Ollaan taas kestoaiheeni äärellä.
Maratoonailu, aihe, josta kertomisen
tarve on aina yhtä kyltymätön.
Tällä kertaa erilainen kuin mikään
muu aiemman elämäni maraton.
Samanlainen kuin edellinen, siinä
mielessä, että taas oltiin meren äärellä.
Tällä kertaa vähän pienemmässä
mittakaavassa.
Oli vähän toista juosta Itämeren
rantamilla lokakuussa kuin Atlantin äärellä kirkkaana alkukesän
päivänä.
Joskus muutama vuosi sitten aloin saada
sellaisia maratonmainoslehtisiä kotiin kannettuna. Joku maratonien
kuluttajien hallinnoija oli sitä mieltä, että minun ennakoidut
osallistumismaksuni korvaavat saman verran tai enemmän kuin yksi
ilmainen maratonmainoslehtinen vuodessa. Lehdessä esitellään
Suomessa järjestettäviä ja suomalaisten suosimia maratoneja ympäri
vuoden ja nostetaan esiin myös ehkä vähemmän tunnettuja, pieniä
tapahtumia.
Itämeri Marathon Hangossa lokakuun
alussa oli yksi tällainen.
Kun mainitsin siitä vanhemmilleni
ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, vastaus oli
yksiselitteisesti, että eihän nyt kesän jäljiltä tyhjentyneeseen
Hankoon kannata lähteä juoksemaan lokakuun tuulissa ja tuiskuissa.
Tänä vuonna kokemani
hengenahdistusoireet viittasivat kuitenkin siihen suuntaan, että
syksyinen meri-ilma voisi tehdä ihan hyvää.
Maratonia edeltävinä päivinä koin
taas aivan helvetillistä tuskaa siitä, että en varmaan pysty
juoksemaan. En varmaan pysty enää koskaan juoksemaan. En varmaan
enää koskaan tunne sellaista tunnetta, mikä juoksemisessa ja
maratonissa on parasta. Hengityselimistöni on varmaan lopullisesti
tukossa, ja muutenkin elämäni on keinulauta, joka uhkaavasti
kallistuu alaspäin juuri nyt.
Maratonpäivän aamuna aloin kaikessa rauhassa yksin kotonani vaihtaa
vaatteita ja samalla havainnoin ulkoa kuuluvasta kolahduksesta, että
terassilleni kömpi mies. Jumalauta, miten aluksi pelästyin.
Sitten menin avaamaan terassin oven
puolipukeisena ja sanoin, että ”tavataan
kulkea etuoven kautta.”
Hän
sanoi soittaneensa ovikelloa turhaan. Ovikellokaan ei siis enää
toiminut, sinetti oli selvä. Hän oli ajatellut, että hänelle ei
täällä enää ovi aukene. Sellainen käsitys voi tulla, jos minun
kanssani sanoo vääriksi tulkittavissa olevia sanankäänteitä
maratonia edeltävänä yönä. Siinä hän kuitenkin oli, paikalla
ja ajoissa, vaikka en ollut enää odottanut, niiden sanankäänteiden
jälkeen. Takaoven kautta, kun etuovesta ei päässyt.
Minä
vaihdoin vaatteet ja hän keitti sillä aikaa itselleen kahvia ja
sitten matkailuauto kurvasi hakemaan minut ja koko juoksuretkelle
tarvittavan kuorman, kuten niin monta kertaa ennenkin. Ainut ero oli,
että mukana kuormassa oli yksi ylimääräinen henkilö.
Kohta
oltiin Hangossa pelipaikoilla. Kisatoimiston ovella toivoteltiin
”tervetuloa välkommen” ja opastettiin juoksunumeroita hakemaan
kummallakin kotimaisella kielellä. En osannut sanoa oikein mitään,
vaikka minun pitäisi jo olla tottunut ruotsin kieleen
arkipäivässäni, eikä minua siksi varmaan osattu oikein opastaa,
vaikka kuinka yritettiin. Jokaisella maratonilla on omat
käytänteensä, ja tuolla käytäntönä oli, että oma numero olisi
pitänyt ymmärtää katsoa nimitaulusta etukäteen, ja enhän minä
sellaista ymmärtänyt, joten heti jouduttiin sekaannuksiin. Sain
kuitenkin lopulta numerolapun ja hakaneulat, ja mikä tärkeintä,
paidan. Ainut pettymys oli, että paita ei ollut sininen.
Sitten
seurasi yhden tunnin verran silkkaa paniikkia ja vähän
matkailuautokahvittelua ja äidin leipomia mokkapaloja, joita en
ollut saanut pitkään aikaan, ja vielä vähän lisää paniikkia ja
paniikkia siitä, että oli paniikkia.
Lopulta
sai mennä lähtöviivalle.
Järkytyin
siitä, miten vähän lähtöviivalla oli porukkaa. Tiesin heti, että
eksyn täällä. En tunne Hankoa, ja mehän kadotaan tänne omille
reiteillemme kaikki.
Eihän
siinä kuitenkaan muu auttanut kuin lähteä.
Ensimmäiset
kymmenen kilometriä juoksin aivan liian kovaa, vaikka koko ajan
tiesin, että juoksen aivan liian kovaa. Juoksin liian kovaa jopa
perusjuoksulenkilleni, saati sitten maratonia ajatellen. Ainut syy,
miksi juoksin kovaa, oli epätoivoinen yritys pysyä muiden perässä,
että en eksyisi. Heti alussa tein sen havainnon, että täällä ei
ole tarpeeksi opasteita, ei tarpeeksi minulle. Ei kissankokoisilla
kirjaimilla kirjoitettuja kylttejä ja nuolia, joissa lukisi
tapahtuman nimi, kilometrimäärä ja suunta. Kaikki muut edelläni
vain juoksivat ja kääntyivät ties mistä mutkista, näyttivät
minun silmääni ilman opasteita vain tietävän, minne pitää
mennä, enkä ymmärrä, mistä he sen voivat tietää. Kaikki muut myös tuntuivat juoksevan todella kovaa. Minun ainut
yritykseni oli pysyä heidän perässään.
Päässäni
takoi myös ajatus, jota en olisi halunnut tunnustaa, mutta joka oli
totta.
Yritin
juosta vähän liian kovaa, koska en tiennyt, miltä normaali
maratonvauhtini näyttäisi sen ylimääräisen mukana olevan
henkilön mielestä. Ajattelin, että en kestäisi kuulla enkä
tietää hänen kommenttejaan ja ajatuksiaan siitä, jos hidastaisin
vauhtia. Halusin juosta kovaa, vähän kovempaa kuin oikeasti
pystyisin. Että hän ajattelisi minusta mahdollisimman ihailevasti.
Viisitoista
kilometriä riitti, sen jälkeen totesin, että ei tätä näin voi
tehdä.
Aloin
juosta omaa vauhtiani, siinä vaiheessa se rullasi hyvin. Oma tutuksi
käynyt, niin monet monet kerrat juostu vauhti, kuin jostain
selkäytimestä automaattiohjauksella virtaava, sellainen, että sitä
ei tarvitse ajatella, mitään ei tarvitse ajatella. Olen alkanut hahmottaa suuntamerkit, seuraan niitä parhaani mukaan. Jos eksyn, kyllä joku minut täältä korjaa.
Ihmeellistä,
ei edes hengitysvaikeuksia. Niitä on ollut tänä vuonna joka päivä,
jokaisella lenkillä ja jokaisena lepopäivänä, nyt niitä ei ole.
Jostain tuli sellainen juoksuvauhti, joka joskus oli minun, joka vei
minua parhaimpina hetkinä, sieltä se viimeinkin tuli, viimeisen
epätoivon tällä puolen.
Viimeistään
puolivälin jälkeen alkoi myös armollinen välinpitämättömyys.
Minä
vain juoksen, minä vain juoksen, ja näin on hyvä. Ei ole väliä
sillä, mitä kukaan ajattelee. Ei edes sillä, mitä se yksi henkilö
ajattelee. Ei mitään väliä.
Ja
mikä parasta, jossain vaiheessa mieleni läpäisevä ajatuksen
häivähdys, ei oikeastaan edes tietoisesti rakennettu ajatus, vaan
tieto jostain, mitä en oikeastaan tiennyt ennen ja siinä hetkessä
kuitenkin tiesin.
Ihmisille,
jotka tänään ovat täällä mukanani, olen aivan yhtä arvokas,
riippumatta siitä, juoksenko kovempaa vai hiljempaa tai juoksenko
ollenkaan. Ei minun tarvitse tehdä mitään arvoani lunastaakseni.
Henkilö,
joka täällä tänään katselee maratonjuoksuani ensimmäistä
kertaa, arvostaa sitä aivan yhtä paljon, juoksin sitten hiljaa tai
kovaa. Eikä hän ole täällä maratonsuoritusta arvostelemassa,
vaan koska tämä on minulle tärkeä juttu.
Jossain
25 kilometrin kohdalla näin meren. Siihen asti olin nähnyt
mäntymetsää ja asvalttitietä, eli mikään ei kielinyt siitä,
että täällä ollaan nyt merimaratonilla. 25 kilometrin jälkeen
oli kuitenkin kalliota ja merta, voi hyvänen aika, ai että. Meri
vaahtosi harmaana kallioihin, niin kaunis on Itämerikin,
syksylläkin, voi kun siihen voisi pysähtyä.
Ja
sitten ajatus: miksi
lähteä kauniisiin maisemiin maratoneille, kun niitä ei tässä voi
pysähtyä ihailemaan. Eikä niistä tässä vaiheessa edes jaksa
nauttia samalla tavalla, kuin muutoin nauttisi.
Siinäpä
vasta kysymys, ikuisuuskysymys. Tiedän, että mietin sitä
seuraavallakin kerralla.
Vähän
ennen kolmeakymppiä alkoi tuntua tosissaan pahalta. Niin paljon
matkaa takana, mutta niin loputtomasti kuitenkin vielä edessä. En
ymmärtänyt, en ikinä oikein jälkikäteenkään ymmärrä, miten
sen voi ihminen jaksaa. Eikä sitä kuitenkaan tähän mennessä ole
voinut muuta kuin jaksaa, kilometri kerrallaan. Vain kilometri
kerrallaan, ajatuksissa ei saa olla muuta niinä hetkinä, joina
epätoivo on suuri. Askel kerrallaan, etappi kerrallaan.
Ihmettelin,
miksi ihmiset toisensa jälkeen huutavat ”heja heja”, muistin
yhtenä väläyksenä Ahvenanmaan maratonin vuosia sitten. Me ollaan
Suomessa, mutta kuten muualla Suomessa, täällä ei huudeta ”hyvä
hyvä”. Paras hetkeni oli, kun jossain kolmenkympin paikkeilla
vastasin vaistomaisesti ruotsiksi huoltopistetyypille, joka puhui
minulle ruotsia. Jotain minuunkin on kuluneen vuoden aikana
juurtunut.
Kolmenkympin
jälkeen ajattelin, että en jaksa enää hymyillä
kannustusjoukoilleni, jotka pysäyttelivät joka käänteessä
huutamaan kannustuksia.
Ja
jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen epätoivoiseen, loppuun
rutistettuun mieleeni virtasi jostain uusia ajatuksia.
Juoksin
siinä vauhtia, jota olin juossut monella maratonilla tässä
vaiheessa ennenkin. Ajattelin, että minun on pakko töpötellä
näin, juosta typerännäköisen hitaasti, sillä en minä nyt muuhun
pysty. En vain pysty.
Jostain
tuli omituinen ajatus.
Kyllä
pystyt, pystyt parempaan. Maaliin ei ole enää edes kymmentä
kilometriä, pystyt parempaankin. Sinussa on voimaa, kun vain otat
sen käyttöön.
Kokeilin,
ja olihan sitä. Pystyin vähän ryhdistämään juoksuvauhtiani.
Vaikka vanhoissa, vähän liian paljon juostuissa lenkkareissani
alkoikin jo pohjissa tuntua. En pystynyt juoksemaan varsinaisesti
kovaa, en varsinaisesti nauttinut, mutta pystyin vähän ryhdistämään
itseäni. Otin huoltopisteeltä toisensa jälkeen rusinoita ja
suolakurkkua, ja jaksoin jaksoin jaksoin jaksoin. Loputtoman pitkän
matkan vain ajatellen, että en ehkä jaksa, mutta pakkohan minun
silti on.
Ja
sieltä se taittui, ihmeellistä, neljänkympin kilometrimerkki tuli
vastaan. Vaikka matka kolmestakympistä tänne oli ollut ikuisuuden
mittainen.
Neljänkympin
merkki ei tuonut iloa eikä voitonriemua, mutta kyllä se jonkin
verran helpotusta toi.
Näin
kannustusjoukkoni viimeisen kerran ja tiesin, että seuraavaksi he
kurvaavat maalille, ja siellä he odottavat, että minä ilmestyn
maalisuoran päähän.
Ryhdistin
itseäni taas, lähdin taittamaan viimeistä kahta kilometriä, ja
vielä viimeisellä kilometrillä itkin, itkunparahdukset
purkautuivat ulos, joskin onneksi aika vaimean kuuloisina, ja kukaan
ei niitä kuullut, kun ei siellä juuri ketään ollut. Itse vain
tiesin antaneeni kaikkeni, kun itkukin vain tulee niin, että sen
huomaa vasta, kun se tulee. Jokainen elimistön osa huutaa.
Maalia
lähestyessäni jaloissa alkoi tuntua kramppaamisen merkkinä ja näin
jo mielessäni, miten saakeli vielä joutuisin kaiken tämän jälkeen
nöyrtymään kävelemään tai konttaamaan maaliin, jos jalat eivät
kanna. Hidastin vähän tahtia ja yritin vähän lisätä
tahdonvoimaa.
Ja
sitten tulin maalisuoralle, ja sen päässä olivat minun ihmiseni.
He olivat odottamassa heti maaliviivan takana, täällä ei ollut
sellaisia aitoja, karsinoita tai väkijoukkoja, kuin jossain muualla.
Juoksin
niin kovaa kuin vain uskalsin. Näin mielessäni sen hetken, kun
minulle ojennetaan mitali, aivan kohta, ja sitten coolisti otan sen
vastaan ja olen niin kuin tässä ei olisi mitään tehtykään,
mitähän toi yksi ihminen minusta sitten ajattelee.
Juoksin
maaliviivan yli ja vähän ohi sen, että varmasti olisin maalissa.
Sellaistakin kun joskus sattuu, että ei tarkalleen tiedä, missä
maaliviiva on.
Minua
tultiin onnittelemaan. Tuli epätietoisuuden hetki, olin menossa
halaamaan ensin vanhempiani, niitä, joita olen tottunut tässä tilanteessa ensin
halaamaan, mutta he vetäytyivät sivummalle tarkkailemaan. Jäin
itse ihmettelemään tilannetta.
Uudella
ihmiselläni oli itsevarmuutta olla ensimmäinen halaamaan tulija.
Ja
siinä hetkessä väliimme työnnettiin mitali.
Onneksi
olkoon, kädet irti.
Mieleni
teki sanoa, että saakeli, mitali annetaan joko heti maaliviivan
jälkeen tai sitten odotetaan hienotunteisesti vähän aikaa, mutta tämä oli viimeinen tilanne, johon mitalia sopii tulla väkisin ojentelemaan.
Otin
mitalin ja herkkä hetki jatkui, ja seuraavaksi väliimme tungettiin
urheilujuomamuki.
”Juotavaa”,
urheilullisen näköinen maalialuevalvoja sanoi. Tiuskaisin hänelle
”kiitos” ja lähdin suihkuun.
Loppuyhteenvetona:
paras aika melkein kahteen vuoteen, vaikka en lähtenyt aikaa
hakemaan enkä sitä osannut odottaa.
Aivan kaikkein parhain tunne siitä, että minun ihmiseni olivat siellä, rakkaat ihmiset.
Aivan kaikkein parhain tunne siitä, että minun ihmiseni olivat siellä, rakkaat ihmiset.
Paras
tunne siitä, että kaikki ei ole menetetty.
Kaikki
voi alkaa juuri silloin, kun luulee, että kaikki on loppu.
Maratonilla on luvallista pysähtyä katsomaan maisemaa - tai ottamaan siitä valokuvan myöhemmin katsottavaksi ;)
VastaaPoista