelmia tai ylipäätään ulkoista kontrollia, painetta tai pakotetta. Mulla ei ole sellaisia tavoitteita kuin "päästä rantakuntoon" tai "päästä fitness-kisoihin" tai "kaventaa vyötärön ympärystä niin ja niin monella sentillä". Liikun siksi ja vain siksi, että haluan ja tykkään, en mistään muusta syystä.


3.  Musiikki tiivistää kaiken. Loppu tulkoon siis sanoitetuksi päässäni soivien biisien avulla. En jaksa linkittää niitä tähän nyt, mutta tässä on tiivistettynä kaikki ne asiat, mitkä viime aikoina ovat olleet olennaisia pääni sisällä.


Ensin: Haistakaa paska koko valtiovalta. (En ole edes kuunnellut biisiä, mutta yllättävän informatiivinen toteamus erityisesti tänään, viime viikolla ja monessa muussakin hetkessä. Ne tietävät kappaleen, jotka tietävät.)


Toiseksi: Kun ootat suurta käännettä, pakkohan sen joskus on tapahtuu.
(Teleks: Säröjä sinussa.) Kuunnelkaa ihmeessä koko kappaleen sanoitus, itse olen varsin aktiivisesti kuunnellut sitä tänä keväänä. Nyt odotan enää vain suurta käännettä, tosin en tiedä, onko sen pakko joskus tapahtua.


Kolmanneksi: Ja minä kysyn kuinka sinä jaksat, kuinka jaksat jatkaa näin
vastaat, jos kerran tähänkin asti, miksei myös tästä eteenpäin: päivästä päivään, eteenpäin päivä kerrallaan.
(Eurooppa 3: Päivästä päivään.)


Neljänneksi ja tällä hetkellä tärkeimmäksi: Don't let it get you down, it's never too late.
(Modern talking, samanniminen kappale.) Kertoo kai lähinnä sydänsuruista, jotka ovat tällä hetkellä ihme kyllä kaikista vähiten huolenaiheeni, mutta siitä huolimatta tuo kertosäe on suuri voimanlähde, josta olen viime aikoina ammentanut, jonka olen tatuoinut aivoihini ja johon haluan takertua.


Vaikka valtiovalta olisi kuinka paska ja vaikka suurta käännettä tai käännettä ylipäätään ei koskaan ikinä tulisi ja vaikka aina ei jaksaisi jatkaa näin, niin


Don't let it get you down,
it's never too late.

Voi pyhä maraton

Vuoden 2014 pyhäinpäivä jäi muistoihini sinä päivänä, jona juoksin a) kahdennentoista ja b) kamalimman maratonini. Ylämäkeä ylämäen jälkeen, alamäkeä kaltevalla ja rikkonaisella tien pinnalla, välillä tasaista vastatuulessa. Hikiset vaatteet pakkasasteissa. Vertasin tunnelmaa mielessäni yläasteen Cooperin testiin ja loppuvaiheessa ihan vain johonkin sanojen ulottumattomissa olevaan helvetilliseen kärsimykseen, jolle ei loppua näy. En olisi voinut ikinä ennen kuvitella sitä epätoivoa, mikä ihmisen voi vallata 39 kilometritolpan kohdalla. Yleensä siinä vaiheessa nousee toivo siitä, että maali häämöttää jo. Tällä kertaa olin viimeistään siinä vaiheessa varma, että maaliin ei saavuta ikinä. 

Oli lannistavaa huomata, että taistelutahto ei näköjään aina riitä. Ensimmäisen kympin jälkeen selätettävään ikuisuuksia kestävään ylämäkeen se vielä riitti kevyesti, mutta lopussa ei tuntunut enää riittävän mikään. Yritin kaikkeni urheilujuomasta, mehusta, suolakurkuista ja rusinoista aina ennenkokemattomiin geeleihin asti, huomaamatta oikeastaan muuta vaikutusta kuin sen, että jaksoin tarpoa eteenpäin. Ilman kanssajuoksijan, juoksijaesikuvani, tsemppausta olisin ollut hukassa. 

Maaliin selvittiin. Ja hieno kokemushan se näin jälkikäteen ajateltuna oli. 

Minulta on joskus kysytty, näenkö maratonin juoksemisessa joitakin yhtymäkohtia kristilliseen symboliikkaan, Jeesuksen kärsimyksen tiehen. Olen vastannut yksioikoisesti, että en näe. En näe mitään ylevää tai ihailtavaa tai pyhiä ajatuksia herättävää siinä, että rämpii eteenpäin kilometri toisensa jälkeen, lähmii jo valmiiksi tahmeilla käsillään huoltopisteiltä mukaansa muovimukeissa lilluvaa urheilujuomaa, suolakurkkuja ja rusinoita, joita parhaillaan sadat ennen minua juosseet jo ovat lähmineet, enkä siinä suolakurkun ja rusinoiden viehättävän karmeassa yhteismaussa, joka niin usein syntyy, kun niitä kiireessä juostessaan suussa pyörittelee. 

Jotakin pyhää on kuitenkin siinä, että luulee luovuttavansa, ja selviää silti. Että kaiken sen äsken kuvailemani kärsimyksen jälkeen saapuu maalisuoralle ja ylittää sen. Että joutuu kohtaamaan itsestään myös paniikillisen tunteen siitä, että en mä helvetti soikoon pysty tähän, ja sitten kuitenkin jollakin konstilla pystyy. Voitto on silloin niin paljon suurempi kuin koko ajan itseen luottaen, vähemmällä kärsimyksellä saavutettu voitto. 

Elämä jatkuu tästä. 

Oi ihana heinäkuu

Olen ollut jo monta päivää peräkkäin niin iloinen ja onnellinen, kuin olla saattaa. 
Sitä se maraton teettää.
Se on jälleen yksi niistä monista suurista syistä, miksi vuodesta toiseen jaksan harrastaa maratoonailua, lähteä pitkälle kidutusmatkalle toisensa jälkeen, aina uudestaan ja uudestaan. Siitä tulee niin hyvä olo. Erään kunnioittamani maraton-konkarin mukaan maraton on "kuin pullon kossua joisi". En itse olisi ihan sanasta sanaan samaa mieltä, mutta tiettyjä yhtymäkohtia löydän kuitenkin. Maratonin jälkeinen päivä on usein kuin kuolemallisessa krapulassa: joka paikkaa särkee, nestehukka on huutava, olo niin heikko, ettei eväänsä pysty lotkauttamaan ja usein vielä oksettaakin. Alkoholille käänteisesti tätä huonoa oloa ei kuitenkaan seuraa tai sen rinnalla ei kulje minkäänlainen henkinen morkkis. Päinvastoin, maratonia seuraa sellainen humalatilaan verrattava euforia, joka kantaa kaiken tuon darraolon yli ja vielä kauas sen jälkeen. 

Tämä hyvä olo on herättänyt mut miettimään, onko vielä koko kuluvana vuonna ollut näin montaa, tai edes kahta, peräkkäistä päivää, jona olisin ollut tällä tavalla iloinen ja ylpeä itsestäni ja omista saavutuksistani. Olen suorastaan ihmetellyt olotilaani, halunnut käännellä sitä käsissäni ja tarkastella joka kulmasta, niin uudelta ja oudolta se tuntuu, kuin en olisi koskaan ennen kokenut, tai kuin olisin kokenut joskus niin kauan sitten, etten enää muista. 

Olen jo alkanut pelokkaana odottaa, mitä tästä seuraa. Milloin tästä sitten taas pudotaan ja laahaudutaan taas maan kurassa ja loassa sellaisia taipaleita, joille ei loppua näy, ja joilla jokainen lyhytkin eteenpäinkiskaisu repäisee uuden ammottavan haavan jo ennestään vereslihalla kytevään nahkaan. 

Voisinpa säilöä tämän hyvän olotilan purkkiin. Ja tulevina aikoina, aina silloin tällöin, avata kannen ja haistella, saada edes hippusen tästä ilosta niihin tuleviin hetkiin.