Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

 Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa pihani oli kukassa kauniimmin kuin ehkä koskaan aiemmin. 

En ole mikään kukkien tai kasvien kasvattaja, mutta tänä vuonna kukat kukkivat silti. Etenkin alppiruusu puhkesi kukkaan toukokuun viimeisellä viikolla. 

Kevät oli vaihtumassa kesään. Lempivuodenaikani. 

Istuin keinussa, kuuntelin lintujen mekkalointia ja hiljaisuutta, joka sitä ympäröi. Ajattelin, että kummisetäni sielu liikkuu täällä. 

Olen juossut hänen kanssaan maratonreitin maaliin Rooman Colosseumille. Olemme odottaneet maratonin lähtöä auringonnousun aikaan Kreikassa Marathonas-kylässä ja juosseet sieltä Ateenaan. Puhuin hänelle silloin muun muassa siitä, että kaipaisin elämääni parisuhdetta. Hän sanoi, että sitä saattaa kyllä olla hankala löytää, jos on vanhan enon matkassa. 

Olemme kävelleet Samarkandin kaduilla ja jutelleet muun muassa kirjallisuudentutkimuksesta, rahankäytöstä, elämästä ja ihmisyydestä. Samarkandin-reissun jälkeen kumppanini nappasi meidät kyytiin Helsinki-Vantaan lentokentältä ja sanoi, että meidät oli helppo havaita ihmisten joukosta. 

Niin monta matkaa, niin monta yhteistä kokemusta ja muistoa.

Rakkaus ja kiitollisuus ei katoa koskaan.

Tänä vuonna juoksen todennäköisesti neljännenkymmenennen maratonini.

Olisin toivonut, että juoksisin sen jossain muissa olosuhteissa, mutta kaikki toiveet eivät käy toteen. Silloin voi valita kahdesta vaihtoehdosta. Voi joko surra sitä, että yhteinen matka on ohi, tai iloita ja kiittää siitä, että sellainen matka oli. Luulen, että vain harvalla on etuoikeus kokea tällainen matka. Valitsen siis jälkimmäisen vaihtoehdon. 

Tämä on se maratonin kilometrimerkki, josta jatkan yksin. 

Kummisetäni oli myös tämän blogin aktiivisin, ja viime vuosina mahdollisesti ainut lukija. 

Voi siis olla, että tämä blogi päättyy tämän vuoden loppuun mennessä. 

Jos toivot, että blogini jatkuu, tai jos sinulla on jotain muuta sanottavaa aiheeseen, niin otathan minuun yhteyttä. 

Yhä uudelleen kanssasi lähtisin

Lukioaikana kuulin Petri Laaksosen kappaleen "Yhä uudelleen kanssasi lähtisin". En oikein ymmärtänyt, mistä kappale kertoi. 

Tämän vuoden helmikuussa luin Mirkka Torikan kirjan Rakas katastrofini. 

Se oli helmikuussa lukemistani kirjoista paras. Se oli myös yksi vaikuttavimmista kirjoista aikoihin. 

Kirjan avulla muistin myös tuon mainitsemani Petri Laaksosen kappaleen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen vihdoin minulle valkeni, mistä kappaleen sanoissa voisi olla kyse. 

Kirjassa Mirkka Torikka kertoo tarinan omasta elämästään. Hän on mennyt nuorena naimisiin rakastamansa miehen kanssa. He ovat saaneet ihania lapsia ja muuttaneet hienoon omakotitaloon. Kaikki on vaikuttanut olevan uskomattoman hyvin. 

Lasten ollessa pieniä talo paljastuu hometaloksi ja mies päättää tappaa itsensä. Katastrofit tapahtuvat yhtäaikaa. 

Mirkka Torikka päättää, että hänen katastrofeistaan ei tarvitse puhua kuiskaten. 

Hän puhuu kirjassa kulissien kaatamisesta ja tarpeesta puhua asioista niin kuin ne ovat. 

Hän puhuu myös siitä, mitä minäkin olen usein miettinyt: yhteiskuntamme tavasta syöttää ihmisille ajatusta unelmien tärkeydestä. Puhetta siitä, kuinka kaikki on mahdollista, jos vain tarpeeksi yrittää, tai jos jotain oikeasti haluaa. Pitää osata unelmoida ja tavoitella unelmiaan. 

Mirkka Torikka kirjoittaa pitävänsä tärkeänä, että unelmistaan osaa tarvittaessa myös luopua. Ehkä myös sitä olisi tärkeää opettaa lapsille. 

Kärsimyskin kuuluu elämään. Se ei välttämättä kirkasta eikä jalosta ketään, mutta sekin kuuluu elämään. 

Nämä ajatukset koskettivat minua syvästi. 

Samoin olin vaikuttunut siitä, kuinka Torikka kirjoitti miehestään ja heidän välisestään rakkaudesta. Miehensä haudalla hän luki säkeen Petri Laaksosen kappaleesta, jonka olen maininnut edellä. 

Yhä uudelleen kanssasi lähtisin

yhä tekisin kaiken kuin silloinkin

yhä uudelleen kanssasi tanssisin

aamun valkeaan iltojen varjoihin.

Vaikka jokaisen kyyneleen tietäisin

jonka sulta saan, lähtisin sittenkin. 

Hetken onnelle hintaa jos kertyykin

yhä vieläkin hinnan sen maksaisin

pelkkää tyyntä en enää mä tahtoiskaan

tulkoon myrsky ja yö yhä uudestaan. 

Tätä kutsuisin tarinaksi rakkaudesta. 

Toivon, että vosin itse joskus sanoa tai ajatella samankaltaisesti. 

Toivoisin myös, että jokainen pysähtyisi ajattelemaan kirjan sanoja. 

Unelmointi on tärkeää, mutta niin voi olla myös unelmista luopuminen. 

Omista onnettomuuksista ei tarvitse puhua kuiskaten. 

Kunpa osaisimme kaataa kulissit. 

Kunpa olisi joku, jonka kanssa lähtisi yhä uudelleen, vaikka tietäisi etukäteen jokaisen kyyneleen. 

Viikko 51: Tänä vuonna toivoisin vain rauhaa

 Tänä vuonna musiikillisesti koskettavin elämys oli Paula Vesalan kappale Kirje joulupukille. 

Siinä on tällainen kertosäe:

Tänä vuonna en toivo tavaroita

toivon että oltais kaikki terveinä.

Tänä vuonna toivoisin vain rauhaa

sekä toisistamme välittämistä. 

Siinä myös kysytään joulupukin jaksamisen tilaa ja sitä, voisiko laulaja tulla napapiirille joulupukkia auttamaan. 

Sanat tiivistävät tämän vuoden omia joulutunnelmiani.

Tänä vuonna en toivo tavaroita. Toivoisin vain rauhaa ja toisistamme välittämistä. 

Toivoisin maailmanrauhaa. 

Toivoisin, että nyt ja jatkossa voisin itse auttaa enemmän muita. 

Toivoisin lisää välittämistä ihmisten välille.

Toivoisin myös rauhaa niiltä sisäisiltä ääniltä, jotka viime aikoina ovat huutaneet minulle, kuinka huono olen. Etukäteen olen ajatellut olevani varmasti onnellinen tänä vuonna tähän aikaan, mutta en valitettavasti ole ollut kovin onnellinen. 

Juoksin tänä iltana lenkin pimeässä ja lumisateessa, otsalamppu otsalla ja nastalenkkarit jalassa ja kuuntelin Raskasta joulua -musiikkia. 

Aiemmin päivällä kävin viemässä kynttilän äitini äidin haudalle, kuten olen tehnyt viime vuosina joka joulu. Tänä vuonna tein sen jo nyt, sillä olen lähdössä jouluksi pois täältä. 

Hautausmaalla kävellessä lumimyrsky piiskasi vasten kasvoja ja kengät liukastelivat käytävällä hautakivien välissä. 

Hautakivi oli lumen peitossa niin, että jouduin vähän kaivamaan sitä esiin. Minulla ei tietenkään ollut mitään kaivuuvälineitä, joten pyyhin hautakiveä ihan vain käsilläni. Kurottelin hautausmaan käytävältä, yritin siivota lumia pois käsin, horjahtelin lumipenkalla ja nauroin vähän, koska tilanteessa oli jotain koomista. Tuntui siltä, että äitini äiti ehkä nauroi kanssani. 

Myrskytuulessa kynttilää oli vaikea saada syttymään. Lopulta se onneksi onnistui. Kynttilä jäi palamaan kiven viereen lumikuoppaan, hyvään tuulensuojaan. 

Käännyin vielä kauempaa katsomaan, ja kynttilän liekki paloi vakaasti. 

Ajattelin, että se oli ehkä paras jouluni hetki tänä vuonna. 

Viikko 47: Nauti elämästä

 Viime aikoina olen lukenut Hidasta elämää -blogista kaksi kiinnostavaa postausta, joissa on käsitelty samankaltaista aihetta. 

Ensimmäinen lukemani postaus koski kysymystä siitä, mikä on elämän tarkoitus.

Postauksessa tuotiin ilmi se, että monelle elämä saattaa olla pelkkää selviytymistä hetkestä seuraavaan. Itselleni se oli kovin tuttu ajatus. 

Postauksessa väitettiin, että elämän tarkoitus olla nautittavaa. Elämän ei kuulu olla sinnittelemistä ja selviytymistä, vaan siitä kuuluisi enimmäkseen nauttia. 

En tiedä, olenko samaa mieltä elämän tarkoituksesta, mutta ajatus oli puhutteleva. 

Toinen postaus koski jaksamista. 

Nykyajan ihmiset puhuvat paljon siitä, kuinka pitää harrastaa liikuntaa, jotta jaksaa paremmin, pitää syödä terveellisesti, jotta jaksaa, pitää meditoida, jotta jaksaa. Jaksaa mitä? Omaa elämäänsä? Pitääkö koko ajan tehdä töitä sen eteen, jotta jaksaa elää? Jos pitää, niin kannattaisiko omaa elämää mieluummin yrittää pohdiskella ja kenties tehdä joitakin korjausliikkeitä?

Tämäkin puhutteleva ajatus. 

Näiden postausten pohjalta inspiroiduin laatimaan listan asioista, joista nautin. 

Sain kirjoitettua kaksi sivullista tällaisia asioita. 

Myöhemmin mieleeni pulpahteli vielä lisää asioita. 

Listaan tähän asioita, joita listaan tuli, ja joita sisällytin elämääni viime viikolla.

Perheen kanssa oleminen. Tämä on elämässä parasta.

Koiran kanssa oleminen. Koira kuuluu perheeseen, eli sisältyy edelliseen, mutta se on silti mainittava erikseen, koska koiran sylissä pitäminen ja koiran kanssa liikkuminen sisältää niin paljon erityistä hyvää.

Työn teko. Tällä hetkellä päätoimista työtäni on tutkimus, eli tein sitä. Nautin siitä. Nautin myös siitä, että kun on saanut tehtyä työtä, vapaa-ajan vietto tuntuu hienommalta. 

Opiskelu. Tämä on mainittava vielä erikseen. Pidän työstä, ja pidän todella paljon opiskelusta. Jos olisin työelämässä, eikä minulla olisi tutkimustyötäni sivutyönä, haluaisin opiskella jotain työn ohessa. 

Fyysinen työ. Tämä on mainittava myös erikseen. Ajattelua vaativan työn vastapainona tuntuu todella hyvältä tehdä fyysistä työtä ja sellaista työtä, jossa näkee työnsä jäljen saman tien. Sellaista työtä viime viikolla oli muun muassa siivoaminen. 

Kirjojen lukeminen. Lempiharrastukseni, on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan. 

Juokseminen. Tykkään juoksemisesta. 

Muu liikunta. Tykkään ryhmäliikuntatunneista, joissa kuitenkin suoriudutaan yksin. Esimerkiksi kahvakuulatunneista ja muista lihaskuntotunneista. En hakeudu niille ensisijaisesti edistääkseni terveyttäni tai saadakseni paremman kropan, vaan koska pidän liikunnasta. 

Hyvän ruuan syöminen. Viime viikolla olisin voinut syödä paremminkin, mutta söin muun muassa pizzaa, perunoita ja suikalepaistia, jauheliharisottoa, kana-avokado-pastaa ja pasta bolognesea. 

Herkuttelu. Herkkujen syömisen nautinto on mainittava erikseen. Viime viikolla söin muun muassa suklaata, keksejä ja irtokarkkeja. 

Musiikin kuunteleminen. Rakastan musiikin kuuntelemista. Tuskin kuluu päivää, jona en kuuntelisi musiikkia.

Pianomusiikin kuunteleminen. Tämä on mainittava vielä erikseen. Pianosta lähtee mielestäni kauniimpi ääni kuin mistään muusta soittimesta. Joskus on saatava kuunnella pianonsoittoa, ilman että siihen liittyy laulua. 

Kiinnostavan podcastin kuunteleminen. Maanantaina kuuntelin siivotessani kiinnostavaa podcastia, jonka aiheena oli keho. Kiinnostavan ja hyvän podcastin tunnistaa siitä, että tekisi mieli aloittaa keskustelu ja asioita jää miettimään jälkikäteenkin. 

Kirjastossa käyminen. Kirjastossa käyminen tutkitustikin lisää ihmisen onnellisuutta. 

Muumit. Lauantaina aloitin aamuni pistämällä Youtubesta pyörimään vanhoja Muumi-jaksoilla lapsuuteni aikaisilla äänillä, nykyisinhän Muumi-piirretty on dubattu uudestaan. Rakastan Muumeja kaikissa muodoissaan: Muumi-kirjat, Muumi-piirretty, Muumi-astiat ja Muumi-tekstiilit = <3 Jos minua haluaa ilahduttaa, jotain Muumi-teemaista hankkimalla onnistuminen on taattu. Muumi-piirretty oli ihana lapsena ja se on ihana ja ajatuksia herättävä aikuisenakin. Lisäksi Muumi-piirretty tuo nostalgisesti mieleen lapsuuden onnellisia hetkiä. 

Retki lähikohteeseen. Perjantaiaamuna kävin ystävän, koirani ja ystävän koiran kanssa kävelylenkillä läheisellä luontopolulla. Jos on mahdollisuus ajoittaa itse oma työntekonsa, kannattaa ehkä joskus ajoittaa työnteko pimeän aikaan ja ulkoilu valoisaan aikaan. Koira sai liikuntaa ja itse sai piristystä. 

Saunominen. Saunominen on yksi parhaista arjen luksusasioista. 

Leipominen. En ole leiponut pitkään aikaan. Lauantaina leivoin suklaakeksejä. 

Neulominen. Neulominen rentouttaa ja pitää ajatukset koossa esimerkiksi luentoa kuunnellessa. 

Palapelin tekeminen. Olen saanut työkaveriltani palapelijoulukalenterin, jossa on 1008 palaa ja jota on tarkoitus koota joulukuun ensimmäiset 24 päivää niin, että joka päivä asettaa 42 palaa paikalleen. Lopputulos on jouluinen Mauri Kunnaksen Koiramäki-kuva. Aloitin palapelin teon lauantaina varaslähdöllä, koska ajattelin, että ei minulla ole mitään mahdollisuutta selviytyä yli 1000 palan palapelistä 24 päivässä. Olen tähänastisessa elämässäni kaksi kertaa yrittänyt koota 1000 palan palapelin ja kummallakin kertaa luovuttanut alkuvaiheessa. 500 palan palapelin kokoaminen on ollut tähänastinen ennätykseni. 

Kun avasin palapelilaatikon, sain huomata, että tässä palapelissä palat ovat numeroiduissa joulukalenteriluukuissa. Kussakin luukussa on 42 palaa. Niistä kuva koostuu järjestyksessä. Sain siitä toivoa: ehkä nyt on se hetki, jona selviän yli 1000 palan palapelistä. 

Palapelin kokoaminen on todella koukuttavaa. Haluaisin tehdä sitä koko ajan. Tämänhetkinen tilanne on, että olen koonnut kuuden luukun verran paloja. Olen siis luottavainen sen suhteen, että palapeli on jouluun mennessä valmis. Se on tietysti vähän surullistakin, sillä mitä sen jälkeen sitten keksin elämäni iloksi?

Suunnittelu. Viime viikolla suunnittelin muun muassa, mihin haluaisin seuraavaksi tehdä lomamatkan ja mitä ostaisin kumppanilleni joululahjaksi. 

Yksinolo. Viihdyn yksin. 

Kotona oleminen. Viihdyn kodissani rauhassa ollen. 

Jouluasiat. Olen henkeen ja vereen jouluihminen. Joulukalenteripalapelin aloittamisen lisäksi kävin sunnuntaina kumppanini kanssa vuoden ensimmäisessä joulutapahtumassa. Siellä oli ihana tunnelma. Joimme glögit ihanasti havukranssein koristellussa kahvilassa. Näin paljon kivoja joulujuttuja. Olin vähällä ostaa pöydälle laitettavan joulukoristeen, mutta en ostanut sitä vielä. Tällä hetkellä mietin sitä vielä, ja jos vielä ensi viikonloppuna olen sitä mieltä, että haluan sen, niin sitten ehkä käyn ostamassa sen. 

Suosittelen nautittavien asioiden tekemistä kaikille muillekin!

Viikko 33: Viisi vuotta vähintään

 Kuluneena viikkona tuli täyteen viisi vuotta parisuhdetta nykyisen kumppanini kanssa. 

Viikkoa ennen vuosipäiväämme tanssimme ystävän häissä Sata vuotta -nimisen kappaleen tahdissa. 

Kappaleessa lauletaan muun muassa näin: 

"Kukaan muu ei saa mua lupaamaan, sata vuotta vähintään, sekään ei tuu riittämään.."

Kappaleen alkuperäinen laulaja ei mielestäni osaa laulaa kappaletta erityisen sykähdyttävästi. Mainitsemissani häissä oli livebändi, jonka laulaja esitti tuttuja kappaleita, muun muassa tämän kappaleen, ja hänellä oli hyvä ja voimakas ääni. Olen onnellinen, että olen saanut kuulla tuon sanoitukseltaan kauniin kappaleen hänen kauniilla äänellään laulettuna, ja vielä tanssia sen tahdissa.

Sitten hieman ajatuksia parisuhteesta viiden vuoden jälkeen.

Elokuun alussa luin Jenni Haukion kirjan Sinun tähtesi täällä - Vuodet tasavallan presidentin puolisona, jossa Haukio kirjan nimen mukaisesti kertoo ajastaan tasavallan presidentin puolisona. Kirja oli monin tavoin mielenkiintoinen ja hyvä, suosittelen lukemaan sen. Erityisesti minua kosketti se, kuinka kauniisti ja arvostavasti Haukio puhui kirjassa puolisostaan ja puolisonsa työstä. Ajattelin, että tämän asian haluan ehdottomasti ottaa mukaan omaan parisuhteeseeni. 

En ole aina onnistunut puhumaan puolisostani kauniisti. Aina on kuitenkin hienoa oppia uutta ja ottaa uusia tavoitteita. 

Vain jonkin aikaa Haukion kirjan lukemisen jälkeen olin tuolla äsken mainitsemissani häissä, jossa soi Sata vuotta -kappale. Häissä pidetyssä hienossa puheessa hääparille annettiin neuvo: "Pitkän parisuhteen salaisuus on tämä: puhu aina puolisostasi kauniisti, koskaan älä nolaa."

Ajattelin, että se oli todella hyvä neuvo. 

Olen ottanut nämä neuvot ja esimerkit sydämeeni ja aion opetella niitä tulevina vuosina ja harjaantua niissä. 

Sitten hiukan toisenlaisia ajatuksia: 

Viiden vuoden aikana olen kuullut aika monelta ihmiseltä kysymyksen: "Mitä te oikein JAHKAILETTE, muuttaisitte nyt yhteen!"

Neuvoja ei suinkaan aina ole annettu juuri näillä sanoin. On tullut kierrellen kaarrellen kysymyksiä siitä, miksi meillä on kaksi asuntoa, olemmeko harkinneet yhteenmuuttoa, miksi emme asu yhdessä, ja miksi minä en ole muuttanut asumaan sinne, missä puolisoni nyt asuu, tai miksi emme voi asua sillä paikkakunnalla, millä itse nyt asun. 

Kysymys on ihmisille äärimmäisen tärkeä. 

Ihmisille ei ole mitään merkitystä sillä, että vietämme yhdessä lähes kaiken ajan. Meillä on kaksi asuntoa, mutta hyvin harvoin olemme asunnoissa ilman toisiamme. Uskallan väittää, että vietämme yhdessä enemmän aikaa kuin monet sellaiset pariskunnat, joilla on yksi yhteinen asunto. 

Sillä ei ole mitään merkitystä. Suuri osa ihmiskunnasta on sitä mieltä, että parisuhde on oikea vasta silloin, jos pariskunnalla on yksi asunto, jossa he asuvat. 

Ja sitten tietysti toinen kuuma puheenaihe:

milloinkas teidän häänne ovat? Jaaha, tuli kahvittelukutsu, OVATKOS NÄMÄ JO NE KIHLAJAISKAHVIT?

On hupaisaa, että vielä 2020-luvulla, avioerojen luvattuna aikana,  ihmiset näkevät kihlautumisen ja naimisiinmenon jonakin sellaisena, joka vasta kunnolla ja oikeasti sinetöi parisuhteen. Ei ole mitään merkitystä sillä, että olemme olleet yhdessä kauemmin kuin jotkut naimisiin ehtineet parit, eikä sillä, että viihdymme edelleen yhdessä. Kukaan tuskin osaa sanoa, mitä kihloihin tai naimisiin meno meidän kohdallamme muuttaisi. Itse en näe yhtäkään käytännön asiaa, mihin se vaikuttaisi. 

Silti se on hirmuisen tärkeä asia ihmisille. Ei yhtä tärkeä kuin yhteenmuutto. Yhteenmuutto on sellainen asia, jonka kanssa ihmiset eivät voi elää. Se, että emme asu yhdessä asunnossa, on ihmisille kestämätön asia. Naimisiinmenemättömyyden voi hyväksyä, mutta ei ilman, että sitä vähän kyseenalaistetaan. 

Mikä on syy siihen, miksi emme asu yhdessä asunnossa? Entä mikä on syy siihen, että emme ole kihloissa tai naimisissa?

Tänä päivänä mietin vain sitä, pitäisikö ennemmin kysyä jotain muuta. Voisiko olla jotain tärkeämpää.

Mikä esimerkiksi on syy siihen, että olemme yhdessä? Mikä on parisuhteemme syy? Mikä on syy siihen, että parisuhteemme on jo viiden vuoden ikäinen?

Näitä asioita kukaan ei ole koskaan kysynyt. Harmin paikka, sillä siinä olisi joutunut jo syvällisten aiheiden äärelle, ja ehkä siitä olisi ollut meille iloa ja hyötyä. 

Viikko 32: Onnea, ystävyyttä ja häähumua

 Elämässä on hetkiä, jolloin on iloinen omasta puolestaan. 

Sitten on hetkiä, jolloin on onnellinen toisen puolesta. 

Viime viikko oli sellainen viikko. 

Elämässäni on kauan ollut kauan ollut ihminen, jonka viime viikolla näin uudessa valossa. Tiesin, että hän on tärkeä minulle, mutta viime viikolla huomasin uudella tavalla, kuinka tärkeä hän onkaan. 

Ihminen, josta puhun, on pitkäaikaisin ystäväni. 

Olen tutustunut häneen aloittaessani koulun. Olemme olleet samalla luokalla lähes koko ala-asteajan, koko yläasteajan ja lukioajan. Lapsuudenkotimme ovat lähekkäin. Olemme kulkeneet koulumatkoja yhdessä. Olemme olleet kirjeenvaihdossa. Teineinä olemme tehneet yhdessä telttaretkiä ja aikuisina koti- ja ulkomaanmatkoja. 

Olen itse jotenkin huono ihmisten kanssa. Olen esimerkiksi jollain tavalla huono ottamaan ja pitämään yhteyttä ihmisiin. Siksi yhteyteni moniin ystäviin ja kavereihin on elämän varrella hiipunut. He ovat ajatuksissani, jotkut usein ja jotkut vähän harvemmin, ja kyse ei ole siitä, että en haluaisi pitää heihin yhteyttä. Jotenkin, syystä tai toisesta, se kuitenkin tuppaa olemaan vaikeaa. 

Pitkäaikaisin ystäväni on ilmeisen hyvä pitämään ystävyyttä yllä. Sellaisina vuosina, jolloin ystävyytemme on uhannut kadota ollessamme kaukana toisistamme, tämä ystäväni on sinnikkäästi pitänyt yhteyttä ja muistanut minua aina. Olen yrittänyt olla hänelle samanlainen ystävä takaisin. On hänen ansiotaan, että ystävyytemme on säilynyt, ja se ystävyys on käsittämättömän arvokas asia. 

Viime vuonna loppuvuodesta tämä ystäväni ilmoitti menevänsä naimisiin. 

Sanoin hänelle, että olen onnellinen hänen puolestaan. Tarkoitin sitä. Kun sanoin sen, jotenkin konkreettisesti tunsin, että aivan oikeasti ja vilpittömästi todella olen onnellinen hänen puolestaan. 

Häät olivat viime viikonloppuna. 

Ajattelin kesän alussa, että minulle saattaa olla liikaa, että kummilapseni rippijuhlat ja pitkäaikaisimman ystäväni häät ovat peräkkäisinä viikonloppuina. Joskus jotkut asiat ovat jollain tavalla liiallisen tunteellisia. Olen kuitenkin nyt selvinnyt niistä molemmista, ja molemmista olen yksinomaan onnellinen. 

Viime postauksessani kerroin, että olin kirjoittanut kummilapselleni kirjeen yhdeksi rippilahjaksi. 

Viime viikolla, kummilapseni rippijuhlien iltana, istuin alas ja kirjoitin kirjeen pitkäaikaisimmalle ystävälleni. Kuten koin pakolliseksi antaa yhdeksi rippilahjaksi kirjeen, koin myös välttämättömäksi antaa yhdeksi häälahjaksi kirjeen. Kirjeessä muistelin ystävyyttämme ja koetin kiittää siitä, ja kaikesta siitä valtavan paljosta, mitä olen ystävyydestämme saanut. 

Häiden ollessa vain muutaman päivän päässä minulle selvisi, kuinka tärkeästä asiasta on kyse. Olin jotenkin todella hermostunut. Hermostuminen sinänsä ei ole minulle uutta, hermoilen usein kaikenlaisia asioita. Nyt kuitenkin olin hieman huvittunut siitä, miksi olen niin hermostunut, vaikka minä en ole menossa naimisiin, eikä minulla ole juhlissa tällä kertaa minkäänlaista roolia, saan vain olla vieraana. Olen jopa kesän aikana nähnyt ainakin kaksi kertaa painajaista siitä, että olen tullut näihin häihin väärään aikaan tai arkivaatteissa. 

Häitä edeltävänä päivänä minun oli pakko laittaa ystävälleni viesti, jossa varmistin, että olen ymmärtänyt vihkimisajan oikein. Olin tarkistanut sen kutsusta useita kertoja ja muistin sen ulkoa, mutta jostain tuli vielä viime hetken paniikki siitä, että entä jos olen kuitenkin menossa väärään aikaan sinne. Ajattelin, että jos varmistan sen suoraan ystävältäni, en voi olla paikalla väärään aikaan. 

Hääpäivänä olin hermostunut ja jännittynyt ja haikea ja onnellinen ja kaikenlaista muutakin. Tuntui hyvältä, kun ystäväni viestitteli minulle aamulla ja kertoi olevansa kampaajalla. Odotimme yhdessä juhlaa. 

Olin kirkossa tietysti ajoissa. 

Pääsin kerrankin istumaan sellaiseen kohtaan, missä kukaan ei seisonut edessäni silloin, kun morsian astui sisään kirkon ovesta. Sain katsella kurottelematta ja esteettä. Vasta myöhemmin huomasin, että vaikka koko päivän ajan jossain oli aina puhelinkameroiden rivistö ja itsellekin jossain vaiheessa tuli mieliteko ottaa kuva, tuossa hetkessä minulle ei olisi tullut mieleenkään tuhlata aikaa valokuvaukseen. Halusin vain elää sen hetken. 

Näin parhaan ystäväni isänsä käsipuolessa astelemassa hääpuvussa kohti alttaria. 

Näin, miten he huristelivat hääautolla kotikylän läpi, saman kylän, jonka kujilla olemme kulkeneet vuosikausia. 

Näin, kuinka hän istui tuoreen aviomiehensä kanssa pöydässä.

Näin, kuinka he tanssivat häävalssinsa. 

Juhlatilaisuus oli sanalla sanottuna iloinen. Siellä ei vuodatettu kyyneliä. Tunnelma oli rento ja riemukas. Kun sinä päivänä otettiin kuvia, hymyä ei tarvinnut yhtään hakea eikä teeskennellä. 

Tulin ajatelleeksi kaikkia näitä koskettavia asioita taas vasta seuraavana päivänä. 

Hääpäivän kääntyessä jo kohti seuraavaa päivää isäni kurvaili hakemaan minua juhlista, kuin joskus nuoruusaikoina. Ystäväni halusi tulla tervehtimään isääni, jota ei ollut nähnyt vuosiin. Siinäkin konkretisoitui jotain tärkeää. Menin sanomaan hääparille, että olemme nyt lähdössä, isäni tulee meidät hakemaan, ja ystäväni ensireaktio oli, että hän haluaa esitellä isäni myös tuoreelle aviomiehelleen, joka ei ole koskaan nähnyt isääni.

Vasta näin koko prosessin jälkeen ajattelin onnellisuuttani siitä, että voi olla toisen puolesta onnellinen. 

Edelleen saan siitä kylmiä väreitä. 

Millainen onni ihmisellä on, kun elämässä on säilynyt edes yksi pitkäaikainen, hyvä ystävä, ja millainen onni on, kun tämä ystävä saa kokea onnen. 

Viikko 31: Rakkain lahjoistani

 Tänään oli kahden veljeni tyttären yhteinen rippijuhlapäivä. 

Olen toisen heistä sylikummi. Sain kunnian olla siunaamassa toista heistä alttarilla konfirmaatiotilaisuudessa. 

Kuluneena vuonna olen miettinyt paljon sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, mihin haluan panostaa, ja mitkä ovat niitä elämäni rooleja, millä oikeasti on merkitystä. Kun olen ajatellut asiaa, toistuvasti mieleeni on noussut kaksi äärimmäisen tärkeää asiaa. 

Kummina oleminen on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä ja arvokkaimmista asioista. Toinen todella tärkeä asia on tätiys. Olen neljän lapsen täti, yhden ihmisen kummitäti. Kummius on kunniatehtävä. Se on ehkä arvokkain lahja, jonka ihminen voi saada. 

Mielestäni ei ole kovin kauaa siitä, kun kummilapseni syntyi. 

Muistan hyvin, kuinka jännitin hänen ristiäisissään, että jotain kamalaa tapahtuu, että vahingossa pudotan hänet tai jotain. Mitään kamalaa ei tapahtunut. Kaikki meni ihan hyvin. 

Muistan edelleen hyvin, kun kummilapseni oli pieni. Itse asiassa näen hänet edelleen mielessäni elävästi sellaisena pienenä tyttönä, jollainen hän oli vuosia sitten. Minun on vaikea uskoa, että hän on jo kohta 15-vuotias teinityttö.

Vuosien aikana olen ajatellut usein, että minun olisi pitänyt onnistua kummin tehtävissä paremmin. En ole aina onnistunut niin hyvin, kuin kummilapseni olisi mielestäni ansainnut. On ollut vuosia, jolloin meillä oli pitkä välimatka ja on ollut elämänvaiheita, joissa ei vain ole tuntunut mahdolliselta viettää niin paljon aikaa yhdessä kummilapseni kanssa, kuin olisin halunnut. 

Onneksi on paljon ihania ja rakkaita yhteisiä muistoja, asioita elämässä, joista en luopuisi koskaan. 

Tällä viikolla kirjoitin yhdeksi rippilahjaksi kirjeen kummilapselleni. Yritin kirjeessä sanoa kaiken, mitä halusin hänelle sanoa. Mitä kummius minulle merkitsee, ja mitä erityisesti hänessä arvostan, ja mitä hänelle elämässä toivon. 

Tärkein asia oli: olen äärettömän onnellinen, että juuri minä saan olla juuri hänen kumminsa. 

Toinen, yhtä tärkeä asia oli kaikki se hienous, mitä juuri hänessä on, kaikki se, mitä hänessä erityisesti arvostan, vain pieni osa hänen hienoista ominaisuuksistaan, jotka pystyin kirjeessä tuomaan ilmi - hän ei saa koskaan unohtaa näiden ominaisuuksien hienoutta tai epäillä omaa arvokkuuttaan. 

Tänään astelin kirkon alttarille ja koin ehkä tähänastisen elämäni koskettavimman hetken ollessani siunaamassa kummilastani. Käteni tärisi niin paljon, että ajattelin, että pappi ja muut asianosaiset varmaan luulevat, että mulla on kauhea krapula. 

Lisää tilannekomiikkaa, joka onneksi ei näkynyt juhlissa, toi esimerkiksi se, että juuri rippijuhlia edeltävänä iltana hain molemmille tytöille ruusut, mutta en tietysti löytänyt maljakkoja mistään. Ruusut piti saada yöksi viileään ja pystyasentoon. Mitä sinä olisit tehnyt tällaisen haasteen edessä, jos et olisi löytänyt maljakkoa?

Ei ole tilannetta, johon kumppanini ei keksisi ratkaisua. Hän laittoi ruusut seisomaan ulos kumisaappaisiin. 

Ja ei, minulle ei tarvitse lähteä kiikuttamaan maljakoita. Maljakot ovat tallessa, mutta ne sattuivat juuri nyt olemaan väärässä paikassa tietystä syystä. 

Tämä oli niitä päiviä, joina olin jonkun elämää suuremman edessä. Ei ole sanoja, eikä niitä tarvita. Paitsi ehkä se, että kun joskus epäilen elämän merkitystä, näissä hetkissä koin voimakkaasti välähdyksen siitä, miksi haluan elää. 

Viikko 29: Delfiinien laulu

 Tämän viikon blogipostauksen aihe on delfiinit.

Onko sinulla voimaeläintä?

Ajattelen, että minulla on. 

Olen ollut noin neljävuotias nähdessäni ensimmäisen kerran Muumilaakson tarinoita -piirrettysarjan jakson nimeltä "Muumipeikko ja delfiini". Myöhemmin on tuntunut hämmentävältä ajatella, kuinka suuri vaikutus sillä jaksolla on ollut elämääni. Ilman, että pystyn sanomaan, mistä se johtuu. 

Jaksossa Muumipeikko tutustuu delfiiniin. Delfiini nimeltä Kiiltopää ei esiinny muissa Muumi-jaksoissa, vain tässä yhdessä. Muumilaaksossa asuva noita suostuu muuttamaan Muumipeikon keuhkot puolen päivän ajaksi kiduksiksi. Näin ollen Muumipeikko ja delfiini lähtevät yhdessä tutustumaan merenalaisen maailman ihmeisiin. 

Ehkä tästä juontuu viehtymykseni meriin ja merellisyyteen. 

Varmasti tästä juontuu rakkauteni delfiineihin. 

Jakson nähtyäni olen piirrellyt delfiinejä joka paperille, ja olen pyytänyt muita piirtämään niitä minulle. Olemme käyneet kirjastossa ja koko pienen kunnankirjaston henkilökunta on ollut töissä, kun minua varten on etsitty delfiinikirjoja. Olen onnellisena selaillut niitä kotona. Halusin kesäksi delfiiniuimalelun, mutta sellaista ei löytynyt Suomesta mistään. Mummini toi sellaisen minulle Espanjasta. Vuosia myöhemmin löysin aidonnäköisen delfiinin Suomen kaupasta, ja sellainenkin minulle ostettiin. Olen siis polskinut lapsuuteni kesät pihalammikossa tekodelfiinin kanssa. Kun en vielä osannut uida, käytin kellukkeita, joissa oli selässä kirkkaanpunaiset, hymyilevät delfiinit.

Yksi rakkaimmista lapsuudenmuistoistani on, että pian tuon delfiini-Muumi-jakson nähtyäni isäni ja veljeni rakensivat minulle ison lumidelfiinin kotipihaan. Leikin sen kanssa jakson Muumipeikkoa, joka tutustuu delfiiniin ja pääsee ratsastamaan delfiinin selässä merellä. Lapsuudessani on ollut myös talvia, joina olen rakentanut vastaavanlaisen lumidelfiinin itse itselleni. 

Olen käynyt Särkänniemen delfinaariossa muutaman kerran ja vielä lukioikäisenä haaveillut delfiininkouluttajan urasta. 

Nykyisin en enää koe tarvetta mennä katsomaan vangittuja delfiinejä. Toivoisin, että delfiinit saisivat uida vapaina meressä. 

Delfiinit ovat kulkeneet mukanani neljävuotiaasta lähtien jossain muodossa. 11-vuotiaana minulla oli delfiinikorvakorut. Eri ikäisenä minulla on ollut erilaisia delfiinikaulakoruja. Jääkaappini ovessa on ollut pari delfiinimagneettia omillani asuessani.  Kun väitöskirjatutkijoiden kirjoituskurssilla aikanaan piti valita isosta kasasta figuureita itselleen sopiva figuuri, valitsin tietysti delfiinin. 

Jos saisin toteuttaa yhden toiveen siitä, mitä haluaisin tehdä elämäni aikana, minulla on yksi selkeä toive, mikä ei ole vielä toteutunut ja mikä ei ehkä koskaan toteudu - mutta se ei estä toivomasta. 

Toiveenani olisi saada joskus uida villien delfiinien kanssa meressä. 

Kevätkesän vaihteessa vuonna 2020 kuulin uutisista, että Itämerellä, Suomen alueella, oli tehty delfiinihavainto. Uutisissa näytettiin videopätkä, jossa delfiinit uivat Turun saariston vesissä. Minulle tuli uutisen kuulemisesta selittämätön, käsittämättömän suuri hyvänolontunne. 

Vuoden 2021 lopussa olin jouluostoksilla ja löysin Citymarketin leluosastolta delfiinipehmolelun. Se oli aidon näköinen, hymyilevä delfiini. Minun oli pakko ostaa se. 

Löydän usein pehmoleluja, jotka viehättävät minua ja joiden ostamista harkitsen. Delfiinipehmon ostaminen ei ollut harkinnan asia. Se oli pakko ostaa. 

Harkitsin delfiinipehmon tuomista työpisteelleni työpaikalla. Ajattelin, että se symboloi asennetta, mitä haluaisin työssä ylläpitää.

Delfiinit ovat älykkäitä, läheisiään kohtaan lojaaleja, ystävällisiä, leikkimielisiä. 

Näitä ominaisuuksia ihmisillekin kaivattaisiin. Muun muassa työpaikoille. 

Ainut syy, miksi delfiini ei ole työpisteelläni, on se, että se ei mahdu työpöydälleni. 

Tällä hetkellä se asuu sinisellä sängynpeitollani.

Tämän viikon aamuina halasin sitä joka päivä. Toiveena oli, että nuo luettelemani delfiinin ominaisuudet olisivat mukana päivässä. 

Viikko 26: Hippunen tulevasta juhlasta

Kuluneiden viikkojen perustunne on ollut osapuilleen seuraavanlainen: 

Kaikki voimat ovat valuneet elimistöstä pois. 

Tuntuu, että en pysty yksinkertaisimpaankaan asiaan. 

Elämä on joka osaltaan tympeän vastenmielistä. En tiedä, kuinka tätä jaksaa. 

Saatan itkeä sellaisistakin syistä, että joku katsoo jollain tavalla tai joku sanoo jotain tai joku mennyt asia tulee mieleen ilman erityistä syytä. 

Haaveilen, että saisin vain olla. Olisipa tila, jossa ei tarvitsisi tehdä mitään. 

Tänään oli päivä, jona koin saavani hetken verran apua tähän oloon. 

Mistä apu tuli?

Shoppailureissusta, jonka aioin perua vielä edellisenä päivänä, koska tuntui, että en jaksa lähteä. Siitä huolimatta, että minun ei tarvitse muuta kuin istua auton kyytiin ja sitten katsella asioita ja ehkä ostaa. 

Olen itse ehdottanut reissua, koska tarvitsisin ja haluaisin uuden juhlamekon. Kuluva kesä on poikkeuksellinen: edessä on neljät juhlat. Eikä minulla ole hyvää mekkoa. En siis anna itselleni lupaa ostaa, kuten joskus aiemmin, vaan nyt ihan oikeasti tarvitsen, ja jossain vaiheessa olen ollut innoissani tästä asiasta.

Edellisellä viikolla on kysytty, aikaistettaisiinko reissua. Olen vastannut tylysti, että ei aikaisteta. Olen vastannut näin ihan vain siksi, että aikataulujen vekslaamisen vaiva tuntuu liian massiiviselta. 

Reissua edeltävänä päivänä makaan sängyllä ja sanon kumppanilleni, että perun sen huomisen reissun, koska en jaksa lähteä. 

Hetken kuluttua kumppanini tulee, ottaa tiukan halausotteen ja sanoo, että älä peru. 

Päätän, että en peru, yritän jaksaa lähteä. Eihän minun tarvitse mitään ostaa, jos en löydä mitään. 

Saan lähdettyä reissuun, ja kun päästään juhlapukuosastolle, tapahtuu ihme. 

En ole ikinä kokenut sellaista, ja ajattelen, että tämä on juuri sitä, mitä elämältäni haluaisin. Tällaista jokainen ihminen tarvitsisi. 

Sovitan liikkeen jokaisen juhlamekon, johon voisin kuvitella pukeutuvani. 

Aluksi tunnen turhautumista. Juhlamekkoja on vaikea saada päälle. Vetoketjut ovat tiukassa, eikä niitä ylety itse saamaan alas ja ylös loppuun asti. Tuntuu turhauttavalta ottaa vastaan apuakaan. Ajattelen, että minun pitäisi pystyä tähän yksin. 

Jossain vaiheessa joku naksahtaa kohdalleen. Yhtäkkiä opin solahtamaan mekkoihin eksponentiaalisen lyhyessä ajassa verrattuna ensimmäisiin sähellyksiin. Pukeudun mekkoihin, pyörähtelen niissä, minulle kannetaan lisää. 

Yksi mekko on ylitse muiden.

Se on se oikea. 

Ostan sen. 

Menemme seuraavaksi katsomaan kenkiä. Ajattelen, että ostan kengät, jos löydän hyvät. En oikein usko, että löytäisin hyviä. 

Jostain pulpahtavat esiin kengät, jotka sopivat täydellisesti äsken ostamaani mekkoon. Kun sovitan niitä jalkaan, ne sopivat myös jalkaani prikulleen. En ole koskaan kokenut sellaistakaan. Kengät on suorastaan pakko ostaa, ei niitä voi jättää ostamatta. 

Päivän kruunaa hajuvesi. 

Olen haaveillut hajuveden ostamisesta yli vuoden. Olen kulkenut ympäriinsä testailemassa hajuvesiä. 

Rakastan hajuvesiä ja tuoksuja, mutta aikuisiässä olen tullut melko nirsoksi. Minun on todella vaikea löytää hajuvettä, mikä miellyttäisi tarpeeksi. 

Tuoksun pitää olla puhtaan raikas ja yksinomaan hyvä. Siinä ei saa olla yhtäkään sivujuonteen juonnetta, josta en pitäisi. Se ei saa missään nimessä olla liian voimakas. 

Vajaan vuoden etsinnän jälkeen miellyttävä hajuvesi on löytynyt, mutta se on niin kallis, että en raaski ostaa sitä. 

Tällä reissulla menen katsomaan hajuvettä aikeenani vain esitellä se seuralaisilleni. Tämä on se hajuvesi, minkä vielä joskus ostan, mutta en tänään. 

En löydä juuri sitä hajuvettä, jonka haluaisin esitellä. Kaikki muut saman sarjan hajuvedet tuntuvat olevan esillä, mutta ei juuri se, minkä olisin halunnut esitellä. 

Lähden pois kaupasta, mutta ajatus hajuvedestä jää kaivelemaan mieltäni. 

Reissun loppupuolella kysyn seuralaisiltani, voitaisiinko vielä uudestaan mennä katsomaan hajuvesiä. Voisin huvikseni katsella muita vaihtoehtoja, kun sitä haluamaani ei nyt löytynyt. 

Menemme. 

Ja mitä tapahtuu?

Löydämme alennusmyyntipöydältä myymälän viimeisen pullon sitä hajuvettä, minkä kaikkein eniten halusin. Viimeisen pullon. Viidenkymmenen prosentin alennuksessa. 

En epäröi hetkeäkään marssiessani kassalle hajuvesipullo kourassa. 

Päivän ajatukseni on: 

tällaista ihminen vaan joskus tarvitsee. 

Sitä, että saa sovittaa kaikki liikkeen juhlamekot ja pyörähdellä niissä kyllikseen hyvien makutuomareiden edessä

ja sitä, että ostaa itselleen tuoksun, jonka kaikkein eniten haluaa. 

Päivä oli paras aikoihin. 

Viikko 11: Avoimen ikkunan takana

 Etäkokous on loppumassa. 

Olen tuntenut kasvavaa ahdistusta koko kokouksen ajan. 

Tässä vaiheessa ajattelen, että en kohta kestä enää. 

Tuntuu siltä, että on jonkinlaisia vaikeuksia ymmärtää, mitä ihmiset kokouksessa puhuvat. 

Samalla viikolla toisessa kokouksessa koetan rauhoittaa hermojani neulomalla muiden puheenvuorojen aikana. 

Sydän hakkaa liian lujaa ja kädet tärisevät, vaikka siihen ei ole mitään syytä. 

Vatsaa korventelee niin pirusti, ilman että siihen on mitään syytä. 

Ärsytys, turhautuminen, ahdinko. 

Veljeni on kysynyt, voiko tulla käymään kahvilla töiden jälkeen. 

Tuona iltapäivänä ajattelen minulle hyvin tyypillisen ajatuksen: en millään jaksaisi enää mitään töiden jälkeen. Mutta samaan konkurssiinhan tämä nyt menee. Samaa sumua. 

Kun veljeni tulee, hän tuo minulle suklaarasian, lähestulkoon parhaita suklaita, mitä tiedän. Olen syönyt niitä viimeksi kai jouluna. En koskaan raaski ostaa niitä itselleni, koska rasiat ovat aika kalliita. 

Veljeni on ostanut pari rasiaa ja tuonut toisen minulle, koska hänellä itsellään "niitä ei tule syötyä" ja nehän menevät vanhaksi, jos niitä ei syö.

Minun taloudessani ne eivät pääse vanhenemaan. 

Veljeni sanoo jotain asuntoni parvesta, se on hänen mielestään hyvä tila. 

Ajattelen näitä sanoja monta päivää jälkikäteen. 

Viime aikoina kaikki aikoinaan hyvät ajatukset omasta asunnostani ovat yksi kerrallaan pudonneet pois. En ole nähnyt asunnossani enää mitään hyvää. Kadehdin kaikkia muita heidän asunnoistaan. Kadun päätöstä, jonka kolme ja puoli vuotta sitten tein tämän asunnon ostamisesta. 

Veljeni vierailun jälkeen näen asuntoni taas uusin silmin: oikeastaan tämä onkin hyvä asunto. Olenpa saanut hankittua itselleni hyvän kodin. 

Veljeni ollessa käymässä ajattelen myös, että on luojan lykky, että nyt ei tarvitse yrittää mitään. 

Tässä voi vain olla. Ei helvetti soikoon tarvitse miettiä, mitä kaikkea arvosteltavaa hän keksii asunnostani. En kuulu niihin, jotka hinkkaavat joka kolkan hammasharjalla. Perussiisteys riittää minulle. Kaikille se ei riitä. Nyt minun ei kuitenkaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa kaikista niistä asuntoni kolkista, joita en ole viimeisen päälle hinkannut. 

Myöhemmin samalla viikolla Aake Kalliala sanoo telkkarissa Maria Veitolalle kahvipöytää laittaessaan jotenkin niin, että "kyllä mä ruuanlaitosta tykkään, mutta tästä serveeraamisesta mä en tykkää". Serveeraamisella hän tarkoitti käsitykseni mukaan kaikennäköistä sellaista, mitä vieraita varten pitää laittaa. Oikeanlaiset lautaset ja kupit ja kipot ja servetit ja ties mitä. 

Ajattelen, että se on just näin. 

Kyllähän sitä kahvit ja tarjoilut voi laittaa, mutta ylimääräinen stressilastillinen tulee siitä kaikesta muusta. Kaikki asiat, mitkä vieraiden kanssa pitäisi huomioida. 

Veljeni ei ole vieras, hänen takiaan ei tarvitse serveerata, ei ainakaan niin, että stressikuorma tuntuu tuhannen kilon painoiselta.

Puhumme veljeni kanssa asuntolainojen koroista. 

Keskustelun jälkeen olen uudella tavalla toiveikas. 

Ehkä tilanne ei olekaan toivoton. 

Veljeni käynnin jälkeen ajattelen, kuin joku henkinen ovi olisi auennut. 

Mitä kaikkia kielikuvia sitä nyt onkaan. 

Näen mielessäni keväisen terassin ja sieltä virtaavan valon, ja nyt olen avannut henkisen terassin oven. 

Tai sitten olen ollut ikkunattomassa huoneessa, ja nyt siellä on ikkuna. 

Joku on joskus sanonut, että tällainen vaikutus on ihmisten kanssa puhumisella. Tämän takia pitää tavata ihmisiä ja puhua ihmisten kanssa. Jos ei tapaa eikä puhu kenenkään kanssa, jää jollain tavalla oman mielensä vangiksi. 

Ajattelen, että ainakaan minulle tämä yleisohje ei ole pätevä. 

On monia ihmisiä, joiden seurassa en koe oloni paranevan. 

On päinvastoin ihmisiä, joiden seuraan saatan liittyä hyväntuulisena, mutta joiden seurassa alan tuntea, että asiani ovat huonosti ja kaikkien muiden asiat ovat paremmin. 

On harvinaista, että ihmisen seura avaa mielessäni oven tai ikkunan. 

En kovin vakaasti usko siihen, että elämässä kaikella olisi tarkoitus tai että täällä olisi jotakin meiltä salattua mystiikkaa.

Tällaisina hetkinä se kuitenkin käy mielessäni. 

Se, että veljeni sattui juuri tällä viikolla tulemaan käymään, ja että voimme puhua hänen kanssaan ihan tavallisista asioista, oli juuri sitä, mitä tällä viikolla tarvitsin. Ehkä se tapahtui juuri nyt, koska sillä oli tarkoitus. 

Viikko 2: Kuvauksessa

 Vuonna 2022 keräsin joka päivältä yhden ilonaiheen ja julkaisin sen instagram-tarinassa. 

Vuoden aikana totesin, että tämä oli mielestäni mukavaa, mutta instagramissa ei ole tekstitilaa niin paljon kuin tarvitsisin. Instagram on sosiaalisen median palvelu, jossa kuvat ovat keskeisessä roolissa. Sinne ei voi julkaista pelkkää tekstiä, tekstin yhteydessä pitää aina olla kuva. Tekstimäärällä on rajoituksia, ja useamman kerran totesin, että tiiviiksikään pakkaamani teksti ei mahtunut instagramin määräämiin mittoihin. 

Päätin, että jatkan aiheiden keräilyä vuonna 2023 blogissa. En kerää tänne ainakaan pelkkiä ilonaiheita, vaan ihan vain aiheita, sellaisia asioita, mitä vuoden aikana tulee vastaan. Koska aikaa on rajallisesti ja joku aikataulu on asetettava, päätin pyrkiä viikottaisuuteen. Vuonna 2023 yritän siis kirjoittaa 52 postausta, yhden viikossa, jossa käsittelen viikon aikana esiin tulleita aiheita. 

Vuoden ensimmäisen viikon aihe oli kirjat. 

Vuoden toisen viikon aihe on kuvaus. 

Kumppanini kertoi ennen joulua keksineensä minulle joululahjaidean, josta voi olla montaa mieltä. Jäin mielenkiinnolla odottamaan, mikä se mahtaisi olla. 

Jouluna sain lahjan: lahjakortti henkilökuvaukseen. 

Ensimmäinen reaktioni oli kysyä kumppaniltani, miksi hän on maksanut siitä, että joku ammattivalokuvaaja ottaa minusta kuvan. Mitä voin tehdä kuvalla? En halua omaa kuvaani ainakaan osaksi oman kotini sisustusta. 

Kumppanini avasi minulle asiaa:

Sinusta saa kauniita kuvia, joten on kiinnostavaa kokeilla, millaisia kuvia ammattikuvaaja saa. 

Siihen kuuluu, että ensin sun hiukset laitetaan ja sulle laitetaan meikit, ja sitten se ottaa kuvat. 

Ja sulle voidaan joko ostaa joku hieno mekko sinne kuvaukseen, tai sitten voit laittaa vähän omaa rahaa lahjakortin lisäksi likoon siitä, että saat käyttää kuvaamossa olevia mekkoja, joiden kanssa kuvat voidaan ottaa. 

Kun puhuimme asiasta, innostuin siitä enemmän ja enemmän ja lopulta suorastaan hullun lailla.

On kummallista huomata, että oikeastaan joku asia on vähän niin kuin aina ollut toiveesi, mutta et usko, että sellainen voisi ikinä olla mahdollista, ja sen takia et anna sille edes sijaa mielessäsi. Ja sitten tulee jostain joku toinen, joka toteuttaa sen toiveen. 

Olen jossain sisimmässäni joskus miettinyt, että olisi upeaa saada joskus olla mallina jossain kuvauksessa, ja mikä sen parempaa, kuin että edes joskus elämässä joku meikkaisi minut ja laittaisi hiukset ja sitten ottaisi kuvia. Mutta en ole uskonut, että sellaista tilaisuutta voisi koskaan tulla, sillä mistä sellainen tilaisuus nyt tulisi minulle, joka en ole millään mittapuulla mallin mitoissa. 

Ja sitten joku toinen tarjoaa sen mahdollisuuden minulle. 

Tarjoaa mahdollisuuden tuntea itsensä kauniiksi. 

Heti vuodenvaihteen jälkeen varasin kuvausajan...

... ja eilen olin kuvauksessa. 

Olin aluksi varaamassa kuvausaikaa niin, että saisin käyttää kuvaamossa olevia mekkoja, mutta sitten muistin, että kaapissani on se yksi mekko, The mekko. Mekko, jonka näin kaupassa melkein viisi vuotta sitten, ja heti sen nähtyäni tiesin, että haluan sen. Tiesin myös, että mekolle ei mitä todennäköisimmin tule olemaan käyttöä juuri koskaan missään, se sopii harvoihin tilaisuuksiin, eikä sitä siksi kannata ostaa. Mutta silti lopulta ostin sen, koska tiesin, että minun on saatava se mekko. 

Nyt tiesin, että tuolla mekolla oli tarkoitus: tulisin kuvatuksi se päällä. 

Eilen pakkasin mekon ja kengät laukkuun ja matkasin kumppanini kanssa Helsinkiin. 

Helsingistä löytyi kuvaamo, ja siellä työskentelevä, taitava kuvaaja. 

Meikkaustilanteessa tunnelma oli vaivautunut. Mietin, mitä kuvaaja-meikkaaja mahtaa ajatella minusta, kun en koskaan meikkaa, enkä selvästikään ymmärrä meikeistä mitään. Inhoan itseni näkemistä peilistä koko ajan, oli kyseessä sitten kampaajakäynti tai joku tällainen vielä vaivaannuttavampi tilanne. 

Tuntui kamalalta, kun luomiväriä tuputettiin silmiin. Silmät alkoivat vuotaa, kuten ne aika usein alkavat. 

Tuntui kauhealta levittää ripsiväriä silmiinsä niin, että toinen katsoo vierestä ja antaa neuvoja. 

Lopputulos oli mieletön. 

Meikki oli luonnollinen ja kevyt, mutta näytin siinä niin paljon paremmalta kuin normaalisti näytän. Mietin, että tässä täyttyy meikkaamisen tarkoitus, ja tämän lopputuloksen takia meikkaaminen kannattaisi opetella. Ehkä joskus vielä jaksan määrätietoisemmin opetella.

Meikkauksen jälkeen hiusten laitto sujui vähemmän stressaavasti. Sitten survottiin mekko päälle ja laitettiin hiukset uudestaan. 

Sitten piti ensin istua ja sitten seistä kameran edessä, ja vääntyä mitä ihmeellisimpiin asentoihin. 

Laita käsi näin, toinen käsi noin, nyt kokeillaan niin, että toinen käsi näin, toinen käsi vähän vasempaan, sormet vapaiksi, toinen jalka toisen päälle, toinen kanta irti lattiasta, toisen kärki alaspäin. Yläkroppa pystyyn, leuka ylös, katse eteen, kallista päätä, rintamasuunta tänne, rintamasuunta tuonne, katse tänne, katse tuonne, käännä päätä, enemmän, toiseen suuntaan, nosta kättä, laske kättä. 

Opin itsestäni uusia asioita, kuten esim.

- kuinka vaikeaa on olla katsomatta ylöspäin

- kuinka vaikeaa on työntää leukaa ylös ja eteenpäin, kameraa kohti, kuvaustilanteessa

- että silmiä voi siristää myös alhaaltapäin. Tämä oli ihan uusi ja omituinen asia. 

Kuvaus oli loppujen lopuksi ohi aika äkkiä, paljon nopeammin kuin luulin. Itse asiassa juuri siinä vaiheessa, kun tuntui, että aloin edes vähän oppia jotain. 

Kuvauksen jälkeen kuvaaja näytti muutaman kuvan kamerastaan. Varsinaiset kuvat tulevat joskus tulevan viikon kuluessa. 

Näytin kuvassa ihan eri ihmiseltä...

... ja se oli tarkoituskin

... ja se oli koko jutun hienoin asia. 

Kuvissa oli joku sellainen, joka toivoisin voivani olla edes joskus elämässä hetken aikaa. Nyt olen saanut olla. 

Kuvaaja sanoi, että hyvän mallin tunnistaa juuri siitä, että malli on kuvissa eri ihminen kuin luonnossa. 

Jos tämä millään muotoa herätti kiinnostuksesi, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan joko a) henkilökuvausta, jollaisessa minä olin, tai b) mekkokuvausta, joka poikkeaa henkilökuvauksesta vain siten, että siinä saa pukeutua kuvaamosta löytyvään mekkoon, tai c) lemmikkikuvausta, jossa kuvassa ollaan yhdessä lemmikin kanssa, tai d) jotain muuta kuvausta, mitä juuri sinä haluaisit kokeilla. 

Jokaisen ihmisen pitäisi saada kokea tämä. 

2022

 Vuonna 2022 elämässäni tapahtui ainakin seuraavia asioita:

Uudenvuodenyönä olimme kotona seuraamassa, miten noin 7 kk ikäinen koiramme reagoi rakettien paukkeeseen. Se oli raketeista osapuilleen yhtä vähän moksiskaan, kuin mistään muustakaan kohtaamastaan uudesta asiasta. 

Uudenvuodenpäivänä ostin sukset. Se oli vuosia harkittu teko, jota en ole katunut. Olen hiihtänyt niillä nykyisen kotikuntani laduilla, naapurikunnan laduilla, synnyinpaikkakuntani laduilla ja Levillä. Eniten fiiliksissä olen ollut syntymäkuntani laduista. On hyvät, pitkät ladut, upeat maisemat ja tilaa hiihtää! Nämä ovat asioita, joita lapsena on pitänyt itsestäänselvänä, ja joita osaa arvostaa vasta yli 30-vuotiaana. 

Tammikuun lopussa olin nenäonteloiden laajennusleikkauksessa. Leikkaus tehtiin päiväkirurgisena toimenpiteenä paikallispuudutuksessa. Ennen leikkausta viimeinen puoli vuotta elämästäni oli mennyt niin, että joka toinen yö valvoin joka aamuyö tuntikausia nenä tukossa ja niiskuttaen, kiitos nenän polyyppien, joita oli vuosien ajan yritetty hoitaa kaikin keinoin, mutta joita enää mikään ei pitänyt kurissa. Leikkauspäivänä kotini pihassa oli mittavat lumityötalkoot ja lunta oli epäinhimillinen määrä. Leikkauksen jälkeen kumppanini haki minut autolla kotiin. Sairaalasta ajoimme kotiin apteekin kautta. Kotimatkalla tyhjensin apteekin muovipussin ja oksensin pussiin, vaikka muutamaa kilometriä aiemmin olin ajatellut, että pystyn kyllä sinnittelemään kotiin asti. Kotipihassa suuhuni työntyi jostain nenänielusta niin iso veriklimppi, että en kehdannut sylkäistä sitä maahan, vaan pyörittelin sitä suussani, kunnes pääsin sylkemään sen vessanpönttöön. Leikkauksen jälkeen makasin viikon ajan sohvalla, söin särkylääkkeitä ja tuijotin televisiosta saippuasarjaa, johon ei tarvinnut keskittyä. Tänä vuonna nenäni tilanne on ollut taas hyvä, ja elämänlaatuni on kohentunut huomattavasti, kun pystyn hengittämään myös nenän kautta ja haistamaan asioita. 

Leikkausta seuraavana päivänä, helmikuun alkaessa, sain tietää saaneeni kokovuotisen työskentelyapurahan väitöskirjatyöhön. Ajattelen, että se on ollut koko tähänastisen elämäni ehdottomasti suurin saavutus. Juhlin sitä vanhempieni ja veljeni perheen kanssa juomalla kuohuviiniä ja alkoholitonta Muumi-kuohuviiniä sekä syömällä suklaamarmorikakkua. 

Vanhempani kävivät katsomassa mummiani viimeisen kerran päivänä, jona tieto saamastani apurahasta oli tullut. Isäni oli kertonut äidilleen, että minä olen saanut ison apurahan. Mummi oli siinä hetkessä sanonut kenties viimeisen kokonaisen lauseensa: "Minusta tuntuu, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin mennä." 

Kahden päivän kuluttua siitä mummi kuoli. Mummin kuolemaa seuraavana yönä mieleni tulvi muistoja lapsuudestani. Muistoja, joita olin yrittänyt palauttaa mieleeni aikuisena aikana, jona halusin lyödä mummin kanssa välit poikki. Halusin muistaa, että hän oli ollut minulle valtaosin hyvä isovanhempi. Sellaisena muistan hänet nyt. 

Mummin hautajaispäivänä paistoi kirkas talviaurinko. Kirkossa istuessani minulle tuli sellainen tunne, että sisälläni elää jokin osa mummin voimakkaasta luonteesta. On kenties aina elänyt, mutta vasta siinä hetkessä tunsin sen. Mummi oli vahva, osaava, toimiva ja voimakas nainen, ja jokin osa siitä voimasta elää nyt myös minussa. 

Viikko leikkauksen jälkeen palasin töihin. Olin etätöissä, koska en ollut vielä niin hyvissä voimissa, että olisin jaksanut kävellä työpaikalle ja takaisin tai seistä asiakaspalvelutiskillä. Herää vain kysymys, miksi olin edes etätöissä. No siksi, että helpottaisin varsinaisen töihinpaluun taakkaa. Terveisiä sinulle, joka luulet, että kirjastotyö on pelkkää helppoa kirjojen hyllyyn laittamista. Ei ole.

Helmikuun lopussa, kuten kaikki muistavat, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sota, energiakriisi ja inflaatio tekevät uutisten katsomisesta vielä vastenmielisempää minulle, joka en lähtökohtaisesti ole ollut erityisen kiinnostunut uutisista. Pitkin vuotta olen tuntenut elefantin painon rinnan päällä, vaikka itselläni ei olekaan välitöntä hätää. Olen joutunut rajaamaan uutisten katsomista korkeintaan yksiin päivässä, välillä vähemmäksi, koska en vain kestä enkä siedä. 

Kävimme Helmi-koiran kanssa vuoden aikana muutamilla treffeillä samanrotuisten koirien ja heidän omistajiensa kanssa aidatuissa koirametsissä, joissa koirilla oli lääniä juosta vapaana. Parasta oli, että Helmi pääsi kerran tapaamaan myös sisaruksiaan ja äitiään tällaisille koiratreffeille.

Maaliskuussa aloitimme Helmin kanssa rallytoko-harrastuksen. Se oli ihan kivaa, mutta en innostunut siitä niin paljoa, että nykyisin olisimme mitään lajin mestareita. 

Keväällä varasin kumppanilleni ja itselleni yöpymisen Bengtskärin majakalla ja intoilin siitä kuukausia etukäteen. 

Huhtikuun lopussa juoksin 31. maratonini ja ensimmäisen maratonin lähes kahteen vuoteen Tuusulanjärvellä. Jännitin juoksua todella paljon, mutta se meni ihan hyvin, ja paljon paremmin kuin etukäteen pelkäsin. Näin tuolla reitillä enemmän tuttuja kuin olen koskaan millään maratonreitillä nähnyt. Kiitos teille kaikille, ja anteeksi!

Maratonia seuraavana maanantaina, kaksi päivää maratonin jälkeen, vietin 31-vuotissyntymäpäivääni. Syntymäpäiväni aamuna kumppanini pyysi minua kiipeämään kotini parvelle. Kömmin sinne kipeillä jaloillani ja avasin siellä odottaneen lahjapaketin. Paketista paljastui kuntotrampoliini. Lahja olisi ollut mieleinen, jos ajankohta olisi ollut toinen. Myös trampoliinin käyttäminen on osoittautunut hankalahkoksi: kotini sisäpuolella sitä ei voi käyttää, jos ei halua naapureiden tekevän ilmoitusta maanjäristyksestä hätäkeskukseen, ulkona sitä ei kehtaa käyttää, koska ei kaipaa naapureiden katseita ja muutenkin Helmi oikeastaan omii sen omaan käyttöönsä. 

Vappuaatonaattona kävin veljeni perheen luona ahmimassa käsittämättömän hyviä, itse tehtyjä munkkeja. Samana iltana laitoimme Helmille sen ensimmäisen punkkipannan, eikä se ilahtunut siitä yhtään.

Vappuaattona olin töissä, ja työpäiväni jälkeen karautimme ystäväpariskunnan luo viettämään parasta vappua vuosiin. Olin iloinen onnistuneesta vapusta, kun vappupäivänä köröttelimme kotia kohti. 

Toukokuun alussa Helmi täytti vuoden. Se vietti 1-vuotispäivänsä "isin" kanssa töissä ja söi illalla maksamakkaraleivoksen. 

Äitienpäivänä kävin äitini kanssa Hämeenlinnan teatterissa. 

Toukokuun puolivälin paikkeilla lähdin melko ex temporena maratonille Helsinkiin. Etenkin näin koronavuosien jälkeen isossa, kansainvälisessä juoksutapahtumassa oli ihan mieletön fiilis! Olen niin onnellinen siitä, että minulle tarjoutui mahdollisuus osallistua sinne ja juosta maaliin Helsingin Olympiastadionille.  Ajattelin, että tällaista maratonin juoksemisen pitäisi aina olla, ja jokaisen juoksijan pitäisi saada kokea tämä. 

Toukokuun lopussa toteutui haaveeni matkasta Bengtskärin majakalle. Sanat eivät riitä kuvaamaan onnea, jota tunsin Bengtskärin rantakallioilla merta katsellessani, seuratessani poikasiaan paimentavia haahkaemoja ja istuessani majakanvartijan vanhassa huoneessa tuijottamassa ikkunasta merelle. 

Touko-kesäkuussa kuuntelin elämäni ensimmäisen kerran äänikirjoja, sukulaisen suosituksesta. Aina ennen olin ajatellut, että äänikirjat eivät ole minun juttuni. Nyt huomasin, että äänikirjoja voi olla ihan mukava kuunnella samalla, kun tekee jotain yksitoikkoista, esim. viikkaa pyykkejä tai imuroi. 

Kesäkuussa vietin kolme kesälomaviikkoa. Hankin elämäni ensimmäisen pelargonian, koska naapurit ja sukulaiset ovat olleet huolissaan siitä, että minulla ei ole kukkia, kasveja tai puutarhaa. Ei tule myöskään jatkossa olemaan. 

Kesällä otin muutaman ajotunnin henkilöautolla vapaaehtoisesti, koska halusin vahvistaa ajotaitojani ja paikata aikanaan autokoulussa saatuja traumoja. Ajattelen edelleen, että ehkä autolla ajaminen ei ole minua varten. 

Vietin juhannusta veljen perheen luona. Juhannuspäivänä kumppanini pesi kotini terassin. 

Syyskuun alussa työnkuvani muuttui, koska olin keväällä lupautunut ottamaan erään projektin vedettäväkseni. En ole viihtynyt uudessa työnkuvassa erityisen hyvin. 

Syyskuun alussa matkustin myös elämäni ensimmäisen kerran Leville ja juoksin Ruskamaratonin. Ruskamaraton ei tehnyt erityistä vaikutusta, mutta Levin maisemat kyllä saivat mainoslauseensa mukaisesti sieluni kipinöimään. Maratonin jälkeisenä päivänä patikoimme Levi-tunturilla joulupukin mökille ja piirsimme puumerkkimme sinne. Erityisen paljon nautin tunturimaisemissa kävelystä ja välillä istumisesta reitin varrelle tehdyn tulen ääreen. Mietin, miten hienoa olisi kävellä siellä talvisen tähtitaivaan alla. Ajattelin, että haluaisin sinne pidemmäksi aikaa. 

Leviltä palatessa yövyimme myös Raahessa. Kävellessämme Raahen vanhassa kaupungissa ajattelin, että haluaisin muuttaa sinne. Nautiskelimme kahvit vanhan ajan tunnelmaa henkivällä Langin kauppahuoneella. Yövyimme aivan loistavassa hotellihuoneessa. 

Syksyllä kävimme kumppanini kanssa lavatanssikurssin. Opettelimme foxia, buggia, tangoa ja salsaa. Tanssiminen oli ihan mukavaa yhteistä tekemistä, ja ehkä se johtaa siihen, että vielä joskus jonkun kaverin häissä kehtaan mennä tanssilattialle. Aiemmin en ole kehdannut. 

Syksyllä iloitsin Maajussille morsian -ohjelmasta ja siellä olleesta Arhosta ja hänen mahtavasta puhetyylistään. Ajattelen, että haluaisin jonkun Arho-liven seuratakseni. 

Kuluneena vuonna sairastin kuumeflunssan peräti kaksi kertaa, vaikka saattaa mennä vuosia niinkin, että en sairasta flunssaa kertaakaan. Jäin etätöihin, itkin ja söin särkylääkkeitä, sillä koin, että sairasloma ei ole vaihtoehto. Olin myös lähdössä maratonille flunssaisena, koska minut oli jo ilmoitettu sinne, mutta sentään sen suhteen joku järjen rahtunen päässäni toimi, ja sain oltua menemättä. 

Lokakuun puolivälissä veljeni joutui onnettomuuteen samana viikonloppuna, kun asunnossani vaihdettiin ovi ja pestiin ikkunat. Halusin auttaa veljeäni, mutta en tiennyt, mitä tekisin. Päädyin neulomaan hänelle villapeiton. Niin, että kättä pystyyn vain kaikki, jotka haluavat tulla minun auttamikseni. Villapeittoa neuloessa oli aikaa fiilistellä sitä, miten hieno asia on, että minulla on sellainen veli kuin hän on. 

Marraskuussa käytin puolitoistavuotiaaksi varttuneen koirani rodun perinnöllisten vikojen tutkimuksessa, mitä kasvattaja oli edellyttänyt myydessään koiran meille. Olin helpottunut, kun mitään vikaa ei toistaiseksi löytynyt. 

Marraskuusta lähtien lunta on tullut harvinaisen paljon ja lumitöiden kanssa taloyhtiömme pienessä pihassa on saanut tuskailla tosissaan. 

Marraskuun lopussa kävimme kumppanini kanssa ihanassa parihemmotteluhoidossa, jonka olin varannut meille 1) tarjotaksemme meille yhteistä aikaa, 2) palkitakseni itseni raskaasta syksystä suoriutumisesta ja 3) kiittääkseni kumppaniani siitä, että juuri hän on elämässäni. Hemmottelu sisälsi kuumakivihieronnat molemmille sekä höyrysaunan ja porepaljun kuohuviineineen hieronnan jälkeen tunniksi yksin meidän käyttöömme. Hoito oli aivan ihana ja olin saamaamme palveluun todella tyytyväinen. Hoidon jälkeen menin vieressä olevaan vaatemyymälään ja löysin Black Friday -alennuksesta paksun talvitakin, joka on ollut siunaus loppuvuoden keleissä. 

Marraskuun lopulta lähtien nostatin aggressiivisesti joulutunnelmaa, koska elämä niin maailmanpoliittisesti, yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin tuntui niin kurjalta. Koristelin kodin, iloitsin itsenäisyyspäivästä, keittelin glögiä sekä iltaisin että etätyöpäivien kahvitauoille, tilasin ja lähetin joulukortit, pukeuduin tonttulakkiin ja punaisiin asusteisiin, leivoin pipareita monta pellillistä. Kävin vanhassa Porvoossa joulumarkkinoilla ja tunnelmoimassa saariston joulua Pellingin saarella. Päätin olla ostamatta joululahjoja, koska joulun jälkeen odotti loma ja lomamatka. 

Tänä vuonna minulla oli ehkä ainutkertainen tilaisuus pitää lomaa joulun yhteydessä. Se on nykyisen työtehtäväni yksi harvoista eduista. Sen vuoksi tilasin kumppanini kanssa meille lomamatkan Lappiin, jonne olen halunnut matkustaa joulun ajaksi jo lapsuudestani lähtien. Jos asiat olisivat menneet ihan kuten toivoin, olisimme matkanneet sinne jo jouluksi, mutta nyt matkasimme sinne joulun ja uudenvuoden välipäiviksi. Vietimme osan jouluaatosta kotona ja osan Hämeenlinnassa veljeni luona. Jouluaatto oli ihana ja onnistunut, vuoden paras päivä, niin kuin se usein on. Joulupäivänä kävimme hiihtämässä. Tapaninpäivän jälkeisenä aamuna lähdimme matkaan. 

Saavuimme Leville tapaninpäivän jälkeisenä iltana. Porukkaa oli mielettömästi, ja kaikki tuntui menevän huonosti. Ajattelin, että oli virhe tulla tänne, ja että tästä lähtien tiedän ainakin olla haaveilematta joulusta täällä. 

Mielialani parani alun kankeuden jälkeen. Hiihdin tähänastisen elämäni pisimmän hiihtolenkin Levin laduilla ja olin iloinen siitä, että vastaan tuli monentasoisia hiihtäjiä ja latua riitti meille kaikille. 

Toteutin Levillä haaveeni revontuliratsastusvaelluksesta islanninhevosilla yhdessä kumppanini kanssa. Olin haaveissani nähnyt meidät kirkkaan tähtitaivaan alla tai revontulien loisteessa tunturimaisemissa, mutta olin kyllä ihan tyytyväinen ratsastukseen myös pilvisen taivaan alla, lumisessa metsässä illan pimeydessä. Olen joskus lapsena ratsastanut enemmänkin islanninhevosilla, eikä innostus niihin ole koskaan kokonaan sammunut. 

Vietin uudenvuodenaaton pääosin autossa. Tulimme takaisin kotiin parahiksi rakettien paukkeeseen ja ilotulitusten räiskintään horisontissa.  

Tällä hetkellä mielialani ei ole kovin hyvä. Vuosi on loppunut, mutta elämän vaikeudelle ei näy loppua. Olen tyytymätön työhöni ja moneen asiaan elämässäni. En tiedä, mitä tehdä näille asioille. Ehkä ruoskin itseäni tulevana vuonna vähän enemmän, jotta saisin edes vähän enemmän aikaiseksi ja voisin ensi vuonna tähän aikaan olla sen suhteen tyytyväisempi itseeni. 

Ainut toiveeni tulevaa vuotta kohtaan on se, että tilanne ei menisi enää pahemmaksi. 

Hyvää uutta vuotta!

Kaikkein rakkain oot sä aina mulle

 Yhtenä lauantaina kotona pestiin ikkunat ja vaihdettiin ulko-ovi. On tavallinen, hyvä lauantai. Tavallinen, hyvä päivä, jonka iltana olen iloinen ja toiveikas elämän suhteen. 

Seuraavana yönä todellisuuteen tulee murtuma.

Seuraavana aamuna puhelimeni soi, ja jo siitä ja soittajan nimestä tiedän, että jotain on sattunut. Kuulen sen viimeistään soittajan äänestä. Ensimmäinen tunteeni on kaikesta huolimatta helpotus, koska mitään sen pahempaa ei ole sattunut. 

Kuluvan päivän aikana tunteeni vaihtuvat helpotuksesta pikkuhiljaa aina vain pahempaan ja pahempaan pelkoon ja ahdinkoon. En pysty syömään. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin rakasta ihmistä. Pidän puhelimen kädessä siltä varalta, että se soi. 

Iltapäivällä sovimme viestintuojan kanssa, että emme enää soittele, ellei jotain tapahdu - viestittelemme vain.

Koko illan pelkään, että puhelin soi. Jos puhelin soi, se tarkoittaa, että asiat ovat aivan helvetin huonosti. 

Illalla ja seuraavana aamuna koira on oudon oloinen. Aamulla haen etätyövälineet työpaikalta ja parkkeeraan päiväksi kotiini tekemään etätöitä.

Päivän aikana puhelin soi kahdesti, toisen kerran aamuyhdeksältä ja toisen kerran iltapäiväkolmelta. Molemmilla kerroilla vastaan puhelimeen heti. Molemmilla kerroilla saan olla jollain tavalla helpottunut.

"Sä oot varmaan töissä", soittaja sanoo.

"Ei se ole nyt tärkeää", minä sanon. 

Olen huolissani myös koirasta. Kun koiran vointi näyttää iltaa myöten kohenevan, uskallan päättää, että emme lähde eläinlääkäriin. 

Ajattelen kummallisia tunteita, jotka järjellä tietää tavalla tai toisella vinksahtaneiksi, mutta jotka silti tuntuvat kahleilta ajatuksissa, joltakin sellaiselta, joka tulee nyt kysymättä ja lukitsee mielen. 

Tällaisia ajatuksia ovat mm.:

Minun olisi pitänyt olla siellä lauantaiyönä. 

Minun olisi pitänyt tehdä jotain.

Miksi en soittanut hänelle juuri oikeaan aikaan ja viivyttänyt tapahtumia sekunninkin? Silloin kaikki olisi voinut päättyä toisin. 

Jos olisin ollut siellä silloin, olisin voinut jollakin tavalla auttaa. 

Tiedän, että ajatuksissa ei ole järkeä. Ei ole mitään syytä siihen, miksi olisin ollut lauantaiyönä naapurikunnan keskustassa tai juuri silloin kyseisen henkilön seurassa, tai että olisin siihen aikaan edes soittanut hänelle. 

Kuten työelämässä, myös tässä tilanteessa, mitään merkitystä ei ole sillä, mitä olisi tapahtunut jos, tai mitä olisi voinut tapahtua, tai mitä olisi pitänyt tehdä. Ainoa asia, jolla on merkitystä, on se, mitä me nyt voimme tehdä. 

Mielessäni pyörii niin ikään hullu mikrofilmikela, niin kuin aina tällaisissa tilanteissa. Yhtäkkiä jokaikinen asia liittyy juuri tähän kyseiseen, rakkaaseen ihmiseen. Muistan, kuinka hän tuli silloin, silloin ja silloin minua auttamaan. Miksi en ollut auttamassa häntä nyt? Muistan, kuinka hän istui tuossa sohvalla, ja kuinka hän antoi minulle nuo verhot, ja kuinka kerran silloin yhtenä jouluna puhuimme puhelimessa, ja silloin kerran olimme siellä, ja kerran teimme sitä ja tätä, ja silloin hän sanoi minulle näin, ja minä sanoin hänelle noin. 

Soimaan itseäni siitä, miksi olen tehnyt näin tai miksi en ole sanonut noin. 

Miksi en ole enempää iloinnut niistä hetkistä, joina kaikki oli hyvin? 

Miksi en ole sanonut hänelle, kuinka rakas hän on minulle?

Ajattelen, että haluaisin jäädä tähän makaamaan ja itkemään. 

Jostain tulee kirkas, hyvä ja voimallinen ajatus: luuletko, että se auttaa häntä tässä tilanteessa? 

Tulee päinvastoin eriskummallinen tarmo, kuori arjen päälle. Nyt minun pitää tehdä kaikkea koko ajan, koska paikalleen itkemään jääminen ei auta ketään yhtään. Nyt minun pitää päinvastoin yrittää tarmokkaasti miettiä, mitä voin tehdä hänen hyväkseen ja muiden hyväksi jatkossa.

Löydän itsestäni myös piirteen, joka tulee harvoin esiin elämässä.

Tosipaikan tullen haluan olla yksin. 

Elämässäni on ihminen, jonka kanssa kuvittelen voivani jakaa kaiken. Ajattelen, että myös jaan hänen kanssaan melkein kaiken ja joka tapauksessa ihan liikaa, koska olen avoin ihminen, tykkään puhua tietyille ihmisille koko ajan itsestäni ja minulla on taipumusta draamallisuuteen.

Nyt tässä tilanteessa en voikaan yhtäkkiä edes kuvitella puhuvani toisesta rakkaasta ihmisestäni hänen kanssaan, muuten kuin ehkä lyhyitä lauseita, tiedonantoja. Onneksi ihminen ymmärtää tämän kysymättä ja antaa olla. 

Haluan olla yksin. 

Haluan vain olla. 

En itke muulloin, mutta itken ollessani yksin suihkussa illalla

ja itken ollessani yksin juoksulenkillä pimeässä. 

Kun kumppanini ehdottaa minulle jotain mukavaa ja rentouttavaa yhdessä tekemistä, se tuntuu väärältä.

En voi rentoutua enkä iloita mistään, kun minulle niin rakkaan ihmisen asiat ovat huonosti. 

Ikään kuin voisin vähentää hänen kurjuuttaan lisäämällä omaani. 

Kunpa "otan osaa"-sanonnassa olisikin jokin todellisuuspohja. Kunpa voisikin ottaa osan toisen surusta itselleen. Kun osanottajia olisi tarpeeksi monta, ei surua enää juurikaan jäisi jäljelle. Kunpa voisinkin jotenkin auttaa tilannetta suremalla hänen puolestaan oikein kovasti - eihän silloin olisi mitään hätää. 

Jokin on pahasti vinossa tässä maailmassa. 

Isoveljeni, voimakas, vahva ja iloinen, se, jolle olen voinut soittaa, kun en ole tiennyt, kenelle muulle tässä maailmassa voisin soittaa, makaa sairaalassa. 

Kunpa se olisi joku muu.

Kunpa tämä olisi tapahtunut jollekin muulle. 

Lähes kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen, yhtenä iltana puhelimeni soi. 

Menen hakemaan puhelinta, jota en enää pidä kädessäni koko aikaa, ja näen puhelimen ruudussa nimen, joka ennen on ollut itsestäänselvyys. Maailman arkisin asia, että tuo ihminen soittelee minulle. Tuntuu kamalalta tunnustaa, mutta joskus olen jopa jättänyt vastaamatta ajatellessani, että juuri nyt en jaksa tai ehdi, soitan sitten takaisin. 

En voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen olen, kun tuo ihminen nyt soittaa minulle. 

Sanon puhelun aikana ainakin kolme kertaa "kiva että soitit".

Sanon noin neljännen kerran kahden viikon aikana, että "ilmoita heti mulle, jos on mitään, missä voisin sua auttaa."

Voisin nousta lentoon. Heti puhelun päätyttyä soitan toiselle henkilölle ihan vain kertoakseni, että tuo ihminen soitti minulle. Haluaisin julistaa sen koko maailmalle. 

Mun veli soitti mulle, ja puhui kokonaisia, pitkiä lauseita, ja kuulosti ihan hyvinvoivalta. 

Mitä haluan tällä tekstillä sanoa?

Jos sinulla on sisaruksia, se on yksi kalleimpia aarteita, mitä ihmisellä voi olla.

Älä pidä heitä äläkä ketään tai mitään muutakaan itsestäänselvyytenä, koskaan. 

Jos sinulla, kuten minulla, on veli, jonka kanssa olet puhunut elämäsi aikana lukemattoman määrän pitkiä puheluita ja lähettänyt vielä suuremman määrän viestejä, joka on ollut se henkilö, jolle voit soittaa milloin vain mistä vain selittelemättä mitään, joka on ollut mukana jokaisessa elämäsi tärkeässä käänteessä, ja joka on sinulle aivan hirvittävän rakas ja on ollut sitä koko elämäsi ajan, ja tulee aina olemaan, 

niin jo se rakkaus itsessään on lahja, jonka arvoa ei voi mitata. 

Kaikilla ihmisillä ei ole sitä, kaikki ihmiset eivät saa koskaan kokea sitä. 

Mitä ikinä tapahtuukaan, nyt tai tulevaisuudessa, minulla on ollut se, ja minulla on se kokemus, mikään ei voi koskaan muuttaa sitä. Olen saanut elämältä käsittämättömän lahjan. 

Kuulin viime viikonloppuna Meiju Suvaksen laulun, joka käsitteli kai parisuhdetta, mutta toi minulle tässä tilanteessa mieleen erään toisen, elämänmittaisen suhteen. 

On oikeastaan turha asettaa ihmisiä järjestykseen siinä, kuka on kaikkein rakkain ja kuka on siitä seuraava. Eikö useampi ihminen voi olla kaikkein rakkain?

Kaikkein rakkain oot sä aina mulle.

Kaikkein rakkain oot mun elämässä. 

Pohjoisen taivaan alla

 Viime viikolla kiteytin mielipiteeni tällaiseksi lauseeksi: "Suomessa on kaksi asiaa, jotka minua erityisesti kiehtovat, ja ne ovat 1) saaristo, ja 2) pohjoisen luonto.

En ole juurikaan reissannut Lapissa enkä tiedä Lapista paljoakaan. Haaveenani olisi tutustua siihen paremmin. Suuri haaveeni on joskus viettää joulu Lapissa rakkaiden ihmisten seurassa, tunnelmallisessa mökissä valkeiden maisemien keskellä ja kuluttaa päivät lumisissa metsissä hiihdellen En tiedä, toteutuuko haave ikinä. 

Toinen minua kiinnostanut asia on ruska. Kaikki aina kehuvat ruskan sadunomaisuutta. Olen joskus kuullut maratonista nimeltä Ruskamaraton ja ajatellut, että se olisi varmaan hieno, mutta minulle saavuttamaton, sillä en voi vaatia ketään lähtemään mukaan niin pitkälle matkalle, enkä voi lähteä yksinkään.

Tänä vuonna, toukokuussa, juoksin Helsinki City Marathonin ja samana iltana aloin mietiskellä, mihin lähtisin seuraavaksi. Jostain tuli mieleen Ruskamaraton ja googlasin, milloin se on. Huomasin, että se sattuu olemaan juuri lomaviikkoni yhteydessä. Minun oli pitänyt valita lomaviikoilleni ajankohdat joskus maaliskuussa, ja olin asettanut yhden lomaviikon syyskuun alkuun ilman mitään taka-ajatuksia. Nyt se oli kuin tervetulotoivotus: nyt on tilaisuus lähteä Ruskamaratonille!

Kysyin vanhemmiltani, lähdetäänkö ruskaa katsomaan, ja he olivat heti suostuvaisia. Ilmoittauduin maratonille. Myöhemmin selvisi, että kumppaninikin aikoi järjestää itsensä mukaan. 

Seurasi erinäisiä järjestelyjä. Kaksi päivää ennen lähtöä kumppanini päätti myydä autonsa, jolla olimme lähdössä. Koska kai elämässä pitää aina olla jotain farssimaista. 

Lopulta tuli viimeinen työpäivä ennen lomaa. Suoriuduin siitä, poljin pyörällä kotiin, pakkasin ennalta suunnittelemani tavarat pikaisesti isoon reppuun ja käytin koiran kävelyllä. Kävelyltä paluumme jälkeen pakkauduimme kumppanini ja koiramme kanssa autoon ja lähdimme paahtamaan kohti Keski-Suomea, jossa oli ensimmäinen yöpymispaikka. Matkan aluksi söin proteiinipatukan ja matkalla pysähdyimme yhden kerran huoltoasemalle. 

Illan pimeydessä saavuimme yöpymispaikkaan, kävimme maksamassa sen, kävimme peseytymässä ja menimme nukkumaan. 

Aamulla ihailin aamupalapöydästä avautuvaa järvimaisemaa ja ihmettelin, miten näistä suurista järvistä, joiden keskellä olen kasvanut, on muutamassa vuodessa tullut minulle eksotiikkaa. 

Aamupalan jälkeen lähdimme paahtamaan kohti pohjoista. 

Ouluun saavuttuamme kumppanini pyysi kahvilasuositusta tuttavaltaan, joka tunsi seudun. Saimme täydelliseksi osoittautuvan suosituksen Tähtitornin kahvilasta, jossa nimensä mukaisesti on näköalatorni, ja vaikka mitä muuta. 

Parkkeerasimme auton lähelle meren rantaa ja lähdimme kävelyttämään koiraa kahvilaa ympäröivään puistoon. Bongasimme lintuja ja oravan, ja onneksi aika monta roskista. 

Kahvilaa lähestyttäessä huomasin, että sinne saa viedä myös koiran. Lähdin palaamaan autolle koiraa hakemaan. Kumppanini oli sitä mieltä, että koiraa ei oteta mukaan, minä olin sitä mieltä, että otetaan. Harjasimme pikaisesti pois matkalla tarttuneita roskia koiran turkista ja kumppanini ojensi hihnan minulle sanoen, että "sinä kai sitten huolehdit siitä."

Kahvilaan johtivat portaat, jotka olivat niin jyrkät, että mietin, miten koira selvittää ne. Koira kuitenkin loikki ne ylös niin ripeästi, että me jäimme jälkeen, ja oli jo sisällä kahvilassa, kun me vasta tarvoimme portaita. Kahvilan henkilökunta tuli heti toivottamaan koiran tervetulleeksi. Ihailin sitä, miten ihanan lämpimän vastaanoton koiramme sai. 

Sisään tullessa selvisi myös, että kahvila oli kaiken lisäksi kirjakahvila. Ennen kahvitarjoiluja oli kokonainen huone täynnä myytäviä kirjoja, ja myöhemmin koko rakennus oli ripoteltu täyteen myytäviä ja luettavia kirjoja. Tässäpä todellakin kahvila minun makuuni!

Ihmettelimme hetken, mitä oikein otamme, kun kaikkea hyvää oli tarjolla niin paljon. Päädyimme ottamaan kakkupalat ja koiralle koiranjäätelöä. Kävelimme tarjottimen kanssa portaita ylös toisessa kerroksessa sijaitsevaan pöytään ja henkilökunnan ihminen tuli perässämme koiranjäätelö ja vesikuppi kädessään. 

Pöytään parkkeeratessamme pelkäsin hetken, että koiramme häiritsee viereisen pöydän porukkaa, ja ajattelin, että saattoi olla huono idea tuoda koira mukaan. En saa nauttia kakkupalastani yhtään, kun minun pitää pidellä tätä koiraa tässä ja estää sitä menemästä häiritsemään muita ihmisiä. 

"Siinä on koirassa värit kohdillaan, oikein luonnon taideteos", viereisen pöydän henkilö sanoi meille. Ihan mahtavaa!

Kun koiralle annettiin lupa käydä kiinni jäätelöannokseensa, ei siitä tarvinnut enää huolehtia. Jäätelöstä riitti iloa niin kauan, että ehdimme hakemaan santsikupitkin. Jäätelöä ei voinut hotkia sen kylmyyden vuoksi, mutta silti se oli niin houkuttelevaa, että koira vietti koko kahvilakäynnin turpa jäätelökupissa ja nuoli kupin puhtaaksi suurella hartaudella. 

Ennen lähtöä jumiuduin vielä kirjahyllyjen ääreen, kunnes muistin, että saan viettää niiden ääressä tarpeeksi aikaa töissäkin, ja lähdimme jatkamaan matkaa. Ajattelin lähtiessämme vilpittömästi, että tämä oli paras kahvila, jossa olen käynyt. Eritysikiitos siitä aivan ihanasta kohtelusta, jota koiramme sai!

Oulusta paahdoimme Rovaniemen pikapysähdyksen kautta Kittilään. Kun Levin tunturit aukenivat eteemme, senhetkinen lauseeni jäi kesken, ja sanoin vain "herranjumala".

Jos et ole koskaan käynyt Levillä, niin mene sinne ja koe itse hetki, kun tunturi aukeaa eteesi jylhänä ja voittamattomana. 

Kävimme majoittumassa hotelliin ja taas koiraa muistettiin erityisellä tavalla, omalla pyyhkeellä ja herkuilla. 

Vietimme illan muun muassa käymällä saunassa, joka ei tuona ensimmäisenä iltana lämmennyt kunnolla, mutta ei se haittaa. 

Aamulla sain erittäin hyvän aamupalan hotellissa, jonka ympäristö henki pohjoisen luontoa kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan. Aamupalalle erityismaininta, sillä 1) minun on yleensäkin vaikea saada aamuisin syötyä mitään ja 2) erityisen vaikea minun on saada palaakaan alas maratonpäivän aamuna, jolloin se tietysti olisi erityisen tärkeää. Nyt koin yhden niistä harvinaisista kerroista, joina olin täydellisen tyytyväinen aamupalaan ja sen miljööseen!

Onneksi maraton starttasi vasta keskipäivällä, joten minulla oli aamupalan jälkeen aikaa ottaa rennosti. 

Suuntasimme ajoissa maratonin lähtöpaikalle. Oli kylmä, pohjoisen ilman sai tuntea nahoissaan. Pipon mukaan ottaminen ei pakatessa ollut käynyt mielessänikään. Heilautin juoksunumeron mukana tulleen huivin korvieni suojaksi. 

Lähtöpaikka täyttyi maratonin ja puolimaratonin lähtijöistä. Porukkaa oli niin paljon, että en nähnyt omia kannustusjoukkojani ihmisten takaa.

Lopulta saimme luvan lähteä.

Lihakset olivat kankeat muutaman ensimmäisen kilometrin ajan. Syynä oli varmaankin kylmyys ja edellisten päivien pitkä ajomatka. Ensimmäisten kilometrien aikana mietin, tuleeko tästä mitään. 

Pääsin jollain tavalla vauhtiin noin viiden kilometrin jälkeen, mutta jo puolivälin paikkeilla, toiselle kierrokselle lähtiessä, ajattelin, että en jaksa enää. 

Pitkiä, loivia ylämäkiä ja toisaalta jyrkkiä alamäkiä, joissa piti pitää itsensä ruodussa. Jäätävä, vastainen viima. Ihmiset, jotka täällä ruskan mailla jostain syystä halusivat juosta mahdollisuuksien mukaan aina asfaltin ulkopuolella, tienpientareella ja menivät ennenkuulumattomasti oikealta ohi. 

Etukäteen olin pelännyt eksymistä erämaahan ja hankkinut vyölaukun ihan vain tätä tilaisuutta varten: vyötärölläni oli laukku, jossa pidin puhelinta, jolla minut voitaisiin paikantaa, ja jolla voisin viime kädessä soittaa hätänumeroon. Laukussani oli myös proteiinipatukka ja sormikkaat, jotka riisuin käsistäni noin kymmenen kilometrin jälkeen. Ja sitten siellä oli koiranulkoilutuslenkeiltä jääneitä koirannameja, joista ei ollut mitään iloa. 

Viimeistään puolivälin paikkeilla olin lakannut pelkäämästä eksymistä, mutta sen sijaan pidin todennäköisenä, että en jaksaisi maaliin. 

Puolivälin paikkeilla väki myös väheni huomattavasti. Lohduttauduin sillä, että taakseni jäi puolimaratoonareita, jotka vaikuttivat ihan kaikkensa antaneilta, vaikka heillä oli vaivoinaan vain puolikas maraton. Minä sentään pystyin kömpimään toiselle kierrokselle. Ihan lopun pään porukoissa, tuntien itseni ihan samalla tavalla huonoksi, hitaaksi ja viimeiseksi, kuin ala-asteen liikuntatunneilla. 

Tähän väliin pakko todeta koululiikunnan paradoksaalisuudesta: koulussa kannustetaan niitä, jotka jo valmiiksi liikkuvat ja ovat siksi hyviä. Aivan liian vähälle kannustukselle sekä koululiikunnassa että muualla jäävät ne, jotka eivät ole hyviä, mutta jotka silti yrittävät - kunnes eivät enää jaksa yrittää, koska eivät ole hyviä eivätkä saa kannustusta, vaan pelkän tunteen omasta huonoudesta suhteessa muihin. 

Mietin, kuinka moni ihminen lähtee juoksemaan maratonia ja kuinka moni pystyy siihen useammin kuin omien ikävuosiensa verran - ja silti ainut tunteeni puolivälin jälkeen Ruskamaratonilla oli vain se, että olen yhtä huono kuin aina ala-asteen liikuntatunneilla.

Huomasin kuitenkin myös, että minulla on kuin onkin jossain sisimmässäni vähän itsellenikin tuntematon kyky puhua itselleni kannustavasti ja lohduttavasti. 

Kun ajattelin, että en enää jaksa juosta, aloin mielessäni toistaa itselleni tiettyjä lauseita, ja sovitin niiden sanat askelteni hitaaseen rytmiin. 

Jak-sat juos-ta tuonne bussi-py-sä-kil-le as-ti 

jak-sat hy-vin juos-ta sin-ne

si-nä o-let vah-va

si-nä olet kes-tä-vä

ja si-nä pys-tyt siihen kyl-lä

ja nyt jak-sat juos-ta tuonne lyh-ty-pyl-vääl-le as-ti

ja sii-tä ei ole kuin vä-hän mat-kaa huol-to-pis-teel-le

ja sinä jak-sat sen kyl-lä

kos-ka si-nä olet hyvä 

sinä juokset hyvin

juok-set to-del-la hyvin

Ja niin jaksoin juosta, hyvin hitaasti mutta varmasti, aina lyhtypylväältä toiselle, bussipysäkiltä toiselle, tien sivussa näkyvältä mökiltä seuraavalle. 

Toisella kierroksella muita juoksijoita oli vähän. Kömmimme maalia kohti pienellä porukalla, välillä isompien ja välillä pienempien välimatkojen päässä toisistamme. 

Näin kannustusjoukkojani enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Isäni nosti koiramme auton ikkunaan niin, että näin sen kunnolla ohi juostessani. Kumppanini lähti juoksemaan pienen matkan kanssani. Koirakin olisi lähtenyt, mutta en ottanut sitä riskiä, että olisin kompastunut sen hihnaan kankeilla jaloillani. 

Sivulliset ihmiset kannustivat. Kun juoksin eräänkin yksityisen pihan ohi, sieltä alettiin kannustaa niin tosissaan, että liikutuin. Harvoin kuulee noin omistautuvaa kannustamista pihalta omien pihatöiden lomasta. Huoltopisteillä kannustettiin myötätuntoisen oloisesti. Kun kiitin saamastani juomasta, minulle sanottiin: "koitetaan vähän myötäelää."

Tie maaliin oli pitkä ja tuskainen, mutta maalihan sieltä jossain vaiheessa lopulta tuli. 

Äitini oli iloinen, kun sai kerrankin otettua kuvan juuri siitä sekunnista, kun ylitän maaliviivan. Kumppanini juoksi koiran kanssa aidan toisella puolella maalisuoraa. 

Minut kuulutettiin hienosti maaliin ja toivotettiin tervetulleeksi. Missään ei näkynyt ketään muuta kuin kannustajani, enkä tiennyt, mihin pitää mennä. Kompuroin aitojen välistä kannustajieni luokse. Haahuilimme hetken ja sitten jompikumpi heistä keksi, että voisin käydä läheiseltä teltalta hakemassa evästä. 

Kompuroin teltalle ja sain eväät. Kysyin sieltä, mistä mitalin saa. Joku lähti hakemaan mitalinjakajaa. 

Mitalia odottaessani bongasin miehen, joka oli juossut valtaosan matkaa perässäni ja viimeisillä kilometreillä ohitseni. Emme olleet puhuneet sanaakaan. 

"Kiitoksia", hän sanoi minulle nyt nyökäten, aivan kuin olisimme tehneet yhdessä jotain todella hienoa. Ja kun tarkemmin ajattelin, niin oikeastaan olimmekin. 

Eipä tässä maailmassa muuta tarvita. Yhdessä sanassa voi joskus olla tarpeeksi. Tämä on sitä maratoonareiden ainutlaatuista yhteisöllisyyttä. 

Lähdin hotellihuoneelle suihkuun ja sen jälkeen syömään poronkäristystä. Poronkäristys <3

Seuraavana päivänä ostimme kumppanini kanssa toisiinsa mätsäävät poropipot Levin matkamuistomyymälästä. Ostin myös lumipöllö-pehmolelun ja vauvantossut. Ai miksikö vauvantossut? No vaikka siksi, että kumppanini äiti voisi reissun jälkeen rynnätä kysymään, miksi pöydällä oli vauvantossut (talossa, jossa hän ei asu). 

Seuraavaksi ajoimme autolla aika korkealle ja jatkoimme matkaa kävellen. Ihmettelimme Levi-tunturia ja kävimme joulupukin pajalla, joka on ollut lavasteena vuonna 2007 valmistuneessa Joulutarina-elokuvassa.

Maisemat olivat uskomattomat. Eräällä vaelluspaikan kohdalla oli penkki ja sen edessä palava tuli, jonne lisäsimme muutaman polttopuun. Istuessamme siinä tulen ääressä ajattelin, että tämä on ainoa oikea tapa lomailla, tyhjentää mielensä kaikesta siitä kuonasta, mitä työ ja arki keräännyttävät mieleen. Kunpa voisin olla täällä kauemmin. Kunpa voisin palata tänne pian takaisin. Näkisinpä tämän paikan sitten, kun sen yllä loistaa talvinen taivas revontulineen. 

Tietenkään emme voineet jäädä. 

Leviltä paahdoimme seuraavaksi Rovaniemelle. Rovaniemen McDonalds'issa kaadoin Coca Cola Zero -juoman päälleni ja sain hyvän syyn ostaa vihdoin uudet Adidas-housut samassa talossa sijaitsevasta marketista.  

Vielä samana iltana ajoimme Raaheen ja yövyimme huoneistossa, joka oli uskomattoman hieno, vaikka emme olleet sitä mitenkään ennalta suunnitelleet. Olin aamulla varannut yöpymispaikan siltä korkeudelta, minne olimme arvelleet olevan järkevää ajaa, ja meitä odotti yllätys. Huoneisto, jonka uunia ei ollut vielä koskaan käytetty. Parhaat ja pehmeimmät sängyt, jossa olen koskaan saanut nukkua. Seuraavana aamuna lähdin pois surullisena siitä, että en tiedä, koska seuraavan kerran saan nukkua yhtä hyvin. 

Illalla kävimme kävelemässä Raahen kaduilla ja ajattelin, että haluan muuttaa tänne asumaan. Vanha kaupunki kapeine katuineen kutsui minua. Kävelimme meren rantaan, jossa jostain syystä tuli vastaan viemärin haju. 

Seuraavana aamuna vietimme hitaan aamun. Söin pöydän ääressä edellisiltana ostamiamme croissanteja. Vastapäisen talon parvekkeella nukkui joku vanhempi ihminen vilttiin kääriytyneenä. 

Kävimme kahvilla Raahen keskustassa Langin kauppahuoneella, joka henki 1800-lukua sisustuksessaan ja tarjoilijoiden pukeutumista myöten. Minun teki mieli herkullisen näköistä kakkupalaa, mutta silti otin suolaisen piirakan. Molemmat olivat varmasti hyviä valintoja. 

Toinen kohde, jossa ehdottomasti halusin käydä, oli Raahen kirjasto. Pakkohan se oli katsastaa, kun kerta olin jo päättänyt muuttavani tänne asumaan. 

Kävimme kirjastossa ja sen lisäksi kävelimme vähän liikaa, koska kumppanini keksi Google Mapsista ties mitä luontopolkuja, mitä muka oli hauska lähteä harhailemaan maratonin runtelemilla jaloilla. 

Porhalsimme samana iltana kotiin seuraavan päivän autokauppoja varten. 

Sellainen oli ensimmäinen reissuni Lappiin. Sitä voisi ehkä kuvailla musiikiksi, joka jäi soimaan päähäni: haluaisin sinne uudestaan. Nyt näin hyvin pienen kaistaleen. Jäin kaipaamaan lisää.