Sinistä valoa, harmaata valoa

Sinistä valoa, harmaata valoa

sunnuntai 1. tammikuuta 2023

2022

 Vuonna 2022 elämässäni tapahtui ainakin seuraavia asioita:

Uudenvuodenyönä olimme kotona seuraamassa, miten noin 7 kk ikäinen koiramme reagoi rakettien paukkeeseen. Se oli raketeista osapuilleen yhtä vähän moksiskaan, kuin mistään muustakaan kohtaamastaan uudesta asiasta. 

Uudenvuodenpäivänä ostin sukset. Se oli vuosia harkittu teko, jota en ole katunut. Olen hiihtänyt niillä nykyisen kotikuntani laduilla, naapurikunnan laduilla, synnyinpaikkakuntani laduilla ja Levillä. Eniten fiiliksissä olen ollut syntymäkuntani laduista. On hyvät, pitkät ladut, upeat maisemat ja tilaa hiihtää! Nämä ovat asioita, joita lapsena on pitänyt itsestäänselvänä, ja joita osaa arvostaa vasta yli 30-vuotiaana. 

Tammikuun lopussa olin nenäonteloiden laajennusleikkauksessa. Leikkaus tehtiin päiväkirurgisena toimenpiteenä paikallispuudutuksessa. Ennen leikkausta viimeinen puoli vuotta elämästäni oli mennyt niin, että joka toinen yö valvoin joka aamuyö tuntikausia nenä tukossa ja niiskuttaen, kiitos nenän polyyppien, joita oli vuosien ajan yritetty hoitaa kaikin keinoin, mutta joita enää mikään ei pitänyt kurissa. Leikkauspäivänä kotini pihassa oli mittavat lumityötalkoot ja lunta oli epäinhimillinen määrä. Leikkauksen jälkeen kumppanini haki minut autolla kotiin. Sairaalasta ajoimme kotiin apteekin kautta. Kotimatkalla tyhjensin apteekin muovipussin ja oksensin pussiin, vaikka muutamaa kilometriä aiemmin olin ajatellut, että pystyn kyllä sinnittelemään kotiin asti. Kotipihassa suuhuni työntyi jostain nenänielusta niin iso veriklimppi, että en kehdannut sylkäistä sitä maahan, vaan pyörittelin sitä suussani, kunnes pääsin sylkemään sen vessanpönttöön. Leikkauksen jälkeen makasin viikon ajan sohvalla, söin särkylääkkeitä ja tuijotin televisiosta saippuasarjaa, johon ei tarvinnut keskittyä. Tänä vuonna nenäni tilanne on ollut taas hyvä, ja elämänlaatuni on kohentunut huomattavasti, kun pystyn hengittämään myös nenän kautta ja haistamaan asioita. 

Leikkausta seuraavana päivänä, helmikuun alkaessa, sain tietää saaneeni kokovuotisen työskentelyapurahan väitöskirjatyöhön. Ajattelen, että se on ollut koko tähänastisen elämäni ehdottomasti suurin saavutus. Juhlin sitä vanhempieni ja veljeni perheen kanssa juomalla kuohuviiniä ja alkoholitonta Muumi-kuohuviiniä sekä syömällä suklaamarmorikakkua. 

Vanhempani kävivät katsomassa mummiani viimeisen kerran päivänä, jona tieto saamastani apurahasta oli tullut. Isäni oli kertonut äidilleen, että minä olen saanut ison apurahan. Mummi oli siinä hetkessä sanonut kenties viimeisen kokonaisen lauseensa: "Minusta tuntuu, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin mennä." 
Kahden päivän kuluttua siitä mummi kuoli. Mummin kuolemaa seuraavana yönä mieleni tulvi muistoja lapsuudestani. Muistoja, joita olin yrittänyt palauttaa mieleeni aikuisena aikana, jona halusin lyödä mummin kanssa välit poikki. Halusin muistaa, että hän oli ollut minulle valtaosin hyvä isovanhempi. Sellaisena muistan hänet nyt. 
Mummin hautajaispäivänä paistoi kirkas talviaurinko. Kirkossa istuessani minulle tuli sellainen tunne, että sisälläni elää jokin osa mummin voimakkaasta luonteesta. On kenties aina elänyt, mutta vasta siinä hetkessä tunsin sen. Mummi oli vahva, osaava, toimiva ja voimakas nainen, ja jokin osa siitä voimasta elää nyt myös minussa. 

Viikko leikkauksen jälkeen palasin töihin. Olin etätöissä, koska en ollut vielä niin hyvissä voimissa, että olisin jaksanut kävellä työpaikalle ja takaisin tai seistä asiakaspalvelutiskillä. Herää vain kysymys, miksi olin edes etätöissä. No siksi, että helpottaisin varsinaisen töihinpaluun taakkaa. Terveisiä sinulle, joka luulet, että kirjastotyö on pelkkää helppoa kirjojen hyllyyn laittamista. Ei ole.

Helmikuun lopussa, kuten kaikki muistavat, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sota, energiakriisi ja inflaatio tekevät uutisten katsomisesta vielä vastenmielisempää minulle, joka en lähtökohtaisesti ole ollut erityisen kiinnostunut uutisista. Pitkin vuotta olen tuntenut elefantin painon rinnan päällä, vaikka itselläni ei olekaan välitöntä hätää. Olen joutunut rajaamaan uutisten katsomista korkeintaan yksiin päivässä, välillä vähemmäksi, koska en vain kestä enkä siedä. 

Kävimme Helmi-koiran kanssa vuoden aikana muutamilla treffeillä samanrotuisten koirien ja heidän omistajiensa kanssa aidatuissa koirametsissä, joissa koirilla oli lääniä juosta vapaana. Parasta oli, että Helmi pääsi kerran tapaamaan myös sisaruksiaan ja äitiään tällaisille koiratreffeille.

Maaliskuussa aloitimme Helmin kanssa rallytoko-harrastuksen. Se oli ihan kivaa, mutta en innostunut siitä niin paljoa, että nykyisin olisimme mitään lajin mestareita. 

Keväällä varasin kumppanilleni ja itselleni yöpymisen Bengtskärin majakalla ja intoilin siitä kuukausia etukäteen. 

Huhtikuun lopussa juoksin 31. maratonini ja ensimmäisen maratonin lähes kahteen vuoteen Tuusulanjärvellä. Jännitin juoksua todella paljon, mutta se meni ihan hyvin, ja paljon paremmin kuin etukäteen pelkäsin. Näin tuolla reitillä enemmän tuttuja kuin olen koskaan millään maratonreitillä nähnyt. Kiitos teille kaikille, ja anteeksi!

Maratonia seuraavana maanantaina, kaksi päivää maratonin jälkeen, vietin 31-vuotissyntymäpäivääni. Syntymäpäiväni aamuna kumppanini pyysi minua kiipeämään kotini parvelle. Kömmin sinne kipeillä jaloillani ja avasin siellä odottaneen lahjapaketin. Paketista paljastui kuntotrampoliini. Lahja olisi ollut mieleinen, jos ajankohta olisi ollut toinen. Myös trampoliinin käyttäminen on osoittautunut hankalahkoksi: kotini sisäpuolella sitä ei voi käyttää, jos ei halua naapureiden tekevän ilmoitusta maanjäristyksestä hätäkeskukseen, ulkona sitä ei kehtaa käyttää, koska ei kaipaa naapureiden katseita ja muutenkin Helmi oikeastaan omii sen omaan käyttöönsä. 

Vappuaatonaattona kävin veljeni perheen luona ahmimassa käsittämättömän hyviä, itse tehtyjä munkkeja. Samana iltana laitoimme Helmille sen ensimmäisen punkkipannan, eikä se ilahtunut siitä yhtään.

Vappuaattona olin töissä, ja työpäiväni jälkeen karautimme ystäväpariskunnan luo viettämään parasta vappua vuosiin. Olin iloinen onnistuneesta vapusta, kun vappupäivänä köröttelimme kotia kohti. 

Toukokuun alussa Helmi täytti vuoden. Se vietti 1-vuotispäivänsä "isin" kanssa töissä ja söi illalla maksamakkaraleivoksen. 

Äitienpäivänä kävin äitini kanssa Hämeenlinnan teatterissa. 

Toukokuun puolivälin paikkeilla lähdin melko ex temporena maratonille Helsinkiin. Etenkin näin koronavuosien jälkeen isossa, kansainvälisessä juoksutapahtumassa oli ihan mieletön fiilis! Olen niin onnellinen siitä, että minulle tarjoutui mahdollisuus osallistua sinne ja juosta maaliin Helsingin Olympiastadionille.  Ajattelin, että tällaista maratonin juoksemisen pitäisi aina olla, ja jokaisen juoksijan pitäisi saada kokea tämä. 

Toukokuun lopussa toteutui haaveeni matkasta Bengtskärin majakalle. Sanat eivät riitä kuvaamaan onnea, jota tunsin Bengtskärin rantakallioilla merta katsellessani, seuratessani poikasiaan paimentavia haahkaemoja ja istuessani majakanvartijan vanhassa huoneessa tuijottamassa ikkunasta merelle. 

Touko-kesäkuussa kuuntelin elämäni ensimmäisen kerran äänikirjoja, sukulaisen suosituksesta. Aina ennen olin ajatellut, että äänikirjat eivät ole minun juttuni. Nyt huomasin, että äänikirjoja voi olla ihan mukava kuunnella samalla, kun tekee jotain yksitoikkoista, esim. viikkaa pyykkejä tai imuroi. 

Kesäkuussa vietin kolme kesälomaviikkoa. Hankin elämäni ensimmäisen pelargonian, koska naapurit ja sukulaiset ovat olleet huolissaan siitä, että minulla ei ole kukkia, kasveja tai puutarhaa. Ei tule myöskään jatkossa olemaan. 

Kesällä otin muutaman ajotunnin henkilöautolla vapaaehtoisesti, koska halusin vahvistaa ajotaitojani ja paikata aikanaan autokoulussa saatuja traumoja. Ajattelen edelleen, että ehkä autolla ajaminen ei ole minua varten. 

Vietin juhannusta veljen perheen luona. Juhannuspäivänä kumppanini pesi kotini terassin. 

Syyskuun alussa työnkuvani muuttui, koska olin keväällä lupautunut ottamaan erään projektin vedettäväkseni. En ole viihtynyt uudessa työnkuvassa erityisen hyvin. 

Syyskuun alussa matkustin myös elämäni ensimmäisen kerran Leville ja juoksin Ruskamaratonin. Ruskamaraton ei tehnyt erityistä vaikutusta, mutta Levin maisemat kyllä saivat mainoslauseensa mukaisesti sieluni kipinöimään. Maratonin jälkeisenä päivänä patikoimme Levi-tunturilla joulupukin mökille ja piirsimme puumerkkimme sinne. Erityisen paljon nautin tunturimaisemissa kävelystä ja välillä istumisesta reitin varrelle tehdyn tulen ääreen. Mietin, miten hienoa olisi kävellä siellä talvisen tähtitaivaan alla. Ajattelin, että haluaisin sinne pidemmäksi aikaa. 

Leviltä palatessa yövyimme myös Raahessa. Kävellessämme Raahen vanhassa kaupungissa ajattelin, että haluaisin muuttaa sinne. Nautiskelimme kahvit vanhan ajan tunnelmaa henkivällä Langin kauppahuoneella. Yövyimme aivan loistavassa hotellihuoneessa. 

Syksyllä kävimme kumppanini kanssa lavatanssikurssin. Opettelimme foxia, buggia, tangoa ja salsaa. Tanssiminen oli ihan mukavaa yhteistä tekemistä, ja ehkä se johtaa siihen, että vielä joskus jonkun kaverin häissä kehtaan mennä tanssilattialle. Aiemmin en ole kehdannut. 

Syksyllä iloitsin Maajussille morsian -ohjelmasta ja siellä olleesta Arhosta ja hänen mahtavasta puhetyylistään. Ajattelen, että haluaisin jonkun Arho-liven seuratakseni. 

Kuluneena vuonna sairastin kuumeflunssan peräti kaksi kertaa, vaikka saattaa mennä vuosia niinkin, että en sairasta flunssaa kertaakaan. Jäin etätöihin, itkin ja söin särkylääkkeitä, sillä koin, että sairasloma ei ole vaihtoehto. Olin myös lähdössä maratonille flunssaisena, koska minut oli jo ilmoitettu sinne, mutta sentään sen suhteen joku järjen rahtunen päässäni toimi, ja sain oltua menemättä. 

Lokakuun puolivälissä veljeni joutui onnettomuuteen samana viikonloppuna, kun asunnossani vaihdettiin ovi ja pestiin ikkunat. Halusin auttaa veljeäni, mutta en tiennyt, mitä tekisin. Päädyin neulomaan hänelle villapeiton. Niin, että kättä pystyyn vain kaikki, jotka haluavat tulla minun auttamikseni. Villapeittoa neuloessa oli aikaa fiilistellä sitä, miten hieno asia on, että minulla on sellainen veli kuin hän on. 

Marraskuussa käytin puolitoistavuotiaaksi varttuneen koirani rodun perinnöllisten vikojen tutkimuksessa, mitä kasvattaja oli edellyttänyt myydessään koiran meille. Olin helpottunut, kun mitään vikaa ei toistaiseksi löytynyt. 

Marraskuusta lähtien lunta on tullut harvinaisen paljon ja lumitöiden kanssa taloyhtiömme pienessä pihassa on saanut tuskailla tosissaan. 

Marraskuun lopussa kävimme kumppanini kanssa ihanassa parihemmotteluhoidossa, jonka olin varannut meille 1) tarjotaksemme meille yhteistä aikaa, 2) palkitakseni itseni raskaasta syksystä suoriutumisesta ja 3) kiittääkseni kumppaniani siitä, että juuri hän on elämässäni. Hemmottelu sisälsi kuumakivihieronnat molemmille sekä höyrysaunan ja porepaljun kuohuviineineen hieronnan jälkeen tunniksi yksin meidän käyttöömme. Hoito oli aivan ihana ja olin saamaamme palveluun todella tyytyväinen. Hoidon jälkeen menin vieressä olevaan vaatemyymälään ja löysin Black Friday -alennuksesta paksun talvitakin, joka on ollut siunaus loppuvuoden keleissä. 

Marraskuun lopulta lähtien nostatin aggressiivisesti joulutunnelmaa, koska elämä niin maailmanpoliittisesti, yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin tuntui niin kurjalta. Koristelin kodin, iloitsin itsenäisyyspäivästä, keittelin glögiä sekä iltaisin että etätyöpäivien kahvitauoille, tilasin ja lähetin joulukortit, pukeuduin tonttulakkiin ja punaisiin asusteisiin, leivoin pipareita monta pellillistä. Kävin vanhassa Porvoossa joulumarkkinoilla ja tunnelmoimassa saariston joulua Pellingin saarella. Päätin olla ostamatta joululahjoja, koska joulun jälkeen odotti loma ja lomamatka. 

Tänä vuonna minulla oli ehkä ainutkertainen tilaisuus pitää lomaa joulun yhteydessä. Se on nykyisen työtehtäväni yksi harvoista eduista. Sen vuoksi tilasin kumppanini kanssa meille lomamatkan Lappiin, jonne olen halunnut matkustaa joulun ajaksi jo lapsuudestani lähtien. Jos asiat olisivat menneet ihan kuten toivoin, olisimme matkanneet sinne jo jouluksi, mutta nyt matkasimme sinne joulun ja uudenvuoden välipäiviksi. Vietimme osan jouluaatosta kotona ja osan Hämeenlinnassa veljeni luona. Jouluaatto oli ihana ja onnistunut, vuoden paras päivä, niin kuin se usein on. Joulupäivänä kävimme hiihtämässä. Tapaninpäivän jälkeisenä aamuna lähdimme matkaan. 

Saavuimme Leville tapaninpäivän jälkeisenä iltana. Porukkaa oli mielettömästi, ja kaikki tuntui menevän huonosti. Ajattelin, että oli virhe tulla tänne, ja että tästä lähtien tiedän ainakin olla haaveilematta joulusta täällä. 

Mielialani parani alun kankeuden jälkeen. Hiihdin tähänastisen elämäni pisimmän hiihtolenkin Levin laduilla ja olin iloinen siitä, että vastaan tuli monentasoisia hiihtäjiä ja latua riitti meille kaikille. 
Toteutin Levillä haaveeni revontuliratsastusvaelluksesta islanninhevosilla yhdessä kumppanini kanssa. Olin haaveissani nähnyt meidät kirkkaan tähtitaivaan alla tai revontulien loisteessa tunturimaisemissa, mutta olin kyllä ihan tyytyväinen ratsastukseen myös pilvisen taivaan alla, lumisessa metsässä illan pimeydessä. Olen joskus lapsena ratsastanut enemmänkin islanninhevosilla, eikä innostus niihin ole koskaan kokonaan sammunut. 

Vietin uudenvuodenaaton pääosin autossa. Tulimme takaisin kotiin parahiksi rakettien paukkeeseen ja ilotulitusten räiskintään horisontissa.  

Tällä hetkellä mielialani ei ole kovin hyvä. Vuosi on loppunut, mutta elämän vaikeudelle ei näy loppua. Olen tyytymätön työhöni ja moneen asiaan elämässäni. En tiedä, mitä tehdä näille asioille. Ehkä ruoskin itseäni tulevana vuonna vähän enemmän, jotta saisin edes vähän enemmän aikaiseksi ja voisin ensi vuonna tähän aikaan olla sen suhteen tyytyväisempi itseeni. 

Ainut toiveeni tulevaa vuotta kohtaan on se, että tilanne ei menisi enää pahemmaksi. 

Hyvää uutta vuotta!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti